Etusivu  Kirjailijat  Teokset  Aikajana  Punalippu  Neuvosto-Karjala  Linkkejä

3. Karjalan ASNT:n Kirjailijaliiton kokous 1958

Antti Timonen, Kuvattava neuvostokansaa taistelussa kommunismin voiton puolesta! Karjalan ASNT:n kirjailijain kolmannesta edustajakokouksesta. (Punalippu 4/1958):
Kolmipäiväisessä keskustelussa käsiteltiin ja määriteltiin kirjailijajärjestön konkreettiset tehtävät, pohdittiin yhdessä, miten kirjallisuus saataisiin lähemmäksi elämää, kiinteämmin sidotuksi palvelemaan puolueen ja kansan etuja.

Antti Timosen puheesta:
Neuvostokirjallisuuden voima onkin siinä, että se on aina kaikin sitein yhdistetty kansan elämään, tulkitsee sen ajatuksia ja tunteita ja taistelee yhdessä kansan mukana Isänmaan suuren tulevaisuuden puolesta.
Neuvostovallan historian kaikissa kehitysvaiheissa on puolueemme käynyt päättävää taistelua neuvostoideologiamme puhtaudesta, revisionismia ja kaikenlaisia vääristelyjä vastaan. Puolueemme on aina pitänyt suurta huolta kirjallisuudesta ja taiteesta, sillä ne ovat aina olleet puolueemme voimakkaimpia aseita ideologisessa taistelussa. N. S. Hrushtshovin artikkeli ”Kiinteämmäksi kirjallisuuden ja taiteen yhteys kansan elämään” ja NKP:n Keskuskomitean äskeinen päätös ”Suuri ystävyys”, ”Bodgan Hmelnitski” ja ”Kaikesta sydämestä” oopperoiden arvioinnissa tehtyjen virheiden korjaamisesta aseistaa meitä taistelussa kirjallisuuden ja taiteen puhtaudesta, kansanomaisuudesta ja puoluekantaisuudesta, avaa meille uusia kehityksen näköaloja palvellaksemme kansaa entistä uskollisemmin.
Jos me, kirjallisuuden työntekijät, unohdamme hetkeksikään tämän, niin emme voi käsittää niitä monia prosesseja ja ilmiöitä, joita kirjallisuudessa ja taiteessa on havaittavissa meillä ja ulkomailla, emmekä voi täyttää velvollisuuttamme kansaa kohtaan.
Karjalan kirjallisuus, joka on eräs nuorimpia Neuvostoliiton kirjallisuuksien joukossa, kehittyy suuren Venäjän kirjallisuuden ja muiden kansojen kirjallisuuksien hedelmöittävän vaikutuksen alaisena. Meillä on ilmestynyt ja ilmestyy teoksia, joissa kuten koko neuvostokirjallisuudessakin kansa esiintyy historian luojana, ja kommunistit taistelevan kansan etujoukkona. Tältä kannalta voimme kirjallisuutemme ”aktiiviin” lukea Linevskin ja Gusarovin, Vikströmin ja Boriskovin, Rugojevin ja Jaakkolan, Laineen ja Tarasovin, Titovin ja Morozovin sekä monien muiden aktiivisten tekijöittemme tuotteita. Toiset heistä kirjoittavat kansamme sankarillisesta menneisyydestä, toiset aikalaistemme työsaavutuksista, mutta kaikkia yhdistää sama pyrkimys – kuvata laajojen kansanjoukkojen taisteluja ja voittoja. Meidän vaatimattomat saavutuksemme pohjautuvat kirjailijoittemme lujittuviin yhteyksiin kansan elämään ja taisteluun. Kirjailijamme seuraavat tarkkaavaisina elämän kaikkia tapahtumia sekä pyrkivät vaikuttamaan niihin.

- -Vaikka olemmekin kiinteässä yhteydessä koko maamme kirjallisuuteen, emme valitettavasti ole kyenneet välttämään niitä vakavia virheitä ja epäterveitä ilmiöitä, joita eräiden kirjailijain keskuudessa on ilmennyt muuallakin.

Siinä ideologisessa taistelussa, jota kahden leirin välillä käydään ja joka saa yhä mutkallisempia muotoja, kompastuvat ennen kaikkea ne, jotka eivät tunne taistelun taktiikkaa, joiden aseet ovat tylsyneet ja ruostuneet. Meidänkin keskuudessamme ilmeni eräänlaista horjuntaa revisionistien katsantokantojen vaikutuksesta. Löytyi henkilöitä, jotka alkoivat asettaa epäilyksen alaisiksi puolueen tunnetut päätökset ja asiakirjat ideologian kysymyksistä. Näitä mielipiteitä esitettiin aikoinaan ”Novyi mir” aikakausjulkaisussa, ”Literaturnaja Moskva” albumissa, ”Moskovksi literator” lehdessä ja jopa sellaisessakin kuin ”Filosofian kysymyksiä”. Puolue ja kansa ovat ankarasti arvostelleet sellaisia teoksia, joissa parjataan neuvosto-oloja. Tällaisia teoksia ovat Dudintsevin kirja ”Ei ainoastaan leivästä” Jashinin kertomus ”Vivut”, Graninin ”Oma mielipide” ym. Mekin hyväksyimme valheellisen näytelmän ”Isä”; ”Na rubezhe” lehdessä on kasvanut nuori lahjakas runoilija Robert Rozhdestvenski, joka aikoinaan julkaisi runonsa ”Aamu” ja ideologisesti vääriä runoja, joissa näytettiin väärässä valossa neuvostokansan kulkemaa tietä.

Koko kirjailijajärjestömme toimintaa ja eri kirjailijain luovaa työtä on arvostelut useaan kertaan tasavallan puoluejärjestön taholta, useaan kertaan on meille osoitettu virheitämme ja vikojamme. Mutta tämän arvostelun tarkoituksena on aina ollut pitää huolta kirjallisuutemme kehityksestä ja puhtaudesta, sen korkeasta aatteellisuudesta, lujittaa kirjailijain yhteyksiä kansan elämään, ja tämä arvostelu on aina vaikuttanut hedelmällisesti tuotantoomme. Puhuttaessa tarkemmin kirjailija-elämämme peruskysymyksistä on välttämättä pidettävä silmällä erästä perin tärkeää seikkaa, mikä on luonteenomaista Karjalan kirjallisuudelle. Tasavaltamme alueella elävät ammoisista ajoista asti naapureina ja ystävinä karjalaiset ja venäläiset. Ammoisista ajoista asti ovat täällä siirtyneet sukupolvelta toisille kuolemattoman ”Kalevalan” eepoksen runot, verrattomat venäläiset bylinat, karjalaiset ja venäläiset kansansadut, joikuvirret, kansanlaulut. Eikä ole lainkaan sattuma, että Suuren Lokakuun vallankumouksen jälkeen ensimmäiset karjalaisten kirjailijain teokset ilmestyivät kahdella kielellä – venäjäksi ja suomeksi. Ja nykyäänkin kirjallisuutemme kehittyy ja meillä julkaistaan kirjoja kahdella kielellä. Sitä paitsi ei voida puhua Karjalan kirjallisuudesta mainitsematta niitä Karjalan kirjailijoita, jotka ovat syntyneet täällä ja kirjoittavat venäjäksi. Meistä tuntuukin, ettei kirjailijain tai kokonaisen kirjallisuuden kansallisia piirteitä voi määritellä yksistään kielen perusteella, jolla kirjoitetaan.

Tässä muutamia esimerkkejä. Meidän nykyiset kirjailijamme Nikolai Jaakkola, Feodor Trofimov ovat syntyneet ja kasvaneet Karjalassa. He ovat kumpikin prosaisteja ja kirjoittavat eri aikakausista – Jaakkola historiallista, Trofimov nykypäivästä, mutta heillä on myös yhteistä: aito Karjalainen koloriitti, joka ilmenee luonnon kuvauksissa, ihmisluonteissa, teosten henkilöiden puhekielessä, vaikka he kirjoittavat eri kielillä – Jaakkola suomeksi ja Trofimov venäjäksi. Samaa voidaan sanoa myöskin suomeksi kirjoittavista runoilijoistamme Laineesta, Rugojevista, ja venäjäksi kirjoittavista Morozovista, Kikinovista, Tarasovista ja muista. Kaikki he ovat joko karjalaisia tai Karjalan venäläisiä.

(Vaikea kuvitella Karjalan neuvostokirjallisuutta ilman Jalmari Virtasta tai Lea Heloa > olivat syntyjään suomalaisia. Vallankumoustaistelija ja Helon rajaton rakkaus seutuumme ja sen ihmisiin. A. Linevski ja T. Tshehov eivät myöskään ole syntyneet Karjalassa, mutta kirjallisuudestamme on vaikea saada täyttä kuvaa ilman heitä)

Runoilija A. Titov ja B: Schmidt siirtyivät Karjalaan Leningradista Isänmaallisen sodan jälkeen, mutta heidän luomistyönsä on sidottu kiinteästi Karjalaan. Kirjailijatar Veera Babitsh asuu Leningradissa, mutta me pidämme häntä meidän riveihin kuuluvana. Hän kirjoittaa vain Karjalasta ja on julkaissut teoksiaan vain Petroskoissa.

Vain nämä seikat huomioon ottaen voidaan tarkemmin selittää kirjallisuutemme eri lajien kehitystä, tajuta syvemmin sen erikoisuudet, sen kansallinen muoto.

Kirjallisuutemme kehitys on kaikkein selvimmin havaittavissa kaiketi proosan ja näytelmäkirjallisuuden aloilla, koska juuri niissä on saavutettu huomattavimpia tuloksia. Lukijat ottivat lämpimästi vastaan sellaiset laajat proosateokset kuten Linevskin ”Belomorie pauhaa”, Jaakkolan ”Pirttijärven rantamilla”, Gusarovin ”Taistelukutsu” (II kirja), Vikströmin ”Käy eespäin väki voimakas!”, Veera Babitshin ”Metsien emäntä”, Pertun ”Ruuhka” ja ”Kesäöitä” ym. Lukija otti suurella mielenkiinnolla vastaan vanhan kommunistin Aura Kiiskisen muistelmakirjan ”Vuosikymmenten takaa.” (Punalipussa myös A. Timosen ”Kotoisilla poluilla”, Huuskosen kertoelma ”Tauno”, Martta Kosken ”Pienessä kylässä” ja muita.) - - korostaen erikoisesti sitä, miten tärkeää kirjailijalle on taidemestaruuden kohottaminen, henkilötyyppien kohtalojen syventäminen, historiallisten tapahtumien tajuaminen. Mutta kirjailijoittemme teoksissa on toisinaan liiallista pyrkimystä dokumentaalisuuteen taiteellisuuden kustannuksella. Sitä on niin yllämainituissa romaaneissa kuin myös Nikolai Jaakkolan ”Pirttijärvi”- sarjan toisessa osassa ja Jaakko Rugojevin laajassa eepillisessä runoelmassa ”Roudan rouhijoita”. Rugojevin runoelma on todella laajamittainen: siinä on runsaasti karjalaista paikallisväriä, etnografista ainesta, kansan legendoja. Mutta itse toiminta, varsinkin I osassa kehittyy niin hitaasti ja veltosti, että lukija menettää mielenkiinnon henkilöiden kohtaloihin.

Uljas Vikströmillä on tekeillä laaja trilogia Suomen vallankumoustapahtumista. - - Kirjailija on hakenut ja tutkinut huolella valtavan määrän asiakirjoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Viime vuonna hän kävi itse tapahtumapaikalla Suomessa. Trilogian ensimmäinen osa on huomattava askel eteenpäin Vikströmin tuotannossa ja Suomen vallankumoustapahtumien valaisussa kirjallisuudessamme. Mutta kirjassa on myöskin vajaavaisuuksia – siinä ei ole kuvattu elämää riittävän syvästi, kronologinen esittely himmentää usein henkilöiden luonnekuvat.

Saavutuksemme ovat kiistattomia. Mutta meitä ei voi olla huolestuttamatta se tosiasia - - että Karjalan kirjallisuudessa on vielä liian vähän teoksia, joissa kerrottaisiin kirkkain värein neuvostokansan luovasta työstä, siitä miten neuvostoihmiset toteuttavat elämässä puolueen XX edustajakokouksen päätöksiä.

ilmestynyt Veera Babitshin Metsien emäntä, Pekka Pertun Kesäöitä, Antti Timosen Tuulilahden vastuulla uusi variantti. Aikakausijulkaisuissa A. Timosen romaani Kotoisilla poluilla, parhaillaan F. Trofimovin kertoelma Tiukka kevät. Kuvauskokoelma Pohjolan arkea. Tässä kaikki mitä nykyaiheelle omistettuja suorasanaisia teoksia voimme mainita.) Tämän asian pitäisi vakavasti huolettaa meitä. Ei edes joustavinkaan kirjallisuuden laji, kuvaus, ole saanut riittävästi jalansijaa julkaisujemme sivuilla. On selvää, että kirjailijamme aliarvioivat kuvausten kirjoittamista, harvoin kertovat värikkäästi ja ytimekkäästi metsäteollisuuden uurtajista, kalastajista, maatalouden ja kulttuurialan työntekijöistä. Eikä meillä ole parempi tilanne kertomustenkaan alalla. K.o. aikana on ilmestynyt liian vähän kertomuksia ja vielä vähemmän sellaisia, jotka jäisivät mieleen ja joista voitaisiin panna kokoon Karjalan kirjailijain yhteistä kertomuskokoelmaa.

Hyvissäkin kirjoissa on toisinaan vakavia puutteita, jota puhuvat visseistä laiminlyönneistä kirjailijain ideologisessa kasvatuksessa. - - Tahi katselkaamme Pekka Pertun kertoelmaa ”Kesäöitä”. Siinä kerrotaan, kuinka neuvosto-oloissa ihminen löytää aina paikkansa elämässä. Nuori spesialisti Antti, joka päättänyt korkeakoulun, haluaa päästä kesätyöhön kaupunkiin. Mutta viettäessään kesälomaansa maaseudulla nuorison toimentäyteinen elämä tempaa hänet mukaansa, ja Antti vakuuttuu siitä, että hänen paikkansa on juuri täällä, kotiseudulla. Kokonaisuutena kertoelma ”Kesäöitä” on tekijänsä saavutus, vaikka mielellämme olisimme halunneet nähdä päähenkilön muissakin oloissa, eikä vain kauniina tyyninä kesäöinä, ja nähdä miten hän menettelee syksyn myrskyissä ja elämän vastoinkäymisissä.

Aikakausjulkaisujemme toimitukset eivät ole kyllin vaativaisia alkaviin kirjailijoihin nähden, mikä johtaa siihen, että he kasvavat liian hitaasi kirjallisen työn taidossa. Esimerkiksi Artjom Stepanov ei enää ole ensikertalainen julkisessa sanassa. Mutta kertoelmassaan ”Häädetty kurki” hän taaskin lankeaa aiheen suoraviivaiseen käsittelyyn ja ratkaisuun, ainoastaan illustroiden teoksen ideaa muutamilla episodeilla. Pyrkien taidekeinoin käsittelemään Karjalan maatalouden erästä tärkeintä tehtävää – kylvöalojen laajentamista soiden kuivauksen avulla – tekijä ei ole ruvennut vaivaamaan päätään, vaan on pistellyt teoksessaan henkilöitä pitäen periaatteena vai sitä, että siinä on molempia, sekä kuivausaloitteen kannattajia että sen vastustajia. Tästä ei kannattaisi puhuakaan, ellei se olisi luonteenomaista monelle alkavalle– eikä vain alkavallekaan – kirjailijalle, jotka käsittelevät suuria ja aktuelleja aiheita, mutta tekevät sen alkeellisesti ja kaavamaisesti.

Edellisessä edustajakokouksessa puhuttiin näytelmäkirjallisuutemme vakavasta jälkeenjäämisestä. - - Siksipä nyt voimmekin iloita sitä enemmän, koska siitä lähtien meillä on syntynyt toistakymmentä näytöskappaletta - - Mutta näytelmäkirjallisuuden elpyminen ei ole meillä johtanut vielä hyvien nykyaikaisten näytelmien ilmestymiseen. On hyvä, että näyttämöillemme on saatu näytelmä pohjolan vallankumoustaistelijoista, että näemme myös totuutta etsiviä karjalaisia talonpoikia, jotka löysivät sen Lokakuun vallankumouksen kautta. - - Mutta mihin ovat jääneet aikalaisemme? Missä ovat näytelmät Karjalan metsätyöläisistä, kolhoosilaisista, tieteen ja tekniikan työntekijöistä? Karjalan kirjailijain näytelmissä on ehdottomasti asetettava suuria elämän ongelmia, näytettävä miten kansa elää, miten uusi voittaa taistelussa, miten valta kommunismin rakennus nousee koko kansan uutteralla työllä.

- -

On tullut yleiseksi tavaksi puhua kirjallisuusarvostelun jälkeenjääneisyydestä. - - Konfliktittomuuden paheesta syytettiin arvostelua, että se muka on sotkenut koko asian; kun ”myönteisen sankarin” kohdalla tuli sekaannusta, niin taas ovat kriitikot syypäitä jne. - - Aivan selvää on sekin, ettei kirjallisuutemme teoreettisella puolella ole kaikki läheskään kunnossa. - - On tunnustettava, että me propagoimme vielä liian vähän kirjallisuusarvostelussamme tärkeintä puolueen asiakirjaa – N. S. Hrushtsovin puhetta ”Kiinteämmäksi kirjallisuuden ja taiteen yhteys kansan elämään”.

- - Tämä uusi päätös kutsuu kaikkia taiteen ja kirjallisuuden työntekijöitä, siinä luvussa tietysti myös kriitikoita, taisteluun kirjallisuuden ja taiteen oikean kansanomaisuuden puolesta, sosialistisen realismin puolesta. Siinä on riittävästi miettimistä kriitikoillemme. Vain yhteisin ponnistuksin voimme ratkaista ne vastuunalaiset tehtävät, joita puolue ja kansa ovat meille antaneet.

Merkkitapaus kirjallisuuselämässämme oli se, kun Aunuksen kirjallisuuskerho julkaisi viime vuonna omin voimin kokoelman ”Aunuksen lakeudella”. Tämä oli kirjallisuuskerhojen taholta ensimmäinen yritys tarjota teoksiaan lukijoitten käsiin. Nyt aunukselaiset valmistelevat toista kokoelmaa. - - Mutta nuorten kirjailijain saavutukset olisivat voineet olla huomattavasti parempia, jos kirjailijaliitto olisi kiinteämmin ohjannut heidän työtään. Valitettavasti nuorten kirjailijain työtä johtava komissio, jonka työstä vastaa lähinnä toveri Gippijev, täyttää kerrassaan heikosti tehtävänsä. Se ei ole perillä tilanteesta kirjallisuuskerhoissa, huonosti auttaa niitä sälyttäen kaiken huolen kirjailijaliiton konsulenteille. - - Heidät (kirjallisuusneuvojat) on saatava perusvoimaksi nuorten kirjailijain kasvatustyössä. He ovat velvollisia etsimään uusia kykyjä etenkin työläisten keskuudesta, koska meillä on vallan vähän työläiskirjailijoita. - - Paikallisten kirjallisuuskerhojen työtä on niin ikään aktivisoitava. Sortavaln, Prääsän, Sagezhan, Karhumäen kirjallisuuskerhot toimivat paljon laimeammin kuin Aunuksen kerho. Uhtualla sen työ on kokonaan lamassa.

Tasavallassamme on rikas kansanrunous. Meillä on sekä venäläisten että karjalaisten keskuudessa lahjakkaita runonlaulajia, kansanrunouden jatkajia. Mutta runoilijamme käyttävät vähän hyväkseen kansantaidetta. Työ runonlaulajain keskuudessa niin kirjailijaliiton hallinnon kuin historian, kielen ja kirjallisuusinstituutinkin taholta on jätetty oman onnensa varaan. Kansantaiteen parhaiden näytteiden keräilemistä ja julkaisemista on ehdottomasti parannettava. Miten on selitettävissä ne monet vakavat puutteet, joita meillä luovassa työssämme ilmenee? - - meillä on niin vähän nykyaiheisia teoksia? Ennen kaikkea sillä, ettei meillä ole kyllin lujaa ja kiinteä yhteyttä kansan elämään, että useiden kirjailijaimme aatteellinen taso on heikko ja että heiltä puuttuu todellista pyrkimystä aatteellisen tasonsa ja taiteellisen mestaruutensa kohottamiseen. Kirjailijaliiton hallinto on toistaiseksi kiinnittänyt liian vähän huomiota teoreettisen opiskelun kysymyksiin, kirjailijain aatteellisen tason ja kirjallisen työtaidon kohottamiseen. Siinä juuri on heikkouksiemme suurin syy. Sitä tai tätä teosta käsiteltäessä me usein erotamme teoksen aatteellista sisältöä sekä muodon mestaruutta koskevat probleemat toisistaan, sanoen esimerkiksi, niin että kirja on aatteellisesti oikea, mutta taiteellisesti heikko, tai päinvastoin. Se on kerrassaan väärin. Todellisen mestaruuteen täytyy kuulua seuraavat kolme ainesosaa: kirjailijain kyky nähdä elämää, käsittää ja arvostaa oikein elämän ilmiöitä ja kuvata niitä taidekeinoin. Jos yksikään näistä elementeistä puuttuu, ei oikeata taiteellista teosta voi syntyä. Taide ei vain kuvaa kylmästi elämää, vaan se aina joko hyväksyy tai tuomitsee k. o. elämän ilmiöt. Siinä juuri ilmeneekin taiteen aktiivinen, elämää uudistava osuus ja merkitys. Mutta mitä kirjailija hyväksyy ja mitä tuomitsee, se riippuu hänen maailmankatsomuksestaan.

On muistettava, etteivät taiteen kohteena voi olla tuotantoprosessit vaan ainoastaan ihminen ja ihmiskohtalot, määrätyn ihmisluonteen kehityshistoria, ihmisten väliset ristiriidat, joita elämän prosessissa aina syntyy ja tapahtuu. Mutta toisinaan me kuitenkin unohdamme tämän. Esimerkkinä siitä voivat olla vaikkapa Trofimovin ”Metsäinen seutumme”, Kannojevin ”Vihreän kullan virta”, Taipaleen ”Suoralla tiellä”, Timosen ”Valaistut rannat” ja useat muut teokset.

Päähuomio nykyhetken aiheisiin. Yhä uudestaan kerrattiin, että neuvostokirjallisuuden pääaiheena ovat nykyelämä ja nykykauden ongelmat, että todella aktuelleja voivat olla vain ne kirjat, jotka kuvaavat nykypäivien tosielämää, elämän todellisuutta. Historia-aiheiset ja muut kirjat saattavat olla mielenkiintoisia, mutta niillä on silti toisarvoinen merkitys. Nykyisyys > elämä kulkee tietään niin nopeasti eteenpäin, että eilisen elämän konkreettiset piirteet näyttävät tänään jo vanhentuneilta. Sellainen kolhoosielämästä tehty kuvaus, joka on kirjoitettu ennen viimeisiä päätöksiä kone- ja traktoriasemain uudestijärjestämisestä, tuntuu tänään jo vanhentuneelta. Eikä ainoastaan siksi, että siinä voi olla vanhentuneita detaljeja, vaan siksi ennen kaikkea, että kokonaisen maataloustyöläisten ryhmän – konemiesten – kohtalo muovautuukin nyt kokonaan toisenlaiseksi kuin aikaisemmin.

Neuvostokirjallisuutemme päätehtävänä ei siis olekaan ainoastaan elämäntodellisuuden kuvaaminen, ei sen tarkka toistaminen, vaan kirjallisuuden täytyy puuttua aktiivisesti lukijain tietoisuuteen, kehitettävä sitä, herätettävä heidän sielussaan mahdollisimman aktiivista suhdetta elämään, kannustettava toimintaan ja suuriin ratkaisuihin, asetettava suuria yhteiskunnallisia, poliittisia, sosiaalisia, moraalisia, psyykkisiä ja muita probleemoja ja kysymyksiä, ja autettava lukijoita niiden ratkaisemisessa. - - Minkälaisia probleemoja herätetään lukijassa, kannustavatko ne häntä taisteluun valoisasta tulevaisuudesta, minkälaisen taipaleen lukija kulki kirjailijan opastamana tällä tiellä – juuri tällä ja vain tällä voidaan teoksen todellista aktuellisuutta mitata.

Edustajakokouksen osanottajat olivat yksimielisiä siitä, että kaikkien Karjalan kirjailijoiden tärkeimpänä tehtävän on elämän syvällinen ja monitahoinen tutkiminen, nykyaikamme aiheiden totuudenmukainen heijastaminen romaaneissa, kertoelmissa ja kertomuksissa, runoelmissa ja runoissa, näytelmissä ja kuvauksissa, mieleenpainuvien henkilöhahmojen luominen meidän päiviemme todellisista sankareista – kommunismin rakentajista.

Artikkeleita:

www.locallit.net