www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan kulttuuria edistämässä
Punalippu 6/1982, 101–103

Urho Ruhanen on tasavaltamme kirjallisuuden perustanlaskijoita. Karjalan ansioitunut kulttuurityöntekijä, kirjallisuuden tutkija, opettaja, kriitikko ja kääntäjä. 30. kesäkuuta hän täyttää 75 vuotta. Hän on yksi Karjalan kirjailijaliiton perustavan kokouksen alustajia ja on edelleenkin aktiivisesti mukana liiton elämässä ja toiminnassa.

Lehtemme toimittajalla Gladys Laineelle antamassaan haastattelussa Urho Ruhanen muistelee värikkään ja vaikean elämäntaipaleensa vaiheita, jotka tavalla tai toisella nivoutuvat kansallisen kirjallisuutemme kehitykseen.

- Milloin tulitte Karjalaan ja miten Kajalan liittyi elämäänne?

- Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten, kun nykyisen Leningradin alueen Vsevoložskin piirin Dubrovkan nuorisoliittojärjestöltä sain komennuksen Petroskoin suomenkieliseen opettajaopistoon. Kaksi vuotta aikaisemmin oli Petroskoissa heti Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisen myötä 1920 järjestetty suomenkieliset opettajakurssit, joiden pohjalta alkoi hiukan myöhemmin toimia nelivuotinen opettajaopisto. Vuosi 1922 oli Sosialistisen Neuvostotasavaltojen Liiton perustamisvuosi. Saattaa vaikuttaa ihmeelliseltä, että Karjalan Työkansan Kommuunin opettajaopistolla ja Neuvostoliiton muodostamiselle on jotain yhteistä. Mutta se ei ole mikään sattumanvarainen ilmiö. Molemmat ne merkitsevät leniniläisen kansallisuuspolitiikan toteuttamista käytännössä, niin kansallisten koulujen järjestäminen Karjalassa kuin monien suurten kansojen ja kansallisuuksien yhdistäminen maailman ensimmäiseksi monikansalliseksi sosialistiseksi valtioksi - Sosialistisen Neuvos-totasavaltojen liitoksi.

Vuodesta 1922 on koko elämäni liittynyt välittömästi Neuvosto-Karjalan kulttuurin rakennustyöhön. Tosin vuosina 1928-1933 olin Leningradissa opiskelemassa, mutta Karjalan valtionstipendillä. Sitä paitsi työskentelin Leningradissa kaksi vuotta siellä ilmestyvän Karjalan kirjailijajärjestön aikakausjulkaisun Rintaman (Punalipun edeltäjän) päätoimittajana.

- Mitkä ovat toimintanne päävaiheet?

- Työelämäni jouduin aloittamaan jo 14-vuotiaana ja ehdin olla toista vuotta Dubrovkan sahalla työssä ennen Petroskoihin tuloani. Olin lajittelemassa uittoaltaassa eli -kanavassa tukkeja ja syöttämässä niitä ketjukuljettimeen. Opettajatyön aloitin vuonna 1926 opettaja-opiston valmistavassa luokassa. Aspirantuuriaikanani opetin Suomen kirjallisuutta Herzenin kasvatusopillisessa korkeakoulussa suomenkielisille ryhmille. 1930-luvulla hoidin Suomen ja yleisen kirjallisuuden dosentin virkaa Petroskoin kasvatusopillisessa korkeakoulussa. Samaan aikaan jatkoin työtäni Rintama-lehdessä, tosin jo varapäätoimittajana, koska luentojen jatkuvasti lisääntyessä korkeakoulussa aika oli kireällä.

Johan sitä elämänvarrella on ehtinyt olla metsänkaatajana ja viljaautojen purkajana, koulunjohtajana ja opettajana, Edistys-kustantamon toimittajana puhumattakaan monista nuorisoliitto-, puolue- ja muiden kansalaisjärjestöjen tehtävistä. Kirjallista työtä olen tehnyt puolisen vuosisataa: kirjoitellut kirjallisuusarvosteluja ja kirjallisuustutkimuksia, laatinut kirjallisuuden oppikirjoja ja kirjallisuuden lukemistoja koulujen eri luokille, suomentanut kauno- ja yhteiskuntapoliittista kirjallisuutta.

- Jos kertoisitte yksityiskohtaisemmin siitä kuinka alkoi kiinnostuksenne kirjallisuuteen?

- Olen lukenut pienestä pitäen. Muuten ensimmäiset lukemani "aikuisten" kirjat olivat näytelmiä. Aino-siskoni osallistui Dubrovkan näytelmäkerhoon. Hän toi näytelmiä kotiin, luin niitä mielelläni ja yritin aina esityksen aikana jo etukäteen kertoa vieressä istuvalle pojalle mitä näytelmässä tapahtuu. Vierustoveri tavallisesti suuttui: "Ole vaiti, älä kerro, en halua kuulla".

Vakavammin syvennyin kirjallisuuteen, kirjallisuusarvosteluun ja -teoriaan opiskellessani Leningradin Herzenin kasvatusopillisessa korkeakoulussa ja myöhemmin aspirantuurissa. Siellä oli hyvä opettajat ja erikoisesti haluaisin mainita professori Vasili Desnitskin, Maksim Gorkin ystävän ja toverin. Hän välittömästi ohjasi minun aspirantuuriopintojani. Myös professori Dmitri Bubrich suuntasi lukujani. Opiskeluaikanani Leningradissa kävin usein kirjailijain kokouksissa ja väittelytilaisuuksissa, joita järjestettiin paljon ja jotka saattoivat olla hyvinkin myrskyisiä, sillä se oli etsintöjen aikaa. Näissä tilaisuuksissa tapasin Juri Libedinskin, Vissarion Sajanovin, Vsevolod Roždestvenskin, Vladimir Jermilovin ja monia muita, kuulin heidän puheitaan, jotka tietysti olivat minulle erittäin antoisia. Herzenin korkeakoulun pylvässalissa vähän ennen kuolemaansa esiintyi Vladimir Majakovski, joka luki Hyvin-runoelmansa.

Lisäksi osallistuin aktiivisesti LAPP:in (Leningradin Proletaaristen Kirjailijoiden Yhdistyksen) suomalaisen jaoston työhön, ja kaikki tämä johdatti minut vähitellen kirjallisuuskysymysten pariin. Alun ja perustan saatuani olen sitten näitä asioita harrastanut.

- Mitkä ovat mielestänne kirjallisuusarvostelun tärkeimmät ongelmat tällä ajankohdalla?

- Kysymys on varsin laaja. Aluksi haluaisin korostaa tärkeintä Punalipun kannalta. Kirjallisuuden esittely on varsin tähdellinen seikka, sitä pitää tehdä ja sille täytyy löytyä aina tilaa lehdessä. Mutta ei se sittenkään korvaa kirjallisuusarvostelua, jota meillä on liian vähän.

Kirjallisuusarvostelussa on päästävä irti komplimentaarisuudesta kirjallisuustuotteiden arvioinnissa, suvaitsevasta suhteesta värittömiin, huonoihin teoksiin. On syytä muistaa, että kohtuuton kehuminen voi vain tuottaa vahinkoa lahjakkaallekin kirjailijalle.

Neuvostoliittolaisessa kirjallisuusarvostelussa on tultu tavallaan uuteen vaiheeseen, on noussut uusia ongelmia. Nämä ongelmat ovat syntyneet sellaisten kirjallisuutta uudistavien tuotteiden ilmestymisen myötä, kuin ovat Viktor Astafjevin Kuningaskala, Valentin Rasputinin Jäähyväiset Matjoralle, Juri Trifonovin Vanhus ja Talo rantakadulla, Juri Bondarevin Valinta, Feodor Abramovin Talo, Tšingis Aitmatovin Eikä päivä pääty, ym.

Kriitikot ovat tavallisesti suoraviivaisesti vaatineet tekijältä selvää, täsmällistä suhdetta heidän tuotteissaan heijastuviin tosiasioihin, luonteisiin ja ongelmiin. Nykyään tämä totunnaiseksi tullut menettely saa yhä enemmän vastaväitteitä. Sellaiset kysymykset kuin "Mitä sinä haluat tällä sanoa? Mitkä ovat aatteesi?" ovat kovin vulgaareja.

Vasil Bykov on sanonut erittäin sattuvasti klassikoista: "He eivät opettaneet, eivät tyrkyttäneet mitään, harvoin 'kehottivat'. Klassikot näyttivät ihmiskunnalle sen omat kasvot ja jättivät sen itsensä ratkaistavaksi miten olla edelleen." Juri Trifonov sanoi: "Tekijä ei kuvaa mitään eikä vihjaa mihinkään. Hän yksinkertaisesti haluaa näyttää ajan ja ihmisen siinä."

Edellä esitetyissä ja monissa muissa teoksissa kirjailija tutkii elämää syvällisesti, luo kuvaamalleen ympäristölle tyypillisiä luonteita. Eikä kirjallisuustuotetta arvosteltaessa riitä tavallinen normatiivinen eettinen ajattelu. Kriitikon ei pitäisi omaksua siveyssaarnaajan asennetta, vaan arvostelulla tulee olla analysoiva luonne. Siveellistä ja sosiaalista ei saa erottaa toisistaan, vaan elämä ja hahmo on nähtävä kokonaisuudessaan kaikkine siveellisine ja sosiaalisine suhteineen siinä ympäristössä, jossa ilmiö esiintyy.

- Millaiseksi arvioitte Karjalan kirjallisuuden kehityksen?

- Ilahduttavana seikkana Karjalan kirjallisuuden kehityksessä on, että se saa yhä laajemman yleisliittolaisen merkityksen. Karjalan kirjailijoiden teoksia julkaistaan nykyään Moskovassa, Leningradissa, käännetään Neuvostoliiton muiden kansojen kielille ja vieläpä valtiomme rajojen ulkopuolellakin. Nikolai Jaakkolan Pirttijärvi-romaani on saanut laajan tunnustuksen. Antti Timosen Me karjalaiset -romaania on venäjänkielisenä painettu noin pari miljoonaa kappaletta, ja Mirja-teosta puolisen miljoonaa, molemmat on käännetty myös eestin kielelle. Dmitri Gusarovin Korpi ei tunne armoa on saanut erittäin korkea arvostuksen osakseen monissa neuvostoliittolaisissa julkaisuissa ja myös Suomessa. Kirjallisuutemme saavutuksiin kuuluu Ortjo Stepanovin trilogia Kotikunnan tarina, samoin tunnetun runoilijan Jaakko Rugojevin Ruokoranta-romaani. Paljon kokenut ja nähnyt Toivo Vähä on jo elämänsä ehtoopuolella kirjoittanut monta kiintoisaa novellia. Stanislav Pankratovin näytelmää on esitetty kymmenissä kaupungeissa ympäri Neuvostoliittoa hyvällä menestyksellä. Aleksandr Linevskin Kivikirjan sivuja on ilmestynyt mm. englanninkielisenä Yhdysvalloissa. Runoilijamme Taisto Summasen, Nikolai Laineen, Jaakko Rugojevin tuotteita on julkaistu ja julkaistaan paitsi suomenkielisenä myös käännöksinä ja huomattavina painoksina venäjän ja muiden neuvostokansojen kielillä. Heidän runojaan on sovitettu lauluiksi, joita tunnetaan myös Suomessa. Vieläpä Nikolai Laineen runoelman pohjalta on sävelletty ooppera Punaiset pihlajantertut. Näin siis muutamia johtavia kirjailijoittamme mainitakseni.

Uusia nuoria nimiä on ilmestynyt ja uskon kehityksen jatkuvan. Pahimmat vaikeudet on siinä, että kieliympäristömme on liian suppea ja meidän täällä Karjalassa käyttämämme kieli on vanhentunutta...

- Sallikaa Punalipun nimissä onnitella Teitä syntymäpäivänne johdosta ja toivottaa mitä parhainta menestystä työssänne.

www.locallit.net