www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kirjailija ja aika Piirtoja Karjalan kirjailijaliiton edustajakokouksesta
Gladys Laine
Carelia 8/1990, 126–130

Saadaanko uutta puhtia ja pontta Karjalan kirjailijaliiton toimintaan, joka menneiden vuosikymmenien aikana on herpaantunut pahasti – tämä aihe oli keskeisimpänä tasavallan kirjailijaliiton 10. edustajakokouksessa, joka pidettiin 12.–13. huhtikuuta Petroskoissa. Vaikka kritiikki ei ollutkaan aina tarpeeksi rakentavaa ja välillä mentiin jopa henkilökohtaisuuksiin ja välien selvittelyyn, yleinen ilmapiiri pysyi hyvin säyseänä, mihin on ehkä syynä meikäläinen temperamentti ja ehkä myös kulttuurillinen perifeerisyys. Saattaa olla, että juuri tämän ansiosta lahkolaisuus, joka on iskenyt niin pahasti pääkaupunkilaisiin ja leningradilaisiin, ei ole saanut toistaiseksi erityisempää jalansijaa kuuluisilla Kalevalan laulumailla, vaikka mielialoja ja intohimoja on yritettykin kuohuttaa. Mutta tätä on ollut havaittavissa vain muutamien rivijäsenten keskuudessa, kun taas johtajiston tasolla on noudatettu tiukasti virallisesti hyväksyttyä maltillista linjaa. Tästä kertoo muun muassa nyt jo entisen puheenjohtajan Pekka Mutasen toimintakertomus viimeiseltä viisivuotiskaudelta. Hän aloittikin puheenvuoronsa siitä, että tuomitsi häpeäpaaluun kaikki perestroikan ja glasnostin kannattajiksi naamioituneet kansankiihottajat, nurkkakuntalaiset, ekstremistit ja nationalistit. Vaikka hän nimittikin nykyistä murroskautta sekasorron ajaksi, hän samalla totesi, että kirjallisuuselämässä on tapahtunut positiivisia muutoksia. Kymmenet lahjakkaat teokset, jotka ovat vuosia ja vuosikymmeniä olleen kirjailijoiden pöytälaatikoissa, ovat päässeet vihdoinkin päivänvaloon. Tämän ansiosta useiden kulttuurilehtien painosmäärät ovat nousseet moninkertaisesti.

Mutasen mielestä edistystä on tapahtunut myös Karjalassa. Vuodesta 1986 on ilmestynyt lastenlehti Kipinä, joka on hyvä apuväline suomea lukeville koululaisille. Tänä vuonna on vihdoinkin laajentunut venäjänkielinen Sever-aikakauslehti, jonka toimitus oli aivan tukehtua käsikirjoituksiin. Huomattavaa parannusta on tapahtunut myös Punalipussa. Sen levikki on kasvanut viiden vuoden aikana 7 000:sta 9000 kappaleeseen saakka. Vaikka huomattava osa painosmäärästä menee edelleenkin Suomeen, on oman maan lukijapiiri silti laajentunut. Se johtuu siitä, että julkaistuaan teemanumeroita toimitus on saanut puolelleen inkeriläisiä, vepsäläisiä ja karjalaisia lukijoita ja jopa joitakin kirjoittajia.

Onhan se ilahduttava ilmiö, että uusia kirjoittajia tulee, etenkin kun viime aikoina on menetetty niin monta ammattikirjailijaa. Sellaisten kirjailijoiden kuin Taisto Summasen, Antti Timosen, Pekka Pöllän, Terttu Vikströmin ja Reijo Takalan poismeno on ollut todella korvaamaton menetys Karjalan kirjallisuudelle. Eikä vähälukuinen ja vähävoimainen uusi kirjoittajaryhmä pysty ainakaan toistaiseksi täyttämään siihen muodostunutta syvää lovea.

Kuten Pekka Mutanen monesti korosti, tilanne kansallisessa kirjallisuudessa on muodostunut kriittiseksi. Hänen mielestään se on maassamme pitkään harjoitetun vähemmistökanallisuuksia sortavan kansallisuuspolitiikan tulosta. Syytös on täysin paikallaan, mutta täytyy todeta, ettei kirjailijaliittokaan ole ollut aina tehtävänsä tasolla. Sen puitteissa pitäisi järjestää säännöllisiä opiskelutilaisuuksia nuorille, mikä on muuten konsultin päätehtävä. Työ vaatii tietenkin voimia ja varoja, mutta tässä toiminnassa ei kannata nuukailla. Tulevaisuudessa se korvautuu korkoineen. Toiseksi, kirjailijaliitolla tai oikeastaan sille kuuluvalla rahastolla olisi periaatteessa mahdollisuus säätää stipendejä nuorille kirjailijoille, jota he voisivat ottaa määräajaksi virkavapautta ja keskittyä välittömästi kirjan tekoon. Tämä olisi sitä konkreettista käytännön apua, jota monet tarvitsevat kipeästi. Tähän saakka rahasto on tukenut vain liiton jäseniä ottamatta huomioon niitä kymmeniä ja satoja, ehkä tuhansiakin kirjoittajia, jotka joutuvat maksamaan kirjoituspalkkioistaan 10 prosenttia veroa tähän järjestöön. Mikäli Karjalan kirjailijaliitto on todella kiinnostunut kansallisen kirjallisuuden tulevaisuudesta, sen täytyy harkita tehokkaita toimintamuotoja.

Suurta hallaa on aiheuttanut Karjalan kansalliselle kulttuurille Progress-kustantamon suomenkielisen toimituksen lakkauttaminen vuonna 1988. Pekka Mutasen sanojen mukaan ei yksikään tasavallan puoluejohtajista ja hallitusmiehistä puuttunut asiaan harkitsemattoman päätöksen muuttamiseksi, vaikka virallisilta puhujakorokkeilta vähän väliä kuullaankin kovaäänisiä puheita hellävaraisesta suhtautumisesta kansalliseen kulttuuriin. Näin ollen kymmenien vuosien aikana kaunokirjallisuuden kääntämisen alalla saatu kokemus on katoamassa eikä uusia voimia ole näillä näkymillä tulossa. Tilannetta ehkä voisi parantaa kouluttamalla uusia kääntäjiä Gorkin kirjallisuusinstituutissa ja Suomessa.

Puhuja kertoi myös tarkkaan suomen kielen asemasta oppikouluissa ja muissa oppilaitoksissa. Tällä hetkellä Karjalassa olevasta 327 koulusta vain 42:sa opetetaan suomea ja sitäkin vain oppiaineena. Toistaiseksi ei ole yhtään lastentarhaa, jossa opetettaisiin suomea, vaikka asiasta on puhuttu jo vuosia.

Tietenkin kaikkeen on olemassa objektiiviset syyt, kuten esimerkiksi Karjalan kantaväestön kutistumiseen 13,1 prosenttiin ja oman kielensä menettämiseen venäjän ollessa ylivoimaisessa asemassa. Mutta tällainen taantuva kehitys ei ole tapahtunut aivan luonnollista uomaa, tietoisesti virkavallan taholta. Ja nyt kansa voi "nauttia" tämän uutteran työn hedelmistä. Kelvottoman kansallisuuspolitiikan aiheuttama lamatila näkyy kaikilla elämänaloilla, mutta ennen kaikkea sivistyselämässä. Kuvaavana esimerkkinä tästä on muun muassa kansallisten kirjailijoiden väheneminen vuosi vuodelta. Tällä hetkellä liiton 41 jäsenestä vain 16 kirjoittaa suomeksi tai karjalaksi ja heidän keski-ikänsä on 65 vuotta.

Tehtäessään yhteenvetoa nykytilanteesta Pekka Mutanen sanoi:
- Joskus tuntuu siltä, että naapurimaassa ollaan enemmän kiinnostuneita meidän kansallisesta kulttuuristamme kuin me itse. Mikä muu kuin kiinnostus pani vuonna 1986 liikkeelle Lasse Naukkarisen filmiryhmän, joka teki Karjalan kirjailijoista kertovan kolmiosaisen dokumenttielokuvan nimeltä Uhtuan valssi. Lisäksi kustantamo Pohjoinen on julkaissut Jaakko Rugojevin Majuri Vallin rykmentin, Vladimir Brendojevin runokokoelman ja Urho Ruhasen muistelmakirjan.

Puheenvuoronsa lopussa Mutanen arvosteli jokseenkin sileäkarvaisesti hallinnon ja joidenkin liiton jaostojen toimintaa ja kehotti valitsemaan uuteen hallintoon toimivia eikä kunniajäseniä, kuten oli aikaisemmin, jolloin asiasta huolehti puolueen aluekomitea. Takavuosinahan jäsenehdokkaista päätettiin ensin korkeimmassa puolue-elimessä ja vasta sitten kirjailijoille suotiin oikeus äänestää heidän puolestaan.

Karjalan kirjailijaliiton yksi perustajajäsenistä Urho Ruhanen oli erittäin tyytyväinen, että tästäkin negatiivisesta ilmiöstä on päästy eroon. (Muutosta on tapahtunut myös siinäkin, että aikaisemmin kirjailijaliiton edustajakokoukseen osallistuneet puoluemiehet istuivat aina puhemiehistössä, mutta nyt heidän paikkansa olivat salissa.

Urho Ruhanen on ollut monia vuosia tarkastelulautakunnan puheenjohtajana ja näin ollen ollut välittömästi mukana liiton toiminnassa. Hän muisteli, kun vielä 1987 avoimessa puoluekokouksessa, jossa oli aluekomitean edustajia, käsiteltiin Punalipun toimintaa. Heidän mielestään kirjailijat antoivat siitä väärän arvion. Ja siksi asian käsittelyä jatkettiin itse aluekomiteassa, minkä tuloksena syntyi pitkän pitkällä otsikolla varustettu asetus "Perestroikan edistyminen Punalippu-aikakauslehden toimituksen työssä tarkastettuna puolueen 27. edustajakokouksen, NKP:n Keskuskomitean tammikuun ja kesäkuun (v.1987) täysistuntojen päätösten valossa". Asetus sisälsi seuraavia ohjeita: "Toimituksen työntekijäin päätehtäväksi on katsottu heidän aktiivinen osallistumisensa kompromisseja hylkäävään kamppailuun puolueen 27. edustajakokouksen, NKP:N Keskuskomitean tammikuun ja kesäkuun (v. 1987) täysistuntojen päätösten täyttämiseksi yhteiskunta- ja talouselämässä, jotka ovat kiinteässä yhteydessä yhteiskunnallisiin suhteisiin ja uuden ajan ihmisen muovaamiseen. - Käyttäen hyväkseen erilaisia taidekeinoja lehden on luotava laaja kuva työtätekevien osallistumisesta ja tarkoitusperäisiin kansantalousohjelmiin..." Ja tähän sävyyn koko asetus. Ihmetyttää vain se, kuten Ruhanen sanoi, että vaikka otsikossa onkin sana perestroika, itse tekstin henki ja sisältö ovat edellisen kauden räikeimpiä ilmentymiä.

Urho Ruhanen korosti erityisesti, ettei hän syytä puoluetta, sillä hän on itsekin puolueen jäsen, vaan niitä puoluebyrokraatteja, jotka komentelevat ja neuvovat joka asiassa, vaikka he eivät siitä mitään ymmärrä. Kai kyseisessäkin tapauksessa kirjailijat ja toimittajat tietävät paremmin kuin hallintokoneiston virkailijat, miten lehteä tehdään ja miten kirjoitetaan runoja, kertomuksia ja romaaneja.

On kuitenkin todettava, että viime aikoina puolue-elimet, samoin kuin sensuurikaan, eivät ole juuri puuttuneet toimitusten työhön. Näin pikku hiljaa ajat muuttuvat.

Entisen asemansa kulttuurielämän vaikuttajina ovat menettäneet huomattavassa määrin paitsi byrokraatit myös niiden suosima ja niitä palveleva sosialistisen realismin metodi. Tästä puhui Juri Djužev käsitellessään venäjänkielistä proosakirjallisuutta. Anakronismiksi on alettu tulkita myös kirjallisuudessa aikoinaan välttämättömäksi katsottua puoluekantaisuutta ja sellaista käsitettä kuin muodon kansanomaisuus ja sisällön sosialistisuus. Djužev toi lukuisia esimerkkejä näiden dogmien rikkomisesta.

Jotkut väitteet juuri Djuževin puheenvuorossa aiheuttivat suorastaan ihmettelyä. Hän puhui hyvin pateettisesti muun muassa siitä, että Karjalassa ei ole kansallisuusongelmia, mikä on hänen mielestään suurimmassa määrin venäläisten ansiota. Erinomaiseksi saavutukseksi hän katsoi, että jotkut kansallisiin luetuista kirjailijoista kirjoittavat venäjäksi, mikä kuulemma vain vahvistaa Karjalan kulttuurin omaperäisyyttä.

Armas Mišin - nykyinen kirjailijaliiton hallinnon puheenjohtaja - oli kuitenkin eri mieltä asiasta. Hän todisteli kansallisen kirjallisuuden olevan kriisitilassa. Hänen mielestään liiton nykyinen rakenne ei edellytä minkäänlaisia muutoksia parempaan päin. Tähän saakka liitto ei ole pystynyt täyttämään tärkeimpää tehtäväänsä - löytämään ja auttamaan lahjakkaita nuoria. Armas Mišinin mukaan tilanne on yhtä kärkevä sekä suomenkielisen että venäjänkielisen kirjallisuuden osalta eikä se parane ilman rakennemuutosta. Tämän lisäksi, kuten puhuja totesi, monet kirjailijat, etenkin runoilijat ovat keskenään vihoissa, eivätkä he siedä minkäänlaista arvostelua miltään taholta. Näin ollen kaikki yritykset keskustella teosten laadusta ovat turhia.

Mišinin ajatusta jatkaa Unelma Konkan kirje edustajakokoukselle (terveyssyistä hän ei voinut itse osallistua tilaisuuteen). Kirja alkaa siitä, että Neuvosto-Karjala julkaisi 8. huhtikuutta Jaakko Rugojevin haastattelun, jossa syytettiin kirjallisuudentutkijaa Elli Aaltoa väärästä kannanotosta Karjalan suomenkieliseen kirjallisuuteen. Kyseessä oli Aallon viime vuonna samassa lehdessä julkaisema artikkeli, jossa tutkija väitti, että kirjallisuutemme ei vastaa nykyajan vaatimuksia. Rugojev taas on eri mieltä. Hänestä kansallisten kirjailijoiden Moskovassa julkaistujen teosten miljoonapainokset kertovat erinomaisista saavutuksista.

Unelma Konkka vakuuttaa kirjeessään, ettei hän olisi puuttunut lainkaan tähän polemiikkiin, ellei Rugojevin haastattelussa olisi ollut seuraava fraasi: "Aallon kirjoitus on tavallaan sosiaalinen tilaus niiltä voimilta, jotka ovat jo pitkän aikaa yrittäneet mitätöidä kansallisen kirjallisuutemme aikaansaannokset."

Konkka kirjoittaa, että tämänkaltaiset läpikuultavat vihjaukset tuovat mieleen ne ajat, jolloin ihmisiä tuomittiin ainoastaan siitä, että he uskalsivat tuoda ilmi oman mielipiteensä. Mutta kai ny jo täytyy muuttaa asennetta ja ruveta suhtautumaan kunnioittavasti toisinajatteleviin. Elli Aallon kirjoitus koski moneen todellakin kipeästi, mutta on silti todettava, että siinä on katkeraa totuutta joistakin yliampumisista huolimatta. Ja tämä totuus on paljon tarpeellisempi kirjallisuudellemme kuin itsemme ylistelyt ja omat kehumme. Täytyy oppia näkemään asiat laajemmin eikä vain tuijottaa omaan napaansa.

Unelma Konkan mielestä juuri tästä johtuu suomenkielisen kirjallisuusarvostelun puute. Vähäinenkin kritiikki johtaa useimmiten välien rikkoutumiseen ja siksi arvostelut korvataan esittelyillä ja mainoksilla. Mitä taas tulee vuosijuhla-artikkeleihin, niistä yleensäkin puuttuu maltillisuus ja jopa tervejärkisyys. Päivänsankaria verrataan maailmankuuluihin kirjailijoihin julistaen hänet tällä tavoin klassikoksi. Mutta tässä valitettavasti unohdetaan, että lopullisen arvion antaa lukija, juuri hän on se oikea ja lahjomaton tuomari. Ja hänen lisäkseen - aika.

Suomalainen vieras Markku Nieminen puhui taas hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään Karjalassa ei osata arvostaa omaa kirjallisuuttaan. Esimerkiksi Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarina -romaanisarjan merkitystä ei edes ymmärretä kotimaassa, mutta Suomessa se ymmärretään. Nieminen puhui myös kankeasta kustannuspolitiikasta täällä Karjalassa. Kuten hän asian ilmaisi: "Kansallinen kirjallisuus näyttää olevan kustantajille välttämätön paha, jota heidän on pakko sietää." Sama koskee Knigotorgia, joka hävittää varastoihinsa isoja määriä suomenkielisiä kirjoja, vaikka niille löytyisikin ostajia. Puheensa lopussa Markku Nieminen antoi meikäläisille kulttuuriseuroille ohjeita, miten niiden tulee toimia. Hän kyllä huomautti, ettei tarvitse välttämättä puhaltaa samaan hiileen. Siinä kuulemma naamat vain menevät nokisiksi ja päät kolisevat yhteen.

Mitä jos tämä neuvo sopisi kirjailijaliitollekin. Ehkä se auttaisi pääsemään eroon nurkkakuntaisuudesta ja selviämään henkilökohtaisista riidoista. Siinä olisi jo hyvä alku.

www.locallit.net