www.locallit.net | www.locallit.net/english

Elämä vaatimusten tasolle
Punalippu 1954, 3–8

Elokuun lopulla pidetään Karjalais-suomalaisen SNT:n kirjailijain toinen edustajakokous. Edustajakokouksen työn on tapahduttava siten, että siinä ilmenee kirjailijain syvällinen vastuunalaisuuden tunne kirjallisuutemme tilasta, tämän kirjallisuuden edelleen kehittämisestä, siitä suuresta velvollisuudesta, joka karjalais-suomalaisella kirjallisuudella on vaati–vaista neuvostolukijaa kohtaan.

Maailman edistyksellisin kirjallisuus, neuvostokirjallisuus on mahtava ase työtätekevien kommunistisessa kasvatuksessa. Sillä ei ole eikä voikaan olla muita intressejä kuin kan–san intressit, sosialistisen valtion intressit. Neuvostokirjallisuuden kutsumuksena on kuvata rohkeasti, totuudenmukaisesti ja syvällisesti elämämme johtavia tendenssejä, sen tyypillisiä ilmiöitä.

Neuvostokirjailijat, joiden aseena on sosialistisen realismin metodi - ainoa oikea luomistyön metodi, ovat jatkaneet ja kehittäneet klassikkojen suurta kokemusta ja luoneet korkeasti taiteellisia, todella lahjakkaita teoksia, jotka ovat kansamme ylpeys. Suuren neuvostokirjallisuuden aarteistoon kuuluvat M. Gorkin ja V. Majakovskin suurenmoiset luomukset, M. Soholovin "Tyyni Doni" ja "Raivattu uutismaa". A. Fadejevin "Yhdeksäntoista" ja "Nuori kaarti", N Ostrovskin "Kuinka teräs karaistui", A. Tolstoin "Pietari Ensimmäinen" ja "Tuskien tie", L. Leonovin, I. Ehrenburgin, B. Gorbatovin, V. VAsilevskajan, A Upitin, V Lacisin ja A. Jacobsonin parhaat teokset, A. Surkovin, K. SImonovin, A. Tvardovskin, M. Isakovksin, N. Tihonovin, P. Tytshinan, N. Bazhanin, J. Kolasin, S. Vurgunin, G. Leonidzen, G. Guljamin, M. Tursun-Zaden ja monien muiden teräväsanaiset ja innoittavat runot.

Kaikista saavutuksista neuvostokirjallisuus saa olla kiitollinen Kommunistiselle puolueelle, joka erikoisen huomaavaisesti ja alinomaa pitää huolta kirjallisuuden kehityksestä, neuvostokirjailijain kasvattamisesta.

Karjalais-suomalainen kirjallisuus on monikansallisen neuvostokirjallisuuden eräs nuorimpia vesoja. Sen kehitys on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin veljeskansojen kirjallisuuden ja ennen kaikkea Venäjän suuren kirjallisuuden runsaan kokemuksen välittömän vaikutuksen oloissa. Karjalais-suomalainen kirjallisuus kuten koko neuvostokirjallisuus, saa innoitusta ja ammentaa voimia marxismin-leninismin suuren uudistavain aatteiden ehtymättömästä lähteestä, saa elinvoimansa kansan elämän elähdyttävistä nesteistä, pitää ohjeenaan kaikissa toiminnoissaan Kommunistisen puolueen politiikkaa.

On kulunut neljätoista vuotta tasavaltamme kirjailijain ensimmäisestä edustajakokouksesta. Näiden vuosien aikana on nuori karjalais-suomalainen neuvostokirjallisuus astunut eteenpäin kehityksensä tietä kuvastaen karjalais-suomalaisen kansan muodoltaan kansallisen ja sisällöltään sosialistisen kulttuurin jatkuvaa kasvua. Kuljettua taivalta tarkkaillessaan tasavallan kirjailijat ovat oikeutetusti ylpeitä siitä, että heidän kirjallisen toimintansa lähtökohtana ovat olleet ne tehtävät, joita neuvostokansa ja sen valtio ratkaisevat.

Suuren Isänmaallisen sodan raskaiden koettelemusten ankarina päivinä monet Neuvosto-Karjalan kirjailijat taistelivat ase kädessä saksalaisia anastajia ja niiden valkosuomalaisia palkkarenkejä vastaan. Taistelutantereelle kaatui runoilija Ivan Kutasov. Liian aikaisin katkesi kirjailija Sergei Norinin ja laulurunojen kirjoittajan Viktor Gudkovin elämä. Taisteluihin osallistumisen ohella kirjailijamme nostattivat rintamalehdistössä julkaistuilla runoillaan, kuvauksillaan ja kertomuksillaan neuvostosotureiden taisteluhenkeä.

Juuri näinä vuosina kehittyivät entisestään Lea Helon (Topias Huttarin), Viktor Tshehovin, Veikko Ervastin, Boris Schmidtin, Jaakko Rugojevin, Antti Timosen, Aleksandr Ivanovin kirjalliset kyvyt. Kirjallisuuteen tuli uusia lahjakkaita kirjailijoita, heidän joukossaan Feodor Trofimov, Uljas Vikström, Dmitri Gusarov, Nikolai Jaakkola, Aleksei Titov, Nikolai Laine, Salli Lund ja monet muut, jotka muodostavat karjalais-suomalaisen kirjallisuuden ydinjoukon sodanjälkeisellä ajalla.

Seuraavalla ajanjaksolla tasavaltamme kirjailijat loivat monia proosa- ja runoteoksia. Sellaisia ovat V. Tshehovin romaanit "Oikealla sivustalla", ja runoteoksia, A. Linevskin romaani "Valkeanmeren rantamilla" ja hänen kertoelmansa "Kivikirjan sivuja", A. Timosen kertoelmat "Karjalasta Karpaateille", "Valaistu ranta", "Tuulilahden vastuulla", U. Vikströmin romaani "Käy eespäin väki voimakas!", F. Trofimovin kertoelma "Metsäinen seutumme", J. Rugojevin runoelma "Sampoa saamassa", D. Gusarovin romaani "Taistelukutsu", N. Jaakkolan kertoelma "Pirttijärven rantamilla", B. Schmidtin runoelmat "Valtava tukkien vuo" ja "Ensi askeleita", A. Titovin runoelma "Saavutettu onni", N. Laineen, S. Lundin, M. Sysoikovin, A. Ivanovin runokokoelmat. Karjalan vanhimmat runonlaulajat Jouki Hämäläinen, Maria Mihejeva ja Fekla Bykova ovat tehneet työtä erikoisen hedelmällisesti näiden vuosien aikana luoden monia voimakkaita patrioottisia runoja, jotka ovat rikastuttaneet kirjallisuuttamme.

Karjalais-suomalaisen kirjallisuuden yhteys veljeskansojen kirjallisuuteen on lujittunut entistä enemmän. Todella yleiskansalliseksi juhlaksi muodostui karjalais-suomalaisen kansaneepoksen "Kalevalan" 100-vuotispäivän vietto.

On suomennettu venäläisten klassikkojen ja neuvostokirjailijain parhaita teoksia. Merkittävä tapahtuma tasavaltamme kulttuurielämässä on venäläisen kulttuurin merkkiteoksen "Laulu Igorin sotaretkestä" suomentaminen, jonka työn on tehnyt runoilija Jaakko Rugojev. Neuvostolukijain laajat piirit ovat saaneet tutustuta venäjän kielellä L. Helon, A. Timosen ja J. Rugojevin teoksiin. Karjalais-suomalaisen musiikin ja tanssin viikon aikana esitettiin Moskovassa kirjailija U. Vikströmin näytelmä "Uusia ystäviä". A. Ivanov on yhdessä kirjailija A. Sadovskin kanssa kirjoittanut scenaarion dokumentaalifilmiin "Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta".

Tämä kaikki todistaa eittämättä kirjailijaimme luovaa aktiivisuutta, heidän mestaruutensa kasvua. Mutta olisi suuri virhe olla näkemättä niitä varjopuolia, vakavia puutteellisuuksia, jotka ovat vielä ominaisia karjalais-suomalaiselle kirjallisuudelle. Tasavallan kirjailijain edustajakokouksen on tarkkaavaisesti ja huolellisesti analysoitava kirjallisuutemme tila, tuotava esille ne syyt, jotka jarruttavat kirjallisuuden kehitystä tasavallassamme.

Edustajakokouksen edellä käydyt kirjallisuusväittelyt karjalais-suomalaisen kirjallisuuden tärkeimmistä kysymyksistä oat tuoneet ilmi monia puutteellisuuksia, jotka eivät koske ainoastaan jotakuta kirjailijaa, vaan ovat ominaisia koko meidän kirjallisuudellemme. Tämä koskee erikoisesti niitä teoksia, joissa kuvataan neuvostoihmisten luovaa rauhanomaista työtä sodanjälkeisellä kaudella. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset kertoelmat kuin A. Timosen "Valaistu ranta", F. Trofimovin "Metsäinen seutumme", M. Kannojevin "Vihreän kullan virta", V. Taipaleen "Suoralla tiellä", toisin sanoen teokset, jotka kaikki on kirjoitettu samasta aiheesta - taistelusta metsätöiden rekonstruoimiseksi. Yksikään niistä ei jätä lukijan mieleen syvällistä vaikutusta, kaikissa niissä kuvataan elämäämme pinnallisesti ja kaavamaisesti, ne eivät tuo esille neuvostoihmisten hengenvoimain rikkautta, kansamme korkeaa intellektuaalista tasoa, elämän monipuolisuutta.

Kommunistinen puolue kehottaa neuvostokirjailijoita noudattamaan elämän totuutta. Elämän totuus - se merkitsee kirjailijan taitoa nähdä elämän kaikki eri puolet ja vastakohtaisuudet. Elämä ei kaipaa kaunistelua eikä tahallista liioittelua. Elämän totuuden kuvaaminen vaatii kirjailijoilta ennen kaikkea korkeaa aatteellisuutta ja syvää puoluekantaisuutta. Neuvostoihmiset eivät siedä kirjallisuudessa yksipuolisuutta, aatteettomuutta, elämän vääristelyä. He asettavat suuria vaatimuksia kirjailijoillemme. Kirjailijain on teoksissaan ruoskittava paheita, puutteellisuuksia, sairaalloisia ilmiöitä, joita on vielä yhteiskunnassamme; heidän on kuvattava myönteisten tyyppien kautta uuden aikakautemme ihmisiä; inhimillisten hyveiden ylemmyyttä ja siten autettava kasvattamaan neuvostoihmisistä sellaisia, joiden luonteessa ja tottumuksissa ei ole enää kapitalismin synnyttämää saastaa. Mutta kuvatessaan elämää kaikilta puolilta, paljastaessaan kaiken, mikä häiritsee kommunismin rakentamista, kirjailija ei saa milloinkaan unohtaa, että myönteisen henkilökuvan luominen pysyy koko neuvostokirjallisuuden keskeisimpänä tehtävänä.

Kun tarkkaillaan tältä kannalta karjalais-suomalaista kirjallisuutta, niin huomataan vain arkoja yrityksiä ryhtyä luomaan todella myönteistä henkilötyyppiä. Tämä ei tietenkään merkitse, etteikö tasavaltamme kirjailijain romaaneissa, kertoelmissa ja runoelmissa olisi myönteisiä henkilöitä. Kirjailijat ovat tietysti yrittäneet luoda myönteisiä henkilötyyppejä sellaisista ihmisistä kuin Gauro Kemov kertoelmassa "Valaistu ranta", Mihail Paramonov kertoelmassa "Metsäinen seutumme", Vasili Lopahin romaanissa "Taistelukutsu", Mihail Rybakov runoelmassa "Merenkävijät", jne. Mutta kun niiden kuvaamiseen on käytetty kirjallisuudessa muodostunutta kaavaa, niin näiltä henkilöiltä puuttuu selviä yksilöpiirteitä, luonnetta, eivätkä taiteelliset henkilökuvat ilman sitä voi vaikuttaa lukijaan, eivät voi tulla heidän lempisankareikseen, joiden esimerkkiä noudatettaisiin elämässä. Eikä ole lainkaan sattuma, että suurin osa tasavallan kirjailijain tällaisista teoksista ei herätä lukijoissa mielenkiintoa, ei aiheuta kiivaita väittelyjä eikä keskusteluja.

Vain se kirjailijain teos herättää vastakaikua lukijain sydämissä, joka elämän totuutta noudattaen kertoo kiihkeästi ja vakuuttavasti, ilman silottelua ja vääristelyä, ilman kuluneita kaavoja ja keksittyjä tilanteita meidän aikalaisistamme, heidän urotöistään ja sisimmistä ajatuksistaan, valoisista haaveistaan ja pyrkimyksistään; joka kehottaa voittamaan vaikeuksia, tuntemaan ystävät ja viholliset, kehottaa rajattomasti rakastamaan Synnyinmaata. Tällaisia kirjoja kykenee luomaan vain sellainen kirjailija, joka kulkee yhtä jalkaa elämän kanssa, ymmärtää syvällisesti elämässämme tapahtuvat prosessit, osaa erottaa tärkeimmän, tyypillisimmän monenlaisista toisasioista ja ilmiöistä. Kirjailijan kutsumuksena on vastata nopeasti kaikkiin kysymyksiin, jotka asetetaan päiväjärjestykseen ja jotka odottavat kuvannollista olennoitumistaan kaunokirjallisuudessa.

Viimeksi kuluneiden vuosien aikana ovat tasavallan kirjailijat julkaisseet lähes neljäkymmentä teosta. Mutta vain muutamat niistä on omistettu teollisen työn ihmisille. Meillä ei ole yhtään suurempaa teosta, ei runollista eikä suorasanaista, jossa kuvattaisiin kolhoosimaaseudun elämää. Ei ole kirjoja sivistyneistöstä, kulttuurin ja tieteen toimihenkilöistä. Ei ole teoksia, joissa käsiteltäisiin nuorison kasvattamisen kärkeviä kysymyksiä.

Todelliselle taiteelle ovat vieraita kaavamaisuus, latteus ja deklaratiivisuus. Vain sellainen teos on originelli, jossa kirjailija kuulee, näkee ja käsittelee omalla tavallaan kuvattavia ilmiöitä, löytää omia värejään eikä toistele jo aikoja sitten luotujen teosten tyyliä. Sanalla sanoen kirjailijan on etsittävä uusia kuvauskeinoja, hänen on uskallettava.

Monillakaan tasavallan kirjailijoilla ei ole vielä omaa tyyliään. Tämä näkyy erittäin selvästi runoudessa. Tietenkin runoilijamme ovat luoneet useita innoittavia, mieleenpainuvia, todella runollisia teoksia. Sellaisia runoja on otettu koulujen lukukirjoihin, mitä opetellaan ulkoa, niitä on sävelletty. Mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia runoja, jotka eivät aiheita muita tunteita kuin harmia! Ei ole kenellekään salaisuus, että monet runot eivät ole vielä löytäneet tietä lukijain sydämeen, eikä ole lainkaan sattuma, että useat julkaistut runokirjat joutuvat olemaan pitkiä aikoja kirjakauppojen hyllyillä. Tämä johtuu siitä, että näistä teoksista puuttuu innoituksen henki, suuret ajatukset on esitetty sisällöttömillä korulauseilla. Tämän havainnollisena todistuksena on "Na rubezhe" ja "punalippu" aikakausjulkaisujen runo-osastot. Runoilijat toistelevat usein toinen toisiaan, käyttävät kuluneita runokuvia. Noin kahdeksan vuotta sitten tasavallan runouteen ilmaantui "soiva sähkösaha". Ja siitä lähtien se on esiintynyt kaikissa metsätyöaiheisissa runoissa. Ikään kuin Karjalan metsissä ei tällä aikaa tapahtunut mitään uudistuksia.

Karjalais-suomalaisen runouden tilaa koskevat kysymykset on asetettava laajan keskustelun kohteeksi tulevassa kirjailijain edustajakokouksessa. Se on sitäkin suuremmalla syyllä erikoisen tärkeää, koskapa tasavallan Kirjailijainliiton jäsenistä ja alkavista kirjailijoista on suurin osa runoilijoita.

Kun sellaiset kirjallisuuden lajit kuin proosa ja runous ovat tasavaltamme kirjallisuudessa kovasti jälkeen jääneitä, niin on näytelmäkirjallisuus toistaiseksi vielä kehityksensä alkuasteella. Tasavallan teatterien ohjelmistoon ei kuulu nykyisin yhtään paikallisten tekijäin näytelmää. Käsikirjoituksina olevissa näytelmissä on suuria aatteellisia ja taiteellisia puutteellisuuksia. Eikä liene tarpeellista mainitakaan siitä, ettei tähän mennessä ole vielä tehty ainoatakaan taidefilmiä paikallisen dramaturgin scenaarion mukaan. Teatteritaiteen edelleen kehittämisen tehtävät vaativat Kirjailijainliittoa kiinnittämään suurempaa huomiota näytelmäkirjallisuuden kehittämiseen, paikallisten näytelmäkirjailijain kasvattamiseen.

Kirjailijamme ovat suuressa velassa lapsille. Tätä tärkeää kirjallisuuden alaa harrastaa toistaiseksi vain runoilijatar Julia Nikonova. Viime aikoina ilmestynyt kirjailijain harrastus luoda teoksia lapsille on saatava kehittymään niin pitkälle, että ilmestyisi sisältörikkaita, täysiarvoisia ja hyödyllisiä kirjoja, jotka loihtivat nuoren sukupolven nähtäväksi neuvostoaikakautemme suurenmoisuuden, kommunismin rakentajain ihanteellisen henkilökuvan.

Suuret puutteellisuudet karjalais-suomalaisten kirjailijain teoksissa on selitettävissä sillä, että kirjailijat eivät tunne syvällisesti elämää, että heidän aatteellis-teoreettinen tietotasonsa ja sanataitonsa ei ole riittävän korkea. Kun luetaan A. Timosen teosta "Tuulilahden vastuulla", U. Vikströmin romaania "Käy eespäin, väki voimakas!", B. Schmidtin runokertoelmaa "Ensi askeleita" ja monia muita meidän kirjojamme, niin huomataan, etteivät kirjailijat osaa suunnitella teoksensa kompositiota, kehittää se juonta, luoda uskottavia henkilökuvia. Kaunokirjallisten teosten kieli on useinkin puisevaa, yksitoikkoista, siinä vilisee runsaasti kansliakielen aineksia. Onpa ollut sellaisiakin tapauksia, että kirjailijat ovat suhtautuneet välinpitämättömästi teostensa viimeistelyyn ja antaneet vallan keskeneräisiä käsikirjoituksia aikakauslehtien toimituksiin ja kustannusliikkeeseen julkaisemista varten. Kirjailijain edustajakokouksessa on käytävä terävää ja avomielistä keskustelua taidemestaruuden kehittämisen probleemeista, sillä elleivät kirjailijat perehdy ammattinsa "teknologiaan" on heidän vaikea saavuttaa menestystä työssään, vaikkapa kaunokirjallisen teoksen käsiteltäväksi otettaisiinkin elämämme tärkeimmistä tärkeimpiä kysymyksiä.

Suuret puutteellisuudet karjalais-suomalaisessa kirjallisuudessa on selitettävissä silläkin, että kirjallisuuskritiikin taso on kovin alhainen. Paikalliset kirjallisuuden tutkijat osallistuivat kovin vähän Kirjailijain liiton työhön. Harvoin ilmestyy kaunokirjallisissa julkaisuissamme ja tasavallan päivälehdissä arvostelevia kirjoituksia uusista teoksista ja sitäkin harvemmin kirjoituksia meidän kirjallisuuselämämme erilaisista ilmiöistä ja kirjallisuusprobleemeista. Todellinen kirjallisuuskritiikki teoksia arvioitaessa korvataan useinkin makuasian kannalta arvioimisella tai yrityksillä pienentää vaatimuksia kirjailijoille huomioiden heidän "nuoruutensa" tai "kokemuksen puutteen". Tällaiseen arvosteluun on suhtauduttava ankaran kielteisesti. Pätevä vastaisku on annettava sellaisellekin "kritiikille", joka korkea aatteellisuuden ja mestaruuden puoltamisen verholla yrittää esittää sellaisia vahingollisia väitteitä, ettei meillä muka tasavallassa ole laisinkaan kirjallisuutta. Onpa ollut yrityksiä kritiikin verholla selvitellä henkilökohtaisia eripuraisuuksia.

Karjalais-suomalaisten kirjailijain työssä on runsaasti puutteellisuuksia, ja oikeudenmukaisia ovat ne kärkevät arvostelevat huomautukset, joita kirjailijoille tehdään. Mutta objektiivisesti suhtautuva kirjallisuuskriitikko ei voi olla näkemättä, että tasavaltamme kirjallisuus kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta kuten koko neuvostokirjallisuus, kirjailijain taidemestaruus paranee, vaikkakin hitaasti, lahjakkaiden alkavien kynäilijäin kaaderit lisääntyvät.

Kirjallisuuskritiikin tehtävänä on puoluekantaisista asemista nähdä se, mikä päivästä toiseen kasvaa ja kehittyy ja mikä taas estää kirjallisuuden kasvua; sen tehtävänä on osata ajoissa kannustaa kaikkea tervettä ja hyvää sekä samanaikaisesti juuria pois kaikenlainen elämän totuudesta poikkeaminen, horjahtelu puoluekantaisuudesta taiteessa. Vain tällainen kritiikki tuottaa hyötyä ja myötävaikuttaa kirjallisuutemme kehitykseen.

Karjalais-suomalaisen kirjallisuuden jatkuva kasvu riippuu ratkaisevasti nuorten kirjailijain kasvattamisesta. Kirjailijain liiton ympärille on nykyisin yhdistynyt melkoinen joukko lahjakkaita ja aktiivisesti työskenteleviä alkavia proosan, runojen ja näytelmien kirjoittajia. "Punalipun" kertomuskilpailuun osallistui lähes viisikymmentä kynäilijää, joista suurin osa on nuorisoa. Sellaiset toverit kuin V. Taipale, M. Kannojev, T. Summanen, A. Stepanov, N. Ostrovskaja, P. Perttu, M. Remsu, A. Avdyshev, J. Tshepasov, P. Rudenko, A. Mäki-Remsujeva, R. Rozhdestvenski, M. Tarasov ja monet muut ovat jo useita kertoja julkaisseet teoksiaan ja heidät tunnetaan tasavallan lukijain keskuudessa. Olisi kuitenkin suuresti virheellistä luulla, että nuorten kirjailijain kehittyminen tulee tapahtumaan itsestään. Kirjailijain liiton tehtävänä on pitää hyvää huolta nuorten kirjailijakaaderien kasvattamisesta, varjella aikanaan nuorisoa kevytmieliseltä, epävakavalta suhtautumiselta kirjalliseen työhön, juurruttaa nuorisoon vaativainen suhtautuminen työhönsä. Tässä suhteessa on suuri merkitys kirjallisuuskerhoilla. Nuorten kirjailijain keskuudessa suoritettava työ on vielä kovin heikkoa. Siinä tavataan vielä muodollista suhtautumista ja epäpätevää ohjausta. Tasavallan Kirjailijain liitto on rajoittanut työnsä nuorten kirjailijain kovin suppeaan piiriin. Kirjailijain edustajakokouksen on suunniteltava perinpohjaisia parannuksia nuorten kirjailijain keskuudessa tehtävään työhön.

Karjalais-suomalaisen kirjallisuuden tilan ja sen kehityksen tärkeimpien kysymysten aktiivinen ja asiallinen käsittely kirjailijain edustajakokouksessa, puutteellisuuksien periaatteellinen arvostelu, huomaavainen ja huolehtiva suhtautuminen jokaisen kirjailijan työhön, huolenpito kirjallisuusnuorison kasvattamisesta auttavat voittamaan suuret vaikeudet, joita tasavaltamme kirjailijat kohtaavat luodessaan aatteellisesti ja taiteellisesti kirkkaita ja täysiarvoisia teoksia meidän erinomaisesta neuvostoelämästämme, kommunismia rakentavista ihmisistä.

www.locallit.net