www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan kirjallisuuden kultaseppä
Robert Kolomainen
Carelia 1/1994, 80–86

Matti Masajevin (synt. 1926) kirjailijantyö on ihailtavan monipuolista: hänen kynästään on lähtenyt kertomuksia, pakinoita, humoreskeja, kertoelmia, jutelmia luonnosta, keskeislyriikkaa, nykyisen murrosajan tapahtumia mukana elävän taiteilijan päiväkirja, mielikuvitustarinoita, satuja, näytelmiä ja kuunnelma. Monivivahteisen todellisuuden hahmottaminen se tietenkin vaatii ilmaisumuotojen moninaisuutta, mutta yhä oikeutetusti voidaan sanoa, että Matti Masajevin vaihtelevassa vähäeleisen elegantissa kynänjäljessä peilautuu muodonantokykyään tietoisesti herkistävän ja vakuuttavaan taiteelliseen itsetoteutukseen pyrkivän kirjailijan persoonallisuus.

Ehkä voisi vielä ajatella täysipainoisen romaanin kruunaavan joskus Matti Masajevin tuotannon ja täydentävän hänen ilmaisuasteikkonsa, mutta sen puutekin kertoo kirjailijan sisäisestä rehellisyydestä ja valppaasta taiteellisesta omastatunnosta. Masajevin luovan kirjoittamisen pontimena näet on omakohtainen, persoonallinen elämyssuhde kuvattavaan, ja tämä edellyttää pettämätöntä, ehdottoman varmaa sormituntumaa aiheeseen, vankkaa ihmis- ja ympäristötuntemusta.

Kertomus Kaksi vuodenaikaa on kirjailijan sanojen mukaan puolitiehen jäänyt romaaniyritelmä. Sen päähenkilönä on kriisiin ajautunut taiteilija Erkki Kaarna, joka ymmärtää lopulta etsiytyä kohti luonnonläheisen maaseudun kestäviä elämänarvoja. Kertomus päättyy Vuosjräven matkaa harkitsevan Kaarnan sanoihin: "Olen joskus puhunut alkulähteistä ja niille palaamisesta." Miksi sitten romaanisuunnitelma on jäänyt toteuttamatta?
- Sitten minä huomasin, että minun pitää olla myös siellä jossakin maalla ja luonnossa, kokea se elämä, muuten en pysty sitä kuvaamaan, Matti selittää. - Sen takia se juttu katkesi ja jäi siihen - -.

Oikeastaan vähän samalla tavalla päättyvät eräät Tšehovin teokset: sankarit tähyävät toiveikkaina tulevaisuuteen, jossa heitä odottaa uusi elämänsisältö (Tšehovilla se on antaumuksellinen työ ja korkea työmoraali tavallisen ihmisen metafysiikkana). Matti Mazajev tuntuu edellyttävän romaanimuodolta yhtenäistä, aukotonta elämänkuvaa ja ihmisenä olemisen metafyysisten ehtojen luotausta.

Todellisuuslähtöistä sanataidetta

Masajevin Suomi-aiheisessa pienimuotoisessa proosassa (kirjailija on asunut pitkään Suomessa) on vankkaa todellisuudentuntua ja psykologisoivaa kertojanotetta, jotka kielivät realistisesta muodonkäsittelystä ja tuovat mieleen herkkäilmeisen tšehovilaisen sanataiteen. Kirjailija on varhais- ja kypsyysajan tuotannossaan tavallaan sitoutunut suomalaiseen todellisuuteen ja pyrkii osaltaan toteuttamaan gogolilaisen proosataiteen perimmäisen tavoitteen:
- Yritin kuvata suomalaista todellisuutta ja olla tavallisen ihmisen kannalla ja puolustaa häntä.

Hän käsittelee pienen ihmisen teemaa harkitun niukoin taidekeinoin karttaen inhorealistista maalailua, ja lähimmäisen alennustilan näkeminen kouraisee lukijan mieltä. Tätä aihealaa sivuavat, välistä vain viittauksenomaisesti, kertomukset Lautaa, Odotusta, Kitkerää. Viljo Kärkältä (Lautaa) on kuollut pieni Sinikka-tytär. Mies pyytää Väänälä-nimiseltä isännältä paria kolmea lautaa arkkua varten. "Puhutaan ilmoista, maamiehen töistä, kuulumisista.
- Sydäntautiinko se tyttö kuoli?
Väänälän isäntä osaa lohduttaa. Maailmassa on sanoja, on joka tilanteeseen."
Vaan lautaapa ei heltiäkään. Ihmisen arvoista arkkulautaa.
"Se on piste tämän päivän yritykselle. Huomenna pitää tehdä uusi, mennä kai sittenkin kunnan puheille anomaan rahaa, hautausavustusta, mitä kaikkea... Ei tässä muuten selviä. Hiljainen kirous puristuu miehen huulilta."
- Tapaus sijoittuu kyllä kolmekymmenluvulle, kirjailija sanoo. - Minä näin sen pikkupoikana itse ja se jäi mieleen.

Maailmalla on monta tapaa nöyryyttää pieneläjää, myös nykyajan sosiaalivaltion sosiaaliluukulla. "Tämän meidän luokkajakomme ei ole niin kovin iso ollut, mutta kyllä siinäkin häikäilemätöntä piittaamattomuutta toisten ihmisten asemasta oli", Veijo Meri toteaa. Lukija voi nyt projisoida Matti Masajevin menneisyyteen sijoittuvien sosiaalirealististen kertomusten elämänkuvioita kolkkoon nykyvenäläiseen todellisuuteen. Viljo Kärkän huulilta puristuva hiljainen kirous on pieneläjän tuomio penseälle, kalsean välinpitämättömälle ihmisympäristölle.

Masajevin aiheenkäsittelystä on turha etsiä sellaista pienen ihmisen alistumismotiivia, jollainen esiintyy esim. syrjittyjä ja vastaansanomattomia pieneläjiä kuvanneen Lauri Leskisen tuotannossa "Kumppali - sitähän se Viliina oli ollut. Toveri se oli ollut. Ei se väheksynyt ukkorukkansa vaivaisuutta, ei maurunnut ruuanpuutteessa, eikä talvisäillä jolloin viima kävi läpi mökin hatarain seinien, valitellut vilua. Ihmiset hänet vajaaksi katsoivat, haastoivat hupsuksi, mutta eivät tienneet sitä suurta viisautta, joka Viliinassa piili. Se olipahan vain viisautta elää hiljaisuudessa ja tyytyä siihen, mikä kohdalle oli asettunut (Lauri Leskinen, Kirkkaus liki varjoa).

Masajev näkee maan hiljaisissa toisenlaisia piirteitä, jotka tekevät heistä yhden tämän maailman muutosvoimista. Tietä ja tienviertä -kertomuksen päähenkilö Ristiina Mäkinen on "vain työläisakka tehtaalta", niin kuin hänellä on tapansa esitellä itsensä, mutta hän elää itsetehostuksettomasti ja kokonaiseti suureelle aarteelle, rauhanaatteelle. Siinä suhteessa lukija voi täydellä syyllä asettaa hänet ihmiskunnan parhaimpien nerojen kuten Einsteinin ja Russelin verroille, jotka ovat hekin tunteneet rauhanaatteen omakseen.

Jos Ristiin harrastaisi runoutta, hän voisi sanoa Matti Masajevin tavoin:
"Koen joskus totena, aistittavana
Jonain tähtihetkenäni ehkä
...
kuin jokin ajatukseni
olisi Einsteinin"

Mutta eihän Ristiina viljele itsetilitteistä runoilmaisua, hän toimii, liikkuu ihmisten parissa nykyaikaisen asennekasvatuksen esitaistelijana. "Kerran tulee semmoinen aika, jolloin puumiekkakin lapsen kädessä herättää inhoa saati sitten sotavehkeet kenen kädessä tahansa", hän vakuuttaa yrmeille isäntämiehille, kun käy iltaisin työn jälkeen keräämässä allekirjoituksia rauhanvetoomukseen. Rauhantyössä Ristiina osoittaa pienen ihmisen katajamaista sisua ja uhmaa pahoinpitelyä. Hänellä on näe vastassaan muistopyssyjään ja muuta sotaroinaa säilyttäviä isäntämiehiä.

Ristiina ja Einstein, pieni ja suuri ihminen, kohtaavat - toisistaan tietämättä - ihmisyyden puolestapuhujina. Einstein sanoi joskus sotien välisenä aikana, että jos miljoonat aseisiin kutsutut kieltäytyisivät tottelemasta, sotaa ei tulisi. Se oli tietysti utopiaa, mutta toden tullen maailmassa olisi ollut ainakin kaksi aseistakieltäytyjää: suuri Einstein ja pieni Ristiina.

Tutkielma vieraantumisesta

Psykologisesti hienorakenteisella kertomuksella Paon mahdollisuus on myös filosofista kantavuutta: se on vieraantumistapahtumaa käsittelevä henkilötutkielma. Keskiluokkaan kuuluva herra Lipponen kokee kaiken - niin koti- kuin työympäristönkin - itselleen vieraaksi; on kuin hän olisi kadottanut oman identiteettinsä; irrallisuuden ja kodittomuuden tunne piinaa häntä niin, että hänen mielenterveytensä horjuu. Matti Masajev kuvaa vieraantumisen ennen muuta irtaantumisena perustavista ihmissuhteista, joita mitkään ihmissuhdetaidot eivät pysty eheyttämään.

"Minä olen yrittänyt parastani luodakseni turvallisen, hyvinvoivan kodin näkemättä ja aavistamatta, että rakennan pelkkää kanakoppia, Markus Lipponen miettii. - Ja nyt tässä kanakopissa minulle kuuluu luonnostaan vain orjan rooli. Miten naurettava ja tavallinen juttu." Nämä sanat riittänevät luonnehtimaan hänen suhtautumistaan Regina-vaimoonsa ja tyttäreensä.

Herra Lipponen työskentelee suuressa tukkuliikkeessä. Hän oli yli kolmekymmentä vuotta myynyt tavaraa, raksuttanut pikku rattaana markkinatalaouden suuressa koneistossa. "Myydä tavaraa, mahdollisimman paljon tavaraa, tavaraa, tavaraa tai ideoitakin, ei sillä ole eroa, siinä tarkoitus ja päämäärä, siinä koko järjestelmän eli vapaan yritteliäisyyden, vapaan markkinatalouden mekanismi, siinä sen elämänsisältö, moraali ja filosofia. Vain siinä. Tuottaa ja saada kaupaksi. Keinolla millä hyvänsä. Nerokasta kaikessa lyömättömässä yksinkertaisuudessaan."

Olemassaolon tragiikka paljastuu herra Lipposelle, kun hän syventyy pohtimaan tilannettaan: "Eikö minulle kuulu vain se, mitä minä itse olen tässä järjestelmässä? Mutta olenko minä siinä mitään?"

Tuo on ajaton kysymys, kenties syvällisin, mitä ihmisenä olemisesta voidaan esittää. Saksalainen dominikaanimunkki Mestari Eckart (n. 1260-1327) kiteytti sen takana olevan oivalluksen seuraavasti: "Se, mitä minä olen, on vain minun omaani ja kuuluu vain minulle, se ei kuulu kenellekään toiselle, ei toiselle ihmiselle, ei enkelille eikä Jumalalle." Eikä tietenkään järjestelmälle.

Markus Lipponen on siis kasvanut eroon sosiaalisesta roolikimpustaan, joka on ristiriidassa hänen minuutensa, hänen itseytensä kanssa. Tämä tila ilmenee henkisenä pahoinvointina. Lipponen on "vieraantunut" niin pitkälle, että hän alkaa olla psykologisen ohjauksen ja psykiatrisen avun tarpeessa. Esimerkiksi johtokunnan kokouksessa se tulee esiin näin:
"Kokouksen kulku alkoi vaivata herra Lipposta melkein heti. Hän koki itsensä täysin sivulliseksi ja irralliseksi siitä mitä tapahtui, ja se mikä tapahtui oli hänestä onttoa ja hänelle tarpeetonta."

Vieraantuminen on totaalista, se ulottuu myös kansalaistoiminnan ja poliittisen vaikuttamisen tasolle. Herra Lipponen ei ole äänestänyt ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Hän pitää itseään arkana ja vanhoillisena liberaalisten perinteiden kannattajana. Lipponen ei omasta mielestään jaksa tai ei uskalla murtautua ulos umpiostaan. Erästä vaihtoehtoa hän pystyy silti pohtimaan:
"Tietysti kommunisti lupaavat vaihtoehtoa, sosialismia, mutta onko se vaihtoehto minulle? En tiedä, en osaa sanoa... Jos äänestän heidän ehdokastaan, muuttuuko mikään? Ei varmasti..."

Herra Lipposen päätelmä osunee lähelle totuutta. Tuskinpa sosialismi voi vapauttaa häntä siitä eksistentiaalisesta kriisistä ja vieraantumisesta, jonka kourissa hän on. Paitsi jos niukkuutta jakamalla pystytään parantamaan sitä, mikä ei markkinavetoisessa yhteiskuntataloudessa ole parannettavissa tavararunsaudella.

Lipposen kohdalla voidaan siis puhua useammanlaisesta vieraantumisesta: hän on eristäytynyt lähipiiristään ja sosiaalisesta suhdeverkosta, sulkeutunut kehää kiertävään itseyteensä ja kokee maailman mielettömäksi ja olemassaolon tarkoituksettomaksi. Sitä kiinnostavampaa on todeta, että Matti Masajev tarjoaa sankarilleen psykologisesti uskottavimman pakomahdollisuuden: Lipponen murtautuu henkisestä umpikujastaan toisen ihmisen luo, heidän välilleen näyttää syntyvän myötätuntoon ja osanottoon perustuva läheinen ihmissuhde. Näin se tapahtuu:
"Hän (Lipponen) on niin syvällä itsessään, ettei huomannut edes ihmistä, vanhaa miestä, joka oli laahustanut häntä vastaan tiellä jo suoraan alusta. Nähdessään vastaantulijan Lipponen sävähti, hän alkoi kääntyä ympäri ja lähteä pakoon, tai syöksyä tieltä sivuun ja mennä pellon yli metsään, mutta tajusi heti aikeensa mielettömyyden. Lipponen painui raskaasti harppoen vanhuksen ohi päätään kääntämättä, katse suunnattuna maahan.. Hän pysähtyi kuin katketen, kuin mekaaninen leikkikalu, josta loppuu veto. Hetken Lipponen seisoi paikallaan liikahtamatta, kääntyi sitten ja katsoi etääntyvää vanhusta. Hänestä näytti siltä, että hän oli jäämässä yksin, ettei ketään muita ollut enää tuolla, jonne hän oli menossa, eikä täälläkään, tässäkään, ja hänet sai valtaansa jähmeä yksinäisyyden kammo ja hän ryntäsi vanhuksen jälkeen ehtimättä mitään ajatella, mitään harkitsematta, minkään muun kuin tuon kammontunteensa ajamana... Avuton sairas vanhus hänen edessään oli suunniltaan, ja Lipposen valtasi odottamattoman voimakas säälin ja osanoton tunne häntä kohtaan... Lipponen tuli viereen, otti hänet hellävaroen käsipuolesta, ja vanhus painautui huoahtaen ja luottavaisena häneen. Lipponen näki, että miehen kaula ja niska olivat märkänä hiestä ja että hänen päänsä tutisi, ja hän unohti itsensä, unohti ajatella itseään, omaa tilaansa... He kulkivat maantietä ympärillään hiljaisuus, maan ja taivaan, metsien ja niittyjen valoisa, lempeä aamun rauha."

Onnela vailla onnellisia

Vieraantumisteema pilkahtelee myös Matti Masajevin "nykyaiheisesta melodraamasta" Onnen kuva (Punalippu nro 4/1990). Sen henkilöt ovat eläneet sosialistisen yhteiskunnan ehdoilla, mutta riidoissa ihmisen sisäisen lajiolemuksen kanssa. Mitä tämä sisäinen ihmisolemus sitten on? "Ihminen on luotu onneen niin kuin lintu lentämään", sanoi Tšehov aikoinaan. Onnea, onnentunnetta voidaan pitää merkkinä sellaisesta olotilasta, jossa yksilö toteuttaa sisintä itseään ja hänen lajiolemuksensa pääsee oikeuksiinsa. Onnellisuus on siten ihmisen ja yhteiskunnan sosiaalisen terveyden merkki. Onnen kuvassa ihmisten kokemuksia leimaa epäviihtyvyys, tyydyttämättömyyden tunne, henkinen rikkinäisyys. Onni on jäänyt pelkäksi kangastukseksi, ja yhteiskunta on kuin se kolkko talo, jossa näytelmän henkilöt asuvat.

"Eikö tämä ole kummallinen talo? Sanoo vanha yksinäinen mies, vuonna 1931 Suomesta Neuvostoliittoon loikannut Eetu Nuppola. - Tämä meijän?... Ei se oo vanhakaan... Vuan se on niin hatarkas menny... Kun ei kukkaan välitä siitä... Jokkainen kyhnii omassa kolossaan... Omasta olemisestaan pittää huolta. Talloo paikkaillaa, pannaan uus lauta, naulataan lista, maalataa... Vaun ei tässä ennää auta paikkailu eikä parsimine... Pittää rakentaa tykkänään uus..."

Onnen kuvassa on sitä yhteiskuntakriittistä tilintekoa ja psykologista jännitettä, jonka uskoisi pitävän lukijan - ja miksei katsojankin - mielenkiintoa vireillä ensi repliikeistä aina loppuratkaisuun asti. Eikö Petroskoin kansallisteatteri osoittanut kiinnostusta näytelmään neljä vuotta sitten, kun se tuntui satuttavan ajan hermoon?
- Kyllä se luettiin teatterissa, Matti Masajev vastaa. - Ehkä se oli liian raaka esitettäväksi siinä mielessä, että henkilöt olivat liian yksiviivaisia.

Kirjailija kuulostaa turhan vaatimattomalta. Ehkä henkilöhahmotus kaipasikin viimeistelyä ja "hienosäätöä", mutta lukudraamaksi jääneen näytelmän henkilöissä oli silti elämän makua: rehellinen ja hieman yksinkertainenkin, joustamaton Eetu, joka ei ole osannut pitää puoliaan epäluuloista ja pahansuopaa maailmaa vastaan, topakka ja kursailematon Salme, hänen tyttärensä Sivia, lahjakas urheilija, joka arvioi kaikkea ulkonaisen menestyksen mittarilla, jalosydäminen Miira, kaikki he ovat helposti tunnistettavia harvahkoin vedoin piirrettyjä ihmistyyppejä. Eri asia on, että näyttämöilmaisun hiominen vaatii dramaturgin ja teatterin yhteistyötä. Ilmeisesti Kansallisteatteri ei neljä viisi vuotta sitten ollut syystä tai toisesta kiinnostunut tulkitsemaan näyttämöilmaisun keinoin Venäjän suomalaisten lopputilitystä reaalisosialismiin liittyvistä kokemuksistaan. Ja nythän tämänkaltainen tilinteko tuntuisi monilta osin jo sivuutetulta vaiheelta.

Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli

Oikeastaan myös Masajevin hupailu Patsas oli Puistossa kesällä kerran (Carelia 1993, nro 12) rakentuu eräänlaisen vieraantumisilmiön varaan. Muuan patsas kaatuu jollakin selittämättömällä tavalla kesken yleisötilaisuuden. Kuinka ollakaan, tapausta tutkittaessa paikalle ilmestyy - kukapa muu kuin se mies, jota patsas esittää. Hän ei kuitenkaan kiinnosta yleisöä, mies ja hänen patsaansa elävät näet kumpikin omaa elämäänsä: edellinen yksityishenkilönä - "mökkiläisenä" - ja jälkimmäinen merkkimuodosteena, fetiššinä, kuvaa kumartavan yleisön palvonnan kohteena. Vastakkain ovat elävä lihallinen yksilö ja idoli eli tämän yksilön sosiaalinen varjoelämä. Vieraantuminen ilmenee siten poikkeusyksilön, merkittävän ajattelijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan ("kultainen pää") sosiaalisen roolin täydellisenä irtautumisena hänen henkilöstään.

Huomiota herättää se, että mies puolestaan on yhtä paljon irtaantunut sekä yhteiskunnallisesta roolistaan että hänen rooliaan palvovista ihmisistä. "Eikö teidän itserakkautenne käsi, kun ihmiset eivät juhli teitä, vaan tuota kuvaa?" kysyy komisario. "Ei, se on heidän asiansa ketä ja mitä juhlia", mies vastaa.

Masajevilla on koomikon tilannesilmää ja hän pystyy loihtimaan lystikkäistä kohtauksia patsaan kaatumistapauksen ympärille. Hupailussa voi erottaa kaksi imaisutasoa. Toinen liittyy välittömään iloitteluun, huvittavilla sattumuksilla herkutteluun ja ihmisluonteen riemastuttavien heikkouksien vilautteluun, toinen taas tunnettujen merkkimiesten - via pitäisikö sanoa merkkimiehen - henkilöhistoriaan. Jälkimmäinen taso, joka on varsinaisesti tulkintataso, ei hevillä avaudu, koska lukijalta saattaa puuttua avaintietoja. Miten on selitettävissä esim. se, että ennen jumaloidusta miehestä on tullut mökkiläinen? Henkilöhistoriaan perehtynyt tietää, että se historiallinen henkilö, joka tulkintatasolle voi tulla kysymykseen, alkoi viimeisinä vuosinaan luopua palvotun johtajan asemastaan ja ruveta harrastamaan maanviljelystä. Tämä seikka selittää myös, miksi mies on ottanut etäisyyttä hänen kuvaansa juhliviin ihmisiin, tai sitten selityksenä voi olla historiallisen henkilön vaatimattomuus. Kiintoisia tulkintamahdollisuuksia piilee myös Runoilijattaren ja Kangaslakkisen keskinäisissä suhteissa, ne koskevat naisen roolia miehen elämässä ja kulloisissakin elämäntilanteissa.

On sanomattakin selvää, että koomikko on varannut itselleen mahdollisuuden nauraa kaikille syvämielisille ja tosikkomaisille tulkinnoille.

Onko tulevaisuutemme menneisyydessä?

Masajevin kertomus Riemuportti (Järkyttävä tapaus Trofim Jegorovitšin elämästä) vuodelta 1967 saa nykyään uutta ajankohtaisuutta. Se sijoittuu siihen aikaan, "jolloin eräät asiat rupesivat hiljalleen muuttumaan, kenelle huonompaan, kenelle parempaan päin, ja jolloin kuten sanotaan, "uudet luudat alkoivat lakaista". Muutettavaia muuttaen ("Perusasiat rupesivat rajusti muuttumaan jne.") voi sanoa, että Trofim Jegorovitš nousee meidän päivinämme "riemuporttiyhteiskuntaa" säilyttävien voimien tunnushahmoksi.

Trofim Jegorovitšin tausta on pian kerrottu: "Hän oli menestynyt urallaan, saanut vastuunalaisen tehtävän kaukana idässä, jumalan selän takana., kuten tavataan sanoa, rakentanut muun muassa samaisten kansanvihollisten ojentamiseksi tarkoitettuja leirejä ja hoitanut työnsä kiitettävästi. Nyt tämä vaihe elämässä oli päättymäisillään". Mainittu vaihe sattuu luultavasti 50-luvun loppupuolella tai 50- ja 60-luvun taitteeseen.

Mies on hyvin ansaitulla levolla ja viettää elämänsä ehtoota herttaisessa pohjoisessa pikkukaupungissa. Eräänä päivänä hän huomaa ilokseen, että katukuvaan on ilmestynyt riemuportti, tosin vielä keskeneräinen. "Sitten kun riemuportti on valmis, se elävöittää katukuvaa, siihen voi kiinnittää viirejä, kuvia, iskulauseita, sillä on mieltäylentävä vaikutus", Trofim Jegorovitš ajattelee.

Mutta kuukauden kuluttua riemuporttia ruvetaankin purkamaan. Tapaus herättää miehessä kiukkua ja katkeruutta. Kysymys ei ole pelkästään riemuportista, vaan paljon enemmästä, siitä, mikä jo uhkaa häntä ja hänen kaltaisiaan luotettavia kansalaisia, vieläpä periaatteista ja perusteista:
"'On tullut kummallinen aika', hän ajatteli. 'On alettu hyljeksiä kaikkea koossa ja pystyssä pitävää. Siitä ei seuraa hyvää'."

Trofim Jegorovitš tuomitsee siis "suojasään". Hänen perillisensä tuomitsevat tänään suojasään lisäksi myös perestroikan ja postperestroikan. Jos he voittavat, riemuportit ja leirit palaavat elämäämme.

Luovuus ei välttämättä puhu profeetan syvällä rintaäänellä Matti Masajevin aihepiiri ei rajoitu pienen ihmisen ja vieraantumisen teemoihin. Hän on antanut parastaan myös sota- ja rakkausaiheisissa kertomuksissaan (Kirja Annalle). Masajevilla on mielikuvitusta, kykyä taiteellisten fiktioiden luomiseen. Häneltä on syntynyt viehättäviä mielikuvitustarinoita ja satuja: kokoelma Vihersilmä, kuunnelma Meripihkanainen, joka tosin sallii myös ulotteikkaan realistisen tulkinnan, mielikuvituksellinen tarina Taiteilija Romiels Ratibullin ihmeelliset värit.

Kirjailijalla riittää siis sanottavaa ja verbaalista ilmaisutehoa. Siksi on yllättävää kuulla hänen suustaan seuraavanlainen tunnustus:
- Minusta tuntuu, ettei minulla mitään sisäistä pakkoa tavallaan ollut, että olisin ruvennut kirjoittamaan sisäisen pakon tai sanomisen pakon takia. Ei siis purkautumisteitään etsivää alkuvoimaista luomispakkoa, ei kipeitä kokemuksia, joista kirjailijan pitäisi kirjoittaa itsensä eroon, tyhjäksi ja vapaaksi. Masajevilla on oma tyylikäs luovuuden psykologiansa.

Kävin nuoren kultasepän opin ja olen ammatiltani kultaseppä, jos nyt ammatista puhutaan, Matti sanoo. - Vaikka diplomissani on kyllä maininta, että olen suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja. Kultasepän työ on sellaista, että hän tekee tilauksesta jonkin korun. Asiakas saa tilaamansa korun ja seppä päästää käsistään pois. Hän on ensin keskittynyt sen tekemiseen, jokaisessa tilaustyössä on omat vaikeutensa, omat kikkansa, ja ne pitää ehkä työn kulussa löytääkin. Mutta se on sitten valmis ja joutuu tavallaan pois mielestä. Tekijää odottaa taas jokin uusi työ, johon on keskityttävä. Minä en nyt muista, mitä kaikkea olen kirjoittanut, se jää tosiaankin pois mielestä.

Jos kuvittelemme Karjalan kirjallisuuden suureksi panoraamaksi, voimme erottaa siinä monenlaisia näkymiä: kulttuurimaisemia, karjalaisia perinnemaisemia, piskuisia luonnonaluesaarekkeita... Matti Masajevin kirjallista tuotantoa voi verrata ketoon ja sen monipuoliseen ja usein kauniskukkaiseen kasvilajistoon. On kuin voikukkien ja koiranputkien seasta olisi löytänyt päivänkakkaroita, keto-orvokkeja, kissankäpäliä ja peurankelloja. Se on kirjailijan moni-ilmeisen ja herkkävireisen ilmaisutaidon ansiota.

www.locallit.net