www.locallit.net | www.locallit.net/english

Tarinoinnin mahdollisuus ja tulevaisuus
Matti Masajev
Carelia 4/1995, 74–76

Lyhyt raportti Karjalan Tasavallan kansallisen kirjallisuuden tilasta postperestroikan aikana

Matti Mazajev julkaisi Punalipussa ensimmäiset kertomuksensa 1962 ja ensimmäiset runonsa 1967. Ensimmäinen kertomuskokoelma Sisua ilmestyi häneltä Karjala-kustantamossa 1969. Masajevin kirjailijan työ on ollut varsin monipuolista: hänen kynästään on lähtenyt kertomuksia ja kertoelmia, humoreskeja, runoja, mielikuvitustarinoita, näytelmiä, kuunnelmia. Matti Masajev on merkittävimpiä hahmoja nyky-Karjalan kansallisessa kirjallisuudessa.

Kuten tiedetään, sanataidetta tekevät kirjailijat ja heistä monet kokopäivätyönään. Itä-Karjalassa lähes kaikki kirjailijat tekivät sanataidetta puolipäivätyönä, koska toinen puoli päivästä heidän oli pakko tehdä ansiotyötä. Sanataidetta tuottivat myös harrastelijat. Tasavallassamme näitä harrastelijoita nimitettiin suomalaisittain ja osuvasti kynäilijöiksi. Kirjailijoittemme ja kynäilijöittemme tarinat olivat laadultaan kutakuinkin yhdenveroisia, sen sijaan määrässä jotkut kirjailijat voittivat kynäilijät ylivoimaisesti. Mainittakoon ohimennen, että eräässä, nyt jo historiaan jääneessä vaiheessa, tämä määrällisyys tuotti tiettyjä hankaluuksia Punalippu/Carelian toimitukselle. Saattoipa se ärsyttää joitakuita aikakauslehden lukijoitakin.

tä-Karjalassa on siis luotu kirjallisuutta. Mutta onko se ollut todella kirjallisuutta sille kuuluvine taiteellisine arvoineen vaatimattomankin mittapuun mukaan, vai onko se ollut jotain muuta vaikkakin kirjallisuuden nimellä kulkevaa? Tästä on olut jatkuvasti epätietoisia ja vastausta on odotettu tasavaltamme kunnianarvoisilta kirjallisuuden tutkijoilta ja kriitikoilta, mutta turhaan - he ovat olleet vaiti. He eivät ole julkistaneet tieteellisesti perusteltuja mielipiteitään ja arviointejaan tasavaltamme kansallisen kirjailijoiden ja kynäilijöiden kaunokirjallisista teoksista. He eivät ole myöskään selittäneet syytä tähän tuppisuisuuteensa. On vain voitu arvella, että he ovat pitäneet kansallisten sanataiteilijoittemme tuotteita epäkirjallisuutena ja katsoneet arvolleen sopimattomaksi puuttua semmoiseen, mikä heidän mielestään on jotain muuta kuin taidetta. Tai ehkä he viisaina kansalaisina ovat ajatelleet, monestakin syystä eikä suinkaan suotta, että puhuminen on hopeaa mutta vaikeneminen kultaa. Ja tämähän on inhimillisesti hyvin ymmärrettävää, varsinkin kun muistetaan missä ollaan.

Tarinaniskijämme eivät kuitenkaan jääneet vailla palautetta tarinoilleen. Mielipiteen ilmaisuja tuli lukijoita läheltä ja kaukaa: Kanadasta, Suomesta, Yhdysvalloista, Inkerinmaalta, Virosta, Siperiasta, Australiasta ja monesta muusta maapallomme kolkasta. Oli kiittäviä ja arvostelevia mielipiteitä. Myönteisiä ja imartelevia lausuntoja saatiin varsinkin niiltä lukijoilta, jotka kannattivat realistista sosialismia ja ihailivat sosialistista realismia. Se oli Punalipun kulta-aikaa. Lehden painosmäärä ehti kohota jo yli kahdentoista tuhannen. Sitten Moskovassa keksittiin Perestroika.

Vuonna 1984 Karjalan (ja niin muodoin myös Neuvostoliiton) kirjailijaliittoon kuului 22 kansallista (karjalaista ja suomalaista) jäsentä. Heidän keski-ikänsä oli 58 vuotta. Heistä 18 henkeä kirjoitti proosaa tai runoili tai teki kumpaakin, kaksi tutki kirjallisuutta ja kansanrunoutta ja kaksi käänsi (suomensi) kaunokirjallisuutta. Vuonna 1989 kansallisten jäsenten määrä oli supistunut seitsemääntoista. Heidän keski-ikänsä oli 64 vuotta. Joulukuussa -94 kansallisia jäseniä oli enää yhdeksän, heidän keski-ikänsä oli noussut jo lähes seitsemäänkymmeneen. Silti he yhä tänäänkin uurastavat proosan tai runouden parissa tai kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkimuksen alalla.

Vuosina 1979-84 kirjailijaliittoon hyväksyttiin kuusi kansallista jäsentä, 1985-90 neljä ja 1991-1994 enää vain kaksi, eli yhteensä vuosina 1979-94 kaksitoista henkeä. Heistä neljän on muuttanut pysyvästi Suomeen ja neljä on kuollut.

Syyt siihen, että Itä-Karjalan kansallinen kirjallisuus on joutunut syvään kriisiin ja suorastaan häviämisen partaalle, ovat yksinkertaiset ja ne ovat helposti nähtävissä ja tajuttavissa.

Kansallisten kirjailijoiden pääluku liitossamme pysyi monen vuosikymmenen ajan lähes muuttumattomana. Vuosina 1970-1986 Siirtyi manan majoille kymmenen kansallista kirjailijaamme. Samana ajanjaksona hyväksyttiin liittoomme yksitoista henkeä. Vuosina 1986-1989 tappiotili oli viisi ja voittotili kolme. Kello oli lyönyt, nuorten voimien tulo kirjallisuuteemme alkoi tyrehtyä.

Vuonna 1989 Punalipussa julkaistussa valokuvassa on PL:n "koko toimituksen konkkaronkka". Kuvassa hymyilee 19 toimituksen työntekijää. Nyt heistä on Careliassa työssä enää seitsemän. Yhdeksän kuvassa ollutta on muuttanut Suomeen ja kolme hakenut muuhun työhön. Naapuriin muuttaneiden joukossa oli viisi akateemisen sivistyksen saanutta nuorta ihmistä - kääntäjää, prosaistia, lyyrikkoa, jotka olivat jo todistaneet luovuutensa ja jotka olisi voitu hyväksyä kirjailijaliittoon. Yksi heistä ehdittiinkin hyväksyä ennen hänen lähtöään Suomeen.

Mauno Koiviston ystävällinen kutsu ympäri maailmaa asuville suomensukuisille palata juurilleen löysi laajaa vastakaikua myös Venäjällä asuvien entisten hämäläisten ja savolaisten keskuudessa ja paistutti tielle lähtevien virtaa. Yhä useampi pakkasi matka-arkkunsa ja häippäsi länteen mielessään uuden ja ehkä mahdollisen onnen houkutteleva kuva. Miten monta lahjakasta nuorta ihmistä yksistään kirjallisuutemme on menettänyt tämän juurilleen paluun takia. Tuskin tätä monen tuhannen ihmisen muuttoa toiseen maahan olisi tapahtunut ja jatkuvasti tapahtuisi, jos Itä-Karjalan ja yleensä Venäjän olot olisivat länsimaisittain demokraattiset, inhimilliset, jos ne eivät aiheuttaisi ahdinkoa ja ahdistusta, jos toimeentulo olisi turvattu ja elintaso edes kohtuullinen.

Karjala-kustantamo oli tasavallassamme toimiva kustannusliike, joka julkaisi myös kansallisten kirjailijoittemme ja kynäilijöittemme teoksia, kaunokirjallista proosaa, lyriikkaa, muistelmia, ym. Eräänä kauniina perestroikapäivänä valtio lopetti kustannusliikkeen toiminnan rahoittamisen lähes kokonaan. Tämä merkitsi sitä, että Itä-Karjalassa loppui suomen- ja karjalankielisen kirjallisuuden julkaiseminen. Kynäniekoillamme ei ole nykyään Venäjällä mitään mahdollisuutta saada julkaistuksi tuottamaansa tekstiä kirjoina. Heidän kanavikseen ja henkirei'ikseen ovat jääneet aikakauslehti Carelia ja lastenlehti Kipinä. Mutta valtion tuki myös niiden kohdalla on lähes olematon. Esimerkiksi Carelian palkkiokiintiö yhtä numeroa kohti on nykyisellään (joulukuussa 1994) puoli miljoonaa ruplaa, vaikka sen pitäisi olla vähintään 10 miljoonaa ruplaa.

Vuonna 1987 Punalippu maksoi kirjoittajalle taiteellisesta proosasta 200-300 ruplaa tekijänarkilta. Tarinaniskijä sai tällä rahalla kaupasta irti 70-80 kiloa laadultaan kohtalaista makkaraa tai suunnilleen saman verran juustoa tai voita. Hän saattoi vaihtaa ruplansa votkaan, ja sitä tuli laadusta riippuen 35-40 litraa, eikä hänellä pitänyt olla vaikeuksia silloisten surujensa hukuttamiseen. Nyt, vuonna 1994, Carelia lehti pystyy maksamaan tekijälleen proosa-arkilta 4000-5000 ruplaa. Tekijäparka saa tänään tällä rahalla 500g makkaraa tai 400g voita tai juustoa. Viinaa tippuu 500 grammaa. Sujuvakynäinen tarinanikkari valmistaa keskipaksun romaanin (noin 20 tekijänarkkia) suunnilleen vuodessa, myy sen Carelialle, joka maksaa hänelle 100 000 ruplaa (miinus verot!). Näin ollen hän saa vuoden työstä yhdeksän kiloa makkaraa purtavakseen tai kymmenen litraa valtion kirkasta kostuttaakseen silloin tällöin kurkkuaan. Myös kaunokirjallisuuden suomentaja tai venäjäntäjä kuolee nälkään ja janoon, jos hän tekee käännöstyötä postperestroikaa potevassa Itä-Karjalassa.

Lyhyesti: Itä-Karjalan (ja Venäjän Federaation) kirjailijaliitossa on enää yhdeksän kansallista jäsentä, heidän keski-ikänsä lähentelee seitsemääkymmentä vuotta. Carelian painos on pudonnut kahteen tuhanteen kappaleeseen, kirjailijoittemme (myös Venäjän kielellä kirjoittavien) on pakko tehdä työtään käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.

Kansallinen kirjallisuutemme jää eloon ja tarinointi jatku, jos tasavaltamme vallanpitäjät tajuavat, että kaiken kulttuurin, myös kansan ja kansallisen, nousun ja kehityksen perustana on kieli, jos he tajuavat, että meillä Itä-Karjalassa suomen-, karjalan- ja venäjänkieliseen kirjallisuuteemme kytkeytyy myös yleisinhimillisen eikä ainoastaan kansallisen kulttuurin omaksunta. Kansallinen kirjallisuutemme jää eloon ja tarinointi jatkuu, jos vallanpitäjämme alkavat hävetä sitä, että heidän johtamassaan sivistyneeksi sanotussa valtiossa kirjailijat ja kääntäjät ovat tarpeettomina heitetyt yhteiskuntamme ja sen kulttuurin ulkopuolelle.

Mutta onko vallanpitäjillämme häpy tallella?

www.locallit.net