www.locallit.net | www.locallit.net/english

Eräistä karjalais-suomalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuusarvostelun kysymyksistä
Nikolai Jaakkola
Punalippu 4/1955, 129–142

Järvirikkaalla saloseudulla, joka ulottuu Laatokalta aina kauas Lapin tuntureille ja Vienanmeren rannikolta aina läntiselle vedenjakajalle saakka, on aina muistoisista ajoista asti kukoistanut ihmeteltävän lumoava ja viisas kansanrunous, mutta omaa kirjallisuutta tämän sanan varsinaisessa mielessä ei täällä ennen ole ollut. Yrityksiä sen luomiseen tosin oli, vieläpä verrattain varhain. Niinpä eräs hollantilainen matkailija Simon van Salingen kertoo matkamuistelmissaan, miten hän v.v. 1566-68 oli Kantalahdessa kohdannut erään Feodor Zedino nimisen miehen, joka "oli kirjoittanut Karjalan ja Lapin historian ja uskaltanut kirjoituksiinsa saattaa karjalan kieltä". Vieläpä Salingen kertoo Zedinovin näyttäneen hänelle keksimänsä karjalankieliset aakkoset sekä Uskontunnustuksen ja Isämeidän, jotka hän oli karjalan kielelle kääntänyt. Siis tällaisia yrityksiä oli, mutta silloisissa yhteiskunnallisissa ja kansallisuussorron oloissa ne tyrehtyivät alkuunsa. Tavallista oli se, että kirjantaitoiset piissarit ja papit kirjoittelivat protokolleja ja valituksia, kirjantaitamattomat talonpojat piirsivät vain puumerkkinsä alle, silloin kun siihen oli pakko. Näin oli asianlaita sekä karjalaisissa että venäläisissä kylissä. Tällaisessa tukahduttavassa ilmapiirissä oli kirjallisuuden todella vaikea syntyä.

Vaikka aikaa voittaen Karjalan koskemattoman luonnon jylhää kauneutta ja täällä asuvan kansan omalaatuisia elintapoja alettiin kuvata jo viime vuosisadalla ja vieläpä verrattain paljon: Derzhavin ja F. Glinka runoissaan sekä P. Rybnikov, A. Hilferding ynnä muut matkakuvauksissaan venäjän kielellä, E. Lönnrot monilukuisissa kirjeissään sekä A. Ervasti, Inha ynnä muut matkakuvauksissaan suomen kielellä, mutta Karjala sellaisenaan jäi aina vuoteen 1917 saakka Muurmannin rajan kummankin puolen "hätyyttämättömien lintujen seuduksi", missä ei ollut omia kirjailijoita eikä omaa kirjallisuutta sen enempää venäjän kuin suomen kielelläkään. Oma paikallinen kirjallisuus täällä on luotu vasta Lokakuussa syntynen ja nyt jo miehuusiässä olevan sukupolven aikana. Siinäkin, tuossa henkisessä miehistymisessä, tulee ilmi se, kuinka hedelmällistä ja ylösrakentavaa vapautuminen yhteiskunnallista ja kansallisuussorrosta on ollut ja on yhä oleva suuren Venäjän entisten pienten ja takapajuisten kansojen elämässä. Ja on ilahduttavaa todeta, että kaunokirjallisuus tasavallassamme on kehittynyt jo niin pitkälle, että kirjallisuustieteilijätkin ovat alkaneet tutkia sitä. Viime syksynä KarjalaissSuomalaisen SNT:n kirjailijain II edustajakokouksen aattona ilmestyi painosta ensimmäinen tällainen karjalais-suomalaisen neuvostokirjallisuuden kehitysvaiheita valaiseva teos "Tutkielmia Karjalais-suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta". Se esittelyn ja käsittelyn yhteydessä meillä onkin aikomus puhua eräistä tasavaltamme kirjallisuuden ja kirjallisuusarvostelun kysymyksistä.

Tutkielman tavoitteesta ja rakenteesta

Esipuheen "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" teokseen on kirjoittanut professori V. Bazanov. Siinä sanotaan: "Tutkielmat" ovat ensimmäinen yritys valaista Neuvosto-Karjalan kirjallisuuden ensi askeleita ja nykyistä tilaa, ja niissä ei tietenkään pyritä esittämään mitään lopullista kirjallishistoriallisen prosessin konseptiota. Itsensä Karjalais-Suomalaisen SNTLN kirjallisuuden tila ei salli valaistavan karjalais-suomalaisen kirjallisuuden historiaa missään määrin ehjästi ja lopullisesti" (s.5). Tuollainen omituinen suhtautuminen tasavaltamme kirjallisuuteen on herättänyt oikeutettua ihmettelyä ja paheksumista kaikkien niiden kirjallisuusarvostelijain ja kirjailijain taholta, jotka "Na rubezhe" aikakausjulkaisun palstoilla kehkeytyneen väittelyn kulussa ovat lausuneet mielipiteensä tämän tutkielmateoksen johdosta. On tietysti totta, että karjalais-suomalainen kirjallisuus on vielä nuori ja saavutuksiltaan vaatimaton verrattuna toisten veljestasavaltojen kirjallisuuksiin, mutta tuskinpa se voi olla sellaisena syynä, ettei siitä jo tässä kehitysvaiheessa voitaisi esittää ehjää, perustellusti ja johdonmukaisesti valaistua kuvaa. Olisi luullut, että V. Bazanovin "Tutkielmien" päätoimittajana suhtaantuvan kiinnostuneemmin tasavaltamme kirjallisuuteen, hänhän on aikoinaan työskennellyt useita vuosia tasavallassamme ja tunteen verrattain hyvin Karjalan sen kirjallisuuden.

Paitsi edellä mainittua esipuhetta "Tutkielmsissa" on K. Tshistovin kirjoittama johdanto, jossa on esitetty verrattain seikkaperäinen yleiskatsaus karjalais-suomalaisen kirjallisuuden erikoisuuksiin, lähteisiin, kehitysvaiheisiin, nykyiseen tilaan.

"Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuuden erikoisuutena on se", sanotaan johdannossa "että se kehittyy kahdella tasa-arvoisella kielellä - suomen ja venäjän kielellä, jotka ovat tasavallan valtionkieliä. Tämä erikoisuus on muodostunut historiallisesti, ja sen ovat määränneet tasavaltamme väestön kansallinen kokoonpano (venäläiset, karjalaiset, suomalaiset, vepsäläiset) sekä kunkin Karjalais-Suomalaisen SNT:aan kuuluvan kansallisen ryhmän sosialistisen kulttuurin kehitystie. Karjalan on ikimuistoisista ajoista asti kuulunut Venäjän valtakuntaan, ja karjalaiselle kulttuurille on luonteenomaista ei ainoastaan läheinen, vaan elimellinen yhteys venäläiseen kulttuuriin" (s.8).

Tasavaltamme kaksikielinen kirjallisuus on, paitsi aatteellisen sisältönsä, myöskin lähteittensä ja aihepiirinsä puolesta yhtenäinen. Niin Helo kuin Kutasovkin, niin Rugojev kuin Tshehovkin, niin Timonen kuin Linevskikin ovat samalla tavalla eläneet rikkaan karjalais-suomalaisen kansantietouden vaikutuspiirissä ja samanlaisella lämmöllä ammentaneet aiheensa pohjoisen saloseutumme kansan elämästä. Viime aikoina onkin yhä enemmän alettu venäjäntää tasavaltamme suomenkielisiä kirjailijoita ja päinvastoin, yhä enemmän suomentaa tasavaltamme venäjänkielisiä kirjailijoita. Eri kielet eivät siis eroita toisistaan tasavaltamme kirjallisuuden kielellisesti kahta eri haaraa, vaan päinvastoin yhdistävät niitä toisiinsa, rikastuttavat toinen toisiaan. Tämä veljellinen yhteistoiminta onkin eräs tasavaltamme kaksikielisen kirjallisuuden suurimpia saavutuksia.

"Tutkielman" johdannossa ja esipuheessa on aivan oikein korostettu, että tasavaltamme kaunokirjallisuus on kehittynyt venäläisen klassillisen ja neuvostokirjallisuuden sekä karjalais-suomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Tämä koskee tasavaltamme sekä suomen- että venäjänkielistä kirjallisuutta. I. Kutasovin runouden erittelyn yhteydessä K. Tshistov sanoo: "Alkusävel!" ja "Satu", jotka on kirjoitettu melkein samoihin aikoihin, kuvastavat runoilijan yhtäläistä kiinnostusta niin karjalaiseen kuin venäläiseenkin kansanrunouteen. Tuollainen kansallisten perinteiden sopusointu on sangen luonteenomaista koko karjalais-suomalaisen kulttuurin historialle, joka on pohjautunut ja yhä pohjautuu Karjalan kansan ja suuren Venäjän kansan monivuosisataiseen historiallisesti muovautuneeseen ystävyyteen" (s.88). Mutta tasavaltamme suomenkieliseen kirjallisuuteen, varsinkin sen kielenkäyttöön ja tyyliin, on epäilemättä vaikuttanut myös Suomen edistysmielinen kirjallisuus. "Tutkielmassa" ei ole edes mainittu tästä vaikutuksesta, saatikka että sitä olisi edes jollain tavoin yritetty tutkia ja selittää. Toivottavasti vast'edes tehdään tähänkin suuntaan kirjallisuustieteellistä tutkimustyötä. Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen Keskuskomitean tervehdyksessä Neuvostokirjailijain toiselle yleisliittolaiselle edustajakokoukselle sanotaan: "Ollen ulkomaisille kirjailijoille innoittavana esimerkkinä ja kokemuksen lähteenä taistelussa uuden etumaisen edistyksellisen taiteen puolesta neuvostokirjallisuus samalla itse rikastuu käyttäen kehityksessään ja täydellistymisessään hyväkseen ulkomaisten edistysmielisten kirjailijain parhaita saavutuksia. Kirjailijamme voivat ja heidän täytyy käyttää yhä suuremmassa määrässä hyväkseen ulkomaisten ystävien arvokasta kokemusta taistelussa korkean taidemestaruuden puolesta". Suomen kielellä kirjoitettaviin tasavaltamme kirjailijoihin nähden tämä ohje merkitsee mielestämme lähinnä Suomen edistysmielisten kirjailijain sanataidon saavutusten hyväksikäyttämistä.

Tasavaltamme kirjallisuuden kielellisesti kahden eri haaran elimellinen yhtenäisyys kuvastuu myös "Tutkielmien" rakenteessa. Teoksessa on kolmetoista filologisten tieteiden kandidaattien L. Virolaisen ja K. Tsishtovin kirjoittamaa erikoistutkielmaa, joissa on eritelty, kuten esipuheessa sanotaan, aktiivisimmin ahertaneiden ja ahertavien karjalais-suomalaisten kirjailijain - L. Helon (Topias Huttarin), Sergei Norinin, Aleksander Linevskin, Viktor Tshehovin, Jaakko Rugojevin, Boris Shcmidtin, Aleksei Titovin, Antti Timosen, Feodor Trofimovin, Adolf Taimen ja Uljas Vikströmin - kirjallista toimintaa. "Tutkielmien" arvostelijoissa on oikeutettua ihmettelyä herättänyt sekin, että noiden "aktiivisimpien kirjailijain" joukkoon eivät ole päässeet sellaiset runoilijat kuin esimerkiksi V. Ervasti, A. Ivanov, ja N. Laine, työläisrunoilija S. Mäkelä ja lastenkirjailija J. Nikonova, joiden ansiota tasavaltamme kirjallisuuden kehittämisessä eivät suinkaan ole pienempiä kuin eräiden niistä, joiden kirjallista työtä tutkielmissa on erikseen käsitelty. Huomioimatta ovat jääneet myös Isänmaallisen sodan jälkeen karjalais-suomalaiseen kirjallisuuteen tulleet nuoret lupaavat runoilijat ja proosakirjailijat, sellaiset kuin P. Perttu, D. Gusarov, S. Lund, M. Tarasov, T. Summanen, V. Morozov ynnä muut.

Tämä vajavaisuus tulee esille vielä selvemmin siinä, miten "Tutkielmassa" on valaistu tasavaltamme kirjallisuuden alkuvaiheita. Niissä kirjallisuutemme kehitystaival alkaa vasta vuodesta 1926. "Tutkielman" esipuheessa tosin mainitaan sivumennen työläis- ja talonpoikaisrunoilijoista D. Mishinistä ja P. Morozovista, Davydovista ja Sidorovista, jotka kirjoittelivat runoja jo kansalaissodan vuosina. Mutta olihan silloin Karjalassa jo muitakin kirjailijoita. Oli tasavallan kansanrunoilija J. Virtanen, oli Arvi Nummi, joka kirjoitti useita kertomuksia ja näytelmiä. Tasavaltamme kirjallisuuden alkuvaiheita olisi siis voitu seurata paljon aikaisemmalta ajalta ja tarkemmin kuin mitä "Tutkielmissa" on valaistu.

"Na rubezhe" aikakausjulkaisun palstoilla käydyn väittelyn yhteydessä on lausuttu paljon erilaisia mielipiteitä näiden "Tutkielmien" rakenteesta. Kaikki ovat olleet samaa mieltä siitä, että "Tutkielmien" sommitteleminen eri kirjailijain tuotantoa käsittelevistä erikoistutkielmista ei ole onnistunut. Erikoistutkielmista saadaan tosin enemmän tai vähemmän selvä kuva eri kirjailijain luovasta työstä, mutta yleiskuvaa karjalais-suomalaisen kirjallisuuden kehitysvaiheista ja tilasta ei saada.

Miten nämä "Tutkielmat" sitten olisi pitänyt laatia, että tasavaltamme kirjallisuuden kehitysvaiheet ja nykyinen tila olisivat tulleet yleistäväksi valaistuiksi? Tasavaltamme kirjallisuuden eri lajit ovat kehittyneet hyvin epätasaisesti. Näytelmäkirjallisuus on vasta syntymässä. Luonteenomaista on se, että samat kirjailijat kirjoittavat sekä runoja että näytelmiä, sekä kertoelmia että arvostelukirjoituksia. Siksi L. Virolainen ja K. Tshistov ovat menetelleet oikein, etteivät ole rakentaneet teostaan eri kirjallisuuslajeittain. Järkevintä nähtävästi olisi ollut eritellä ja valaista tasavaltamme kirjallisuuden kehitystä ja elämän kuvastimena ja osanottajana niin kuin tuo kehitys on todellisuudessa tapahtunut eri kehitysvaiheittain: Karjalan muinainen sanataide, karjalan- ja venäjänkielinen kansanrunous, kirjallisen toiminnan ensi askeleet kansalaissodan vuosina ja Karjalan Kommuunin aikana, Karjalan Autonomisen tasavallan kirjallisuus, Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuus ennen Isänmaallista sotaa, Isänmaallisen sodan vuosina ja sen jälkeen. Tällöin olisivat tasavaltamme kirjallisuuden historiassa löytäneet ansaitun paikkansa nekin kirjailijat, jota nyt ovat syystä tai toisesta jääneet syrjään. Tällöin tasavaltamme kirjallisuuden kokemus olisi epäilemättä tullut eritellyksi ja yleistetyksi ehjemmin ja hyödyllisemmin kuin nyt.

Tutkielman metodologiasta ja tyylistä

Isänmaallisessa sodassa kaatuneen runoilija Ivan Kutasovin lyhytaikaista kirjallista toimintaa käsittelevä kirjoitus eroaa metodologisesti eräässä suhteessa kaikista muista tämän teoksen kirjoituksista. Siitä saamme tietää, että Ivan Kutasov oli syntynyt Kemin piirissä Popovansaarella sahatyöläisen perheessä, että ensimmäisissä runoissaan hän kuvasi satamatyöläisten ja kalastajain elämää Vienanmeren rannikolla, että vuodesta 1935 lähtien, jolloin vietettiin "Kalevalan" 100-vuotisjuhlaa, hänen tuotannossaan alkoi erikoisesti tuntua karjalaisen kansanrunouden vaikutus, sanalla sanoen, siinä runoilijan elämäntaival ja runoilu on ainakin yritetty kuvata ehjässä konkreettisessa yhteydessä. Samaa ei voida sanoa muista tutkielmista. Niissä mainitaan vain lyhyesti ja silloin vain suluissa, että se ja se kirjailija on syntynyt sinä ja sinä vuonna. Ei ole edes sanottu, missä ja minkälaisissa oloissa se ja se kirjailija on syntynyt ja kasvanut, puhumattakaan siitä, että olisi kirjailijan luomistyön valaisemiseksi seurattu hänen elämänvaiheitaan. Olipa puhe minkä proosakirjailijan tai runoilijan mistä romaanista tai runoelmasta tahansa, niin kaikki on johdettu neuvosto-olojen vaatimuksista yleensä, neuvostokirjallisuuden tehtävistä yleensä. "Vain neuvostotodellisuus on voinut antaa sisällön sen suuntaiselle runoudelle kuin Helon runous on" sanotaan "Tutkielmissa", "runoilijan lahjakkuus on voinut kehittyä vain ottamalla oppia koko neuvostorunoudelta, omaksumalla sen perinteet" (s. 36). Ja toisessa kohtaa: "Mutta hänen luomistyönsä yleisen suunnan, eräistä hairahduksista huolimatta, on määrännyt koko neuvostorunous - sen tematiikka, sen maailmankatsomus" (s. 36). Siis L. Helon osalle jäävät vain hairahdukset?! Samoin tai jokseenkin samoin S. Noriniin, V. Tshehoviin, A. Timoseen ja muihin nähden. Ei viittaustakaan kirjailijan elämäkertaan, ikään kuin sillä ei olisi mitään tekemistä sen tai tämän runoelman tai romaanin syntymisen kanssa. On tietysti hyvin helppo sanoa, että "L. Helon sellaisen runon kuin "Minun maani" syntymistä on vaikea kuvitelle ulkopuolella yhteyttä koko neuvostorunouden luonteeseen" (s.36.), mutta tuollainen ylimalkainen toteaminen ei selitä mitään. Muutenkin tiedetään, että "Minun maani" on neuvostoruno. Mutta minkälaisissa oloissa se on syntynyt, minkälaisten vaikutteiden ja elämysten tuloksena sen on purkautunut ilmoille runoilijan sydämestä ja minkä vaiheen se muodostaan runoilijan kehitystaipaleella, sitä eivät kaikki lukijat tiedä. Ja juuri sen tutkiminen ja selittäminen olisi ollut tärkeää. Ei tietysti voida vaatia, että jokaiseen runoon tai kertomukseen nähden suoritettaisiin samanlaista kirjailijan elämäntaipaleeseen liittyvää syntyhistoriallista tutkimustyötä, mutta sellaisiin luomuksiin nähden, jotka muodostavat vissin vaiheen runoilijan tai proosakirjailijan kehityksessä, sitä voidaan vaatia. Kullakin kirjailijallahan on oma menneisyytensä, oma elämänkokemuksensa, joka ei voi olla vaikuttamatta hänen luomistyöhönsä. Eri kirjailijain persoonallinen elämänkokemus ja luonteenlaatu synnyttävät elämännäkemykseltään, värikkyydeltään, temperamentiltaan, tyyliltään erilaisia sosialistisen realismin luomuksia. Mutta k. o. tutkielmateoksen tekijät eivät ole riittävästi vaivautuneet kiinnittämään huomiota tähän eri kirjailijain omaperäisyyteen ja erikoisuuteen, vaan ovat valinneet helpomman tien ja todenneet tavallisesti vain sen, mikä eri kirjailijoille on yhteistä. Ja ovat menneet siinä niin pitkälle, että esim. A. Timosen ovat "kollektiivin kuvaajana" kohottaneet A. Fadejevin, V. Panovan, E. Kazakevitshin ja I. Ehrenburgin rinnalle. Mitä hyötyä on tuollaisesta rinnastamisesta?

Vertailevaa tutkimusmetodia voidaan tietysti noudattaa kirjallisuustieteellisissäkin tutkielmissa, mutta pitää silläkin olla rajansa, etteivät kaikki kirjailijat tulisi sullottua samaan kasaan. "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" teoksessa on, ikävä kyllä, niin tapahtunut. Sen todistamiseksi mekin noudatamme samaa vertailevaa metodia. "Jokaisen runonsa perustaksi L. Helo asettaa aina jonkin määrätyn faktan jonkin konkreettisen tapauksen... yksityisfaktan prisman läpi Helo piirtää aina jonkun suuren, luonteeltaan yleistävän aiheen. Konkreettinen tapaus antaa aiheen mietiskelyyn, elämän suurten ilmiöiden kuvaamiseen" (s.33). Näin on sanottu Lea Helosta. "Monet Kutasovin varhaisemmista runoista muistuttavat kuvauksia. Jokaisen tällaisen runon takana tuntuu elämästä otettu realinen fakta" (s. 82). Näin on sanottu Kutasovista. Se ei vielä mitään, sillä hehän olivat molemmat runoilijoita. Mutta pahinta on se, että samoin on sanottu proosakirjailijoitakin. "Kuvaustensa perustaksi Norin asettaa usein jonkin määrätyn faktan, jollan on neuvostotodellisuutta luonnehtiva merkitys, ja siten hän tämän faktan avulla valaisee suuria ja vakavia ilmiöitä... Määrätyt faktat Norin osaa valaista niiden yleisessä luokkamerkityksessä (s. 45 alleviivaukset minun - N. J.). Tuollainen yhtäläisyys on sitäkin hämmästyttävämpää, kun muistamme, että nuo tutkielmat ovat kahden eri henkilön kirjoittamia; tutkielmat Helosta ja Norinista on kirjoittanut L. Virolainen, tutkielman Kutasovista K. Tshistov. Siis kirjallisuusarvostelijatkin tasavallassamme ovat vielä perin toistensa kaltaisia. Miten tällainen persoonattomuus on selitettävissä? Toisaalta siihen ovat antaneet aiheen itse kirjailijat, sillä heidän tuotteensa ovat todellakin monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Mutta niin kehittymätöntä kuin kirjallisuutemme vielä onkin, niin sittenkin eri kirjailijat eroavat meilläkin toisistaan enemmän kuin sitä on valaistu "Tutkielmissa". Se, että tuo kullekin kirjailijalle ominainen erikoisuus ei ole tullut riittävästi valaistuksi, johtuu toisaalta määrätystä kaavasta, jota L. Virolainen ja K. Tshitsov ovat noudattaneet ja sitten sen mukaan kirjoittaneet erilaisista kirjailijoista jokseenkin samanlaisia tutkielmia sen sijaan, että olisivat tosi tieteellisesti eritelleet sitä, mitä omaa kukin kirjailija on saanut aikaan, mitä uutta eri kirjailijat ovat tuoneet tasavaltamme kirjallisuuteen.

Ei voida väittää, etteikö "Tutkielmien" tekijät olisi lainkaan yrittäneet valaista ja korostaa eri kirjailijain omaperäisyyttä. Niinpä L. Helosta on sanottu: "Luonnon lyriikan ja työteeman toisiinsa kietoutuminen on Helon runouden erikoisuus. Hänen runonsa luonnosta ovat samalla runoja ihmisen luontoon kohdistuvasta työtarmosta... Työ on Helon runoudessa ihmisen syvällistä suhtautumista luontoon..." (s.29). Mutta taaskin vika on siinä, että jokseenkin samoin on sanottu runoilija I. Kutasovista. "Runoilijaa ei kuitenkaan elähdytä metsä sellaisenaan. Vieläpä niissä harvoissa tapauksissa, jolloin Kutasov kuvaa synkkää saloa, hän tekee sen vain näyttääkseen, kuinka tuo salo elpyy ihmisen tultua sinne" (s.82). Ja vielä pahempi on se, että jokseenkin samoin, mutta vain eri sanoilla on sanottu proosakirjailija Norinista. Miten tässä tulee ilmi kunkin eri kirjailijan erikoisuus? Se olisi tullut ilmi, jos L. Virolainen ja K. Tshistov olisivat syvällisemmin eritelleet sitä, miten kukin noista kolmesta erilaisesta kirjailijasta on kuvannut työtä ja luontoa. Ja niitähän itse asiassa voidaan kuvata monen monella eri tavalla. Luontoa voidaan kuvata aurinkoisen kirkkaana ja painostavan synkkänä, leppoisan tyynenä ja möyryävän voimallisena, kotoisan läheisenä ja kaukana häämöittävänä, voidaan kuvata Aivazoskin tavoin ja Levitanin tavoin, voidaan kuvata sangen eri tavalla kansallisuudeltaan, sivistykseltään j.n.e. erilaisten ihmisten silmillä nähtynä. Samoin työhön nähden. Sitä voidaan kuvata ulkonaisesti teknologisena prosessina ja sisäisesti inhimillisen viisauden ja voiman sykintänä, virkistävän rivakkana ja rasittavan velttona, kaunistellusti ja realistisesti loppumattomiin yhteiskunnalliselta asemaltaan, kansallisuudeltaan, ammatiltaan, tietoisuudeltaan, j.n.e. erilaisten ihmisten näkökannalta katsottuna. Helo, Kutasov ja Norin olivat erilaisia persoonallisuuksia, ja he tietysti näkivät samana sosialistisen työn ja Karjalan luonnon erivivahteisina ja erisointuisina. Eikä se voinut olla kuvastumatta heidän luomuksissaan. Tässä tapauksessa juuri työn ja luonnon erilainen näkemys olisi pitänyt valaista, sillä juuri siinä, eikä vain luonnon lyriikan ja työteeman toisiinsa kietoutumisessa yleensä, ilmenee kunkin kirjailijan erikoisuus, se, millä kukin heistä luonnon kuvaajina ja työn ylistäjinä on rikastuttanut tasavaltamme kaunokirjallisuutta.

"Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" teoksen toisena suurena metodologisena vajaavaisuutena on se, että siinä eri kirjailijain tuotantoa on käsitelty valmiina, staattisena, eikä eri kehitysvaiheiden kautta kypsyneenä. Ja siksi siinä ei riittävästi kuvastu erikseen kunkin kirjailijan ja karjalais-suomalaisen kirjallisuuden yleensä kulkema kehitystaival. Poikkeuksen tästä tekee ehkä vain A. Linveskin kirjallista toimintaa käsittelevä tutkielma. Tietysti sellaisiin kirjailijoihin nähden, joiden tuotteista on käsitelty vain joko yhtä tai kahta teosta, olisi ollut hyvin vaikea kuvata kirjailijan kulkemaa kehitystietä. Mutta sellaiseen runoilijaan kuin Lea Heloon nähden se olisi voitu tehdä. Hän kulki pitkän ja monimutkaisen runoilutaipaleen nuoruusvuosien nuorisoliittolaisromantiikasta ja lemmenlyriikasta miehuusiän kansalaislyriikkaan saakka. Eikä tuo taival ollut helposti kuljettavissa. Siinä oli vaikeuksia ja vastuksia, oli pysähdyksiä, olipa hairahduksiakin, joita Helo itse sitten korjaili runokokoelmiensa uusintapainoksissa. Mutta sitä ei ole valaistu Helolle omistetussa tutkielmassa. Lukijat saavat tietää vain sen, että Helo oli lyyrikko ja pysyi lyyrikkona, toisissa runoissaan kypsyneemmin, toisissa kypsymättömämmin. Mutta se ei kuitenkaan ole "Tutkielmien" tyylin luonteenomaisin piirre. Luonteenomaisin niissä on sosiologinen yksipuolisuus ja virallinen kuivakiskoisuus.

"Tutkielmien" tekijät korostavat monessa eri yhteydessä ja aivan oikeutetusti sitä, että sanataidon oppiminen on tasavaltamme kirjailijain tärkein tehtävä. Mutta ikävä kyllä L. Virolainen ja K. Tshistov eivät ole kirjoittaneet tutkielmiaan tämän perustehtävän ratkaisemisen hengessä. Niissä puhutaan hyvin paljon eri teosten aiheesta ja sisällöstä, mutta niiden rakenteesta, henkilökuvista, sanalla sanoen, taidekeinoista, sanataidon mestaruudesta sellaisenaan niistä on mainittu vain sivumennen. "Norinin luomistyön tärkeimpinä teemoina ovat - sosialistisen synnyinmaan puolustamisen teema ja sosialistisen rakennustyön teema. Mutta Norinin luomistyössä on vielä kolmaskin teema, jota tosin ei ole käsitelty niin laajasti kuin kahta edellistä. Se on rajantakainen teema. Ensimmäisenä tämänsuuntaisena kokeena voidaan pitää jo "Kertomusta, joka on alettu lopusta..." mutta siinä tätä teemaa on käsitelty vain ohimennen. Täydellisemmin, enemmän ainehistoa lähentelevästi Norin käsittelee tätä teemaa..." (s. 54-55). Pienessä kappaleessa on sanaa teema käytetty seitsemän kertaa! F. Trofimovin kertoelmasta "Saloseutumme" on taas sanottu: "Mekanisoitu metsätyö edellyttää syvällisiä erikoistietoja, korkeaa tuotannon kulttuuria. Mekanisointi on tieteen ja tekniikan edistyksellisten saavutusten juurruttamista metsätuotantoon, se on eräs episodeista neuvostokansan taistelussa elämän uudistamiseksi tieteen perustalla. Tämä uusi vaihe metsäteollisuuden kehityksessä edellyttää ihmisiä, jotka ovat omaksuneet tieteen, jotka pyrkivät omaksumaan sen luovasti... Kaikki se, mitä Lahdessa tapahtuu kahden vuoden aikana, on edistyksellisen tieteen omaksumista metsätyöläisten taholta ja tuon edistyksellisen tieteen juurruttamista tuotantoon" (s. 184). Jossain metsätöitä käsittelevässä publistisessa kirjasessa tuollainen virallinen kylmä tyyli on vielä mukiinmenevää, mutta kirjallisuuskriitillisessä kirjoituksessa se tuntuu mauttomalta. Jos kirjailija ei ole nähnyt Lahdessa tapahtuvan kahdessa vuodessa muuta kuin edistyksellisen tieteen omaksumista ja juurruttamista tuotantoon, niin kirjallisuusarvostelijan olisi pitänyt nähdä siellä tapahtuneen muutakin ja sen mukaan suunnata kirjailijaa elämän kuvaamiseen kaikessa monipuolisuudessaan. Tuon suppean sosiologinen suhtautuminen kaunokirjallisuuteen tulee esiin jo siinä, minkälaista sanastoa "Tutkielmissa" on käytetty. Siitä on vaikea löytää sellaisia esteettisiä ja eetillisiä käsitteitä kuin kauneus, tunneherkkyys, rakkaus, välittömyys, värikkyys, y.m.s. Ihmisestäkin siinä on tavallisesti käytetty vain sanaa ??????, vaikka paljon läheisemmältä tuntuisi, jos puhuttaisiin yksinkertaisesti vain ihmisestä: ihmistyypistä. Sosiologisessa yksipuolisuudessaan L. Virolainen ja K. Tshistov ovat monessa eri tapauksessa unohtaneet sen, että kaunokirjallisuus on, paitsi ajatuksen valaisemaa, myös tunteen lämmittämää elämän totuutta runokuvien, taidekuvien muodossa. Ja sellaisena - sisällön ja muodon elimellisenä kokonaisuutena - sitä on käsiteltäväkin. Tuo tieteen taiteesta eroava omalaatuinen muoto jo sellaisenaan tuppaa väkisinkin tekemään kirjallisuustieteellisen tutkielman tyyliltään kylmäkiskoiseksi. Mutta niin tapahtuu vain kirjallisuusarvostelijoilla, joilla ei ole omaa käsitystä kirjallisuusilmiöistä eikä herkkää sydäntä. Isällisen huolehtivasti ja vaativasti osaavat taiteesta ja kaunokirjallisuudesta kirjoittaa vain kriitikot, jotka ovat itse sielultaan, paitsi ajattelijoita, myös runoilijoita. Belinski ja Stasov osasivat niin kirjoittaa.

Karjalais-suomalaisen kaunokirjallisuuden kansallisesta erikoisuudesta

Jo mainitussa esipuheessaan tähän teokseen professori Bazanov sanoo:
"Erotuksena toisten liittovaltojen kirjallisuudesta Neuvosto-Karjalan kirjallisuus ei ole ehtinyt täydellisesti ilmaista kansallista erikoisuuttaan, se on vasta kulkemassa sitä kohden." Tämä on totta. Sitä vastaan on vaikea väittää. Tästä ainakin osaltaan johtuu se, että jos "Tutkielmissa" on eri kirjailijain individuaalisista erikoisuuksia ainakin yritetty osoittaa, niin tasavaltamme kirjallisuuden kansallisia erikoisuuksia ei ole edes yritettykään tutkia ja valaista. Jostain syystä tässä suhteessa on korotettu erikoisasemaan vain Jaakko Rugojev. "Rugojev on runoilija luonteenomaisine kansallisine hahmoineen. Hänen luomistyönsä ei ole vain omistettu Karjalan kansalle, vaan vieläpä se on karjalaisen kansantaiteen ravitsemaakin. Kansanrunoudellisilla taidekuvilla on huomattava sija Rugojevin runoudessa. Monet hänen runoistaan on kirjoitettu kansan laulurunouden tyyliin. Kaikki tämä antaa Rugojevin runoudelle selvästi kansallisen koloriitin". (s.136) Mutta näinhän olisi voitu sanoa monista muistakin tasavaltamme runoilijoista, sanokaamme sellaisista kuin Lea Helosta, V. Gudkovista, N. Laineesta, A. Titovista, B. Schmidtistä, P. Pertusta, jotka myös ovat runoissaan ja runoelmissaan käyttäneet menestyksellisesti karjalais-suomalaisen kansanrunouden aihetta ja esikuvia. Kansantietouden hyväksikäyttäminen on tietyssä määrin ominaista melkein kaikille tasavaltamme runoilijoille ja proosakirjailijoille. Toiset vain ovat käyttäneet sitä onnistuneemmin, toiset vähemmän onnistuneesti, toisilla se on kietoutunut luonnollisesti runoelman tai kertoelman kudokseen, toisilla taas se törröttää tuossa kudoksessa ulkoa päin tuotuna taiteellisena vieraana aineksena. Kansantietouden ja -runouden hyväksikäyttämisessä tulee tietysti ilmi tasavaltamme kirjallisuuden kansallinen erikoisuus, mutta tämä erikoisuus ei suinkaan rajoitu siihen. Kaunokirjallisuuden kansallisen erikoisuuden käsitehän on paljon laajempi.

Kaikki ihmiset ovat, paitsi määrätyn perheen, työkunnan, luokan, puolueen, myös määrätyn kansakunnan tai etnograafisen ryhmän poikia ja tyttäriä. Ja tämä kuuluminen määrättyyn kansaan ei ilmene ainoastaan ihmisten kielessä, vaan myös elintavoissa, tottumuksissa, siveys- ja kauneuskäsityksissä, taipumuksissa ja harrastuksissa, ilonpidossa, sananparsissa ja sutkauksissa, vieläpä ulkonaisessa olemuksessakin. Mutta ihmiset asuvat aina määrätyssä ympäristössä, määrätyllä seudulla, määrätyissä luonnonoloissa ja tämä erilainen ympäristö ei voi olla vaikuttamatta ihmisten luonteeseen. Kansallisesti aidoilla sanataidon mestareilla kaikki tuo ilmenee heidän luomiensa henkilöhahmojen ja runokuvien kansallisena erikoisuutena. Ja juuri se tekee nuo henkilöhahmot kansallisesti tyypilliseksi, eläviksi, lukijoille läheisiksi. Muistelkaamme vaikkapa vain Rybiniä Gorkin romaanista "Äiti" tai Ihalaista Lassilan romaanista "Tulitikkuja lainaamassa".

Jos missä, niin juuri kansallisen erikoisuuden kuvastamisessa vaaditaan kirjailijalta syvällistä elämän tuntemusta, sillä kunkin kansan kansalliset erikoisuudethan eivät ole löydettävissä kirjoista, vaan kansan elämästä, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Karjalaiset ovat vuosisatoja olleet etäisten salokylien ja korpien asukkaita. Näissä oloissa järvien rannoilla ja koskemattoman luonnon keskellä Karjalaisista tuli työtä ja vilua pelkäämättömiä ja rauhaa rakastavia korven raivaajia, koskenlaskijoita, karhunkaatajia; paremmasta elämästä ja vapaudesta uneksivia runoseppoja ja sadunkertojia etäisillä kalasaunoilla kesäisin ja kotoisen tervastulen valossa piisin edessä talvisin; herkkiä ja vieraanvaraisia aina silloin, kun yhtehen osuttiin, vaikka usein syötiinkin pettua; ja venäläisistä rahvaanihmisistä pitäviä, sillä näitä sorti ja uhkasi sama tsaarivalta sekä lännestä tuleva päällekarkauksen vaara kuin karjalaisiakin. Eri kansojen kansalliset piirteet eivät ole muuttumattomia. Varsinkin ne ovat muuttuneet suuresti neuvosto-oloissa, Lokakuun vallankumouksen jälkeen, kun maamme eri kansat ovat joutuneet paljon läheisempään kanssakäymiseen toistensa kanssa kuin aikaisemmin. Ja sivistystason kohoaminen on niin ikään vaikuttanut eri neuvostokansojen yhtäläistymisen suuntaan. Mutta kansalliset piirteet ovat silti säilyneet ja säilyvät tietysti vielä kauan aikaa. Tuntuu perin ihmeelliseltä, että aina viime aikoihin asti kirjallisuustieteilijät ja -kriitikot ovat niin vähän kiinnittäneet huomiota kaunokirjallisuuden kansalliseen erikoisuuteen, vaikka se välittömästi liittyy kysymykseen elämäntotuudesta kaunokirjallisuudessa. Tuosta käsittämättömästä karttamisesta johtuen ainakin osittain johtuu se, että tasavaltammekin kirjallisuudessa niin kalpeana kuvastuvat kansalliset erikoisuudet. Meillähän on oma kotiseutumme suuressa sosialistisessa isänmaassa, meillä on menneisyytemme ja nykyisyytemme. Me olemme hyvillämme siitä, että pieni kansamme on aikoinaan luonut vapautta, työtä ja laulua ylistävän suuren kansaneepoksen, Kalevalan ja runsaan kansanrunouden, että kansamme pojat jo Aleksanteri Nevskin aikana osallistuivat "hurttaritarien" karkottamiseen Novgorodin maalta, että kentjärveläisestä rautamalmista valetuilla tykeillä Pietari Ensimmäinen löi ruotsalaiset valloittajat Poltavan taistelutantereella ja Neva varrella, että karjalaisesta marmorista on rakennettu sellainen rakennustaiteellinen monumentti kuin Iisakin kirkon pilarit, että Karjalankin kansan poikia ja tyttäriä on ollut särkemässä pimeyden ja sorron valtakuntaa ja pystyttämässä uutta vapauden ja valon valtakuntaa. Sanalla sanoen, me olemme hyvillämme kaikesta siitä, mitä kansallamme on ollut ennen ja on nykyään hyvää ja edistyksellistä. Siitäkin me olemme hyvillämme ja ylpeitä, että meillä on jo oma, meille läheinen, muodoltaan kansallinen ja sisällöltään sosialistinen kirjallisuus, niin vaatimaton kuin se vielä onkin. Ja juuri siksi, kun kirjallisuutemme on vielä vaatimatonta, meidän on vaalittava sitä voimiamme säästämättä, että se kasvaisi ja tulisi tunnetuksi ja pidetyksi toistenkin kansojen keskuudessa. Mutta sitä varten siinä pitää kuvastua myöskin kansallisen erikoisuuden kaikessa aitoudessaan ja moninaisuudessaan. Sellaista sisällöltään syvää ja kansallisesti aitoa ja värikästä sosialistisen realismin kirjallisuutta voivat luoda vain kirjailijat, jotka todella pitävät kansastaan ja kotiseudustaan ja tuntevat sen elämän kaikessa syvällisyydessään, jotka jatkuvasti työssään ja tuotannossaan lujittavat kaikkea sitä, mitä meitä sitoo ja yhdistää neuvostokansojen veljesperheeseen ja suureen neuvostokirjallisuuteen.

Eräästä kiistanalaisesta kysymyksestä

"Pysyen runoilussaan pääasiassa lyyrikkona L. Helo karttoi viettymystä pikku asioihin, pieniin, suppeasti henkilökohtaisiin aiheisiin", sanotaan "Tutkielmissa" Helon lemmenlyriikasta. "Runoilijan lyyrillisenä sankarina oli neuvostokauden, suurten saavutusten, laajakantoisten tekojen kauden ihminen. Kuten parhaimmilla neuvostorunoilijoilla, samoin Helollakin hänen lyyrillinen "minänsä" ulottuu kauas intiimin henkilökohtaisen tietoisuuden ulkopuolelle. Tuossa "minässä" ei asusta vain runoilijan oma, vaan satojen ja tuhansien hänen ystäviensä, työtoveriensa tahto ja tarmokkuus" (s.40). Se on totta, että Helon runoudessa ei kuvastu ainoastaan hänen, vaan satojen ja tuhansien hänen kaltaistensa maailmankatsomukseltaan ja pyrkimyksiltään samanlaisten neuvostoihmisten tahto ja tarmokkuus. Mutta meitä ei nyt tuossa lausunnossa kiinnosta tämä, vaan käsite "lyyrillinen sankari", jota "Tutkielmissa" on parikolme kertaa käytetty. Mikä se on tuo "lyyrillinen sankari", joka kiidättää runoilijan "kauas intiimin henkilökohtaisen tietoisuuden ulkopuolelle" ja johtaa hänet karttamaan "suppeasti henkilökohtaisia aiheita"? Siitä on kirjailijain ja kirjallisuusarvostelijain keskuudessa käyty kiivasta väittelyä meidänkin tasavallassamme "Na Rubezhe" aikakausjulkaisun palstoilla.

Tuo "lyyrillinen sankari" käsite on ilmestynyt neuvostokirjallisuuteen vasta muutama vuosi sitten ja sitä on tavallisesti käytetty vain silloin, kun puhe on ollut lyyrillisestä runoudesta. Mutta mielestämme tuolla epämääräisellä termillä usein sekoitetaan asioita, ne tehdään vaikeatajuisiksi. Paljon selvempäähän ja yksinkertaisempaa on nimittää henkilöitä ja asioita niin kuin niitä tavallisessa kielenkäytössä nimitetään tarvitsematta sitä varten keksiä jotain uutta epämääräistä termiä.

A. Titovin runoelmasta "Saavutettu onni" K. Tshistov sanoo "Näin ollen runoelma ei pohjaudu elävien ihmisluonteiden kuvaamiseen: runoilija ei ole onnistunut luomaan sankarien (eli lyyrillisen sankarin) tyypillisiä henkilöhahmoja, joissa kuvastuisivat ihan määrätyt neuvostotodellisuuden oleelliset puolet" (s. 157). Miksi tosiaankin pitää näitä runoelman henkilöitä sanoa lyyrillisiksi sankareiksi, kun paljon läheisemmältä ja inhimillisemmältä kuulostaisi, jos nimitettäisiin heitä vain geologi Sergeiksi tai Miikkula vaariksi? K. Tshistov olisi menetellyt paljon viisaammin, jos hän ei olisi puhunut mitään koko "lyyrillisestä sankarista", vaan sitä vastoin olisi puhunut tuosta Sergeistä ja selittänyt lukijoille, minkälaisia tälle määrätylle neuvostoihmiselle ominaisia tyypillisiä piirteitä A. Titov on onnistunut ja mitä ei ole onnistunut kuvaamaan. vain siten kirjallisuusarvostelija voisi loihtia lukijoille selvän kuvan nimenomaan Titovin runoilutaidon kypsyneisyydestä. Joku toinen runoilija olisi ehkä piirtänyt ne paljon tyypillisemmiksi tai päinvastoin - vielä vähemmän tyypillisiksi.

Todellakin, kirjoittipa runoilija mistä tahansa, niin aina siinä tulee ilmi runoilijan suhde, sympatia tai antipatia, siihen mistä hän kirjoittaa. Sano minulle, ketkä ovat ystäviäsi, niin minä sanon, kuka sinä olet. Tai: sano minulle ketä sinä vihaat, niin minä sanon, kuka sinä olet. Juuri tuossa runoilijan emotsionaalisessa suhtautumisessa siihen, mistä hän kirjoittaa, on lyyrillisen runouden olemus. Se, että runoilija ei aina kirjoita vain itsensä, vaan jonkun toisen nimessä tämän elämyksistä ja mietiskelystä, ei lainkaan muuta asiaa. Eihän runoilija elä missään kotelossa, erossa muista ihmisistä, Belikovin tapaisista tyypeistä ei koskaan voi tullakaan runoilijoita. Ja todellisen neuvostorunoilijan mietelmissä ja elämyksissä eivät voi olla heijastumatta tuhansien ja miljoonien samanlaisten neuvostoihmisten mietteet ja elämykset. Mutta mitä varten sekoittaa konkreettisesti kuvattujen henkilöiden ja henkilötyyppien käsittelyä tuolla abstraktisella ja metafyysisellä "lyyrisellä sankarilla"? Belinskillä ei ollut mitään "lyyrillistä sankaria". Hän kirjoitti runoudesta paljon konkreettisemmin, yksinkertaisemmin ja inhimillisemmin.

"Runous on lapsen viatonta hymyilyä, hänen kirkkaan katseensa värittämää heläkkää naurua ja vallatonta riemua. Runous on kainostelevaa punaa suloisen neidon poskipäillä, hänen merensyvien ja taivaansinisten silmiensä sävyisää ja nöyrää loistetta tai mustien silmiensä häikäisevää hehkua, hänen marmorinpuhtailla olkapäillään lepäävien hiustensa aaltoilua, hellän sydämen ailahteluja, sointuisan äänensä harmoniaa, lumoavan puheensa musiikkia, vartalonsa sopusuhtaisuutta, elävän muotonsa kohokuvamaista hienoutta, kiehtovien eleittensä suloutta ja alastomuutta. Runous on elinvoimaa uhkuvan nuorukaisen polttava katse, uljuus ja rohkeus, hänen intohimonsa janoa ja vastustamatonta pyrkimystä sulkea syleilyynsä taivas ja maa, kerralla tyhjentää pohjaan elämän ehtymätön malja. Runous on itseään hillitsevän, elämän koulussa karaistuneen, hengenvoimiltaan varman, tyynesti eteenpäin katsovan, taisteluun ja sankaritekoihin valmiin, elämän koettelemuksissa kypsyneen miehen keskitettyä ja hillittyä voimaa. Runous on vanhuksen värittömien silmien tyyntä välkettä, hänen ryppyisten kasvojensa tuonpuoleista elämä hohtavaa loistetta, nöyrää kuin hyväily, syvää kuin ajatus, hänen värähtelevän ja katkonaisen äänensä rauhallista ja sieluntäyteistä sointua, hiljaista ja arvokasta puhettaan, viisaiden huultensa hellää ja suurenmoista hymyilyä. Runous on olemisen valoisaa juhlaa, elämän autuutta, joka silloin tällöin odottamatta käväisee luonamme; se on intohimon hurmaa, väristystä, alastomuutta, tunteen levottomuutta ja myrskyä, rakkauden täydellisyyttä, nautinnon riemua, murheen suloutta, kärsimyksen autuutta, kyynelten ehtymätöntä janoa; se on kiihkeää, raukaisevaa, kaihoavaa, aina ikuista ja aina tyydyttämätöntä janoa saavuttaa kaikkia ja sulautua kaikkeen. Koko maailma, luonnon ja elämän kaikki värit, soinnut ja muodot voivat olla ja ovat runouden ilmiöinä, mutta runouden olemuksena on se, mikä on noiden ilmiöiden sisällä se, mikä antaa elämän noiden ilmiöiden olemiselle. Runous on maailman elämän valtasuonen sykintää, sen veri, sen tuli, sen valo ja aurinko" (V. G. Belinski. "Valitut teokset. Goslitizdat, Moskova 1949, s. 196-197).

Tämän suuren venäläisen ajattelijan ja kirjallisuuskriitikon määritelmä runoudesta on ehkä syvällisin ja runollisin, mitä koskaan maailmankirjallisuudessa on lausuttu runoudesta. Ja siinä runouden äitinä on elämä, ihminen, yksilöllinen ihminen omine tekoineen ja elämännäkemyksineen, mietiskelyineen ja elämyksineen, eikä ihminen yleensä, ei "lyyrillinen sankari", jolle on vähäpätöistä ja vierasta kaikki intiiminen, kaikki henkilökohtainen - rakkauskin.

"Lea Helon lyriikka ei vieroksu vakavia eikä suurenmoisia asioita…" sanotaan "Tutkielmissa" edelleen. "Sotavuosien lemmenlyriikka oli samojen tunteiden läpitunkemaa. Maan hätä, vaara, joka uhkasi Synnyinmaata, on noiden runojen ehdottomana taustana. Rakkauden, samoin kuin muunkin kaiken henkilökohtaisen oli nyt väistyttävä päätehtävän - maan fasistisista valloittajista vapauttamistehtävän - tieltä" (s. 40). Se, että Isänmaallisen sodan vuosina monen miehen oli jätettävä hyvästi rakastamalleen tytölle, vaimolle, lapsille ja omaisille ja lähdettävä rintamalle ei suinkaan merkinnyt sitä, että rakkaus olisi vetäytynyt taka-alalle, päinvastoin se noina raskaina koettelemusten vuosina voimistui moninkertaisesti ja elähdytti neuvostosotureita rintamilla ja monen neuvostonaisen kotona todella miehuullisiin tekoihin. Rintamalla olleet tietävät sen. Rakkaus on aina ollut ja on yhä oleva ihmiskunnan historiassa eräs ihmisten jaloimpia tunteita. Kuka ei olisi nuorena ollut onnellinen rakkaudessaan ja nähnyt maailmaa ihmiseen valoisana ja lumoavan runollisena! Ja halunnut silloin tehdä jotain erikoista, jotain suurenmoista ja kaunista! Lea Helo oli kokenut sen koko herkän sydämensä voimalla. Sellaiset runot kuin "Sinun kirjeesi", "Runoelma vuodenajoista ja tunteista", "Armaalle" ja monet muut eivät ole syntyneet kiintymyksestä mihinkään verettömään "lyyrilliseen sankarittareen", vaan neuvostonuorukaisen tavallisesta inhimillisestä rakkaudesta tavallisiin nuorisoliittolaistyttöihin, tuon syvän, mutta silti tuiki yksilöllisen tunteen kuiskaamina. Ja tuo rakkaus ei suinkaan ole ristiriidassa sosialistisen isänmaanrakkauden kanssa, päinvastoin se rikastuttaa sitä, kaunistaa sitä. Mutta miksi sitten Laura Virolainen on vaiennut siitä? Ikään kuin neuvostorunoudessa olemassaolon oikeus olisikin vain kansalaislyriikalla, muttei lemmenlyriikalla. Miten niin on voinut tapahtua? Vain siten, että tämän tutkielmateoksen tekijöitä ei ole kiinnostanut itse runoilija inhimillisine mietiskelyineen ja elämyksineen, vaan individualismin pelossa keksitty utuinen "lyyrillinen sankari", jokin "minä" lainausmerkeissä, jonka mielestä sellainen tunne kuin rakkaus on pikku asia, henkilökohtainen juttu, josta on parasta olla puhumatta.

Runoilijat ovat vuosisatoja kirjoittaneet erinomaisia runoja tietämättä mitään koko "lyyrillisestä sankarista". Siis sillä ei ole ollut mitään tekemistä runouden kehityshistorian kanssa. Sellaisilla käsitteillä kuin totuus, emotsionaalisuus, kauneus, tyyli, runomitta, poljento, soinnukkuus, j. n. e. on ollut ja on yhä oleva käytännöllinen merkitys runoilijan luomistyössä, mutta "lyyrillisellä sankarilla" tuskinpa vain. Ja kirjallisuusarvostelijoitakin se johtaa vain runoilijan persoonallisuuden hämäämiseen, siihen, että runoilija omaperäisenä runoilijana ja ihmisenä jää hämärän peittoon. Ilmankos tässäkin teoksessa "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" eri runoilijain yksilölliset ja kansalliset erikoisuudet ovat jääneet varjoon ja tulleet niin kalpeasti valaistuiksi.

Huomautuksia eräistä kirjallisuus-kriitillisistä arvioinneista

"Esittäessään oman mielipiteensä Karjalais-Suomalaisen tasavallan kirjailijain luomistyöstä "Tutkielmien" tekijät ovat pyrkineet objektiivisuuteen, mutta se ei vielä merkitse sitä, että kriitikot ovat kaikissa päätelmissään ja johtopäätöksissään oikeassa" sanotaan "Tutkielmien" esipuheessa. "Itse "Tutkielmat" voivat olla luovan väittelyn ja arvostelun esineenä; eri kirjallisia arviointeja voidaan myöhemmin täydentää ja kehitellä, vieläpä eräissä tapaukissa uudestitarkistaakin" (s.5).

Eräiden kirjallisuuskriitillisten arviointien johdosta tekee toisiaankin mieli väitellä "Tutkielmien" tekijäin kanssa. Tällaisen halun aiheuttaa jo se, että samasta kirjailijasta on usein esitetty hämmästyttävän ristiriitaisia arviointeja. Niinpä esim. Timosen kertoelmasta "Valaistut rannat" on sanottu: "Kertoelman perusteemana on työ. Timoselta on ehkä parhaiten onnistunutkin tämän perusteeman ratkaiseminen. Kertoelmassa kaiken aikaa kaikuu työn musiikki" (s. 170). Ja sitten seuraavalla sivulla: "Luettuaan Timosen uuden kertoelman, lukija jää taas tyytymättömäksi siihen, miten siinä on kuvattu neuvostoihmisiä. Timosen luomat henkilötyypit kaikista niistä epiteeteistä huolimatta, joita kirjailija heille antaa, eivät ole missään määrin selkeitä. Ne on kuvattu sisäisesti kalpeina." Ja edelleen: "Kertoelman henkilöiden intressit, ajatukset ja tunteet rajoittuvat pääasiassa vain tuotannon kysymyksiin. Tuloksena syntyy sellainen vaikutelma, että koneet, mekanismit syrjäyttävät ihmisen, tempaavat hänet ja painavat alaisekseen" (s. 171). Ihminen on siis jäänyt taka-alalle. Miten siinä sitten kaikuu työn musiikki? Tuossako mekanismien tärinässä ja jyrinässä? Mutta eihän työtä tee sointuisaksi ja henkeväksi tuo perin epämusikaalinen mekanismien jyrinä, vaan ihminen, ihmisen viisaus ja kätevyys, ihmisen eläytyminen työhönsä, ihmisen suhde työhön. Timonen on todellakin viehättynyt kertoelmassaan liiaksi mekanismien ja tuotantoprosessin teknillisen puolen kuvailuun. Tämä mielestämme johtuu siitä, että hän on monien toisten esimerkkiä seuraten sotkenut toisiinsa kaksi eri asiaa - työn ja tuotannon; jotka talousopillisestikin ovat kaksi eri käsitettä, niin läheisiä kuin ne ovatkin. Eri asia on ihmisten suhde toisiinsa työssä, eri asia ihmisten tuotannolliset suhteet. Työn runollisuudesta voidaan puhua, mutta tuotannon runollisuudesta tuskinpa vain. Kirjallisuutemme eräänä pää-aiheena ei ole tuotanto, vaan TYÖ, fyysillinen ja henkinen työ.

"Tutkielmien" kaikista kirjoituksista kuitenkin ehken kaikkein ristiriitaisin ja epämääräisin on F. Trofimovin tuotantoa käsittelevä tutkielma. "Tässä suhteessa tärkeimpänä kriteriona on - ihmisten suhde työhön. Kertoelmassaan "Saloseutumme" Trofimov yrittää arvioida ihmisiä juuri tältä kannalta. Mutta hän ei silti kuitenkaan arvioi sankareitaan laisinkaan sen mukaan, tekevätkö he työtä vai eivätkö. On sanottava, että tässäkin suhteessa hän seuraa jo muotoutuneita neuvostokirjallisuuden perinteitä, jotka kehittävät edelleen ja syventävät venäläisen klassillisen kirjallisuuden perinnettä. Ihmisen arvo, hänen objektiivisen olemuksensa määrää epäilemättä hänen osallistumisensa yhteiskuntahyödylliseen työhön. Kuitenkaan meidän päivinämme tämä ei enää riitä. Neuvostokirjallisuudessa tätä kriteriota on syvennetty…" (s.182). " Siis kirjan peruspuutteellisuutena on se, että juone perusmomenttien ja henkilötyyppien perusominaisuuksien kuvaaminen on liian usein korvattu selityksillä ja tulkinnoilla, taiteellinen tyypittely - idean suoranaisella selittämisellä. Ja kuitenkin Trofimov osaa löytää tarvitsemansa mielenkiintoisen episodin, elävästi kuvata sitä j.n.e." (s.189). "Puhuimme siitä että henkilöiden kielenkäyttö kertoelmassa on elävämpää kuin tekijän kielenkäyttö. Mutta sekään ei ole riittävän ilmeikästä…" (s. 190). Tuo "mutta", "ja kuitenkin" toistuu kirjoituksessa kymmeniä kertoja. K. Tshistov ikään kuin pelkää tässä lausua ajatuksiaan suoraan. Hänen tekisi mieli sanoa, että "Saloseutumme" on taiteellisesti heikko kertoelma, mutta hän vain soutaa ja huopaa edestakaisin. Tämä tutkielmia päättyykin yhä omituisesti. "Kuvaten totuudenmukaisesti tasavaltamme metsäteollisuuden kehityksen vissiä vaihetta, tulkiten oikein Lahden metsäteollisuuspiirin elämässä ilmenneitä neuvostokansan sodanjälkeisen kehityksen tärkeitä lakimääräisyyksiä F. Trofimov ei ole osannut pukea ideoitaan riittävän syvälliseen ja taiteelliseen asuun. Nämä puutteellisuudet ovat kovasti supistaneet kertoelman merkitystä, heikentäneet lukijain mielenkiintoa siihen j.n.e." (s. 191). Mihinpä muuhun kuin tuohon venyvään "j.n.e." olisi voitu lopettaa noin arasteleva ja ristiriitainen tutkielma, jossa ei ole sanottu juuri mitään varmaa ja lopullista?! Mutta tuolla tavoinhan vain johdetaan sekä lukijoita että kirjailijoita harhaan, sen sijaan että neuvottaisiin oikein ymmärtämään kaunokirjallisuutta ja sille nykyään asetettavia vaatimuksia.

Samanlaisia sekä lukijoita että kirjailijoita harhaanjohtavia kohtia on myös L. Virolaisen kirjoittamissa tutkielmissa. Esimerkiksi A. Timosen kertoelmasta "Valaistut rannat" hän kirjoittaa: "Juuri sen tapainen konflikti - nopeasti kehittyvän tekniikan ja uusien kaaderien kasvun välillä - olisi pitänyt asettaa kertoelman perustaksi" (s.173). Siihenhän se Timosen kertoelman juoni perustuukin. Mutta kuten tuosta kertoelmasta niin selvästi nähdään, tosi konflikti ei voi syntyäkään tekniikan ja ihmisten välillä, tosi konflikti voi syntyä vain maailmankatsomukseltaan, mielipiteiltään, pyrkimyksiltään tai luonteeltaan erilaisten ihmisten välillä. L. Virolainen itse asiassa sysää Timosta saman "tuotannollisen" viettymyksen tielle, josta hän juuri moitti Timosta.

U. Vikströmin näytelmästä "Uusia ystäviä" L. Virolainen sanoo: "Niinpä esimerkiksi tiedetään, että eräs henkilöistä osallistuu työläisten lakkoon, sen järjestämiseen ja johtamiseen, toiset - sen tukahduttamiseen. Tapahtuu aseellinen yhteenotto lakkolaisten ja poliisien välillä. Mutta kaikesta tästä katsoja saa tietää vain osanottajien kertomusten perusteella, sen sijaan että näkisi tapahtumat omin silmin" (s. 208). Mutta olisiko näytelmälle ollut eduksi, jos nuo tapahtumat olisi tuotu näyttämölle? Näytelmän ensimmäisessä luonnoksessa ne oli tuotu, mutta tekijä sitten luopui siitä regissörin ja näyttelijäin ehdotuksesta ja teki siinä mielestämme oikein. Siten tuli vältetyksi näytelmän eheyttä särkevä moniaiheisuus. Ja tuntuuhan ilman sitäkin näyttämöllä kaupungin kaduilla ja tehtaissa sykkivän elämän vaikutus, ja sehän on hyvä. Tuota vaikutusta olisi ehkä voitu voimistaa tarvitsematta silti tuoda noita tapahtumia näyttämölle.

Jos moniaiheisuus on turmiollista näytelmissä, niin vielä turmiollisempaa se on runoissa. L. Virolainen on siihen nähden toista mieltä. Hän kirjoittaa Rugojevista: "Hän pyrkii runoissaan loihtimaan laajan kuvan kansamme uurastuksesta ja elämästä, ja siksi hän kirjoittaa usein moniaiheisia runoja… Rugojevin moniaiheiset runot eivät ole aivan tavallisia karjalais-suomalaisessa runoudessa, ne ovat Rugojevin erikoinen panos tuohon runouteen" (s. 132-133). Minä en sanoisi noista moniaiheisista runoista tuolla tavalla. Niissähän kuvastuu ajatuksen köyhyys, keskityksen puute, syvällisen mietiskelyn puute, elämänilmiöiden pinnalla liukuminen. Ja nuo kypsymättömän runosepittelyn deklaratiiviset hedelmät on L. Virolaisen tutkielmassa luonnehdittu erikoiseksi panokseksi karjalais-suomalaiseen runouteen?! Tämä voi ehkä johtua siitäkin, että L. Virolainen on kai tehnyt johtopäätöksensä pääasiassa venäjännösten perusteella, jotka, ikävä kyllä, hyvin usein poikkeavat alkuperäisistä runoista. Näytteeksi esitämme "Tutkielmiin" lainatun katkelman Rugojevin runosta "Runo vanhasta ja uudesta Karjalasta":
Suur Lokakuu avaimet onnehen
Myös Karjalan rahvaalle antoi,
Työ perheessä neuvostokansojen
Jo kaunihit hedelmät kantoi.
Katso, kaupungit uudet on kasvaneet,
Kylän kohonneet puoleen ja toiseen
ja kanavat graniittiseinäiset
ovat uurtuneet perustaan moiseen.
Halki maisemain soisten ja metsäisten
elon suonina maantiet nyt heittyy,
ja seudut nää ennen niin hallaiset
viljahalmeisiin kultaisiin peittyy.

Marat Tarasovin tekemä venäjännös kuuluu näin:
??? ??????? ??? ???,
? ???? ??????????,
??? ?????? ? ?????? ???????.
? ??????? ????? ???????????
??? ?????? ??????? ?????.
??????? ?? ????? ????????, -
????? ????? ??? ?? ??????,
???? ???????????? ??????
????????? ?? ????? ?? ??????.
????? ????????? ????
???????? ?????? ?????????.
??? ??? ??? ???????????, ??? ?????? - ???? ?????? ?????????? ?????.

Tässä ei todellakaan ole alkuperäisestä jäänyt jäljelle juuri mitään, mutta "uutta" on tuotu paljon ja sekin - runon omaperäisen koloriitin hämäämiseen ja deklaratiivisen ritoriikan suuntaan.

Helon tunnetusta runosta "Minun maani" on säe "Maa jumalattomain ja uskovaisten" saman kaunistelemisen mielessä muutettu ihan toisenlaiseksi: "?????? ????????, ?????? ???????". Miten tässä sitten voi tulla esille runoilijan omaperäisyys?

Tuollaisesta kääntäjäin ja toimittajain mielivaltaisesta ja tuomittavasta "parantelemisesta" voitaisiin esittää monia esimerkkejä.

Tässä yhteydessä on syytä sivumennen mainita myös siitä, että runoilijain luomistyön luonnehtimiseksi ei "Tutkielmissa" ole läheskään aina käytetty esimerkkeinä tekijä parhaita luomuksia. Niinpä Helon runo "Kymmenen kirvesmiestä" on esitetty esimerkillisenä, vaikka se on eräs hänen heikoimpia runojaan. Siinähän tuntuu työn sykintä paljon veltommin kuin sanokaamme runossa "Missä ovat miehet?" Ylipäänsä luonteenomaista on se, että esimerkkien valikoinnissa on pidetty silmällä vain runojen poliittista sisältöä kiinnittämättä mitään huomiota niiden taiteelliseen arvoon.

Eräissä toisissa tutkielmissa, esim. Norinin, Tshehovin, Linevskin, Schmidtin ja Titovin luomistyötä käsittelevissä tutkielmissa on myös ristiriitaisia, perustelemattomia ja subjektiivisia arviointeja, mutta ne koskevat tavallisesti vain yksityisseikkoja eivätkä ole niin oleellisia kuin mainittu ristiriitaisuus F. Trofimovin tuotannon arvioinnissa. Yleensä nuo tutkielmat ovat mielestämme ehjempiä ja suuremmalla huolella ja asiantuntemuksella kirjoitettuja.

Yleisluontoisia huomautuksia

Vaikka "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" onkin pantu kokoon eri kirjailijain luomistyötä käsittelevistä erikoistutkielmista, niin niissä kuvastuvat kuitenkin tasavaltamme kirjallisuudelle yhteisen puutteellisuudet: se, että dramaturgia on kirjallisuutemme jälkeenjäänein ala; että nykyaiheisissa novelleissamme ja runoelmissamme metsätöiden teknologinen uudestijärjestäminen ja mekanismit ovat syrjäyttäneet ihmisen taka-alalle; että runoutemme peruspuutteena on ollut soinnuttoman kumiseva deklaratiivisuus ja koreileva kaunopuheisuus; että niin runouttamme kuin proosakirjallisuuttammekin on vaivannut todellisuutta kiilloitteleva kaunomaalaus, joka ei mobilisoi lukijaa; että niin runoilijoittamme kuin proosakirjailijoiltammekin puuttuu vielä komposition rakentamisen, juone punonnan, tyylittelyn, hiotun kielenkäytön taituruutta, sanalla sanoen, todellista sanataitoa: että kirjallisuudeltamme puuttuu vielä kansallista aitoutta kaikessa viehättävässä värikkyydessään.

Niin ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia kuin eräät tutkielmat Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan kirjallisuudesta vielä ovatkin, niin kokonaisuutena tämä teos kuitenkin osittain kuvastaa sitä, mitä meillä on mitä pitäisi olla.

"Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" on kirjoitettu jo pari vuotta sitten. Sen jälkeen on tasavalamme kirjallisuus mennyt huomattavasti eteenpäin. Varsinkin tekee mieli korostaa sitä tunnuslausemaisuudesta ja todellisuuden kaunistelemisesta vapaata uutta ilahduttavaa tuulahdusta, jonka sellaiset nuoret runoilijamme ja proosakirjailijamme kuin R. Rozhdestvenski, M. Tarasov, T. Summanen, P. Perttu, V. Solojvov ynnä muut ovat parhailla luomuksillaan puhaltaneet kirjallisuuteemme. Ja vanhemmankin kirjailijapolven sellaiset runoilijat ja proosakirjailijat kuin B. Schmidt (uuden runoelmansa "Mariikan" onnistuneimmissa säkeissä), A. Timonen (kertomuksessaan "Instituutin jälkeen"), G. Kikinov (uudessa runosikermässään), J. Rugojev (runoelmansa parhaimmissa luvuissa) ovat tasavaltamme kirjailijain edustajakokouksen ja Neuvostoliiton kirjailijain edustajakokouksen jälkeen alkaneet kirjoittaa toisin kuin ennen - löytäneet uusia runokuvia, komposition eheyttä, omaa sanontaansa ja tyyliä, psykologista syvyyttä, Karjalan kansa ja olojen aitoa, kaunistelemattoman realistista kuvaamista elämäntotuutta tavoittelevasti. Tässä on epäilemättä ollut oma myönteinen osuutensa myös kirjallisuusarvostelulla ja teoksella "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta".

Nämä "Tutkielmat" ovat ensimmäinen tasavaltamme sekä kirjallisuuden että kirjallisuusarvostelun kuvastin. Sekä kirjailijamme että kriitikkomme näkevät siitä, kuinka pieniä he vielä ovat ja kuinka suuriksi heidän pitää kasvaa, jotta heidän tuotteensa vastaisivat puolueen ja kansan kirjallisuudelle asettamia korkeita vaatimuksia. Mutta noiden vaatimusten tasolle he voivat kohota vain kulkemalla käsi kädessä: jotta kirjallisuusarvosteluumme voisi kehittyä edelleen, sitä varten pitää kirjallisuutemme kohota uudelle tasolle, ja päinvastoin, jotta kirjallisuutemme voisi kehittyä edelleen sitä varten on kirjallisuusarvostelumme noustava uudelle tasolle.

Kirjallisuusarvostelu ei ole mikään itsetarkoitus. Sillä on merkitystä vain sikäli, mikäli siinä tulkitaan oikein jonkin kaunokirjallisen tuotteen yhteiskunnallinen merkitys ja taiteellinen arvo, mikäli se opettaa sekä kirjailijoita että lukijoita käsittämään oikein kaunokirjallisuutta ja sille asetettuja vaatimuksia, miäli se kasvattaa sekä kirjailijoissa että lukijoissa oikeaa esteettistä taidemaku, mikäli se edistää kirjallisuuden kehitystä. Sellainen merkitys voi olla vain tieteellisesti perustellulla ja periaatteellisella arvostelulla. Se voi olla ankarasti moittivaakin tai ylistävää, mutta jos se on perusteltua, niin sellainen arvostelu on oikeudenmukaista, ja kaikki oikeudenmukainen arvostelu on hyödyllistä ja vastustamatonta. Vain suuruudenhullut egoistit voivat siitä joko loukkaantua tai nostaa ylpeillen nenäänsä riippuen siitä, moititaanko heitä vai kehutaanko. Mutta kirjailijoita, joita kaunistaa neuvostoihmisille ominainen vaatimattomuus ja pyrkimys yhä eteenpäin, pätevästi perusteltu ja oikeudenmukainen arvostelu, olipa se moittiva tai tunnustusta antava, elähdyttää uusien aiheiden, uusien ihmistyyppien, uusien konfliktien, uusien värien, uusien sointujen levottomaan etsintään. Sekä kirjailijat että lukijat odottavat, että juuri sellaisena vaatimatonta kirjallisuuttamme vaalivana, sen edistyksestä huolehtivana jatketaan ja syvennetään sitä kirjallisuustieteellistä tutkimustyötä, jonka kirjallisuudenarvostelijat Laura Virolainen ja Kirili Tshistov ovat teoksessaan "Tutkielmia Karjalais-Suomalaisen SNT:n kirjallisuudesta" panneet alulle.

www.locallit.net