www.locallit.net | www.locallit.net/english

Onnittelut veteraanille
Urho Ruhasen 80-vuotispäiväksi
Eino Karhu
Punalippu 6/1987, 91–93

Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin
Eino Leino

Kriitikko ja kääntäjä Urho Ruhanen kuuluu siihen ikäpolveen, joka on ollut laskemassa Karjalan sosialistisen kulttuurin perustaa. Häntä voidaan sanoa täysin perustein Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden tienraivaajaksi.

Ruhanen oli vuonna 1931 Rintama-aikakauslehden päätoimittajana ja sittemmin hänestä tuli 1930-luvun alussa perustetun Kasvatusopillisen korkeakoulun Suomen kirjallisuuden ensimmäinen dosentti. Hän julkaisi tuolloin lukuisia oppikirjoja, jotka ohjasivat monia meitä opintiellä.

Urho Ruhanen liittyi Neuvostoliiton kirjailijaliittoon sen perustamisvuonna 1934 ja siitä lähtien on ollut aina aktiivisesti mukana sen toiminnassa. Hän on ollut myös monia vuosia Punalipun toimitusneuvoston jäsenenä.

Jo yllä mainitusta päätellen voidaan sanoa, että Urho Ruhasella on ollut vaiheikas elämä, josta on kertomista nuorelle polvelle. Niinpä Punalippu julkaisi v. 1984-85 useimmassa numerossa hänen muistelmansa. Samoihin aikoihin lehdessä ilmestyivät hänen edesmenneen vaimonsa Lilja Ruhasen sota-ajan kirjeet. Kaikki tämä elämäkerrallinen aineisto on sisällytetty hiljan Karjala-kustantamon julkaisemaan kirjaan nimellä Vuosisadan pyörteissä. Nimi vastaa täysin kirjan sisältöä, sillä onhan Ruhanen tavallaan vuosisatamme ikäkumppani.

Muistelmaluonteiset teokset ovat tulleet viime vuosina erittäin suosituiksi neuvostokirjallisuudessa, mutta Karjalassa niiden osuus ei ole kovin suuri. Ja tosi harvinaisia ovat kirjailijoiden itsestään kirjoittamat muistelmat, mikä on kovin valitettavaa, koska huomattava osa 1920-30-luvun kirjailijoista poistui liian aikaisin elämästä. Siksipä Urho Ruhasen muistelmat, jotka kuvaavat sen ajan kulttuurielämää, ovat erittäin arvokkaat. Ja samalla ne kertovat vaikeasta ihmiskohtalosta.

Urho Ruhanen syntyi 30. kesäkuuta 1907 Lamposaaren kylässä Suomessa sahatyöläisen perheeseen. Vuosisadan alussa Suomessa alkoi työttömyydestä johtuva maasta poismuutto. Kymmeniä tuhansia ihmisiä lähti etsimään parempaa elämää Yhdysvalloista, Kanadasta ja Australiasta. Tuolloin oli tapana vitsailla, että New Yorkissa asuu enemmän suomalaisia kuin Helsingissä. Muuttoliike oli suunnattu myös Venäjälle. Ruhasen isälle tarjottiin työtä Nevskaja Dubrovkan sahalla lähellä Pietaria, jonne vuonna 1913 hän toi koko perheensä.

Urho Ruhanen oli neljätoistavuotias kun hän peruskoulun jälkeen meni töihin samalle sahalle. Siellä hän liittyi nuorisoliittoon, alkoi harrastaa urheilua ja soittamista torvisoittokunnassa.

Vuonna 1922 Ruhanen lähetettiin opiskelemaan Petroskoin opettajaopistoon. Karjalan pääkaupungissa asui tuolloin 20 000 asukasta ja se vasta alkoi kehittyä tasavallan kulttuurikeskukseksi. Urho Ruhanen muistelee, kun hän aivan poikasena lähti matkalle tuntemattomaan kaupunkiin vanerinen matkalaukku kädessä. Junamatka Pietarista Petroskoihin kesti tuolloin lähes vuorokauden. Vaunut olivat aina täpötäynnä matkustajia ja makuupaikkoja ei löytynyt juuri muualta kuin katon rajassa olevalta kapealta tavarahyllyltä. Petroskoi oli silloin pieni maalaiskaupunki, jossa oli pelkästään puutaloja, lankkukäytäviä kuraisilla kaduilla, joita pitkin kävelivät rauhallisesti lehmät. Ainoana kulkuneuvona oli vossikka, sittemmin tuli ensimmäinen linja-auto, joka kyyditsi matkustajia rautatien asemaparakilta kaupungin keskusaukiolle nykyiselle Kirovin aukiolle. Ruhanen kertoo muistelmissaan opettajanopiston opettajista ja Karjalan huomattavista kulttuurihahmoista kuten Lauri Letonmäestä, Urho Tuuralasta, Kalle Rautiosta sekä Lauri Jousiaisesta. Opiston oppilaat olivat enimmäkseen maalaispoikia ja -tyttöjä. Heidän keskuudessaan oli muun muassa Matti Pirhonen, josta myöhemmin tuli Karjalan ansioitunut opettaja.

Vuonna 1926 Urho Ruhanen lähti jatkamaan opintojaan Leningradiin Herzenille nimettyyn kasvatusopilliseen korkeakouluun, johon historiallis-filologisen tiedekunnan yhteyteen oli perustettu suomalainen osasto. Hänen opettajinaan olivat sellaiset huomattavat neuvostotiedemiehet kuin kirjallisuudentutkija Vasili Desnitski, historioitsija Jevgeni Tarle ja kielitieteilijä Dmitri Bubrih. Valmistuttuaan korkeakoulusta Ruhanen jatkoi lisensiaattiseminaarissa aikomuksenaan tutkia Arvid Järnefeltin tuotantoa. Samoihin aikoihin hän luennoi korkeakoulussa Suomen kirjallisuutta ja toimi innokkaasti Leningradin Proletaaristen Kirjailijoiden Yhdistyksessä. Hän kirjoitti kirjallisuusarvosteluja ja artikkeleja. Vuonna 1931 hänestä tuli suomenkielisen Rintama-kulttuurilehden päätoimittaja. Se oli vastuullinen virka, joka vaati kaksikymmentäneljävuotiaalta nuorelta mieheltä taitoa, tarmokkuutta ja järjestelykykyä.

Luin erittäin suurella mielenkiinnolla muistelmista sen kohdan, jossa Ruhanen kertoi Suomalaisen valistustalon toiminnasta 1920-30-luvuilla Leningradissa. Kulttuurikeskuksena sillä oli tärkeä merkitys ei ainoastaan Leningradin suomalaisten vaan myös inkeriläisväestön ja opiskelevan nuorison keskuudessa. Inkeriläisiä asui tuolloin Leningradin alueella noin 140 tuhatta. Suomalainen valistustalo sijaitsi Šeremetjevin palatsissa. Siellä toimi harrastelijateatteri, erilaiset kerhot, muun muassa kirjallisuuskerho.

Olen kuullut kertomuksia tästä laitoksesta aikaisemminkin. Ne ovat olleet aina lämminhenkisiä, sillä ihmiset ovat muistelleet omaa nuoruuttaan. Mutta siitä ei ole kirjoitettu juuri ollenkaan. Ruhasen muistelmissakin sen toiminnasta on kerrottu liian vähän. Se on valitettava seikka, koska tunnemme huonosti Inkerinsuomalaisen kulttuurin historian niin vallankumousta edeltäneeltä kuin myös sen jälkeiseltä kaudelta.

Vuoden 1933 lopulla Ruhanen sai työmääräyksen Karjalan opettajakorkeakouluun, joka oli ensimmäinen korkeakoulu tasavallassa. Noina vuosina siinä opettivat muun muassa kansanrunouden- ja kirjallisuudentutkija Vasili Bazanov, josta sittemmin tuli Neuvostoliiton Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, sekä kirjailija Nikolai Jaakkola, joka luennoi filosofia. Suomen kirjallisuuden lisäksi Ruhanen piti myös länsimaisen kirjallisuuden luentokurssia. Opettajantoimintansa ohella hän kirjoitti alkulauseita klassisiin teoksiin, muun muassa Aleksisi Kiven Seitsemään veljekseen.

Vuosina 1937-38 rikottiin tärkeästi sosialistista laillisuutta. Sen uhriksi joutui Urho Ruhanenkin. Hän oli vasta kolmekymmentävuotias, kun hän sai kokea raskaan iskun: häneltä riistettiin vapaus. Vasta sodan jälkeen hän pääsi perheensä pariin ja palasi v. 1947 sen kanssa Karjalaan.

Alkuaikoina Ruhanen oli yhdessä vaimonsa kanssa opettajana Vieljärvellä, mutta terveydellisistä syistä joutui muuttamaan opettajanvirasta kääntäjän ammattiin. Niinpä hän oli sitten useita vuosia töissä Progress-kustantamon suomenkielisessä toimituksessa.

Urho Ruhasen muistelmakirja sisältää lopussa kuvauksia Karjalan kirjailijoista: Jalmari Virtasesta, Lea Helosta, Oskari Johanssonista, Eemeli Parraksesta, Lauri Letonmäestä, Ludvig Kososesta, Nikolai Jaakkolasta ja Uljas Vikströmistä. He olivat kaikki Ruhasen työ- ja aatetovereita.

Ruhasen muistelmat valavat lisävaloa Karjalan kirjallisuuden historiaan ja ovat suurena apuna tutkijoille.

Urho Ruhanen on pysynyt henkisesti pirteänä ja hyvässä työvireessä. Hän kirjoittaa edelleen aktiivisesti Punalippuun ja osallistuu kirjailijaliiton toimintaan. Yksi hänen muistelmakirjansa luvuista päättyy seuraaviin sanoihin: "Eräät tuttavani sanovat: 'Viitsit sinäkin vanha mies olla aina liikkeessä, istuisit kotona, lepäilisit ja ulkoilisit, olethan tehnyt jo pitkän päivätyön.' Mutta en voi elää muuten, minua vetää ihmisten pariin, yhteiskuntapiireihin, se on syöpynyt mieleeni jo varhaisnuoruudesta... Niin, liikunta ja toiminta on elämää." Moderni näkökanta.

www.locallit.net