www.locallit.net | www.locallit.net/english

Korkeammaksi teosten aatteellinen ja taiteellinen taso
Huomioita v. 1953 ilmestyneistä tasavallan kirjailijain proosateoksista
Vsevolod Ivanov
Punalippu 1/1954, 107–114

Jo kauan on ollut tapana tehdä yhteenvetoja jokaisesta eletystä vuodesta. Maatalouden ja teollisuuden sekä kulku- ja yhteyslaitoksen työntekijät raportoivat hallitukselle voitoista, joita he ovat saavuttaneet sitkeällä luovalla uurastuksellaan työn rintamalla. Neuvottelukokouksissa tehdään yhteenvetoja, arvostellaan virheitä, hahmotellaan suunnitelmia, määritellään tulevaisuuden näköaloja.

Mutta kirjailijoilla tämä mainehikas perinnäistapa ei ole kunniassa. Tasavaltamme lehdistön palstoilla on viimeksi kuluneina vuosina nähty entistä harvemmin arvosteluja ja vakavia probleemeja käsitteleviä artikkeleita. Aikakausjulkaisuissa ja varsinkin sanomalehdissä ei tavat juuri nimeksikään kirjallisuuskatsauksia. Mielestämme tämä ei johdu yksinomaan kirjallisuusarvostelun yleisestä jälkeenjääneisyydestä, mistä aivan oikeutetusti ovat huolissaan sekä kirjailijat että lukijat, vaan myöskin siitä, että aikakausjulkaisumme ovat unohtaneet eräitä venäläisen klassisen kritiikin perinteitä. Onhan tiettyä esimerkiksi, että suuret venäläiset kriitikot vallankumoukselliset demokraatit V. Belinski ja N. Tshernyshevski kirjoittivat joka vuosi kirjallisuuskatsauksia. Olisi jo aika saattaa voimaan tuo hyvä tapa meilläkin. Näissä katsauksissa olisi hyödyllistä puhua vei vain parhaista teoksista, jotka ansaitsevat korkeimman tunnustuksen - Stalin-palkinnon, vaan myös kirjallisuusrintaman huomaamattomampien uurastajain toistaiseksi vielä vaatimattomista kirjoista. Juuri siten teki muun muassa V. Belinski.

Tässä artikkelissa haluaisimme keskustella lukijain kassa eräistä viimeksikuluneen kirjallisuusvuoden yhteenvedoista. Emme suinkaan pyri analysoimaan tyhjentävästi tasavallan kaikkien kirjailijain kaikkia teoksia, vaan rajoitumme merkittävimpiin ilmiöihin proosan alalla.

Vuonna 1953 koko neuvostoväki teki uhrautuvaisesti työtä Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen XIX edustajakokouksen asettamien historiallisten tehtävien täyttämiseksi. Kommunistisen puolueen ja Neuvostohallituksen innoittamana meidän kansamme, joka on tullut entistä yksimielisemmäksi ja monoliittisemmaksi, otti taas yhden askeleen suureen päämäärään - kommunismiin johtavalla tiellä. NKP:n Keskuskomitean Syyskuun ja Helmikuun täysistuntojen päätökset ovat synnyttäneet patriotismin ja työinnostuksen uuden nousun. Kirjailijan kunniakkaimpana tehtävän tällä hetkellä on auttaa neuvostokansaa taistelemaan mitä menestyksellisimmin vaikeuksia vastaan.

Viime vuonna monikansallinen neuvostokirjallisuus sai aarteistoonsa koko joukon huomattuja teoksia. Lukijakunta otti mielenkiinnolla vastaan monet teokset: V. Panovan "Vuodenajat", L. Leonovin "Venäläisen metsän", V. Ovetshkinin , V. Tendrjakovin, G. Trojepolskin ja muiden kuvaukset. Mainittujen kirjojen tekijät ovat osanneet ottaa käsiteltäväkseen neuvostoihmisiä kiinnostavia probleemeja ja pukea ne kirkkaaseen taiteelliseen muotoon.

Valitettavasti meidän tasavaltamme kirjailijat ahersivat paljon huonommin. Emme puhu vain siitä, ettei meillä ilmaantunut ainoatakaan teosta, joka ansaitsisi Stalin-palkinnon, vaan ennen kaikkea siitä, että monien kirjojemme yleinen aatteellinen ja taiteellinen taso on vieläkin hyvin alhainen. Aivan viime aikoihin asti melkein kaikki kirjailijamme ovat olleet surullisenkuulun konfliktittomuusteorian pauloissa. Emme ole vieläkään luoneet neuvostomaan metsänkaatajan elävää henkilökuvaa, joka Batmanoviin, Voropajein ja Kovshovin tavoin jäisi neuvostokirjallisuuden aarteistoon. On sanomattakin selvää, että teostemme monet puutteet johtuvat siitä, että kirjallisuutemme jää edelleenkin jälkeen elämästä. Mutta eiköhän tuo ilmiö ole käynyt luonteeltaan liian pitkälliseksi? Lukivat vaativat tiukasti kirjailijoilta teosten perusteellista parantamista.

Ylieletyn vuoden proosakirjallisuudessa voidaan havaita selvästi eri kirjailijain luovat etsiskelyt. Muutamat heistä jatkoivat edelleenkin työtään Isänmaallisen sodan ja partisaaniliikkeen aiheita käsittelevien teosten kirjoittamisen alalla. Ja se on luonnollista. Suuri Isänmaallinen sota oli mitä suurin tarkistus sekä sosialistiselle valtiollemme että jokaiselle meistä. Sen vuoksi kirjailijoita samoin kuin lukijoitakin tulee aina kiinnostamaan Saksan fasismia ja sen satelliiteista voiton saaneen k ansamme yleismaailmallinen uroteko. Tätä aihetta käsittelevistä kirjoista vuonna 1953 julkaistiin vain yksi teos - D. Gusarovin "Taistelukutsu". Tämä teos julkaistiin ensi kerran "Na rubezhe" aikakauslehdessä jo vuonna 1949. Vakavan puoluekantaisen arvostelun jälkeen D. Gusarov uudelleen muokkasi kertoelmansa.

Romaanissa kerrotaan neuvostokansan itseuhrautuvaisesta taistelusta Suuren Isänmaallisen sodan vuosina suomalaisia anastajia vastaan. Kirjan tapahtumapaikkana on eräs tasavaltamme tilapäisesti miehitettyjä piirejä. D. Gusarov - partisaaniliikkeen osanottaja - pyrki luomaan laajan kuvan kansankostajain taistelutoimista. Osittain hän on siinä onnistunutkin. Lukija seuraa mielenkiinnolla kirjan sivuja, joilla kuvataan "Taistelukutsu" nimisen partisaaniosaston rohkeita taistelutoimia. Lukijaon syvästi myötätuntoinen neuvostopatriooteille - Vasili Lopahinille, Maria Gorelovalle, Timofei Bykoville, kolhoosin paimenelle Antipille, partisaaneille. Hän tuntee syvää vihaa vihollisia kohtaan, joiden leirin edustajina kirjassa ovat Suomen valkoisen armeijan kavala ja halpamainen majuri Palvi, juoniapunova ja ovela liikemies Laukkanen, kostonhaluinen kulakki Silantjev ja muut yhtä inhoittavat tyypit.

Kolhoosin paimenen Antipin henkilökuva on mielestämme onnistunut. Romaanin parhaita sivuja ovatkin ne, joilla kerrotaan hänen kärsimyksistään ja uroteoistaan. D. Gusarovin kirjassa on muitakin hyviä kohtia. Ja sittenkin romaanista puuttuu selvä kuva partisaanitaisteluista Karjalassa Suuren Isänmaallisen sodan vuosina. Niin "Totuus" lehdessä kuin "Punalipussa" ja "Na rubezhessakin" julkaistuissa arvosteluissa on tuotu esille yleensä oikein nuoren kirjailijan monien epäonnistumisten syyt. On tarpeetonta toistaa jo sanottua, mutta yhtä seikkaa on korostettava vieläkin kerran, ja sitä suuremmalla syyllä, kun se on ominaista toistenkin kirjailijoittemme monille teoksille.

Kaunokirjallisen teoksen ajatus, olkoonpa se miten syvällinen hyvänsä, ei saa lukijaa valtoihinsa, ellei se ole olennoitunut täysverisiksi tyypillisiksi henkilökuviksi. Lukija haluaa nähdä kirjassa eläviä ihmisiä, joista yksiin voi kiintyä ja ottaa heidät esikuvaksi, toisia vihata, kolmansille olla myötämielinen. Me tahdomme nähdä kirjoissa elämää monipuolisena ja monine ristiriitoineen. Kaikkia jo kyllästyttävät ikävät kaavat, primitiiviset konfliktit, kuivat, elottomat henkilökuvat - kirjat, joissa moni asia on itsestään selvä jo heti alussa. Siitä, miten hyvin kirjailija onnistuu aikalaistemme monipuolisten luonteiden kuvaamisessa, riippuu teoksen aatteen esiintymisen syvällisyys ja voima, sen puoluekantaisuus, sillä kuten G. M. Malenkov sanoi, - tyypillinen on puoluekantaisuuden ilmenemisen perusalue realistisessa taiteessa. Ilman sitä parhaimmatkin ajatukset jäävät vain pelkiksi ajatuksiksi.

Suunnilleen näin on käynyt D. Gusarovinkin romaanille. "Taistelukutsu" ei tee lukijaan syvällistä vaikutusta meidän mielestämme ennen kaikkea sen vuoksi, että suurin osa romaanin henkilökuvista on piirretty hyvin värittömästi, yksipuolisesti ja paikoitellen jopa kaavamaisestikin. Katsokaapa vaikka Maria Gorlovaa, joka puolueen uskomaa tehtävä täyttäen tekee maanalaista työtä äärettömän vaikeissa oloissa. Vihollisen selustassa häntä uhkaa alituisesti valkosuomalaisten käsiin joutumisen vaara, sillä hänen joka askeltaa on vakoilemassa petturi Silantjev. Gorelovalla ei ole kokemusta eikä hän edes oikein tiedäkään, miten taistelua olisi käytävä. Kaikki nämä seikat jo sellaisenaan tarjoavat kirjailijalle mahdollisuuden luoda tavallisen neuvostonaisen selvän, sankarillisen ja samalla tyypillisen luonnekuvan. Mutta Gorelovan uroteoista puhuessaan D. Gusarvov ikään kuin pelkää avata lukijan nähtäväksi tämän rikasta henkistä maailmaa.

Venäjän kirjallisuuden suurmiesten ja huomattujen neuvostokirjailijain kokemus opettaa kuvaamaan ihmistä ja hänen luonnettaan monipuolisena. Parhaissa kirjoissa esiintyy koko joukko aivan omalaatuisia, toistumattomia henkilökuvia. Se, joka on vaikka kerran lukenut "Anna Kareninan", ei milloinkaan sekoita Vronskia ja Kareninia, Anna ja Betsyä, Leviniä ja Stiva Oblonskia. "Tyynen Donin" lukijain mieleen painuu koko elämän ajaksi Grigorin ja Aksinjan, Iljinishan ja Nataljan, Darjan ja Mishka Koshevoin elävät henkilökuvat. Näiden ja monien muiden tyyppikuvien poikkeuksellisen voiman salaisuus piilee m.m. siinä, että kirjailijat ovat kuvanneet sankareitaan ikään kuin sisältä käsin, tutkittuaan ensin tarkoin ja syvällisesti heidän ja ympäristön keskinäissuhteiden kaikki puolet.

D. Gusarovilla sitä vastoin Gorelovan kuvaaminen on jopa niinkin niukkaa, että kirjailija ei puhu mitään hänen ulkonäöstään, tottumuksistaan, tavoistaan. D. Gusarov hahmottelee vain pikapiirroin hänen ja häntä ympäröivien ihmisten, siinä joukossa myös hänen Vanja poikansa, keskinäissuhteet. Minkä ikäinen on Gorelova, mitä hän teki ennen sotaa, mistä tämä rohkea nainen pitää ja minkä vuoksi - sitä emme saa tietää. Kirjailijan niukkasanaisuus ja epätarkkuus tärkeimmän kuvaamisessa on johtanut siihen, että henkilökuva on jäänyt oikeastaan vain hahmotelmaksi; se ei kehity juuri laisinkaan ja sen vuoksi katoaakin jäljettömiin romaanin keskivaiheilla.

Kuvauskeinojen yksipuolisuus on johtanut siihen, että teoksen keskeisinkin henkilökuva - partisaaniosaston komentaja ja maanalaisen puoluepiirikomitean sihteeri Vasili Petrovitsh Lopahin on liian järkeilevä ja suoraviivainen. D. Gusarovilla on tietenkin ollut mitä parhain pyrkimys. Eikä ole mikään sattuma, että kertoelmaa korjaillessaan hän kiinnittikin eniten huomiota juuri Lopahiniin pyrkien luomaan hänestä todellisen puoluetyöntekijä kuvan. Mutta kokemattomana kirjailijana D. Gusarov päätteli, että Lopahinin on aina ja kaikkialla käyttäydyttävä "oikein". Ja sen vuoksi kävikin niin, että elävän johtohenkilön asemesta me näemme miehen, joka puhuu "matalalla äänellä" ja ehdottomasti "vakavasti ja painokkaasti". Tämä olisi ymmärrettävää, jos Gusarov pyrkisi kehittämään tätä henkilökuvaa edelleen, mutta tekijähän yrittää vain ylistellä Lopahinia!

Kysymyshän ei tietenkään ole siitä, että pitäisi ehdottomasti näyttää kaikkien ihmisten puutteet, horjunnat ja epäilykset. Tällaisen vaatimuksen asettaminen merkitsisi toiseen kaavamaisuuteen lankeamista ja loppukädessä samanlaista elämän kuvaamisen köyhdyttämistä. Lopahinin kaltaisille kommunisteille on aivan luontaista periaatteellisuus, vaativaisuus, ehkäpä ankaruuskin. Mutta näiden mainioiden piirteiden ohella heillä on muitakin piirteitä. Vaativainen komentaja saattaa olla hellä isä, ankara periaatteen mies - hellä aviopuoliso; karuilta kuulostavien sanojen takana saattaa usein piillä jalo ihmissydän ja päinvastoin - kauniiden sanojen suojiin kätketään monesti katalia ajatuksia. Kirjailijan tehtävänä on näyttää ihmisen luonne monipuolisena, sen kakkien puolien dialektisenä yhtenäisyytenä. Tämä vaatimus on ehdoton erikoisesti romaanille, joka, kuten tunnettua, on kirjallisuuslajeista synteettisin, yhdistävin. Toivomme näkevämme romaanin toisessa osassa, jota D. Gusarov parhaillaan kirjoittaa, neuvostopartisaanien syvällisiä ja totuudenmukaisia henkilökuvia, ihmisiä, "joilla on puhdas omatunto".

On hyvin ikävää, että meillä on yhä vieläkin varsin vähän neuvostoväen nykypäivien elämää kuvaavia kirjoja, vaikka väkemme on jo aikoja sen ansainnut. Viime vuosi ei myöskään tuonut mitään oleellisia muutoksia tässä suhteessa. Muutamien kertomusten ja kuvausten ohella vuonna 1953 ilmestyi vain pari laajempaa teosta - kaksi kertoelmaa, kumpikin Antti Timosen kynästä lähteneitä. "Valaistu ranta" ilmestyi venäjän kielellä erillisenä kirjana (suomen kielellä se julkaistiin Punalipussa v. 1951), ja "Tuulilahden vastuulla" julkaistiin Punalipussa ja Na rubezhe aikakauslehdessä.

A. Timonen on niitä kirjailijoita, joihin kirjallisuuskritiikki kiinnittää varsin vähän huomiota Niinpä hänen luovasta työstään ei ole julkaistu ainoatakaan huomattavampaa arvostelua, ellei huomioida V. Novitskin monin paikoin kiistanalaista arvostelua "Valaistu ranta" teoksesta (Leninskoje znamja, v. 1951) ja J. Koginovin eräitä huomautuksia artikkelissa Tendessi ja luonne (Na rubezhe 2/1954). Tällainen ilmiö on hyvin hämmästyttävä ja sallimaton, sillä A. Timonen on niitä ani harvoja tasavallan kirjailijoita, jotka tekevät aktiivisesti ja sitkeästi työtä vain nykypäivien elämää kuvaavien teosten luomiseksi, A. Timosen kertoelmien henkilöt ovat työtovereitamme, tavallisia neuvostoihmisiä. Jokaisessa teoksessaan kirjailija tähdentää Kommunistisen puolueen järjestävää ja suuntaavaa osuutta, pyrkii luomaan puolueentyöntekijöiden ja rivikommunistien henkilökuvia.

Valaistu ranta kertoo tasavaltamme erään metsätyömaan elämästä ja Neuvosto-Karjalan ihmisten työstä, jotka yhdessä maamme muiden veljeskansojen kanssa luovat uutta onnellista elämää. Kirjailija on pyrkinyt näyttämään, miten taistelussa puutteita vastaan syntyy luja, yhteisten etujen sementoitu kollektiivi. Metsätyömaalla on erilaista väkeä - kommunisteja ja puolueettomia, ikämiehiä ja nuorisoa, eturivin uurastajia ja jälkeenjääviä. Tutustumme puoluejärjestön sihteeriin Gauro Kemoviin ja hänen vaimoonsa Veeraan, Hovatta Peksujev nimiseen vanhukseen, näemme, miten nuori stahanovilainen Nikolai Ivanov, autonajuri Mikittä Naumov ja tukinkaataja Kalle Lappalainen tekevät työtä voimiaan säästämättä.

Metsätyömaalla on sellaisiakin, jotka suhtautuvat yhteiseen työhön epärehellisesti. Itsekäs virkakiipeilijä Pänttöjev häiritsee yksimielisen kollektiivin luomista. Eivätkä kaikki eturivinkään miehet ole läheskään moitteettomia - eräistä, kuten esim. Naumovia, vaivaa yletön kiivaus, toisia kunnianarkuus, minkä vuoksi he eivät voi sietää arvostelua toverin taholta. Sanalla sanoen kirjailija on pyrkinyt kuvaamaan tosielämää, jossa joka päivä käydään kiivasta taistelua uuden ja vanhan välillä; sen kulussa syntyy paljon konflikteja, yhteenottoja, jotka hiovat ihmisluonteita.

Ja kaikesta edellä sanotusta huolimatta lukijaa pakostakin harmittaa, kun hän on lukenut kertoelman kokonaan, - mainioita ajatuksia ei ole tuotu lähimainkaan täydellisesti ilmi. Lukijasta tuntuu siltä kuin kirjailija olisi pelännyt antaa teoksen henkilöiden toimia luonteitaan vastaavasti. Kertoelmassa on ylenpalttisesti ikäviä tuotantoprosessien kuvauksia, ja mikä tärkeintä - sen keskiönä ovat parhaat työmenetelmät eikä ihmisten luonteiden muovautuminen näihin työmenetelmiin perehtymisen prosessissa, niiden juurruttamisen puolesta käytävässä taistelussa. Kaikki vaikeudet voitetaan uskomattoman vaivattomasti, miltei taistelutta. Esimerkiksi Pänttöjeviä vastaan nousevat yhtenä miehenä kaikki, suurimmasta pienimpään, heidän luonteistaan riippumatta, ja Pänttöjev perääntyy vastarinnatta ja samassa katoaa kertoelmasta.

Lukijalla on syytä olla uskomatta kirjailijaa: jos kerran kaikki käy noin vaivattomasti ja yksinkertaisesti, niin minkä vuoksi sellaiset miehet kuin Kemov, Ivanov ja muut kommunistit uhraavat niin paljon voimia ja tarmoa kasvatustyöhön? Ehkä sen vuoksi, että saataisiin paljastetuksi Pänttöjev? Mutta tämähän itse paljastaa itsensä jo heti kertoelmaan ilmaantuessaan! Karpov tulisi käsittämään virheensä - väärän suhteen työn järjestelyyn? Mutta tämähän sisimmässään käsittää sen ja alkaa tehdä parannusta miltei heti Kemovin kanssa käymänsä keskustelun jälkeen. Ehkä sen vuoksi, että metsätyömaan suunnitelma tulisi täytetyksi? Mutta kaikki teoksen henkilöt ani harvoja lukuun ottamatta pyrkivät itsekin siihen. Tulkoon samalla mainituksi, että puoluetyön metodeja kuvatessaan A. Timonen lankeaa usein kaavamaisuuteen. Sekä kokouksissa että epävirallisissa keskusteluissa Kemov puhuu pääasiallisesti aakkostotuuksia ja antaa mitä yksinkertaisimpia neuvoja. Tässä on näyte siitä, miten kirjailija itse häntä luonnehtii:

"Jo heti ensi keskustelussaan metsätyömaalle saapuneiden työläisten kanssa Kemov määritteli erehtymättä, millaisia olivat näiden henkiset ominaisuudet (alleviivaus meidän. - V. I.) Jos vastatullut alkoi ensi töikseen tiedustella, miten paljon missäkin työssä voi ansaita, tiesi Kemov, että tähän pitää kiinnittää suurta huomiota, jotta hänessä saisi kasvatetuksi rakkautta työtään kohtaan. Ken taas alkoi kysellä heti, oliko tämän tai tuon ammatin oppiminen kovinkin vaikeaa, hän löysi nopeasti paikkansa, ja hänestä tuli eturivin työläinen". (Kts. venäjänk. painos.)

Tämähän on mitä pinnallisin ja eittämättä hyvin virheellinen käsitys. Näin ajatellakseen henkilön ei suinkaan tarvitse olla puoluejärjestön sihteeri. Kirjan heikkous piileekin juuri siinä, että vaikean taistelun asemesta vanhan jätteitä, takapajuista katsomuksia ja lopuksi jokaisessa yksilössä olevia puutteita vastaan kukin (kirjailijan sanoja käyttäen) "löysi nopeasti paikkansa, ja hänestä tuli eturivin työläinen". Senpä vuoksi kertoelman peruspuutteena meidän nähdäksemme on se, että kirjailija ei ole osannut hylätä kirjallisuudellemme niin paljon hallaa aiheuttaneen surullisenkuuluisan konfliktittomuusteorian vaatimuksia, ja siksi hän on hämännyt kärkevät ristiriidat, joiden hävittäminen elämässä on joskus hyvinkin vaikeata.

Olemme jo sanoneet, että "Valaistussa rannassa" on paljon kiitollista aineistoa hyvään kertoelmaan. Mielestämme sen keskiöksi olisi pitänyt ottaa Pänttöjevin ja muiden hänen kaltaistensa yhteenotto todellisten neuvostoihmisten kanssa. Miten suuria mahdollisuuksia kirjailijalle siihen tarjoutuikaan! Eihän lukija halua löytää kaunokirjallisesta teoksesta pitkäveteistä kuvausta liukumenetelmän käyttöön soveltamisen kaikista yksityiskohdista - sen hän lukee sanomalehdistä, vaan häntä kiinnostaa ihmisluonteen muovautuminen, taistelu ihmisestä eikä kuutiometreistä. Jos A. Timonen olisi kulkenut tätä tietä, ei Kemovkaan olisi vain kirjailijan ajatusten äänitorvi, vaan hän olisi kasvanut kertoelman kulussa taistellessaan reaalista ja vaarallista vihollista vastaan. Uusia vivahteita olisi saanut myös Kemovin suhde vaimoonsa ja tähän rakastuneeseen autonajuri Naumoviin.

Paljon syvällisemmin, monipuolisemmin ja taidokkaammin olisi pitänyt kuvata itse Pänntöjevin ja varsinkin hänen vaimonsa henkilökuva. Virkakiipeilijällä ja hylkiöllä on varmasti rikoskumppaneita elämässä. Mikä virkakiipeilijä hän muuten olisi? Näitä vastaan käydyn taistelun kuvaaminen olisi epäilemättä voimistanut kertoelman kasvattavaa merkitystä. Sen yhteydessä olisivat saaneet rikasta värikkyyttä Karpovin, Ivanovin, Lappalaisen, Peksujevin, y.m. henkilöiden luonnekuvat, olisi ilmaantunut monia lisäkonflikteja, mielenkiintoisia tilanteita. Sanalla sanoen, kertoelmaan olisi tullut tosielämää. Ei ole mikään sattuma, että "Valaistun rannan" mieleenpainuvimmat kohdat liittyvät tähän konfliktiin. Mainion on esim. kuvaus 31. luvussa (kts. venäjänk. painos) ja samalla tuo lyhyt luku kokonaisuudessaan. Kirjallisuusarvostelu on jo puhunut onnistuneesti kuvatusta Pänttöjevin ja Kalle Lappalaisen keskustelusta. Haluamme esittää vielä erään yhtä kuvaavan kohdan.

Sepitettyään puolueen piirikomiteaan ilkeämielisen parjauskirjeen Kemovista Pänttöjev tulee ulos:
"Oli kuulakas kuutamoilta. Niilo Pehkonen ja Anja, kumpikin suksilla, kiitivät vihurina mäenrinnettä alas. Puolivälissä Anja kaatua tupsahti. Niilo teki sulavasti kaarteen ja pysähtyen tytön luo auttoi tämän ylös. Äkkiä Anja tyrkkäsi Niilon lumeen ja helakasti nauraen sujautti suksensa alamäkeen. Heidän ohitseen kiitivät Peksujev ja Musj Nekrasova. - Kyllä minä sinulle näytän! - huudahti Niilo ja lähti Anjaa tavoittamaan.
Pänttöjev seisahtui ja katsoi kauan heidän jälkeensä synkillä ilkeäkatseisilla silmillään. Juuri silloin sattui Kemov kulkemaan ohitse. Pänttöjev viittasi kädellään hiihtäjiin ja huudahti:
- Oh, Gavril Nikolajevitsh, katsokaa, miten nuoruus teuhaa! Tuo on onnea...
Odotettuaan kunnes Kemov oli kadonnut kulman taa, Pänttöjev meni postilaatikon luo ja laski siihen kirjeensä.

Tässä katkelmassa on kaikki sanottu tarkasti ja voimakkaasti. Nämä 21 riviä paljastavat Pänttöjevin - tuon ilkeämielisen kadehtijan, vilpistelijän ja hylkiön - olemuksen paljon kirkkaammin kuin kaikki sitä ennen esitetyt pitkän järkeilyt. Tässä A. Timonen menettelee tositaiteilijan tavalla. Ja näin hänen on aina kirjoitettava. Tämä ja muut onnistumiset antavat perustetta tehdä johtopäätöksen, että kirjailija kykenee luomaan todella mielenkiintoisia kirjallisuuttamme rikastuttavia teoksia.

Ja senpä vuoksi on hyvin surkuteltavaa, että uudessa kertoelmassaan "Tuulilahden vastuulla" A. Timonen ei mielestämme ole tehnyt suurtakaan edistysaskelta "Valaistuun rantaan" verrattuna. Tekee mieli korostaa vieläkin kerran, että huomattavasti siihen on syyssä kirjallisuusarvostelu, joka ei ole auttanut kirjailijaa ajoissa näkemään hänen teostensa heikkouksia ja virheitä. Uusi kertoelma on tosin omistettu uittomiesten eikä tukinkaatajien elämälle, mutta "Tuulilahden vastuulla" kertoelman ja "Valaistun rannan" puutteet ovat melkein samat.

Tämänkin kertoelman pohjana ovat tuotantoprosessit, ja oikeastaan se on yksityiskohtainen kertomus siitä, miten yleensä hyvät neuvostoihmiset aloittivat, suorittivat ja veivät päätökseen uiton. A. Timonen on luonnollisesti pyrkinyt kuvaamaan jossain määrin sitäkin, miten taistelussa vaikeuksia vastaan lujittuu uittajain ystävyys, joita kaikkia kannustaa sama ajatus - antaa maalle mahdollisimman paljon puutavaraa. Tekijä on onnistunut eräiden henkilökuvien luomisessa. Tällaisia ovat esim. Outi Ivanovna, Aino, Koivunen. Kertoelmassa on joitakin mielenkiintoisia pikku kuvauksia, mutta siitä puuttuu tärkein - terävä, elämäävastaava konflikti, jolle koko kertoelman pitäisi rakentua, keskeisimpien henkilöiden selvät luonnekuvat.

Kertoelmassa, kuten jokaisella uittoväylällä, on päällikkö, puoluejärjestön sihteeri, päämekaanikko, nuorisoliittojärjestön sihteeri, lääkäri, kirjastonhoitaja, työläisiä - sanalla sanoen "koko henkilökunta täydessä kokoonpanossaan". Kirjailija uskoo kertovansa ihmisistä, mutta lukija näkee vain määrätyillä toimipaikoilla olevia henkilöitä. Miltei kaikki, niin Kirjanen, Voronov kuin myös Aleksadrov, vieläpä Stepnenkokin, täyttävät mallikelpoisesti velvollisuutensa tuotannossa, mutta turhaan lukija yrittää löytää heidän keskuudestaan rikkaan, monipuolisen, suuren inhimillisen haaveen innoittaman persoonan, joka kiinnostaisi häntä ja jonka esimerkkiä hän haluaisi seurata. Sen vuoksi kirjasta puutuu yhtenäinen juonikin. Tekijä on hahmotellut henkilöidensä käytökselle useita mielenkiintoisia linjoja, mutta ei ole kehittänyt niitä syvällisiksi. Juuri kun alat seurata Aleksandrovin ja Ainon suhteita tai Stepanenkossa tapahtuvaa muutosta, hukkuukin kaikki tuotannollisten kysymysten yksityiskohtien kuvaamiseen ja sitten myöhemmin nousee hyvin vaivalloisesti teoksen pinnalle. Kertoelman henkilöt voivat todella kadehtia esimerkiksi niputuskoneen seikkaperäistä kuvaamista.

Tässä yhteydessä tulevat väkisinkin mieleen M. Gorkin viisaat sanat siitä, että juoni on luonteen kehittymisen historiaa. A. Timosella sen sijaan kertoelman pohjana on vain uiton kulku, toisin sanoen ne seikat, joiden olisi pitänyt olla henkilökuvien luomisen lähtökohtana. Uittomiesten elämä tarjoaa kirjailijoille mitä rikkainta aineistoa. Jo yksistään se, että uitto kestää vain muutamia kuukausia, joiden aikana pitää lähettää pitkälle matkalle tuhansia kuutiometrejä puutavaraa, tekee tilanteen äärimmäisen jännittyneeksi ja kärjistää ihmisten keskinäissuhteita. Miten paljon kärkeviä ja usein sovittamattomiakin ristiriitoja siellä syntyy, miten paljon mielenkiintoisia ihmisluonteita voidaan tavata tasavaltamme millä uittoväylällä hyvänsä! Siellä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Uittoväylällä syntyy konflikteja ei vain hyvän ja pahan välillä, jonka näemme "Tuulilahden vastuulla" kertoelmassa, vaan siellä tapaa todella suuria ristiriitoja, sillä vielä ei ole läheskään voitettu rahanahneutta, varkautta, imartelua, juopottelua, y.m. paheita. Neuvostoväki taistelee sitkeästi kapitalismin jätteitä vastaan, ja sen vuoksi asioita onkin kuvattava toisin. Kirjailijoidemme velvollisuus on heijastaa teoksissaan elämää realistisesti, hairahtumatta äärimmäisyydestä toiseen.

Viime vuonna karjalais-suomalaiseen kirjallisuuteen on ilmaantunut muutamia onnistuneita historia-aiheisia teoksia: V. Tshehovin "Villitsijät" sekä A. Linevskin "Valkean meren rannikolla" ja "Kivikirjan sivuja". Viimeksikuluneen vuoden aikana kirjailijamme jatkoivat useiden menneen ajan tapahtumia kuvaavien teosten kirjoittamista. Vuoden 1953 lopulla Punalippu alkoi julkaista U. Vikströmin laaja romaani "Käy eespäin, väki voimakas!", joka kertoo Suomen vallankumouksesta vuosina 1917-1918.

Neuvostokirjallisuudessa ei ole vielä ollut näitä suuren historiallisen ja poliittisen merkityksen omaavia tapahtumia kuvaavia laajoja teoksia, ellei oteta huomioon G. Fishin sodanedellisiä kertoelmia. Sen vuoksi U. Vikströmin romaanilla on tärkeä periaatteellinen merkitys, ja luonnollisesti teos on leviävä tasavallan ulkopuolellekin. Toistaiseksi on vielä aikaista puhua laajemmalti tästä romaanista, sillä siitä on julkaistu vasta ensimmäinen osa, mutta jo nyt on ilmeistä, että kaikista puutteistaan huolimatta "Käy eespäin, väki voimakas!" tulee olemaan merkittävä tapahtuma tasavaltamme kirjallisuuselämässä.

Kirjailija on asettanut päämääräkseen näyttää Suomen työtätekevien poliittisen tietoisuuden kasvun, kuvata heidän taisteluaan oikeuksiensa puolesta. Romaanissa havaitsee selvästi Suomen vallankumoustapahtumien ja Lokakuun Suuren sosialistisen vallankumouksen välittömän yhteyden. U. Vikström korostaa, että ystävyyden lujittuminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä vastaa Suomen kansan perusetuja ja on sen rauhallisen olemassaolon ehto. Jo yksistään tämä seikka antaa perusteen puhua romaanin poliittisesta tärkeydestä ja aktuaalisuudesta.

"Käy eespäin, väki voimakas!" on laaja ja monipuolinen romaani. Sen aatteellinen perussisältö tuodaan esiin keskeisimpien henkilöiden: köyhän torpparin pojan Aukusti Karpakon, työmiesten Jalosen ja Airaksisen, toimittaja Komulan y.m. henkilökuvien kautta. Lukija ikään kuin käväisee miljoonamies Areniuksen kotona. Hän tutustuu venäläisiin matruuseihin Andrei Djominiin ja Sergei Rjabtseviin.

Näiden ja muiden henkilöiden välisissä kanssakäymisissä syntyy lukuisia historiallisesti perusteltuja konflikteja. Mutta jotkut niistä on ratkaistu epävakuuttavasti. Romaanin juoni on mielestämme melko hatara, teoksessa on joitakin toistoja, pitkäveteisiä kohtia, jotka vain hidastuttavat toimintaa. Kaikesta tästä huolimatta romaanin lukee suurella mielenkiinnolla. Ja lukija odottaa sen jatkoa.

U. Vikströmin romaanin onkin ainoa viime vuonna julkaistuista historia-aiheisista teoksista. On toivottavaa, että tämä vuosi tuo mieluisa muutoksia tässäkin suhteessa. Me osaamme pitää arvossa niin oman kansamme kuin muidenkin kansojen menneisyyttä ja haluamme oppia tuntemaan sen mahdollisimman tarkasti. Kirjailijoiden on autettava meitä siinä.

On ilahduttavaa, että suurin osa viime vuonna julkaistuista kertomuksista on nuorten kirjailijain kynästä lähteneitä ja että ne ovat aiheeltaan nykypäiviä käsitteleviä. Onnistuneimpina pidämme A. Voronenkon "Todellista synnyinmaata". A. Voronenko kuvaa syvällisesti suomalaisen tukinkaataja Eino Linnalan tunteita, joka pitkien vaellusvuosien ja Yhdysvalloissa kärsimiensä vastoinkäymisten jälkeen siirtyy perheineen Neuvostoliittoon ja löytää täältä todellisen kotimaan. Kertomus on hyvin vilkkaasti kirjoitettu. A. Voronenko on osannut kuvata onnistuneesti epäluuloisen miehen maailmankatsomuksen muuttumista, hänen varhaisempia sekavia käsityksiään yhteiskunnallisista suhteista, hänen tunteitaan ja elämyksiään. Ja vaikka kertomus onkin lyhyt - vain neljän sivun mittainen - jää Eino Linnala lukijan mieleen, sillä hän on tutustunut elävään, omalaatuiseen mieheen.

Hyviä kertomuksia, ikävä kyllä, meillä on vielä kovin vähän. Kokeneet kirjailijat suorastaan aliarvioivat tätä tärkeätä kirjallisuuslajia. Jostain on ilmaantunut sellainen käsitys, että kertomuksien kirjoittaminen kuuluu alkaville kynäilijöille, kun taas kirjallisuuden "tekijämiesten" on luotava vain suurteoksia. Ja niinpä tuloksena onkin, että meillä ilmestyy hyvin vähän sekä kertomuksia että romaaneja. Onnettomuus ei ole vain siinä, että me kirjoitamme huonosti, vaan myös siinä, että me kirjoitamme vähän. Ja kuitenkin tiedetään varsin hyvin, että kokemus ja mestaruus karttuu ja kasvaa vain sitkeässä työssä.

"Punalipun" äskettäin järjestämä kertomuskilpailu aktivisoi jonkin verran kertomuksenkirjoittajain työtä. Toimitus sai 51 kertomusta. Suurin osa niistä on alkavien kynäilijäin arkoja yrityksiä, jotka eivät vielä ole julkaisukelpoisia. Vieläpä palkittujenkin kertomusten aatteellinen ja taiteellinen taso pakoittavat toivomaan paljon parempaa. Kertomuksissa heijastuvat kuin kuvastimessa koko kaunokirjallisuutemme puutteet: konfliktittomuus, kaavamaisuus, värittömyys. Riittänee, kun mainitaan, että suurin osa kilpailukertomuksista, joissa kuvataan spesialistien siirtymistä maaseudulle, on kirjoitettu varsin primitiivisen kaavan mukaan: mies päättää lähteä maaseudulle, käydään pieni perheriita, jota toisinaan syventävät jotkut muutkin pienet erimielisyydet kotona ja työmaalla, ja kaikki päättyy yleiseen sopuun. Kolhoosissa spesialisti otetaan avosylin vastaan. Ja tämä ryhtyy jo heti ensi päivistään tekemään kaikenlaisia uudistuksia ja uurastamaan koko antaumuksella.

Viime vuoden lopulla ilmestyneen "Etulinjalla" kokoelmankin kertomukset ovat yleensä melko värittömiä. Kirjassa on seitsemän nuorten kirjailijain - V. Taipaleen, P. Pertun, A. Stepanovin, J. Laitisen ym. kertomuksia. Ilahduttavaa on se, että jokainen kertomus käsittelee nykypäivien aiheita. Kirjailijat ovat pyrkineet kuvaamaan tasavaltamme kolhoosilaisten, metsätyöläisten, kalastajain, yhteysmiesten ym. elämää. Näitä hyviä aiheita ei kuitenkaan ole aina osattu pukea täysipainoisiksi taidekuviksi. Kirjallisuusarvosteluni (kts. N. Jaakkola arvostelua "Totuus"-lehdessä ja A. Mantereen arvostelua Na rubezhe aikakausjulkaisussa) on jo puhunut siitä, että kertomuksissa ei ole käsitelty suuria probleemeja, niissä ei ole kärkeviä konflikteja, kertomusten henkilöiden - neuvostoihmisten - aatemaailma on kuvattu pintapuolisesti.

Tässä yhteydessä tekee mieli korostaa vieläkin kerran, että tasavallan Kirjailijaliitto auttaa nuoria kirjailijoita edelleenkin kovin heikosti luovassa työssä. Onhan tiettyä, että huomattava osa näistä kertomuksista julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdessä jo muutamia vuosia sitten. Kun sitten ryhdyttiin kokoelman julkaisemiseen, olisi tekijän pitänyt vielä kerran ottaa kertomuksensa käsille ja muokkailla niitä. Ja siinä kokeneempien kirjailijain ja tasavallan kustannusliikkeen toimittajain apu olisi voinut olla korvaamaton.

Lukijoita on kiinnostanut vuoden 1953 lopulla "Punalipussa" julkaistu kertomus "Ensi askeleita". Se on todella niin kirjoittajan - Anja Mäki-Remsujevan, aloittelevan kirjailijan, kuin kertomuksen keskeisimmän henkilönkin - Katja Novikovan, nuoren kasvitarhurin, ensi askeleita. Kertomuksessa on vielä paljon keskeneräistä - sekä venytetty juonen kehitys, hiukan epäonnistunut rakenne, että eräät heikosti piirretyt henkilökuvat (aputalouden johtaja, Grisha), mutta lukijaa sittenkin viehättää se vilpittömyys, joka uhkuu koko kertomuksesta. Kirjailija on onnistunut kuvaamaan melko hyvin nuoren neuvostotytön mietteitä ja ajatuksia, hänen sisäistä elämäänsä. Katja kohtaa vaikeuksia jo heti ensi päivänä itsenäiseen työhön ryhtyessään, ja hän voittaa niitä sitkeällä uurastuksella, tietojensa ja itsepintaisuutensa avulla.

On sanottava, että "Ensi askeleista" olisi voinut tulla todella hyvä kertomus, jos "Punalipun toimitus" olisi tehnyt enemmän työtä kirjailijan kanssa. Tätä kertomusta käsiteltiin tasavallan nuorten kirjailijain neuvottelussa viime vuoden kesällä, ja siellä annettiin monta hyvin asiallista neuvoa. Toimituksen olisi pitänyt ottaa ne paremmin huomioon.

Kertomuskirjoittajan huomion ulkopuolelle on jäänyt paljon tärkeitä teemoja: moraali-, ystävyys- ja rakkauskysymykset, elämäntavat - vähänkös niitä on kaikenlaisia asioita, joiden pitäisi kiinnostaa kirjailijaa, jos hän tutkii syvällisesti elämää! Tämän tärkeän kirjallisuuslajin vakavan jälkeenjääneisyyden pitäisi huolestuttaa kirjallisuusjärjestöjämme.

Ja aivan anteeksiantamatonta on se, että kirjailijat suhtautuvat niin ylimielisesti kertomuksen kaksoisveljeen - kuvaukseen. Koko viime vuoden kuluessa aikakauslehtemme julkaisivat korkeintaan kymmenkunta kuvausta. Ja vain kaksi niistä D. Gusarovin "Aunuksen lakeudella" ja A. Timosen "Agronomin poika" on omistettu maatalouden kysymyksille NKP:n keskuskomitean historiallisten päätösten jälkeen. Mutta eivät nekään kokoa V. Ovetshkinin, V. Tendrjakovin, ja G. Trojepolskin mainioiden kuvausten tasolle, joissa on osattu asettaa vakavia kysymyksiä. Tasavaltamme parhaidenkin kuvaustenkirjoittajain työtä luonnehtii ilmiöiden pinnallinen kuvaaminen, elämän valokuvaaminen, taitamattomuus syventyä aiheen olemukseen.

Uutta "Raivattua uutismaata" sen enempää kuin näytelmää tai laajaa romaaniakaan ei tietenkään kirjoiteta kuukaudessa eikä kahdessa. Mutta kuvaus on sellainen kirjallisuudenlaji, jota voimme käyttää kertoaksemme nopeasti patrioottisista teoista, joita suorittaa koko neuvostokansa. Neuvostokirjailijain Liiton hallinnon on paljon päättäväisemmin kuin tähän asti kehotettava kirjailijoita luomaan kuvauksia. Kuvaustenkirjoittajain on tänä vuonna löydettävä uusia aiheita - niitähän on niin runsaasti! Kertokoot lukijoilleen numeroiden ja henkilökuvien avulla tasavaltamme maaseudun ja kaupunkien uurastajain mainehikkaista teoista! Ja voidaan olla varmoja siitä, että heitä seuraavat kaikki kirjailijamme.

Ilahduttavana ilmiönä on se, että lehtiemme palstoilla alkaa yhä useammin ilmestyä mielenkiintoisia pakinoita. Niistä onnistuneimpia ja purevimpia ovat eittämättä Lauri Lääkitsijän kynästä lähteneet. Toivottaisiin vain, että tämä tärkeä kirjallisuuslaji saisi jalansijaa aikakausjulkaisujemmekin sivuilla.

Voidaksemme aivan lähivuosien kuluessa kohottaa jyrkästi kirjallisuutemme aatteellista ja taiteellista tasoa meidän on ennen kaikkea saatava selville puutteemme ja heikkoutemme. Tasavallan kirjailijain toisessa edustajakokouksessa, joka pidetään tämän vuoden syksyllä, herää keskustelu luomistyön probleemeista. Mutta meidän pitää jo nyt väittely- ja muissa tilaisuuksissa paljastaa rohkeasti, suoraan ja asiallisesti puutteitamme, hahmotella niiden poistamisen tiet ja tehdä sitkeästi työtä. Emme saa unohtaa hetkeksikään, että puolueen ja hallituksen alituisen huolenpidon ansiosta neuvostoväki on henkisesti kasvanut. Ja lukijakunnan vaatimukset kirjallisuudelle yhä vain suurenevat. Kirjailijain on vastattava näihin vaatimuksiin lukuisilla, hyvillä ja monipuolisilla kirjoilla.

www.locallit.net