www.locallit.net | www.locallit.net/english

Editio Castrata eli
Klassikot historian ja... kirjallisuuden ulkopuolella
Robert Kolomainen
Carelia 10/2005, 54–58

Vuodesta 2002 alkaen on ilmestynyt neljä osaa Karjalan kirjallisuuden klassikot -sarjasta. Sen aloittaa komeasti Ortjo Stepanovin kaksiosainen Kotikunnan tarina. Nimilehden kääntöpuolella lukijalle kerrotaan: "Ortjo Stepanovin romaaneista Haapalahden arkea (1969), Sakun Jaakko - rahvaan mies (1973), Kuuma kesä (1979), Lesket (1983), Prokon Maksima (1986) ja Käki kukkui jäihin (1989) yhtenäiseksi romaanisarjaksi toimittanut Markku Nieminen." Sitten seuraavat kaksi muuta osaa: Jaakko Rugojev, Kivenä koskessa (Valitut runot, 2003) ja Pekka Perttu. Väinämöisen venehen jälki (2004). Julkaisijoina ovat suomalainen säätiö Juminkeko ja "Karjalan tasavallan kansallisen politiikan komitea". Sarjan mainitut osat ovat nähneet päivänvalon petroskoilaisessa Periodika-kustantamossa.

Julkaisuhanke on mahdollistunut suomalaisten avustuksen ansiosta. Mainittujen teosten julkaisemiseen on saatu tukea EU:n Interreg III A-ohjelmasta.

On kiinnostava panna merkille, miten nämä kirjailijat esitellään nykylukijalle. Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinasta todetaan, että se on yksi Karjalan proosakirjallisuuden klassikoita. "Jaakko Rugojev oli kansallinen herättäjä, jota voi luonnehtia Karjalan omaksitunnoksi". "Väinämöisen venehen jälkeä voidaan pitää Pekka Pertun pääteoksena. Se kuuluu kotiseutukirjallisuuden klassikkojen joukkoon - ei vain omassa maassaan, vaan koko maailman mittakaavassa."

Se on suuri asia, että Karjalan kirjallisuuden viime vuosisadan klassisia teoksia saatetaan nykylukijan ulottuville. Ilman tätä perintöä Karjalan kansa, lukijat ja nykykirjailijat olisivat paljosta paitsi. Olemme iloisia myös edesmenneiden kirjailijoiden puolesta. Ne pahat aavistukset, joista he puhuivat arvojen uudelleenarvioinnin aikana 1980-luvun lopulla, eivät onneksi ole käyneet toteen, eivät ainakaan kaikilta osin. Karjalan kansalliskielisen kirjallisuuden johtohahmo Jaakko Rugojev ilmaisi tämän syvän huolestumisensa kirjeessään tämän kirjoittajalle keväällä 1990 näin: "Minulle olisi ollut luonnollisempaa ilmaista hätäni Karjalan kansallisen kirjallisuuden nykytilasta ja tulevaisuudesta... Ehket tajua täydellisesti sitä tragediaa, jonka me vanhat parrat tunnemme joka solullamme: ikään kuin koko meidän yrityksemme, työmme ja hyvä tahtomme olisi valahtanut hiekkaan jälkeä jättämättä."

Sarjan ensimmäisen osien perusteella voidaan jo sanoa yhtä ja toista siitä tavasta, jolla menneen vuosisadan kirjallinen perintö otetaan haltuun vuosituhannen alussa.

Heti alussa herää luonnollisesti kysymys, mitä tarkoittavat käsitteet "Karjalan kirjallisuus" ja "klassikot" tässä julkaisuhankkeessa.

Karjalan kirjallisuus tarkoittaa kaiken järjen mukaan Karjalan tasavallan leimaa antavan etnisten väestönryhmien, nimittäin venäläisten, karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kirjallisuutta. Jos erotusperusteena käytetään kirjallista ilmaisuvälinettä, niin kyse on venäjän-, karjalan-, vepsän- ja suomenkielisestä kirjallisuudesta. Tosiasiassa 1920-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti kirjakielenä käytettiin pääasiallisesti venäjää ja suomea.

Suomen kielessä klassikko tarkoittaa ensinnäkin kirjallisen alan tunnustettua mestaria ja toiseksi kirjallista mestariteosta. Kummassa merkityksessä sanaa käytetään sarjan nimessä? Koska ensimmäisen osan esittelyssä Kotikunnan tarinaa sanotaan Karjalan kirjallisuuden klassikoksi, niin voimme päätellä, että sanaa klassikko käytetään jälkimmäisessä merkityksessä. Tarkoituksena ei ole esitellä sanataiteemme mestareita, vaan koota sarjaan jälkimaailmalle arvokkaat Karjalan kirjallisuuden mestariteokset. Toisin sanoen sarjaa ei ole ajateltu henkilö - vaan teospainotteiseksi, vaikka tähän mennessä ilmestyneet osat ovatkin kirjailijakohtaisia.

Teospainotteisuus merkitsee sitä, että vaikka esimerkiksi Santeri Mäkelää ei yleensä ottaen pidettäisikään mestarirunoilijana, niin hänen väkevä runona Mykille joukoille vuodelta 1922 olisi kelpuutettava sarjaan nimenomaan mestariteoksena. Sellaisia klassikkoluokan pienimuotoisia runo- ja proosateoksia kertyisi eri kirjailijoilta melkoinen joukko. Sarjan nimi velvoittaa ottamaan mukaan kaikki mestariteokset, siinähän ei käytetä monikon partitiivia "klassikkoja" vaan monikon nominatiivia. Klassikkosarjasta pitäisi siis tulla kattava.

Kirjan nimi viittaa myös siihen, ettei Ortjo Stepanovilla Kotikunnan tarinan lisäksi ole muita mestariteoksia. Ehkei olekaan. Mutta että Jaakko Rugojevin tuotannosta ei muka löydy muita mestariteoksia kuin hänen nimikko-osaansa painetut valitut runot, sellainen ei yksinkertaisesti mahdu tajuntaani. Hänen ansiokas proosansa on sivuutettu kokonaan. Myös Pekka Pertulla on sarjaan hyväksyttyjen klassikkojen lisäksi muitakin mestariteoksia, kuten esimerkiksi romaani Valhekellot. Mikä on julkaisijoiden valintaperiaatteet? Miksi toiset mestariteokset "klassikoituvat" ja toiset eivät?

Sarjan klassikoiden tulisi ilman muuta antaa nykylukijalle kuva kunkin mestarin kirjailijapersoonallisuuden painoarvosta Karjalan kirjallisuuden historiassa. Tähän kuvaan vaikuttaa ymmärrettävästi myös kullekin mestarille suotu sivumäärä. Jos Karjalan kirjallisuutta tuntematon nykynuori vertaa keskenään Stepanovin ja Rugojevin sivumääriä sarjassa - ne ovat vastaavasti 661+716 ja 272 - , hän päätyy siihen tulokseen, että Rugojev ei ollut mikään laajamuotoinen epiikan mestari. Hyvä jos hän ei erehdy pitämään Rugojevia pikkutekijänä Stepanovin rinnalla. Karjalan kansan omaksitunnoksi sanottu mestari kääntyisi haudassaan, jos näkisi, miten häikäilemättömästi heitetään yli laidan hänen sydänverellään kirjoittamansa taiteellisesti korkeatasoinen proosa, kuten romaanit Ruokoranta ja Petri Pohjanrannan myötä- ja vastoinkäymiset ja dokumenttiromaani Majuri Vallin rykmentti. Kirjallisuudentutkija Elli Aalto on aivan oikein rinnastanut Ruokorannan venäläisten kirjailijoiden Valentin Rasputinin, Viktor Astafjevin ja Sergein Zalyginin proosaan.

Entä miten on Karjalan venäjänkielisten klassikoiden laita? Kelpuutetaanko sarjaan Dmitri Gusarovin korkeatasoista dokumenttiproosaa, esimerkiksi suomalaisten tuntema romaani Korpi ei tunne armoa? Entä Oleg Tihonovin ja monien muiden venäjänkielisten kirjailijoiden mestariteoksia? Nämä ovat periaatteellisia kysymyksiä. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Karjalan kirjailijajärjestön perustamisesta. Karjalan kirjallisuus on kylläkin ilmestynyt useammalla kuin yhdellä kielellä, mutta sitä ei ole koskaan karsinoitu etnisten kriteerien mukaan, se on aina ollut yksi, Karjalan kaikkien kansojen yhteisomaisuutta - kiitos käännösten.

Jo tässä vaiheessa voi olettaa, ettei julkaisusta tulekaan nimensä mukaista kattavaa teossarjaa. Siitä jäänee kaipaamaan monia mestareita ja mestariteoksia. Asiaa ei auta se, että nimellä tarkoitetaan todellisuudessa vain kansalliskielisen kirjallisuutemme klassikoita. Tilanne olisi kyllä korjattavissa pienellä vaivalla, nimittäin lisäämällä sarjan nimen sana kansalliskielinen tai kansallinen ja muuttamalla sana "klassikot" muotoon "klassikoita". Toinen vaihtoehto vaatisi jo paljon enemmän vaivannäköä: voitaisiin julkaista täydennyssarja nimeltä Poisjääneet tai unohdetut klassikot.

Mutta leikki sikseen. Ongelma on vakava. Vaikka lähivuosina julkaistaisiinkin jonkin toisen hankkeen puitteissa Karjalan kaikkien mestarikirjailijoiden kaikki mestariteokset loistopainoksina, ne kuuluisivat kuitenkin suuren yleisön tietoisuudessa alempaan arvoluokkaan kuin tämä nykyinen "klassikot"-sarja. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että arvostetuin brand eli tavaramerkki "klassikot" on jo varattu tälle sarjalle.

Miten tähän on jouduttu? Kysymys on suunnattava Karjalan tasavallan Kansallisuuspolitiikan asiain komitealle. Kuinka se on voinut luovuttaa päätäntävallan Karjalan klassista kirjallisuutta, tasavaltamme kansojen henkistä yhteisomaisuutta koskevissa asioissa Venäjän ulkopuolelle? Ulkomaillako pitää päättää, mitä kirjallisuutemme kultavarannosta kelpuutetaan nykyisin julkaistavaksi Karjalan kansan henkiseksi rakennukseksi? Vai ovatko komitean virkahenkilöt itse olleet mukana päättämässä teosvalinnoista?

Jos joku ei tajua, mistä oikein on kysymys, ehdotan hänelle seuraavaa ajatuskoetta. Kaikki tietävät, mitä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä merkitsee suomalaisille. Länsimaalaiset, esimerkiksi saksalaiset, kokevat sen toisin, melkeinpä poika- ja seikkailukirjana. Kuvitelkaapa, että romaani toimitetaan Saksassa nimenomaan tämäntyyppiseksi kirjaksi ja julkaistaan Suomessa. Suomalaiset eivät tietenkään tunne sitä omakseen.

Miten sitten olisi pitänyt menetellä klassikkosarjan tapauksessa? Tammikuussa 2001 Carelia-lehden toimitus jätti komitealle kirjallisen esityksen, jossa ehdotti konseptin kehittämistä. Sitä varten olisi muodostettava palkaton toimitusneuvosto, johon kuuluisi kirjallisuudentutkijoita, kirjailijoita, kriitikkoja, toimittajia ja lukijoita. He päättäisivät yhdessä, mitkä mestariteokset kelpuutettaisiin sarjaan, mitkä ovat "klassikoiden" valintaperusteet.

Esitykseemme ei vastattu. Sarjan kahden ensimmäisen osan ilmestyttyä Carelian toimituskunta ja kirjailijajärjestö (se suurempi, Venäjän kirjailijaliiton Karjalan alueosasto) rauhoittuivat: pelinavaus oli tosi vakuuttava, vaikka sarjan konseptista ei sanottu halaistua sanaa. Huolestuimme vuotta myöhemmin, kun näimme, millaisen arvonalaennuksen kohteeksi Jaakko Rugojev oli joutunut. Pekka Pertun tuotantoa sisältävä osa osoitti selvästi, että ajateltu konsepti yksinkertaisesti puuttui koko hankkeesta.

Jos tekeillä oleva sarja ei ole aukoton klassikkosarja, niin ehkä sitä voidaan pitää Karjalan klassisen kirjallisuuden antologiana, kokoelmana klassisen kirjallisuuden näytteitä? Valitettavasti se vastaa antologian käsitettä vieläkin huonommin kuin klassikkosarjan käsitettä. Nimenomaan konseptittomuutensa takia.

Antologian pitää täyttää ainakin kaksi vaatimusta. Ensiksikin sen pitää noudattaa historismin periaatetta ja toiseksi olla näytetarjonnaltaan tarpeeksi edustava. Historismista ei klassikkosarjassa ole tietoakaan. Tämä periaate vaatii aloittamaan antologian suorasanaista epiikkaa esittelevän osan Nikolai Jaakkolan Pirttijärvi-romaanilla eikä Ortjo Stepanovin romaanisarjalla. Antologiassa vienalaisepiikan uranuurtaja ja perinteen jatkaa eivät vaihtaisi paikkaa keskenään, klassikkojen takaperoinen marssijärjestys ei tulisi kuuloonkaan.

Edustavuuden periaate vaatii ottamaan mukaan myös näytteitä Jaakko Rugojevin ja Pekka Pertun laajamuotoisesta epiikasta. Karjalan kirjallisuuden antologia muistuttaisi olennaisilta metodologisilta piirteiltään esimerkiksi suomalaisille vuosikymmenien takaa tuttua kahdeksanosaista Suomen kirjallisuuden antologiaa.

Tietysti lukija voisi teoriassa panna sarjan osat historismin periaatteen vaatimaan järjestykseen. Mutta vain teoriassa, sillä kirjallisuuden kehityskuva ei määräydy pelkkien vuosilukujen varassa. Tuloksensa olisi vain ulkonainen kronologinen järjestys. Karjalan kirjallisuuden kehitys vuosikymmenien saatossa, sen sisäinen yhteys ja logiikka, kirjailijoiden vuorovaikutussuhteet jäävät häneltä tajuamatta jo sen takia, että sarjasta puuttuu tieteellisesti pätevä, ajan tasalla oleva johdantoartikkeli.

Täytyy tunnustaa, että tämän kirjoittajakin erehtyi viisi vuotta sitten, kun piti mahdollisena julkaista klassikot muussakin kuin historismin periaatteen edellyttämässä järjestyksessä. Tosin ajattelin, että sarjan alkuun sijoitettava essee tai johdantoartikkeli Karjalan klassisen kirjallisuuden vaiheista auttaisi lukijaa suhteuttamaan asiat ja kirjailijat oikein. Silloinhan hän voisi pannat osat oikeaan järjestykseen.

Julkaisuhankkeen konseptin puuttuminen ihmetyttää sitäkin enemmän, kun Karjalan kirjallisuuden tutkimus on luonut vankan pohjan sellaisen konseptin kehittämiselle. Julkaisijat olisivat voineet käyttää hyväksi ainakin kahta perustavantärkeää teosta. Toinen on Eino Karhu V. kraju Kalevaly (1974) ja toinen Elli Aallon kirjoittama Karjalan kirjallisuuden historian toinen osa (Karjalan suomenkielinen kirjallisuus 1997). Huomattakoon, että kirjallisuudentutkimuksella on myös arvottava funktio, se tiivistää sisäänsä kirjallisuuskritiikin luotettavat arvostukset.

Niinpä Karhu toteaa Jaakkolan Pirttijärvi-romaanista: "Jaakkolan teoksessa on selvästi tuntuvissa kirjailijan itsepintainen pyrkimys kerronnan historismiin. Hän vastustaa menneisyyden nykyaikaistamista." Oikeastaan tämän päivän julkaisijoidenkin pitäisi olla nykyaikaistamatta eli "toimittamatta" ja "yhtenäistämättä" klassikoita. Huomattakoon, miten Karhu arvioi Kotikunnan tarinan alkuosan 30 vuotta sitten: "Monissa luvuissa se ei ole niinkään romaani, jolle ovat ominaisia läpikäyvä toiminta, luonteiden kehitys, juonen alku, kohokohta ja loppuratkaisu, vaan tietyn ympäristön tiettyyn aikaan sijoittuvia arkielämän kuvia." Karhu panee merkille "kerronnan arkipainotteisuuden" ja "komposition löyhyyden".

Elli Aalto arvioi romaanin Lesket seuraavasti: "Kautta kerronnan on tuntuvissa hätäisyys: juonen eri linjoja ei ole kehitelty, sankareiden luonteet ovat kaavamaisia, monien henkilöiden tekoja ei ole psykologisesti pohjustettu." Romaanista Prokon Maksima hän sanoo: "Romaani on loputon jono toisiaan seuraavia episodeja ja tietoja, jotka jarruttavat juonen kehitystä ja toimintaa.. Romaanin ylenpalttinen informatiivisuus johtaa naturalismiin, jolloin kirjailija ilman mitään valintaa ja yleistystä panee paperille kaiken, minkä on joskus kokenut ja nähnyt mikä on nyt palautunut mieleen."

En lainaa tähän asiantuntijoiden kriittisiä arvioita sen vuoksi, että tahtoisin kyseenalaistaa Ortjo Stepanovin tuotannon taiteellisen tason. Kaukana siitä. Muidenkin mestareittemme teoksista löytyy heikkouksia ja puutteita. Tahtoisin vain selvittää, miksi Ortjo Stepanov on saanut klassikkosarjassa kahdenlaisen erikoiskohtelun. Hänellähän on vastoin historismin periaatteita suotu kunnia aloittaa sarja poikkeuksellisen näyttävästi ja hänen romaaninsa on jälkeenpäin yhtenäistetty ja ehostettu romaanisarjaksi.

Oma selitykseni on seuraava: Stepanovin suosikkiasema johtuu mm. siitä, että klassikkosarjan julkaiseminen on pragmaattisella tavalla sovitettu Ortjon synnyinkylän Haikolan kirjailijamuseon- ja kulttuurimatkailuprojektin yhteyteen. Hanke on ilman muuta kannatettava, mutta on eettistä nostaa yksi karjalainen kirjailija ylitse muiden? Mitä tekemistä tämän hetken käytännöllisillä tarkoituksenmukaisuus- ja hyötynäkökohdilla on viime vuosisadan klassisen kirjallisuuden kanssa? Alussa oletin, että sarjan merkillisyydet johtuvat postmodernista asenteesta menneiden aikojen henkiseen perintöön, tekijän kuolema-ajattelusta ja sen sellaisesta. Nyt tajuan, ettei tämän julkaisun yhteydessä tarvitse pohtia syvällisiä.

Päätteeksi muutama sana hyvästä kotimaisesta klassikkojen julkaisutraditiosta ja kustannustoimittajan näkökulmasta. Klassikkosarjaa valmisteltaessa venäläinen kustannustoimittaja aloittaa perinteisesti tekstikriittisestä pohjatyöstä. Mikä kirjailijan tekstiversiosta otetaan mukaan julkaisuun? Viimeinen tekijän eläessä ilmestynyt ("tekijän viimeinen tahto") vai jokin toinen? Ratkaisumalleja on useampia, ja niitä sovelletaan tapauskohtaisesti tarkoituksena tarjota lukijoille mahdollisimman autenttinen teksti. Edelleen, hän huolehtii siitä, että klassikkosarjaan tulisivat kuulumaan sellaiset välttämättömät elementit kuin johdantoartikkeli (kirjailijan elämä ja teokset, hänen paikkansa kirjallisuudessa), selitykset, huomautukset ja hakemisto. On aivan selvää, että sarjan osien etu- ja takalipukkeissa olevat tiedot eivät voi korvata tätä "aparaattia".

Jos Karjalan klassikkosarjan julkaisivat jatkavat omaksumallaan linjalla, joudumme selittämättömän pulman eteen: meillä on Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksen 1900-luvun lopulla julkaisema kolmiosainen Karjalan kirjallisuuden historia ja klassikkosarja, joka sotii tuota historiaa vastaan. Vai onki niin, ettei niitä saisikaan asettaa rinnatusten? Historia on nimitäin julkaistu meitä venäjänmaalaisia varten ja klassikkosarjaa tehdään ... muita varten?

Pulman ratkaisemiseksi ehdotan, että sarjan nimeksi pantaisiin "Karjalan kirjallisuuden valitut klassikot".

Parempi kuin ei mitään - periaate ei sovi valtiota edustavan julkaisijan puolustukseksi. Jos ulkomailla tahdotaan julkaista karjalaisia klassikoita, niin se on sitten kahden kauppa, ulkomaisen kustantajan ja tekijänoikeuksien haltijoiden, eikä valtionkomitean tarvitse liittyä mukaan hankkeeseen.

Konseptittomuudessa saattaa piillä oma konseptinsa: etusija annetaan arkielämän kuvaamiselle ja yleisrunollisuudelle; teoksia, joissa kuvataan viime vuosisadan yhteiskunnallisia, valtiollisia ja etnopoliittisia ristiriitoja ja luokkataistelua ei enää noteerata.

Kuinkahan Antti Timoselle, Me karjalaiset ja muiden romaanien tekijälle, käynee klassikkosarjassa?

www.locallit.net