www.locallit.net | www.locallit.net/english

Koti-Karjalan laulaja
Jaakko Rugojevin syntymän 60-vuotispäiväksi
Eino Karhu
Punalippu 4/1978, 64–69

Ilmaistaksemme sen tärkeimmän mikä kannustaa, saa karjalaisen runoilijan Jaakko Rugojevin luovat voimat liikkeelle, mikä muodostaa hänen runoutensa hengen, voidaan sanoa: kärsimysten kautta saavutettu ja elämänkokemuksen rikastuttama rakkaus kotimaahan, mikä ei suinkaan vähene iän mukana, vaan keskittyy ja henkevöityy entisestään.

Synnyinmaan on jokaisella ihmisellä, ja jokaiselle se on ainoa. Jaakko Rugojevin rakkaus Karjalaan on varsin henkilökohtaista, täysin omaperäistä rakkautta Karjalan luontoon ja ihmisiin, esi-isiensä ja aikalaistensa töihin, kansan kieleen ja vuosisatojen aikana kehitettyiin kulttuuriarvoihin.

Karjalaiset ovat muinainen ja samalla historiallisesti nuori kansa. Muinaisia ovat sen eeppiset runot ja perimätiedot, kieli ja tavat. Muinaista on se, mikä on luotu ja siirtynyt suusanallisena kansan keskuudessa sukupolvelta toiselle, kun taas kirjalliset perineet, kansallisen kirjallisuuden syntyminen ja kansallisen sivistyneistön muovautuminen ovat suhteellisen nuoria, lokakuunjälkeisen kauden ilmiöitä. Muinaisuus on suullisiin perimätietoihin kääriytyneenä ikään kuin viivästynyt Karjalan maaperällä tavallista kauemmin, aina 1900-luvun alkuun kohdatakseen sitten henkisen kulttuurin uudet, sosialistiset muodot ja sulautuakseen niihin.

Karjalaisten, yhden Lokakuun vallankumouksen aktiiviseen toimintaan herättämän kansan perimätiedon arkaistisuuden ja nykyaikaisen uuden esiintyminen samanaikaisesti henkisessä elämässä antaa Karjalan kirjallisuudelle mm. myös Jaakko Rugojevin tuotannolle aivan erikoisen luonteen.

Kirjailijalle on ominaista laajakantoinen ajattelu, kansan elämän tajuaminen historiallisesti jatkuvana eikä lyhytaikaisena, hetkellisenä ilmiönä sekä ottamalla huomioon menneisyyden kulttuuriperinteet ja niiden esiintymisen uusissa olosuhteissa. Kun Rugojev tai joku toinen karjalainen kirjailija käsittelee kansansa menneisyyttä eikä edes kovin kaukaista, he tavallisesti syventyvät kansanrunouden ja suullisten perimätietojen maailmaan, jonka kanssa tämä "kirjoittamaton" menneisyys on erottamattomassa yhteydessä. Karjalaiselle, etenkin vanhemmat polven kirjailijalle, ei kansanrunous merkitse vain kirjoja kirjastojen hyllyillä eikä kansan perimätietotekstien kokoelmia, vaan jotain enemmän. Sillä eihän ainoastaan heidän kaukaiset esi-isänsä, vaan heidän isänsä ja äitinsä elivät vielä suullisen kulttuurin maailmassa tuntematta kirjallista kulttuuria. Karjalaisten kirjailijain ensimmäinen sukupolvi kasvoikin ilmapiirissä, jossa suullisten runojen ja satujen esiintyminen kansan keskuudessa oli vielä jokapäiväistä. Heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ilmakehä oli kansanrunous, joka painui heidän tajuntaansa ei ainoastaan kirjallisesta Kalevalasta, vaan itse kansan elämästä.

Tämä on varsin luonteenomaista Jaakko Rugojevin runoudelle ja valaisee suuresti sitä. Runoilija syntyi vuonna 1918 Pohjois-Karjalassa, kuuluisien runonlaulajien kotiseudulla. Kävi keskikoulun ja päätti opettajakorkeakoulun, koki sodan ankarat koettelemukset. Tultuaan kirjailijaksi hän omaksui paljon kansan runollisista perinteistä. Syvällisestä yhteydestä esi-isiin ja mm. runonlaulaja-esi-isiin on hyvin saottu Perintö-runossa:

Heidän sormiaan työn kovettamia
kynä ei olisi totellut varmaan,
he piirsivät auralla
kirveellä
kangella
puumerkkinsä kamaraan
maamme tään armaan

He jättivät laulunsa koruttomat,
hengenantinsa valuttain Kalevalaamme...
Ellei ollut ois muinoin kaikkea tuota -
ehkä toisin nyt kutsuttais Karjalaamme...

Tänään elämänmuoto
on kerrassaan toinen,
männynkyljestä pettua
tarvis ei vuolla...

Ovat tyttäret äitejään tietävämmät,
pojat ovat isiään pitemmät päätään...
Entä muisto - voisko se ruohottua?!
Ja jälkikasvu - juuretta jäädä?

Tämä herkkä suhtautuminen esi-isien henkisen perinnön juuriin, terävä muisti kansanrunojen suhteen ovat hyvin kuvaavia nuorelle kirjallisuudelle. Rugojevilla ne muodostavat runouden pysyvän aiheen. Runosta Sanon sulle, nuori ystäväni, luemme:

Jos et piittaa siitä kuinka kiviin
täällä kirskahteli kuokkain terät
näitä maita muokatessa,
pieniks jää sun kerät.

Jos et tiedä, kuinka syntyi
Pohjan peräin hienot virret,
omat laulus ontompia
on kuin lahot hirret.

Sanon sulle, nuori ystäväni,
että takuulla sen takaan:
juuretta ei kasva edes
heinä karkeakaan.

Erikoisesti kansanrunouden vaikutus tuntuu Jaakko Rugojevin eeppisissä tuotteissa, hänen laajassa kertovassa runoelmassaan Karjalaine tarina, joka 1950-luvulla julkaistiin kahdessa osassa. Siitä muodostui hänen ensimmäinen laaja tuotteensa, ja vielä nytkin se on runoelma, jossa hän on selvimmin ilmaissut itsensä eeppisenä runoilijana.

Karjalaisen tarinan eeppisyys on erikoista. Teos on vielä hyvin lähellä kertomarunoutta, Kalevalaa. Tämä eeppisyys on mahdollista vain kansallisen runouden verraten varhaisella kehityskaudella, jota Karjalan kirjallisuus silloin eli. Siinä olivat itse asiassa vasta syntymässä kertovat lajit ja niiden läheisyys kansaneepokseen oli luonnollinen.

Runoelmassaan Rugojev kuvaa yksityispiirteitä myöten Pohjois-Karjalan kansan elämän sellaisena kuin se oli ollut vielä yli puoli vuosisataa sitten. Kansan elämä, pohjoisten salokylien olot on kuvattu runoelmassa sinä tärkeänä ajankohtana, joka oli muodostunut Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen tuloksena.

Runoelman aines heijastaa ikään kuin kahta kerrosta, kahta historiallista tasoa: vanhemman niistä muodostavat pohjoiskarjalaisten talonpoikain hiljalleen virtaavan patriarkaalisen elämän iänikuiset perinteet, patriarkaalisen suvun kartuttama kokemus toimeentulon hankinnassa, metsästyksessä, kalastuksessa, kaskiviljelyksessä vakiintuneet tavat, esi-isiltä perittyjen tietojen pyhittäminen, horjumattomat käsitykset maailmasta ja ihmissuhteista; ja toisen, uudemman kerroksen muodostavat lukuisat, yhäti lisääntyvät merkit patriarkaalisen yhteisön sosiaalisesta jakautumisesta, ties mistä tulleet suuret muutokset, jotka odottamatta kiskaisevat hiljaiset korven asukkaat vallankumousmyrskyjen pyörteisiin.

Runouden ja esteettisen tulkinnan kannalta koko ensimmäiseen kerrokseen sopii hyvin kansanrunoudelle ominainen kertova perinne, jota runoilija noudattaakin uskollisesti. Runoelmassa kuvaillaan perusteellisesti patriarkaalista elämänmenoa, arkea ja pyhiä, esineitä ja talouskalustoa, tapoja ja kansan viisautta. Eräs kriitikko on todennut, että Jaakko Rugojevin runoelman perusteella kansantieteilijä voisi laatia karjalaisten talonpoikain elinolojen kuvauksen, niin tarkkaan ja perusteellisesti siinä näitä tapoja on kuvattu.

Täytyy korostaa, että mainitut detaljit eivät ole pelkkiä "taiteellisia yksityiskohtia" eikä tekijä mielikuvituksen tulosta. Runoilija tietenkin rakentaa juonta, ohjailee kerrontaa ja valitsee muististaan yleiskuvalle tarpeellisia yksityiskohtia. Ne ovat samalla myös kansan elämän todenperäisiä realiteetteja, jotka sellaisinaan muodostivat karjalaisten jokapäiväisen elämäntavan kuvattuna aikana ja laajemmassa mielessä - kansan ikivanhan elämänkokemuksen. Oliko hyvä metsäonni, saatiinko paljon kalaa, eikö halla päässyt panemaan kylvöksiä - nämä asiat askarruttivat aina talonpojan mieltä, olivat suppean patriarkaalisen maailman tärkeimpiä tapahtumia. Ja koska runoilija asetti päämääräkseen kuvata eeppisesti tuota maailmaa, hänellä ei voinut olla muuta aineistoa.

Jaakko Rugojevin teoksessa kuvailtuna kautena karjalaisen talonpojan elämässä on säilynyt paljon patriarkaalisen sukuyhteisön piirteitä, mutta siinä tapahtui jo muutoksia, ja sosiaaliset rajat määräsivät jo teoksen henkilöiden kohtaloita. Jopa niissäkin luvuissa, joissa kuvaillaan kylän asukkaiden perinteellisiä ja vanhoilta tuntuvia askareita ja tapoja, tulevat selvästi esille sosiaalisen jakautumisen merkit. Ikivanhat perinnäistavat joutuvat heidän tajunnassaan ristiriitaan uusien yhteiskunnallisten ja luokkasuhteiden kanssa. Ja tämä ristiriita muodostui erittäin kärkeväksi, kun korpiseutu joutui kansalaissodan paloon ja taisteluun ulkomaisia maanhyökkääjiä vastaan.

Herää kysymys: sopiiko kansanrunoudelle ominainen kertoileva tyyli uuden, vallankumouksellisen kauden dramaattisten tapahtumain kuvailuun, kun kysymyksessä ei olekaan enää perinteellinen, suhteellisen tasaisena virtaava patriarkaalinen elämä. Juontuihan kansaneepoksen seikkaperäinen, verkkaine ja hidas tyyli siitä, että myös kuvattava elämä oli verkkaista ja hidastettua, tämä tyyli edellytti kuvattavan maailman järkkymättömyyttä, perinteellisen maailmankuvan muuttumattomuutta, kaiken sen pysyväisyyttä, joka on peritty kaukaisilta esi-isiltä. Maailman näyttäminen muuttuvana, samoin kuin tuotteen henkilöiden tajunnan kuvaaminen kehittyvänä ei ole enää kansanrunoutta myötäilevän eeppisen tyylin tehtävä. Nyt tämä tehtävä vaatii periaatteellisesti aivan toisenlaisia runokeinoja.

Vallankumous merkitsi vanhojen elämänperustusten ja vanhojen maailmannäkemysten rikkomista. Ja se oli dramaattista murtumista, jota on vaikea kuvata verkkaisella eeppisellä kerronnalla. Rugojevin runoelmassa näkyy, miten elämän eri kerroksia, vanhaa (patriarkaalista sukuyhteisöä) ja uutta (sosiaalisia luokkasuhteita) kuvattaessa ei ole syntynyt eheätä esteettistä kokonaisuutta, vaikka tapahtumat on pyritty sitomaan yhtenäisellä juonella. On tullut katkoja ja kompastuksia, muodostuu vaikutelma, että sosiologiset otteet juonessa jäävät jonkinlaisiksi "lisäkkeiksi" perinteellisen eeppiseen, järkkymättömään maailmankuvaan.

Runoilija luonnollisesti tietää, ettei objektiivinen maailma samoin kuin ihmisten subjektiivinen tajuntakaan ollut "järkkymätön" hänen kuvaamallaan kaudella, että oli levottomuuksia ja liikehtimistä, elämässä oli runsaasti dramaattisia tilanteita. Tekijä yrittää tulkita tuota dramaattisuutta, mutta ei täysin onnistu siinä. Esteenä on itse kertomatapa, joka keskittyy enemmän ulkoisiin tekijöihin kuin ihmisten sisäisiin elämyksiin.

Nuori kirjallisuus ei seiso paikallaan, se kehittyy, ja sen kehitysprosessissa muuttuu myös sen yhteyksien luonne kansanrunouteen. Aikaisemmat yhteysmuodot siirtyvät uusien muotojen tieltä. Tietynlaiseksi virstapylvääksi muodostui tässä mielessä Rugojevin Lokakuun runoelma (1966). Tämä ei ole enää eeppinen, vaan lyyrinen runoelma. Roudan rouhijoiden ja Vaikeiden vuosien jälkeen siinä ihmetyttää kerronnan yllättävä suppeus. Historiallinen aineisto on sama, mutta sen on tiivistetty äärimmilleen, runoilija ei pyri niinkään paljon kuvaamaan tapahtumia kuin tulkitsemaan, ilmentämään niitä lyyrisesti. Runoilijalle eivät nyt ole enää tärkeitä eeppiset yksityiskohdat eikä kansan elämäntapojen verkkainen kuvaus, kuvaus muuttuu dynaamiseksi, eri aikakausia rinnastetaan vapaaksi ja itse ajan kategoria ja ajan liike on ilmaistu uudella tavalla. Rugojevin käyttämät kansanrunouden taidekeinotkin saavat hänen tuotteissaan uuden tehtävän. Esimerkiksi pienessä lyyrisessä runoelmassa Aunelle on käytetty kertoa:

Juna ei odota yhtä.
Yhtä ei odota laiva.
Sinä odotit siskoni kauan.
Kahdeksantoista vuotta.
Vuota vielä.
Tulen. Kukkia haudallesi tuon.

Taiteelliselta tehtävältään tämä ei kuitenkaan ole enää perinteellinen eeppisen kansanrunouden kerto, joka korostaa kerronnan verkkaista juhlavuutta, vaan tunteiden keskittyneisyyttä ja yksilön henkistä tilaa ilmentävä levoton lyyrinen resitatiivi.

1960-luvulla Jaakko Rugojev esiintyy yhä enemmän lyyrisenä runoilijana. On kuvaavaa, että yhtenä hänen lyriikkansa keskeisimpänä aiheena on yksilön, mm. myös runoilijayksilön moraalinen kunto, siveellinen itsekasvatus, ettei humaanisia arvoja vaihdettaisi satunnaiseen, lainattuun ja pintapuoliseen. Sitä paitsi uuden yksilön siveystajunta, hänen yhä laajenevat yhteytensä maailmaan ja jännittynyt henkinen työ käyvät elimellisesti yhteen kansan moraalin, kansan kunnian ja velvollisuuden, omantunnon ja ihmisarvon käsitteiden kanssa. Rugojevin lyyrinen sankari on ensimmäisen polven intellektuelli, ja siinä on sen erikoisuus. Hän on korpien asukkaan, pohjolan maamiehen, kalastajan, metsänkävijän jälkeläinen, josta on tullut kulttuurin saavutuksista osalliseksi päässyt sivistynyt ihminen, mutta joka on samanaikaisesti säilyttänyt sukulaisuussuhteensa syntymäseutuunsa, kansaansa ja mm. sen moraalikäsitteisiin. Vielä yhdessä runossa vuodelta 1957 tämä sankari lausui sovittelevasti naurahdellen ja samalla puolustaen totuuttaan ja pitäen arvossa "talonpoikaista alkuperäänsä":

Älä suotta soimaa mua,
talonpojan poikaa,
kyllin hieno mielestäsi
vaikken olla voikaan.

Karkeahko taidan olla,
suora luonteeltani,
silti ei ne pahimpia
liene vikojani - -.

Runon sankarilla ei ole mitään katkerampaa, mitään ihmistä alentavampaa kuin halveksiva suhtautuminen heimolaisiinsa, korpikylien asukkaisiin. Hän ei osaa olla mieliksi eräiden valeintelligenttien muotikatsomuksille. Eräälle tällaiselle keikarille runoilija sanoo:

Älä hypi silmillensä,
älä saapasjalkamoukiksikaan soimaa.
Heidän työstään,
luistaan
lihaksistaan
tämä maa on saanut
ja aina saava on
ponnistaissaan
kuntoa ja voimaa.

Tuntien alituiseen yhteytensä kansaan, joka ruokkii hänen älyään ja kykyjään, runoilija valitsee luovan työnsä mitaksikin kansan totuuden. Esimerkkinä tästä totuudesta on hänelle muinaisten runonlaulajien, tavallisten talonpoikain urotyö, jotka kärsimistään puutteista huolimatta loivat suurta runoutta, elinvoimaista onnenunelmaa. Arhippa Perttunen -nimisessä runossaan runoilija puhuu erikoisen voimakkaasti vastuusta esi-isien edessä, vastuusta jokaisesta lausutusta sanasta.

Tämä kirjailijan itsekuri on varsin hyödyllistä ja tuottaa tuloksia. Rugojevin varhaiskokoelmissa, jotka ilmestyivät heti ensimmäisellä sodanjälkeisellä vuosikymmenellä, oli vielä paljon deklaratiivista, kypsymätöntä, aikansa sanomalehdistöstä lainattua. Monia sen ajan runoja tekijä ei ole ottanut uusiin kokoelmiinsa, mutta varsin merkittävää on, että niissä näkivät päivänvalon eräät aikaisemmin julkaisemattomat 1950-luvun runot. Tarkoittamme tässä sellaisia runoja kuin Älä usko imartelijaa ja Runoilijalle, joiden alla 1960-luvun julkaisuissa on vuosi 1954. Niissä ilmenee runoilijan mietteitä siltä luovan työ kaudelta, jolloin hän loi laajoja eeppisiä tuotteita ja koki samalla tiettyä lyriikan murroskautta. Tuntien kypsyytensä lähestymisen hän asetti itselleen lyyrikkona suurempia vaatimuksia kuin ennen. Ollen valmis puolustamaan jo muovautuneen taiteellisen makunsa riippumattomuutta kovin vaihtelevaisilta kriittisiltä tuulahduksilta hän samanaikaisesti tuomitsi itseään paljon ankarammin kuin eräät kriitikot.

Älä usko imartelijaa...
Jos syömmessä on kyven kutsumuksen
sen hohdetta vain vaali ainiaan
kautta riemujen ja pettymysten.

Älä usko imartelijaa...
Älä silloinkaan, kun mairittelee.
Ajan aallokko ain venhoaan
sinne tänne heiluttelee.

Vastuullisuutta luomistyössä, ankaruutta itseään kohtaan Rugojev kehittelee Runoilijalle-nimisessä runossa:

Ain ajan aalto huuhtoo vaahdon pois
vain pysyväisen jalon helmen jättäin.
Jos vaikeata kylvää joskus ois,
niin jääköön heikko siemen kylvämättä.

Siinä olkoon laki laulullesi.
Rohkeasti katso vastaisuuteen.
Avaa kansi runolippahasi
kypsyysikään päästyäsi uuteen

Jaakko Rugojevin lyriikka uudistuu 1960-luvulla monessa suhteessa myös muodoltaan. Vapaan lyyrisen mietiskelyn (eikä eeppisen kerronnan) painottaminen aiheutti muutoksia runon rakenteessa. Runoilija alkoi yhä useammin käyttää vapaita, loppusoinnuttomia runomittoja; säilyi eräitä kansanrunouden erikoisuuksia, esimerkiksi alkusointu, mutta huomattavasti väheni arkaistinen kalevalainen sanasto; runon sanasto, samoin kuin lauserakennekin muuttui kerta kaikkiaan nykyaikaiseksi.

Runoilijan kuvakielen yhteydet kansan ajatusmaailmaan jäivät kuitenkin pysyviksi. Elleivät kansan käsitykset, joihin liittyy vuosisatainen kokemus, olisi niin luonnollisia Rugojevin lyriikalle, voitaisiin jopa ajatella, että hän tahallaan korostaa rahvaanomaisuutta juuri niiden valeintelligenttien kiusaksi, joista hän puhuu runossaan Eräälle "intelligentille". Jaakko Rugojevin lyyrinen sankari pitää itsepintaisesti kiinni niistä käsityksistä, jotka olivat muinaisista ajoista olleet tavanomaisia salokylien asukkaille. On huomattava, että jopa käsitys runoilijan vaikeasta ammatista on korostetusti puettu rahvaanomaisiin pukimiin; tässä tapauksessa ei tekijä liene lainkaan tarkoittanut asian poleemista kärjistämistä, vaan tällainen kuvaannollisuus on hänelle luonnollinen. Miten usein maailmanlyriikassa onkaan runoilijoita verrattu valontuojiin, heidän tuotantoaan palamiseen, sydäntä polttavaan kirkkaaseen liekkiin. Sitä on tehty eri tavalla. Mutta vain se, joka on lähtöisin korpikansasta ja tuntee jo lapsuudesta korpielämänä sekä sen, minkälaista taitoa vaati aikanaan ei metaforisten vaan aivan tavallisen tulen sytyttäminen metsässä, ainoastaan sellaisen ihmisen tajunnassa runoilijan työ voi näin mielivaltaisesti assosioitua metsän nuotioon:

Moni miekkonen
kipinän iskeä osaa,
mutta osaako
puhaltaa liekin?...
Monen "loistavan" uran
irvokkuus
siinä pienessä
niksissä liekin

Tällainen kielikuva synnyttä myötätuntoa, luottamusta sanomaa kohtaan. Se on alkuperäi-nen, näin voi sanoa van maan isäntä, sen muokkaaja eikä huvimatkailija ja kaunosielu tar-kastelija. Ne eivät ole tavallisia kirjoituspöydän takana keksittyjä metaforeja ja taidekeinoja, vaan osanen kansan kokemusta, sellaisen ihmisen kieltä, joka on imenyt itseensä tätä ko-kemusta ja puhuu siitä, mikä hänelle on läheisintä elämässä. Kun runoilija sanoo:

Meitä pohjolan lapsia miellyttää
nämä vaarojen harjanteet,
kohukosket tuomien varjostamat
sekä selkien siintävät veet,

Hänen runonsa sisältävät välittömän ajatuksen ja tunteen, se ei ole julistus eikä kaunis vertauskuva. Ja on ymmärrettävää hänen huolestuneisuutensa sen johdosta, että hänen kotiseutunsa, jossa ennen kukoisti elämä, on sodan seurauksena ja sodanjälkeisen kehi-tyksen erikoisten olosuhteiden vuoksi jäänyt toistaiseksi asumattomaksi.

Rakastan maata
missä isien haudat
kasvaa havua.
Syntymäseutua
missä vuosikymmeniin
ei nouse savua.
Peltoja niitä
missä ei aura
viillä vakoa.
Niittyjä niitä
missä yksin
sateet lyö lakoja.

Uskon ja luotan:
Rannoille niille
jälleen tulen.
Kotikivistä kudottuun
jykevään takkaan
viritän tulen.

Viime vuosina on Jaakko Rugojev rinnan lyriikan kanssa kirjoittanut yhä useammin proo-saa, kertomuksia ja muistelmakuvauksia. Vuonna 1974 julkaistiin hänen romaaninsa Ruo-koranta ja vuosi sen jälkeen Suuri Simana -niminen kertomuskokoelma. Ja taaskin hänen proosatuotteensa keskeisimpänä aiheena on kotiseudun elämä, hänen maanmiestensä työt ja huolet.

On vielä huomautettava yhdestä Rugojevin luomistyön tärkeästä "alueesta" - hänen runo-käännöksistään. Hän on suomentanut muinaisvenäläisen kirjallisuuden suurteoksen, Laulu Igorin sotaretkestä, tuon mainion runoelman, jonka eeppiset taistelukuvat kietoutuvat hie-noon lyriikkaan. Muistettakoon että jo 1840 julkaisi J. Lundhal ruotsinnoksena katkelmia tästä runoelmasta Helsingfors Tidningar -sanomalehdessä. Mutta suomen kielelle Laulu Igorin sotaretkestä käänsi ensi kerran Jaakko Rugojev (suomennos ilmestyi vuonna 1949). Tämän jälkeen hän on suomentanut monien venäläisten ja neuvostorunoilijoiden runoja.

Toisaalta Jaakko Rugojevin tuotteita on käännetty venäjän aja eräille muille Neuvostoliiton kansojen kielille. Sitä paitsi on muutamia samojen tuotteiden käännöksiä, sillä kääntäjät pyrkivät täydellisemmin ja paremmin tulkitsemaan niiden runollisen sisällön. Jaakko Rugo-jevin Karjalainen tarina -runoelman käänsi aikanaan venäjän kielelle Vladimir Bogatšev. Sittemmin Tatjana Stresneva tarjosi saman runoelman käännöksen. Rugojevia on paljon venäjäntänyt (ja useimmissa tapauksissa varsin onnistuneesti) tunnettu leningradilainen runoilija Oleg Šestinski. Vuonna 1976 ilmestyi moskovalaisessa Sovremennik-kustantamossa kokonaan Oleg Šestinskin venäjäntämänä erinomaisessa asussa Jaakko Rugojevin lyyrinen kokoelma Järviä.

Neljäkymmenvuotisen kirjallisen toimintansa aikana on Jaakko Rugojev julkaissut suomen ja venäjän kielellä useita kymmeniä kirjoja lyyrisiä runoja, eeppisiä runoelmia ja proosate-oksia. Runoilija elää luomisvoimiensa kukoistuksen kautta, hänen työnsä on saanut luki-jain laajan tunnustuksen. Vuonna 1975 Jaakko Rugojeville myönnettiin suurista ansiois-taan Karjalan kirjallisuuden kehittämiseksi KASNT:n Valtionpalkinto. Monilukuiset ystävät toivottavat runoilijan kuusikymmenvuotispäivänä hänelle menestystä antoisassa luovassa työssään.

Punalipun toimitus lukijoineen yhtyy näihin onnitteluihin ja toivottaa päivänsankarille me-nestystä kirjallisuuden saralla ja onnea elämässä.

www.locallit.net