www.locallit.net | www.locallit.net/english

Osattomien ja sorrettujen kuvaaja
Kirjailija Hilda Tihlän muisto elää
Eino Karhu
Punalippu 3/1969, 40–45

Hilda Tihlä kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka vuosisatamme alkuvuosikymmenillä kartuttivat realistisen kirjallisuuden perinteitä Suomessa ja jotka kansalaissodan jälkeen jatkoivat luovaa työtään Neuvosto-Karjalassa myötävaikuttaen paikallisen suomenkielisen kirjallisuuden syntyyn ja kehitykseen.

Suomessa Hilda Tihlää muistetaan yhtenä merkittävimpänä työväenliikkeen proosakirjailijana. Hän sai tunnustusta myös aikalaistensa taholta, jo hänen ensimmäiset teoksensa herättivät kirjallisuusarvostelun huomiota. Työväenlehdistön palstoilla Tihlän kirjoja esittelivät myönteisesti mm. Hilja Pärssinen ja nuori Hella Wuolijoki. Porvarillisetkin aikakausjulkaisut totesivat hänessä omaperäisen tyyliniekan ja terävänäköisen ihmistuntijan. Esimerkiksi J. V. Lehtonen kirjoitti Tihlän Metsäkyliltä-kertomuskokoelman yhteydessä, että siinä esiintyi "aloittelija, joka käytteli kynää harvinaisella taituruudella ja joka ihmissielun syvyyksien tutkimisessa osoitti verrattane pitkälle kehittynyttä taiteellista ymmärtämystä."

Myös Neuvostoliitossa annetaan arvoa Hilda Tihlän tuotannolle. 1930-luvulla hän oli etevimpiä Neuvosto-Karjalan romaanikirjailijoita. Pari vuotta sitten Hilda Tihlän valitut teokset ilmestyivät Petroskoissa venäjänkielisenä kokoelmana.

Tiedot Hilda Tihlän aikaisesta elämäntaipaleesta, varsinkin alkuvaiheista, ovat perin niukat ja ristiriitaisetkin. Jopa kirjailijattaren syntymäajasta on olemassa erilaisia otaksumia. Aikaisemmissa artikkeleissa hänen syntymävuotenaan tavallisesti mainittiin 1872, kun taas Raoul Palmgren on suorittamiensa tiedustelujen perusteella tullut Joukkosydän-nimisessä tutkimuksessaan siihen johtopäätökseen, että Hilda Fredrika Joonantytär - myöhemmin tunnettu kirjailijanimellä Hilda Tihlä - syntyi toisena päivänä helmikuuta 1870 Jämsän Juokslahdella Vanha-Tihilän talossa. Hildan ollessa vielä lapsi hänen vanhempansa erosivat. Isän oli kohta luovuttava köyhtyneestä talostaan, jolloin yhdeksänvuotias tytär jouti samassa kylässä sijaitsevaan sukulaistaloon.

Nuorena tyttönä Hilda muutti Helsinkiin ja vuonna 1893 perusti perheen postivirkailija Karl Nicklinin kanssa. Vuosisadan alussa kirjailijatar alkoi esiintyä kertomuksineen työväenlehdissä, ensin nimellä Eugenia Nicklin ja vuodesta 1904 Hilda Tihlänä. Seuraavana vuonna hän liittyi Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja toimi Viaporin kapinan aikana 1906 punakaartilaisten hyväksi. Raoul Palmgren mainitsee myös siitä, että Tihlä osallistui työväenliikkeen puitteissa kehittyvään naisliikkeeseen esiintyen aktiivisesti sen lehtien avustajana. Hän julkaisi niissä paitsi kaunokirjallisia tuotteita myös poliittisaatteellisia kirjoituksia kuten kuvaussarjan Matkoilta (Työläisnainen, 1910), jossa kertoi palaamisestaan vuosien poissaolon jälkeen kotiseudulleen ja siellä huomaamistaan muutoksista: maalaisköyhälistö oli jo herännyt luokkatietoisuuteen ja yhtynyt joukkoliikkeeseen.

Niin suurta kiinnostusta ja myötätuntoa kuin Hilda Tihlä noina vuosina osoittikin sosialismia ja työväenliikettä kohtaan, hänen maailmankatsomuksensa oli silti melko kaukana vallankumouksellisesta marxismista. Hän ei ehtinyt vielä tehdä perinpohjaista pesäeroa kristillisestä sosialismista, hänessä esiintyi jonkinlaista yhteyttä Leo Tolstoin siveellis-uskonnolliseen aatemaailmaan. Uskonnolliset ongelmat vaivasivat Hilda Tihlä jopa siinä määrin, että hän oli tuntenut nuoruudessaan sisäistä pakkoa siirtyä lutherilaisesta kirkosta kreikkalaiskatolisen seurakunnan jäseneksi. Uskonnollinen aines lyö leimansa Hilda Tihlän moniin teoksiin.

Kuten kirjailijatar itse muisteli myöhemmin, hän näytti erästä ensimmäistä kertomustaan Juhani Aholle, jonka myönteinen lausunto innoitti häntä jatkamaan kaunokirjallista toimintaansa. Tihlän ensimmäinen kirja - pienoisromaani Leeni - ilmestyi 1907, jonka jälkeen hän ehti julkaista Suomessa vielä neljä kirjaa: kertomuskokoelmat Metsäkyliltä (1909) ja Jumalan lapsia (1911), pienoisromaanin Hilma (1913) sekä romaanin Ihmisiä (1916).

Tihlä kirjoitti etupäässä maaseutuelämästä, mutta samalla myös kapitalistisen kaupungin turmelevasta vaikutuksesta maalta tulleisiin kokemattomiin ihmisiin. Hänen teoksensa päähenkilöinä esiintyvät tavallisesti maalaisköyhälistön edustajat, torpparit ja mäkitupalaiset, orvot ja osattomat. Monet heistä lähtevät kaupunkiin paremman elämän toivossa, tytöt useimmiten palvelijattariksi kaunpunkilaisherrasväelle. He kuvittelevat kaupungin jonkinlaiseksi ihannemaaksi, ainoaksi pelastuspaikaksi maalaiselämän kurjuudesta. Mutta kaupungissa heitä kohtaa vielä karmeampi todellisuus. Maalaistyttöjen traagisia kohtalokuvauksia tapaamme pienoisromaanissa Leeni ja Hilma sekä laajassa kertomuksessa Kulkuri. Myös Helsinkiin-kertomuksen Erikka haaveilee kaupunkilaispalvelijattaren onnesta. Hänellä on mielitietty maalla, häntä rakastaa yksivakainen ja hyväluontoinen Taneli-torppari, joka pyytää tyttöä vaimokseen. Mutta torpanemännän kohtalo ja siihen liittyvä orjuuttavan työn taakka pelottavat Erikkaa ja kun rakkaus lopulta voittaa, ei hän voi pitkään aikaan unohtaa kaupunkiunelmaansa. Tästä syystä Tanelinkin elämä muuttuu helvetiksi, koska Erikan haaveilu ja tyytymättömyys ovat alituisena muistutuksena heidän yhteisten ponnistelujensa tehottomuudesta taistelussa kurjuutta vastaan.

Hilda Tihlän parhaat Suomessa ilmestyneet kertomukset, kuten Tellu, Noidan neuvo ym. ovat realistisia hengeltään. Varsinkin Tellu vaikuttaa harvinaisen onnistuneelta, siinä on liikuttavaa runollisuutta ja syvää inhimillistä tunnetta. Tellu-koiran kohtalon kautta tekijä esittää taiteellisesti vaikuttavalla tavalla tarinan suomalaisesta talonpojasta, joka on päättänyt muuttaa perheineen Amerikkaan. Hän on jo myynyt osan tavaroistaan, karjansa ja taloustarpeensa, mutta koiran vaistomainen rauhattomuus ja ulvominen herättää ihmisissä epäilyä ja epävarmuuden tunnetta. Peltosen vaimo aavistaa matkaonnettomuuksia ja itse isännäkin jäyhään sydämeen Tellun valitus tunkeutuu pahana enteenä. Mielessään hän on luonut kauniin kuvan Amerikan rikkauksista ja kultakentistä, mutta nyt tuo kuva haalistuu auttamattomasti. Hän tuntee koti-ikävää. "Koiran ulvonta muistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan, jotakin kaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta, siinä oli valittavien henkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää liikkumattomuutta synkissä erämaissa... Se toi jo edeltä käsin mieleen kotimaan salot, talviset viimat - rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi tilassa oli päättänyt lähteä."

Peltonen kylläkin lähti ehtien sitä ennen kytkeä Tellun pihamaan koivuun. Kytkimestä myöhemmin irti päässyt koira seuraa isäntäväkensä jälkiä, kunnes satamalaiturilla jäljet loppuvat. Siihen raukeaa myös Tellun viimeinen toivo löytää isäntänsä. Matkamiesten tulevaisuuden täydellinen epämääräisyys Amerikan kultamaassa tulee täten varsin hienosti taiteellisessa mielessä ilmaistuksi.

Noidan neuvo -kertomuksessa juoni on puolifantastinen, siihen sisältyy kuolleitten kummittelua, kirkollisia saarnoja ja kristillisten saarnamiesten manauksia sekä sokean Mella-noidan pakanallisia konsteja. Uskonnollis-fantastinen aines ei pysty kuitenkaan himmentämään yhteiskuntajärjestelmän määrittelemiä ihmissuhteita. Kertomuksen keskeisinä hahmoina esiintyvät vauras talollinen Patala ja hänen vanha renkinsä Nikki. Koko pitkän elämänsä on Nikki uurastanut toisen hyväksi ja viettää nyt osattoman päiviä talon vanhassa tuvassa isännän armoilla Patalan suhtautuminen Nikkiin on epäinhimillistä ja juuri inhimillisyyttä vastaan on rikkonut myös hänen kummitteleva emäntävainajansa, jonka sielu ei löydä siunattua rauhaa Tuonen mailla. Päästäkseen vapaaksi vaimonsa kummittelusta Patalan on osoitettava "noidan neuvon" mukaan inhimillisyyttä lähimmäisiä kohtaan. Pakotettu hyväntekeväisyys saa Patalan kitsaassa sydämessä eriskummallisen ilmenemismuodon. Hänen vaateaittansa orret ovat lengollaan tavaran paljoudesta, siellä on sadoittain naisväen kutomia liinavaatteita ja villasukkia, joista isäntä valitsee nyt Nikille "lahjaksi" kaikkein huonoimman, koin syömän parin. Tätä lahjaa Nikki muistelee kuolinunessaankin. Hän näkee vaimovainajansa Fredrikan kutovan isännän aittaan loppumatonta sukanvartta, jota Patalan emänä ikään kuin syöttää aitan ovesta sisään. Fantastinen näky muuttuu kertomuksen lopussa sisältörikkaaksi realistiseksi symboliksi.

Näissä kertomuksissa kuvataan kansan elämää jotenkin yksipuolisesti, koska kansanihmisten henkiset pyyteet rajoittuvat pääasiassa uskonnolliseen totuudenetsintään. Mutta reaalinen elämä kaikkine traagisinekin puolineen osoittautuu väkevämmäksi kuin uskonnollinen hurskaus. Uskonto tympäisee Tihlän kertomusten henkilöitä kuolettavalla asketismillaan, se on auttamattomasti ristiriidassa elämän ja sen luonnollisten vaatimusten kanssa. Kulkuri-kertomuksen nuori Hetu ei löydä uskonnosta sielunylennystä eikä viihdy vanhan hurskaan säätyläisneidin holhouksessa, vaan pakenee ryhtyäkseen jälleen kulkuriksi. Samoin Hilma-pienoisromaanin päähenkilö torjuu pelastusarmeijalaisten kaikki yritykset saada hänet takaisin kirkon helmaan. Hilma kokee hurskaitten kasvatuskodin vankilana, ja hän karkaa sieltä.

Hilda Tihlän myöhemmässä Suomen aikaisessa tuotannossa voimistuu yhteiskunnallinen tendenssi. Ihmisiä-romaanissaan (1916) tekijä pyrkii luomaan laajan sosiaalisen ja aatehistoriallisen läpileikkauksen Suomen yhteiskunnasta. Siinä kuvatan maalaisköyhälistön tyytymättömyyden kasvua, sosialismin aatteiden läpimurtoa ja joukkoliikkeen ensimmäisiä askeleita. Köyhälistön edustajat puhuvat siitä, että "luokkarajat pitää olla selvät". Mutta romaanin pääpaino on kuitenkin sivistyneistön kuvauksessa. Heidän suhteensa työväenliikkeeseen on horjuva, he eivät luota niinkään paljon sen vallankumoukselliseen ja rakentavaan voimaan, kuin abstraktisiin siveellis-uskonnollisiin teorioihin ja valistusutopioihin. Eräs maisteri ja muut oppineet herran väittelivät romaanissa ikään kuin huvikseen siitä, voidaanko päästä uusiin yhteiskunnallisiin käsityksiin ihmisviisauden ja "aivoenergian" kautta vai tarvitaanko luottamusta taivaan taaton hyvään tahtoon. Mutta kuvaavaa kyllä - herrasmiesten loppumattomien väittelyjen jälkeen eräs "kovapiirteinen työmies" ottaa puheenvuoron ja sanoo painavimman sanan: "Kun porvareilla on kaikkea, mitä tarvitsevat, niin aikansa ratoksi ja ollakseen jotain - ettei tarvitse hävetä - he työkseen luottavat jumalaan tai ihmisviisauteen. Mutta me, joita kaikkinaiset vastoinkäymiset, sairaus, työttömyys ja senkin seitsemän kurjuuden puskevat, me emme voi luottaa muuhun kuin näkyvään ja kouraantuntuvaan. Ja uskallanpa väittää, että kun nykyiset olosuhteet kerran hajoavat omaan mahdottomuuteensa ja ihmiset pääsevät nauttimaan työnsä tuloksia, niin ei enää meluta siitä, minkä jumalan tai aatteen selässä kukin ratsastaa." Olavi Kaislasesta, romaanin pääsankarista, tuntuu siltä, että herrat kuuntelivat näitä työmiehen järkeviä sanoja liiankin vakavina, "ikään kuin heitä viisaampi ja mahtavampi olento olisi lopullisen tuomion asiasta langettanut."

Tämä pyrkimys luottaa elävään todellisuuteen ja sen kouraantuntuviin realiteetteihin enemmän kuin abstraktisiin ja siveellis-uskonnollisiin oppeihin ja valistusutopioihin vaikutti huomattavalta osaltaan siihen, että Suomen vallankumouksen aikana vuonna 1918 Tihlä asettui kapinaan nousseen kansan puolelle, vaikka hän ei käsittänytkään täydellisesti tapahtumien kehitystä. Valkoisten voiton jälkeen kirjailijatar vangittiin, mutta hänen onnistui samana vuonna paeta vankilasta ja siirtyä myöhemmin Neuvostoliittoon.

Eräässä haastattelussa, joka tuli julkisuuteen 1926, Tihlä mainitsi vasta vuoden 1918 vankilakokemukset todellisena vallankumouksellisena herättäjänään. "Sitä ennen oli elämäni hämärää ja hapuilevaa. Olin vallankumouksellinen, kuuluin parisen vuosikymmentä työväenjärjestöihin, pidin puheita, kirjoittelin, olin silloin tällöin hehkuvan innostunut, mutta sittenkin... Toinen polveni notkahteli riistäjäluokan kulttuurille.. Olin yläluokan jäsen, jota tunnesyyt pakottivat olemaan työväen riveissä."

Ehkä nämä sanat tuntuvat liiankin ankaralta itsetilitykseltä, mutta eivät ne silti ole vailla perää siinä merkityksessä, että Tihlän sosialistiset sympatiat olivat ennen vallankumousta pikemmin tunnekysymys ja sääliväisyyden osoitus kärsiviä kohtaan kuin selvän luokkatietoisuuden tulos. Tihlän maailmankatsomuksessa oli vielä kehityksen varaa, ja tähän kehitykseen vaikuttivatkin myönteisesti uudet olot Neuvostoliitossa, kirjailijattaren uudessa kotimaassa.

Hilda Tihlän laajimmaksi Neuvostoliitossa kirjoitetuksi teokseksi jäi kaksiosainen romaani Lehti kääntyy (1934-1936), jossa käsitellään tapahtumia Venäjän Lokakuun vallankumouksen kaudella. Ei liene ollut pelkkä sattuma, ettei Tihlä kirjoittanut romaania Suomen vallankumouksesta, joka kärsi tappion, vaan ryhtyi luomaan kaunokirjallista teosta Venäjän vallankumouksesta, joka oli avannut tien sosialistiseen yhteiskuntaan. Tässä uudessa teoksessaan kirjailija kulkee uusien henkilöittensä, Venäjän talonpoikien seurassa aivan kuin uudelleen kaiken sen etsintöjen ja erehdysten tien, jonka hänen aikaisempien kirjojensa henkilöt olivat käyneet. Mutta nyt heillä on varma ja selvä suunta.

Romaanin ensimmäisessä osassa kerrotaan venäläisen kylän elämästä ennen vallankumousta. Teoksen keskeisimpiä henkilöitä ovat iäkäs invalidi Fedosei, joka oli menettänyt sodassa jalkansa ja toisen silmänsä, ja hänen ystävänsä ja ainainen keskustelukumppaninsa maaseuturäätäli Ivan Petrovitsh. Näissä kahdessa luonnekuvassa imenee kaksi erilaista suhdetta elämään, ne aivan kuin täydentävät toisiaan ja paljastavat toistensa heikkouksia. Fedosei on hauska ja suulas, osaa nauttia ruuasta ja ryypystä. Hän on pitkän elämänsä aikana tottunut suhtautumaan kaikkeen välittömästi, niin elämään kuin kuolemaankin. Hän on hyvä ihminen ja arvostaa tätä ominaisuutta toisissakin, mutta hänen mielestään elämä on kuitenkin julma, eikä hän luota kovinkaan siihen, että järki voittaisi ja ihmiset muuttuisivat paremmiksi. Fedosei ei hyväksy toisaalta kyttyräselkäisen Maksimin uskonnollista fanatismia, mutta toisaalta suhtautuu ironisesti myös räätälin sanoihin, että muka koulujen perustamisella ja raittiusliikkeellä voidaan pelastaa ihmiset kurjuudesta, väistää sodat ja muut onnettomuudet.

Fedosei on jokapäiväisessä elämässä käytännön mies ja elää päivän kerrallaan mitään havittelematta. Hänen ystävänsä räätäli taas elää kauniiden utopioiden maailmoissa, on idealisti ja kaukana aineellisesta maailmasta mitä hänen ulkonäkönsäkin korostaa: Ivan Petrovitsh on hintelä, laiha ja heikko, sairas kapearintainen mies. Nämä yksityiskohdat tulevat esille moneen kertaan. Räätäli saarnaa yksilön "sisäistä kehitystä" yhteiskunnan parantamisen välineenä, haaveilee "marttyyriudesta kansan hyväksi" ja on kovin tyytyväinen, kun hänet vangitaan "vapaamielisyydestä". Hänen haaveensa ei kuitenkaan kestä kosketusta reaaliseen elämään. Jouduttuaan vankilassa näkemään todellista puutetta räätäli lamaantuu kohta kokonaan. Fedosei taas, jota ei johda epämääräinen aate, vaan jokin sisäinen vaisto, on käytännöllisessä elämässä monesti viisaampi ja hyödyllisempi kuin hänen ystävänsä. Hän saattaa hetkeksi innostua jopa niin, että ryhtyy johtamaan poliisipäällikön talon saartoa, kun valkokaartilaiset linnoittautuvat sinne. Ja kun sitten ystävykset ovat vallankumouksen voiton jälkeen matkalla Pietariin ja kun räätäli nähtyään kaiken sen kurjuuden ja rappiotilan, joka vallitsee Venäjällä, joutuu epätoivon valtaan ja katuu kylväneensä kansaan "tyytymättömyyden siemeniä", Fedosei ei menetä tällöinkään henkistä ryhtiään, hän ivailee vain täysin murtunutta ystäväänsä vakuuttaen että hän, Fedosei, on ollut eläessään pahemmassakin pulassa. Tässäkin tapauksessa Fedosei uskoutuu ilman pitempiä järkeilyjä vaistonsa mukaisesti elämän virran vietäväksi.

Tekijä ikään kuin korosta tätä Fedosein vaistonvaraisuutta ja tiedostamatonta uskoa elämään näyttääkseen räätälin kauniiden utopioiden turhuuden. Mutta samalla tämä tarkoituksellinen korostaminen johtaa siihen, ettei tekijä onnistu kuvaamaan vakuuttavasti miten talonpoikaiston vallankumouksellinen valveutuminen oikeastaan tapahtui ja miksi talonpojat yhtyivät vallankumoukseen. Antaakseen vaikuttavamman kuvan talonpoikaiston sivistymättömyydestä Tihlä tulee liioitellusti korostaneeksi sen uskonnollisuutta, kiinnittää liian paljon huomiota Maksimin mystillisyyteen, henkien manaukseen jne. Kun sitten kirjailija yrittää selittää miksi talonpojille olivat ymmärrettäviä ne vallankumoukselliset lentolehtiset, joita sotilaat toivat maailmansodan rintamilta, niin lukijan on vaikea uskoa tuohon äkilliseen kehitykseen. Samoin lukija joutuu hieman ymmälle, kun Fedosei astuu punaista lippua kantavien aseistautuneiden talonpoikien johtoon. Tekijä kyllä yrittää selittää, mutta nuo selitykset jäävät vain informoinniksi siitä mitä on tapahtunut jossain kirjan ulkopuolella. Näin ollen Tihlä jättää kuvaamatta konkreettisissa muodoissa, askel askelelta teoksensa pääsankarin henkisen kehityksen. Kun eräs heistä, Ilja Beljanov, ilmestyy romaanin toisessa osassa aktiivisena vallankumoustaistelijana ja neuvostotyöntekijänä, lukija voi vain arvailla miten ja missä tuo entinen talonpoika, Fedosein maanmies, on ehtinyt kasvaa tietoiseksi vallankumoustaistelijaksi.

Iljan henkilökuvassa tekijä ikään kuin haluaa yhdistää ne kaksi ominaisuutta, jotka on eristetysti ja vastakohtina toisilleen kuvattu Fedoseissa ja räätälissä. Ilja on löytänyt korkean ihanteen luokkansa suuruudessa. Ja samalla hän on toiminnan mies, joka taistelee raskaina sotakommunismin vuosina aktiivisesti vallankumouksen vihollisia vastaan.

Romaanin lopussa ovat sekä Fedosei että räätäli jollain tavoin muuttuneet. Puntaroidessaan elettyä elämäänsä Fedosei ei enää pilaile kuten ennen, vaan muistelee jo itsekin haikein mielin miten hänenkin rinnassaan eli nuoruudessa pyrkimys johonkin suureen ja valoisaan, mutta pyrkimys jäi saavuttamatta ja niin elämä meni ilman suurta päämäärää. Hän palveli monta vuotta tsaarin armeijassa, "hurrasi" kenraaleilla katsastusten aikana, osallistui taisteluihin ja palasi kotiin invalidina - kaiken sen hän oli tehnyt tajuamatta minkä nimeen. Motkottaessaan räätälille siitä, kun tämä aikoo jäädä Pietariin, ja väittäessään hänelle, että uuden elämän rakentaa uusi sukupolvi eivätkä he vanhukset, Fedosei samalla kadehtii ystäväänsä, joka on kyennyt asennoitumaan uudella tavalla ottaen vanhoilla päivilläkin elämästä oppia. Ivan Petrovish ei ole enää entinen "kaunosieluinen valistaja" lapsellisine raittiusjulistuksineen. Kiistellessään Beljanovin ja muiden vallankumousmiesten kanssa hän ymmärtää jo yhteiskunnallisen taistelun logiikkaa, joka on toisinaan julmaakin, ja selittää, että nimenomaan vallankumous ilmentää sitä oikeudenmukaisuutta, josta hän oli koko ikänsä haaveillut.

Hilda Tihlä kuoli maaliskuun 27. pnä 1944 Belomorskin kaupungissa, jonne hän oli siirtynyt toisen maailmansodan alussa. Hänen kuolemastaan on kulunut kaksikymmentäviisi vuotta, mutta hänen parhaat teoksensa eivät ole menettäneet merkitystään. Niiden taiteellisen tehokkuuden salaisuus piilee kirjailijattaren vilpittömässä ihmisrakkaudessa, hänen ajatusmaailmansa humanistisessa perussävyssä, ja nämä ovat arvoja, jotka tulevat aina pätemään.

www.locallit.net