www.locallit.net | www.locallit.net/english

Enemmän hyviä ja erilaisia kertomuksia
Nikolai Jaakkola
Punalippu 3/1954, 123–125

"Punalipun" viidennessätoista niteessä on julkaistu Pekka Pertun kertomus "Jälleen riviin". Siinä kerrotaan nuoresta karjalaisesta sissistä Vasili Tervosesta, joka Isänmaallisen sodan vuosina taistelee miinoittajana vihollisen selustassa, tulee eräässä taistelussa haavoite-tuksi, joutuu sotasairaalaan ja palaa toivuttuaan jälleen riviin. Ja taas vihollisen autokolon-nat lentävät ilmaan! ja taas sanitäärityttö Oksana ihailee rakastettunsa urotekoja!

Tässä kertomuksessa on eräs liikuttava kohta. Sotasairaalassa on hoidettavana eri kan-sallisuuksiin kuuluvia neuvostosotilaista. Vasilin huonetoverina on kaksi venäläistä tykki-miestä, elähtänyt ukrainalainen ja tumma tadshikkilainen nuorukainen. Vasili on haavoittu-nut vaikeasti. Hänelle tehdään verensiirto. Osoittautuu, että Vasilille lisättävä veri on lähe-tetty Tadshikistanista.

"- Tadshikistanista?"- pääsee Safarorvilta, joka on seurannut vuoteeltaan verenlisäystoimi-tusta. - No nythän meistä, Torvinen, tulee aivan veriveljiä ja maanmiehiä. - Kuules, Vasili, - yhtyy leikkisässä sävyssä myöskin Dobrenko. - Nyt sinä olet oikein aito velassa jollekin tadshikittarelle. Naisethan ne enimmäkseen antavat verta. Kuvittelehan!"

Neuvostokansojen ystävyys on tässä kuvattu toistumattoman omaperäisesti, syvällisesti ja mieleenpainuvasti. Tämä sama tulipesäkkeissä, korsuissa, partisaaniretkillä, huoltoteillä, kenttäsairaaloissa karaistunut, yhteisessä taistelussa verellä lunastettu eri neuvostokan-sallisuuksiin kuuluvien poikien ja tyttärien veljellinen ystävyys kuvastuu tavalla tai toisella melkein kaikissa Isänmaallisessa sodassa koettujen elämysten ja vaikutelmien synnyttä-missä karjalais-suomalaisten kirjailijain kertomuksissa. Sen henkevöittämiä ovat J. Rugo-jevin kertomus- ja kuvauskokoelma "Kosto", A. Timosen "Konepistoolin laulu".

Kaikissa näissä kertomuksissa ja kuvauksissa kirjailijat kärsivät ja riemuitsevat yhdessä sankariensa kanssa. Siksi ne ovat syvien inhimillisten tunteiden kyllästämiä, siksi ne ovat liikuttavia. Niistä on, vaikea löytää kaunopuheista tunnuslausemaisuutta, kiiltokuultavaa pöyhkeilyä. Kertomusten sankarit olivat vähäsanaisia ja vaatimattomia. He usein itsekin ihmettelivät, kun heitä siitä tai tästä uroteosta palkittiin: "Enhän ole tehnyt mitään erikoista, olen täyttänyt vain velvollisuuteni". Tämä esikuvien vaatimattomuus ja koruttomuus kuvas-tuu Isänmaallista sotaa kuvaavien kertomusten muodossakin, niiden tiivistetyssä koossa, säästeliäässä sanakuvien käytössä, tyypillisten luonteenpiirteiden ja episodien huolellises-sa valinnassa.

Mutta Isänmaallista sotaa kuvaavissa karjalais-suomalaisten kirjailijain kertomuksissa on puutteellisuuksiakin. Luonteenomaisin niistä ehkä on se, että vaikeuksien voittaminen ker-tomuksissa tapahtuu helpommin kuin elämässä: tosisankaruus voi tulla esille vain tosivai-keuksine voittamisessa.

Vuonna 1950 "Totuus" lehden toimitus julisti kertomuskilpailun. Tämän kilpailun innoitta-mana tuli karjalais-suomalaiseen kirjallisuuteen useita uusia kertojia: V. Taipale, J. Laiti-nen, I. Ivanov, A. Stepanov y.m., joiden parhaat kertomukset on sittemmin julkaistu kerto-muskokoelmassa "Etulinjalla". Näitä kertomuksia on jo arvosteltu niin sanomalehdistön palstoilla kuin suullisestikin eri arvostelutilaisuuksissa. Mutta näin neuvostokirjailijain edus-tajakokouksen edellä on hyödyllistä vertailun ja yhteenvedon kannalta pysähtyä vielä ker-ran niiden oleellisimpiin erikoisuuksiin.

Kaikissa näissä kertomuksissa on kuvattu tasavaltamme uurastajain rauhanomaista työtä metsätyömailla, kolhoosien viljavainioilla, kala-apajilla. Mutta miten tuota työtä on kuvattu?

Erinomaisissa romaaneissaan ja kirjoituksissaan M. Gorki opettaa, että kaunokirjallisissa luomuksissa työtä on kuvattava ennen kaikkea sen vastustamattoman sisäisen voiman kannalta, sen sisäisen runollisuuden kannalta. Karjalais-suomalaiset kirjailijat ja kynäilijät ovat sitä vastoin melkein kaikissa kertomuksissaan kuvanneet neuvostoihmisten työtä yk-sipuolisesti, vain sen ulkonaisen teknologian kannalta, vain työn mekanisoinnin kannalta. Ja sen tuloksena monissa kertomuksissa ihmiset ovat jääneet koneiden varjoon. Otta-kaamme esim. I. Ivanovin kertomus "Kunniatehtävä". Kertomuksen päähenkilöltä Leo Po-tapovilta jää erilaisista syistä peltokaistale kyntämättä. Häntä arvostellaan siitä. Verakin moittii häntä. Mutta Vera rakastaa Leoa ja hän menee yöllä kyntämään Leon palstaa. "- Vera! - pääsi Leolta ja hän ryntäsi traktoria vastaan käsiään huitoen. Traktori pysähtyi. - Ethän vain pahastu, - sammalsi Vera hämillään. - Nuorisoliittolaisten pitää auttaa toisi-aan. Leo otti ääneti Veraa kädestä kiinni… sieppasi tytön rintaansa vasten. - Ei saa, Leo, joku sattuu näkemään, - sopersi Vera, mutta ei pyrkinyt pois Leon syleilystä. He istuivat vierekkäin ohjaushyttiin. Miten paljon yleviä ihmistunteita lauloikaan tällä hetkel-lä heidän nuorissa sydämissään, vaikka sanat olivatkin yksinkertaisia! - Tänään alkaa allekirjoitusten keräys Rauhan Vetoomukseen, sanoi Leo., - Tiedätkö, olen päättänyt lähteä mekanisaattorien kursseille, puheli Vera. Vera vilkaisi kelloonsa ja ehdotti: - Mitähän, jos kynnämmekin tämän loppukaistaleen yhdessä ja sitten korjaamme sinun traktorisi? - Mitä hyvä sinä olet, Vera! Traktori nytkähti liikkeelle ja lähti menemään voimakkaasti jymisten itäistä taivaanrantaa kohden."

Nuorisoliittolaisten on tietysti autettava toisiaan, muttei tuolla tavalla: Leo olisi pitänyt pan-na itse tekemään loppuun laiminlyömänsä työ. Se olisi puhaltanut kertomukseen tosi elä-mää. "Miten paljon ihmistunteita lauloikaan tällä hetkellä heidän nuorissa sydämissään!" Mutta tämä "laulaminen" jää kertomuksessa vain väittämäksi, lukijat eivät usko siihen, sillä yksinkertaiset ihmistunteet on tässä pilattu suurilla sanoilla ja traktorilla. Isänmaallisessa sodassa neuvostoihmiset olivat myös tekemisissä teräksestä valettujen koneiden kanssa, mutta heidän ajatuksensa ja tunteensa eivät liikkuneet ainoastaan noiden koneiden, vaan ennen kaikkea kohtalotovereittensa parissa, omaistensa ja tuttaviensa parissa kotiseudul-la, tulevaisuuden unelmissa, lyhyesti sanoen - huolenpidossa ihmisten kohtalosta. Tuntuu kummalliselta, että nuo samat neuvostoihmiset rauhanomaisen uurastamisen oloissa ajat-televat vain tuotantosuunnitelman täyttämisen teknologista seikoista. Vieläpä he rakasta-vatkin vain traktorin ääressä!

Sama yksipuolisuus neuvostoihmisen harrastuksen ja huolien eli, niin kuin on tapana sa-noa, henkisen maailman kuvaamisessa on luonteenomaista muillekin "Etulinjalla" kokoel-man kertomuksille. P. Pertun kertomuksen "Onnea matkalle" nuoret metsätyöläiset ovat "niin valtavan työinnostuksen vallassa", että heillä e ole aikaa syödäkään ei levätä. Puolue-järjestön sihteeri Malikin ("Etulinjalla" kokoelmassa hänet on jostain syystä muutettu uitto-väylän päälliköksi) kehuu poikia: "-No, jopas te!.. Olettepa reuhtoneet tänä yönä! Mutta, Aleksi, - hänen äänensä muuttui äkkiä tiukaksi, - onko väki ollenkaan levännyt? Aleksei ei ehtinyt (?) vastata siihenkään vaan koko joukko vastasi suurella porukalla: - Mitäs te joutavia! On, on levätty, on. Ja lisää levätään, kun ehditään."

Rintamallakin neuvostosotureilla oli usein kiire, mutta oli heillä kuitenkin välistä aikaa levä-täkin ja harkita tekojaan. Tuntuu kummalliselta, että nuo samat neuvostoihmiset rauhan-omaisen uurastamisen oloissa vain "reuhtovat". Ja sitten vielä pöyhkeilevät. J. Laitisen kertomuksessa "Etulinjalla" poika sanoo isälleen: "- Kuulehan isä! Ei ole kysymys Anjasta… Kysymys on nyt muusta… Jokainen tukki on nyt viljapuudan arvoinen. Olen työrintaman etulinjalla…"

Rintamalla todelliset sankarit eivät kehuneet itseään tuolla tavalla. Eivätkä he kehu itseään nytkään tai jos kehuvatkin, niin eivät puheissa, vaan teoissa.

"Etulinjalla" kokoelman kertomuksissa on taiteellisesti onnistuneitakin kohtia, mutta koko-naisuudessaan otettuina ne ovat muutenkin kaunista neuvostoelämää tarpeettomasti kau-nistelevia, elämänilmiöiden pinnalla liikkuvia, todellisia vastoinkäymisiä ja konflikteja kart-tavia, neuvostoihmisen rikasta henkistä elämää yksipuolisesti ja kapeasti kuvaavia.

Kirjailijan on tunnettava kuvaamansa ihmiset, nähtävä ja käsitettävä elämä kaikessa syväl-lisyydessään ja monipuolisuudessaan. Edellä käsiteltyjen kertomusten kirjoittajat ovat nähneet neuvostoihmisissä vain yhden luonteenpiirteen - ahkeruuden työssä, huolenpidon tuotantosuunnitelman täyttämisestä ja ylittämisestä. Tämä on tietysti kaikille neuvostoihmi-sille luonteenomaista. Mutta jos rajoitutaan vain tuohon yhteen piirteeseen, tulee neuvos-toihminen kuvatuksi kaavamaisesti ja yksipuolisesti. Tuotantosuunnitelman täyttämisen ohella neuvostoihmistä kiinnostavat ja huolestuttavat monet muut asiat elämässä: perhe-olot, lasten edistyväisyys koulussa, kukkaset ja kasvitarhamaa, asunto-olot, elokuvat, neu-vottelut Genevessä, j.n.e. Neuvostoihminen on tietysti kaikissa oloissa neuvostoihminen, mutta elämän eri tilanteissa kohoaa etualalle hänen olemuksensa se tai tämä puoli: kun me esimerkiksi laskemme äänestyslipun vaaliuurnaan, me olemme silloin ennen kaikkea kansalaisia; kun me aherramme jonkin työkoneen ääressä, olemme me silloin ennen kaik-kea sorvareita, puuseppiä tai joitain muita ammattimiehiä; kun toivomme, että meistä tulisi pian aikuisia, olemme silloin lapsia, ja kun kaihoten muistelemme nuoruutta, olemme sil-loin jo vanhoja. Näin on yleensä elämässä. Kun Ge'en tunnetussa taulussa Pietari I nuhte-lee poikaansa, niin taidemaalari ei ole kuvannut siinä Pietari I:stä tsaarina, vaan ennen kaikkea isänä. Totuus on aina konkreettinen", korosti Lenin usein. Ja sellaisen konkreetti-sena, monipuolisena ihmistä ja hänen elämäänsä on kaunokirjallisuudessa kuvattavakin.

Tässä suhteessa lukijaa ilahduttavia ovat parhaat niistä kertomuksista, jotka on kirjoitettu tasavaltamme Neuvostokirjailijain liiton ja "Punalipun" julistamaan vuoden 1954 kirjoituskil-pailuun. Tosin suurin osa tätäkin kertomuskilpailua varten kirjoitetuista kertomuksista on vielä "tuotannollisia" ja konfliktittomia tai muuten avuttomia, mutta parhaat ilahduttavat uu-tuudellaan. Tällaisia karjalais-suomalaista kirjallisuutta eteenpäin sysääviä ovat mm. F. Titovin "Pyryssä", V. Solovjovin "Metsässä", Gratshovin "Kaksikymmentä litraa" ja eräät muut. Mikä näissä kertomuksissa on hyvää? Se, että niissä kirjailijan huomion keskiönä ei ole kone, vaan ihminen mietiskelyineen ja elämyksineen. se, että niissä neuvostoihmiset eivät karta vaikeuksia ja ristiriitoja, vaan käyvät niihin rohkeasti käsiksi.

Ilahduttava ilmiö on myöskin se, että tasavaltamme kirjailijat ovat viime aikoina ruvenneet kirjoittamaan kertomuksia lapsia varten. "Punalipun" viime numerossa on julkaistu A. Ti-mosen kertomus "Liinakkoa hakemassa". Tämä kertomus ei tosin ole vielä sellainen kuin kertomuksen lapsia varten pitäisi olla. Pitkäveteisyyden ohella sen suurimpana heikkoute-na on se, että siinä on vain toteavasti kuvattu eräs hauska tapaus ilman kasvattavaa yleis-tämistä. "Punalipun" tässä numerossa ilmestyvä V. Taipaleen kertomus "Pörrö" on mieles-täni onnistuneempi. Se on hyvä jo siinäkin suhteessa, että siinä ei kasvatuksellista tavoi-tetta tyrkytetä lukijalle, vaan se huomaamatta taiteellisen yleistämisen kautta jää lukijan mieleen.

Karjalais-suomalaiset kirjailijat ovat siis jo alkaneet kirjoittaa hyviä ja erilaisia kertomuksia. Sitä ei voida olla tervehtimättä. Kertomukset ja kertoelmat, joissa keskeisenä huomion kohteena ei ole ihminen, vaan tekniikka, ovat ikävystyttävän yksitoikkoisia, kylmähköjä, toistensa kaltaisia. Muuten ei voi ollakaan. Traktorit, kombainit ja muut koneet eri kol-hooseissa ovat samanlaisia tai jokseenkin samanlaisia, mutta eri kolhoosit ovat kuitenkin erilaisia, toisissa työt sujuvat hyvin, toisissa huonosti. Samoin metsätyömailla. Samoin teh-taissa. Samoin kaikkialla. Mistä se johtuu? Ihmisistä. Jos siis kirjailija aikoo kirjoittaa tois-ten kirjailijain kertomuksista poikkeavan kertomuksen, niin hänen ei ole kuvattava saman-laisia tai jokseenkin samanlaisia koneita ja teknologisia menetelmiä, vaan erilaisia ihmisiä. Ja jos kirjailija sen lisäksi osaa kertoa ja kuvata vain hänelle ominaiseen tyyliin, niin silloin syntyy hyviä ja erilaisia kertomuksia. Juuri sellaisia kertomuksia neuvostolukijat odottavat karjalais-suomalaisilta kirjailijoilta enemmän niin lasten kuin aikuistenkin luettavaksi.

www.locallit.net