www.locallit.net | www.locallit.net/english

Mitä on kuvaus?
Neuvoja nuorille
Gladys Laine
Punalippu 10/1981, 108–110

Yksi kirjallisuuden perusvaatimuksia on se, että muoto vastaisi sisältöä. Jollei tätä sääntöä noudateta, saattaa helposti hyvä aikomus mennä pieleen ja tulos voi olla odottamaton, esimerkiksi vakava juttu muuttuu koomilliseksi tai päinvastoin. Ennen kuin ryhtyy muovailemaan sanalastiansa aloittelevan kirjoittajan on tiedettävä täsmälleen missä muodossa hän aikoo esittää sanottavansa, kirjoittaako novellin tai esseen, kertomuksen tai kuvauksen ja vastaako aineisto hänen valitsemaansa muotoa.

Juri Nagibin kirjassaan Mietteitä kertomuksesta korostaa erikoisesti muodon ja lajin tärkeyttä, hän mm. sanoo: "Epämääräisyys ja piirteettömyys rikkoo kertomuksen taiteellisen eheyden... Usein kertomusten asemesta syntyy jonkinlaisia keskeneräisiä katkelmia... Luettuaan hyvän kertomuksen lukija saa tietää kaiken, mitä hän haluaa tietää sen henkiöistä, vaikka heidän elämäntarinansa ei olekaan kerrottu loppuun".

Nämä vaatimukset koskevat kaikkia kirjallisuuslajeja, myös kuvausta. Kuvaus samoin kuin kertomus kuuluu lyhyisiin kerrontamuotoihin. Ominaisuuksiensa vuoksi on levinnyt laajalti paitsi kirjallisuudessa myös journalistiikassa.

Mitkä nämä ominaisuudet ovat? Tavallisesti kuvaus määritellään lähinnä sosiaaliseksi proosaksi. Kirjoittaja on tavallisesti tekemisissä todellisten tapahtumien kanssa, mikä jossain määrin kyllä rajoittaa mielikuvitusta. Tekijän ei sovi liioitella tai keksiä jotakin sellaista, mikä saattaa loukata kuvauksen henkilöitä. Ei ole sattuma että ne kirjoittajat, jotka laiminlyövät näitä vaatimuksia saavat valituskirjeitä lukijoiltaan.

Joissain kuvauksissa saattaa kylläkin esiintyä keksitty henkilö. Mutta kuitenkin tekijän on otettava lähtökohdakseen todelliset tapahtumat. Hän voi tosin järjestellä ne sillä tavalla, että kuvauksen idea tulee esiin mahdollisimman selkeänä.

Kuvauksen ytimen voivat muodostaa kärkevät sosiaaliset, poliittiset, siveelliset tai ekologian ongelmat.

Valitettavasti nykyään monet nuoret kirjoittajat pitävät kuvausta jotenkin ala-arvoisena lajina. Literaturnaja gazeta -lehdessä tästä kirjoitti huolestuneena Moskovan kirjailijajärjestön sihteeri Oleg Popotsov: "On vaikea mainita nuoria prosaisteja, jotka esiintyisivät yhtä menestyksellisesti kuvauslajissa. Tämä johtunee siitä, että kuvausta katsotaan melko usein puolikirjalliseksi ilmiöksi. Jos esimerkiksi kertomuksessa tai novellissa havaitaan kuvausmaisuutta, sitä pidetään puutteellisuutena."

Polemiikkia kuvauksen merkityksestä on käyty jo neuvostokirjallisuuden alkuvuosina. Maksim Gorki mm. kehoitti kirjailijoita kiinnittämään vakavaa huomiota tähän lajiin ja kävi vilkasta väittelyä vastustajiensa kanssa. Näkökantansa oikeudenmukaisuuden Gorki todisti luomistyöllään. Hän kirjoitti lukuisia kuvaussarjoja, mm. Kautta Venäjän, Ympäri Neuvostoliittoa ja Meidän saavutuksemme. Maksim Gorki ei ollut ainoa, joka puolusti kuvauksen kaunokirjallista arvoa. Häntä kannattivat sellaiset kirjailijat kuin K. Fedin, K. Paustovski, N. Tihonov, I. Ehrenburg, M. Šaginjan ym. Venäjällä kuvauksia kirjoitettiin ahkerasti myös viime vuosisadalla, mutta vasta neuvostoaikana tämä laji on saanut valtavan kehityksen ja syynä siihen on erikoinen mielenkiinto tavallista ihmistä, uuden elämän uurastajaa ja taistelijaa kohtaan. Kirjailijoita kiinnostavat aikamme polttavimmat ongelmat, yhteiskuntamme saavutukset ja tulevaisuuden näkymät. Ja tässä mielessä kuvaus on juuri se laji, jossa tekijä voi tuoda parhaiten esille nimenomaan nykypäivää koskevat ajatuksensa.

Kuvaus ei ole ainoastaan venäläiselle ja neuvostokirjallisuudelle tyypillinen ilmiö. 1700-luvun alussa kaksi englantilaista lehtimiestä Steel ja Addison julkaisivat aikakauslehdissä Spectater ja Toffler (Katsoja ja Lörpöttelijä) kuvaussarjan lontoolaisten elämästä. Ranskassa tämä kirjallisuuslaji tuli tunnetusti Rousseaun ja Montesquieun sekä Saksassa Heinen, Goithen ja Börnen ansiosta.

Venäläisessä kirjallisuudessa ensimmäiset kuvaukset olivat lähinnä matkakuvauksia. Sellaisia oli Afanasi Nikitinin Matka kolmen meren taa. Vuonna 1772 Novikovin aikakauslehti Taiteilija julkaisi Katkelman matkakertomuksesta, jossa kuvattiin talonpojiston oikeudetonta ja kurjaa elämää. Jokainen keskikoulun käynyt on lukenut kuulun Radištševin Matkan Pietarista Moskovaan, jolle on ominaista voimakas sosiaalinen ote. Tämä on ensimmäinen esimerkki aidosta matkakuvauksesta Venäjän kirjallisuudessa. Kuvausta kehittivät myös muut kuuluisat kirjailijat. Näin A. Puškin, V. Dal, D. Grigorovitš, N. Nekrasov, L. Tolstoi, I. Turgenev, G. Uspenski pitivät sitä tärkeänä kirjallisuuslajina.

Neuvostoliiton nykykirjailijoista tunnetuimpia kuvausten kirjoittajia ovat B. Polevoi, V. Solouhin, G. Trojepolski, B. Tendrajakov, A. Agranoski ja V. Ovetškin.

Maassamme on hyvin syvällisesti kehitelty kuvausteoriaa. Se antaa kynäilijöille mahdollisuuden tutustua tämän lajin peruspiirteisiin, kuvauksen rakenteen ominaisuuksiin, kerrontatapaan ym.

Asiantuntijat luokittelevat kuvaukset eri ryhmiin. Ja vaikka asiasta on olemassa eriäviä mielipiteitä, kuitenkin suurin osa teoreetikoista väittää tällaisia ryhmiä olevan viisi tai kuusi. Tunnetuimpia ovat matkakuvaukset, joita nimitetään myös lähikuviksi. Niissä esiintyvät joko konkreettiset tai keksityt, mutta reaaliselta pohjalta lähteneet henkilöt ja tapahtumat. Kuvauksessa kirjoittajan on ilmaistava henkilökohtainen näkökantansa tapahtumista ja ilmiöistä. Jos kertomuksessa kirjoittaja jättää tavallisesti yhteenvedot ja yleistykset lukijan tehtäväksi, niin kuvauksessa ne on hänen tehtävä itsensä.

Viime vuosina on julkaistu hyvin usein sosiologisia kuvauksia. Tavallaan ne liittyvät henkilökuvauksiin, vain sillä erotuksella, että tekijä erittelee todellisuuden sosiologian näkökannalta ja käyttää sosiologisia tilastotietoja todistamaan mietteitään ja johtopäätöksiään.

Niin ikään on olemassa etnografisia, maantieteellisiä, humoristisia sekä tieteiskuvauksia eli esseitä. Kuvauksen erä laajalti tunnettu muoto on pikapiirto. Se on tavallaan lyhyt kuvaus, jossa tekijä vain hahmottelee ongelmat, muttei käsittele niitä sen syvällisemmin. Joustavuutensa ansiosta pikapiirto on erittäin suosittu laji lehdistössä. Komsomolskaja pravda -lehden lukijat tuntevat taidokkaat Vasili Peskovin pikapiirrot, jotka kuvaavat aikamme tapahtumia ja aikalaisiamme.

Kuvausten kirjoittajat ja teoreetikot käyvät kiistaa siitä missä määrin kuvauksissa saa käyttää mielikuvitusta. Erimielisyydet johtunevat siitä, että kuvauksen pohjana esiintyvät tavallisesti tositapahtumat, jotka on joidenkin mielestä kuvattava aivan tarkkaan. Väittely oli kuumimmillaan 1920-30-luvulla ja sitä käydään vieläkin. Mielikuvituksen välttämättömyyttä ja tärkeyttä puolusti mm. Maksim Gorki: "Ilman mielikuvitusta ei voi olla taidetta, mutta mielikuvituksen on pohjattava yhteiskunnan kehityksen tuntemukseen."

Toiset ovat sitä mieltä että jos faktat on esitetty valokuvamaisesti, se vain rikkoon niiden sisäisen yhteyden ja tämä saattaa johtaa epätotuudenmukaiseen kokonaiskuvaan.

Kirjallisuudentutkijat V. Rosljakov ja J. Žurbina pitävät mielikuvitusta luomistyön tärkeimpänä osatekijänä, mutta muistuttavat siitä, että todellisuutta ei saa väärentää, vaan tekijän on kirjoitettava niistä asioista, joista hän on hyvin perillä.

Niin sanottujen dokumenttikuvausten rakenteen määrittelee assosiatiivisesti juoni. Kirjoittaja lähtee jostakin ajankohtaisesta tapahtumasta, mutta palauttaa lukijan mieleen jotakin samankaltaista ilmiötä, vertailee ja rinnastaa niitä toisiinsa. Tätä menetelmää käytti hyvin tehokkaasti Maksim Gorki; esimerkiksi kuvaussarjassaan Ympäri Neuvostoliittoa hän muistelee tsaarinvallan Venäjään viime vuosisadan lopulla, jolloin hän jalkaisin käveli koko maan halki. Vanhan Venäjän taustalla Gorki antaa havainnollisen kuvan uudesta yhteiskunnasta. Tällaiset vertailut tekevät kerronnan värikkäämmäksi ja ilmeikkäämmäksi ja korostavat kuvauksen perusteemaa. Sitä paitsi assosiatiivinen kerrontatapa antaa tekijälle enemmän vapautta, hän voi poiketa juonen kulusta ja tuoda esiin omia ajatuksiaan ja havaintojaan.

Mitä tulee maisemakuvien tarpeellisuuteen, niin ne ovat paikallaan vain silloin kun niillä on yhteyksiä kuvauksen sisältöön; tekijä joko luo niiden avulla tietyn tunnelman tai korostaa joitakin henkilöiden luonteenpiirteitä.

Lopuksi ehdottaisimme aloitteleville kirjoittajille muutamia kuvausteoriaa käsitteleviä kirjoja:
A. Šumskij. "M. Gorkij i sovetski otšerk". M., 1875.
V. A. Aleksejev. "Otšerk". Izdatelstvo Leningradskogo universiteta, 1973.
B. Polevoi. "Otšerk v gazete". M., 1953.
J. Žurbina. "Iskusstvo otšerka". M., 1957.
"Puti sovetskogo otšerka". M., 1958.
M. Tšerepahov. "Rabota nad otšerkom". M., 1966.
V. Rosjalkov. "Sovetski poslevojennyj otšerk." M., 1956.

www.locallit.net