www.locallit.net | www.locallit.net/english

Omaperäinen teos
Nina Lavonen & Sandra Stepanova
Punalippu 5/1979, 91–93

Viime vuoden loppupuolella näki päivänvalon Pekka Pertun uusi teos Väinämöisen venehen jälki. (Karjala-kustantamo, Petroskoi, 1978). Alun perin oli aikomus laatia kirja laajasta Perttusten laulajasuvusta ja tämän työn kustantamomme ehdotti Pekka Pertulle, mikä osoittautui oivalliseksi valinnaksi. Työn kuluessa kirjan aihe laajeni ja tempaisi mukaansa myös nykypäivän tapahtumat.

Ensimmäiset muistiinpanonsa Perttu oli tehnyt isältään jo vuosia sitten, kirjailijauransa alkuvaiheessa. Nyt, kootessaan aineistoa hän tutki kirjallisia lähteitä sekä teki lukuisia matkoja suurlaulajien elinsijoille.

Vakavan vuosia kestäneen keräystyön tuloksena syntynyt teos on sen verran omalaatuinen, että sen kirjallisuuslajia on vaikea määritellä. Se on sekä dokumentaarinen että kaunokirjallinen. Siinä on kirjailijan mietteitä ja havaintoja, kansan suusta poimittuja kertomuksia ihmiskohtaloista ja mieleenpainuvia maisemakuvia. Juonenrunkoon punoutuu sulavasti kirjailijan tarinointi menneisyydestä sekä nykypäivän kansanelämästä. Näin ollen kirjaa voisi määritellä omintakeiseksi tutkimukseksi kansanperinteen säilyttäjistä sekä folkloren elinehdoista. Mainioina perinteen ja kansan elämän tuntijana on Pekka Perttu teoksen valmisteluvaiheessa tarkoin tutkinut kansanrunoutta. Mutta hän on ennen kaikkea lahjakas kirjailija, ja näin ollen teos on todella sanataiteen mestarin käsialaa, korkeatasoista kaunokirjallisuutta. Siinä on sekä Perttusten suurlaulajasuvun että seudun historiaa siihen liittyvine huolineen, jokapäiväisine puuhineen, uskomuksineen ja tapoineen. Teokselle ovat tunnusomaisia kuvaannollinen kielenkäyttö sekä tieteelliselle tutkimukselle ominainen täsmällisyys, joten sitä kenties voisi nimittää kaunokirjalliseksi tutkielmaksi.

Teoksen juoni perustuu Perttusten suvun historiaan, ensimmäisenä tunnetuksi tulleesta suuralaulajasta Arhipasta ja pojastaan Miihkalista nykypäiviimme asti.

Tähän asti arveltiin Tatjana Perttusen olleen suurlaulajasuvun viimeinen kansanrunouden taitaja. Mutta tutkimustensa tuloksena Pekka Perttu "löysi" Vuokkiniemeltä aikalaisemme Santra Perttusen, joka osoittautui suvun lauluperinteen jatkajaksi. Hän on Arhippaisen Miihkalin Outin Joakin Santra tahi Arhipan pojan tyttären pojan tytär, suvun viidennen polven edustaja.

Mitä enemmän kirjailija on kosketuksissa Santraan, sitä syvällisemmin avartuvat hänelle tämän karjalaisnaisen runomuistin aarteet. Kirjailija on täysin oikeutetusti vakuuttunut siitä, että pitempiaikainen kanssakäyminen kansanperinteen taitajien kanssa antaa runsaamman apajan. Varsinkin nykypäivinä, kun perinteellisen kansanrunouden lähteet ovat melko niukkoja. Niinpä kun Santra oli vuosien mittaan kymmeniä kertoja tavannut Pekka Pertun, hänen "muistinsa lokeroista pulpahti esiin ehjä kalevalamittainen eeppinen kertomus", aito kalevalainen runo.

Santran sanojen mukaan eniten runoja hän on perinyt Outi-mummolta, Arhippaisen Miihkalin tyttäreltä. Siihen aikaan vielä "satu oli kuin henkireikä elämän ankeasta arjesta väljään, suureen tuntemattomaan maailmaan". Santra kertoo mummostaan suurella rakkaudella ja lämmöllä. Outi-mummon kautta Santra pääsi kosketukseen suvun suurmiehiin: "runojen kuninkaaseen, runojen patriarkkaan" Arhippaan ja "Pohjolan Homerokseen" Miihkaliin, olihan Outi vaarinsa ja isänsä laulumahdin välitön perijä. Valitettavaa on ettei Outilta aikoinaan tallennettu kaikkia hänen tuntemiaan runoja.

Huomatuimpiin suvun edustajiin kuuluu myös Outin veli, Arhippaisen Miihkalin poika Pekko, eli Soaren Pekko, enemmän tunnettu tietäjänä ja pat'vaskana ja siis ehdottomasti runoperinteen taitajana, sillä "jokainen runonlaulaja ei suinkaan ole tietäjä, mutta jokaisen tietäjän pitää olla runontaitaja, sillä mitä muuta tietäjän tai pat'vaskan käyttämät loitsut ovat kuin aivan perinteellistä, Kalevala-mittaista runoa".

Pekka Perttu kertoo tutkielmassaan Arhipan ja Miihkalin lapsista, lastenlapsista ja muista perheenjäsenistä. Tekijä on kerännyt runsaasti tietoja sukupuun eri haaroista, mutta eniten hän on kuitenkin kiinnittänyt huomiota nimenomaan suurlaulajain elämään, hänen teoksessaan näemme Arhipan ja Miihkalin kuin uudessa valossa, tähän asti tuntemattomasta näkökulmasta. Ja yhä selvemmin lukija tajuaa näiden tavallisten karjalaisten kansanmiesten suuruuden sekä heidän perinteensä historiallisen merkityksen.

Kirjailija osaa kirjoittaa uudella tavalla ihmisistä, joista luulimme jo tietävämme miltei kaiken. Hänen kerronnassaan sukupolvet ja aikakaudet, ihmiskohtalot ja historia ovat riippuvuussuhteessa keskenään, muodostavat jakamattoman yhtenäisyyden.

Matkat luonnonihanalle Latvajärvelle antoivat pontta kirjailijan työlle. Olivathan Pertunkin esi-isät asuneet Latvajärvellä. Paljon on muuttunut näillä seuduin siitä lähtien kun Arhippa ja Miihkali olivat täällä laulaneet. Tosin heidän kotikylässään ei enää ole vakituisia asukkaita, mutta seudun luonto on yhä entisellään - järvien avara ulappa, kuulakas ilma, tarumainen Lapukkajärvi, rehevät metsät ja kaukaisten vaarojen siintävät harjanteet. Kirjailijan sanojen mukaan "itse Kuittijärvi on runoutta... Tästä voi helposti vakuuttua jokainen, joka sattuu liikkumaan kesäisellä Kuitilla. Ja kuka on kerrankin katsellut sen päilyvää ulappaa kesäyön lilan ja purppuran epätodentuntuisessa udussa, nähnyt silmänsiintoisia kullankeltaisia hiekkarantoja, kuunnellut Petäjäniemen ikuista soittoa - aaltojen kohinaa karikoissa ja tahtomattaan aistinut Kuitin hengen.. Kuitin henki on runon henkeä."

Latvajärvi-matkoilla kirjailijan alituisena oppaana ja matkakumppanina on ollut Ivan Vasiljevitš Perttunen, eli Voaran Iivana, Latvajärven kanta-asukas, entinen kolhoosin ja kyläneuvoston puheenjohtaja, nykyinen eläkeläinen. Mies, jonka muisti on säilyttänyt suunnattomasti tietoja kansantavoista, kotikylänsä ja sen asukkaiden elämästä.

Tekijä polku suuntautuu suurlaulajain talon seutuville, johon on kasvanut "tuuhea ja vankka raita", itsensä luonnon pystyttämä vaatimaton muistomerkki edesmenneille sukupolville. Kalmosaaren kätkössä, jossa vallitsee syvä hiljaisuus, ovat löytäneet levon ja ikuisen rauhan suuret runonlaulajamme. Huolimatta siitä että Kalmosaari on etäällä asutuksista, siellä käy usein väkeä - entisiä paikan asukkaita, sukulaisia, kirjailijoita ja kulttuurityöntekijöitä. "Aika kuluu. Sukupolven vaihtuvat. Muuttuvat laulutkin... Latvajärven tie, tie runon maille tervehtii uutta tulijaa. Runon tie ei voi kasvaa umpeen, ei sammaloitua."

Kansan elämän kuvaus muodostaa oivallisen taustan suurlaulajasuvun historialle. Juonirungon lomaan sijoittuvat sattuvasti monilukuiset mm. seudun asukkailta tallennetut kertomukset ja muistelmat.

Yksityiskohtaisesti ja suurella asiantuntemuksella kertoo tekijä rahvaan muinoisista elinkeinoista - kalastuksesta, metsästyksestä niihin liittyvine uskomuksineen ja kieltoineen. Saamme tarkkoja tietoja myös käsitöistä ja häämenoista, karjan metsäänlaskusta, lemmennostosta, ym.

Karjalaisen puhe on huumorille höystettyä. Nykyisessäkin puhekielessä elää luontevana aito karjalainen paisuttelu, hyperbola kuten perinteellisessä runostossakin. Esimerkiksi Volodja Kirillov, aivan nuori mies vastaa kysymykseen "Vuotaako vene?" näin: - ... se kuule vuotaa. Kun äsken laiturissa auskaroin veden veneestä, niin puoli metriä nousi veden pinta Lammasjärvessä. Tuskin lienee tippaakaan vettä järvessä, mikä ei olisi käynyt veneessäni kesän aikana."

Kirjailija ihailee äidinkielensä kuvaannollisuutta ja kauneutta, kansansa kielen täsmällisyyttä ja sanojen merkitysvivahteiden rikkautta. Siitä esimerkkinä pienoiskertomus erilaisista mäntylajeista ja niiden erikoisnimityksistä: mänty, petäjä, kolvi, nika, honka ja kelo... kansa kyllä osaa antaa arvoa sanalle. "Sanat kestäy miehen iän", "sanalla kun sivot, nin kahella kerität"... "Elä sano kaikkie, minkä tiijät, vain tiijä kaikki, minkä sanot".

Hyvin mielenkiintoisia ovat kertomukset paikannimistä ja niiden alkuperän salaisista lähteistä ja arvoituksista. Miten ovat syntyneet sellaiset erisnimet kuin Jumalanjoki ja Pirunkallio, herkän runolliset Hopiesaari, Valkielampi ja monet, monet muut. Kuinka oikeassa onkaan kirjailija sanoessaan, että kansan kielen kuvaannollisuudesta "voisi kertoa ja kirjoittaa, tehdä tutkimuksia ja väitöskirjoja, joissa riittäisi työtä koko elämän ajaksi".

Vain se, joka vilpittömästi rakastaa kansansa kulttuuriperinteitä on hieno kielentuntija ja teräväsilmäinen luonnonihailija, voi näin runollisesti kirjoittaa kansansa elämästä ja synnyinseutunsa luonnosta. Ainutlaatuisia ovat teoksen luonnonkuvat. Mainittakoon tässä vaikka tekijä runollinen kertomus joutsenlinnuista, jotka yhä pesivät Kuittijärvellä.

Rakenteeltaan teos on eheä kokonaisuus joustavine kerrontatyylineen ja tarkasti valittuine aineistoineen. Jokainen luku muodostaa erillisen kertoelman, mutta samalla se on suuremman kokonaisuuden osa.

Tieteellisesti täsmälliset ja luotettavat tiedot kansantavoista, kansanperinteestä ja yleensä kansanelämästä, taitavasti valikoidut kansanrunouden näytteet, kansanomainen huumori ja kirjailijan lyyrillinen kerrontatapa luovat kansan elämän todenperäisen kuvan.

Väinämöisen venehen jälki vie monet lukijat lapsuuden ja nuoruuden maailmaan, muistuttaa niistä alkujuurista, joista Karjalan kansan rikas ja ikivanhan hengellinen kulttuuri on lähtöisin.

www.locallit.net