www.locallit.net | www.locallit.net/english

50 vuotta Jalmari Virtasen runoilijauran alkamisesta
Karjalan neuvostokirjallisuuden luojia
Vladimir Mashin
Punalippu 3/1956, 86–90

Viisikymmentä vuotta sitten, syyskuun 28 pnä v. 1906, Pietarissa "Uusi Inkeri" lehdessä ilmestyi artikkeli "Kirottu raha", jossa kirjoittaja paljasti suurella vihalla kansan riistäjiä - kapitalisteja. Samana vuonna ilmestyi hänen ensimmäinen runonsa "Orjapaimenen laulu". Siitä lähtien J. Virtasen kirjallinen toiminta liittyy elimellisenä osana hänen sisältörikkaaseen elämäänsä vallankumoustaistelijana.

J. Virtanen astui siis kirjallisuuteen työläiskirjeenvaihtajana, mutta pian hän löysi oikean uransa kaunokirjallisuudessa ja hänestä kasvoi etevä runoilija, joka piti kirjallista työtänsä aseena vallankumoustaistelussa ja uuden, onnellisen elämän luomisessa.

Jalmari Virtanen oli itsenäisesti opiskellut runoilija. Hän syntyi Suomessa tammikuun 8 pnä v. 1889, työläisperheessä. Jo kahdeksanvuotiaana hänen oli pakko ansaita leipänsä aputöissä sahalaitoksilla. Kaksitoistavuotiaana hän joutui Pietariin, missä pääsi jo varhain tehtaaseen. Siellä hän tutustui vallankumouksellisiin ja otti osaa lakkoihin, levitti salaa kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä.

Virtanen otti aktiivisesti osaa vuoden 1905-1907 tapahtumiin - poliittisiin lakkoihin ja barrikaditaisteluihin. Vuonna 1910 hän sai karkoitustuomion. Ja vasta v. 1916 hän pääsi jälleen palaamaan Venäjälle. Pietarissa Virtanen osallistui taas Helmikuun ja Lokakuun vallankumouksiin. Siellä hän kirjoitti tunnetun runonsa "Leninin saapuessa".

J. Virtanen oli myös mukana Suomen työväenluokan vallankumoustaisteluissa vuonna 1918. Vallankumouksen tappion jälkeen runoilija tuli Venäjälle. Vuonna 1920 hän liittyi Kommunistiseen puolueeseen. Seuraavana vuona Virtanen saapui Karjalaan ja toimi täällä aktiivisesti kirjallisuuden ja yhteiskuntaelämän eri aloilla. Suurimman päivätyönsä hän teki kuitenkin runoilijana, Karjalan neuvostotasavallan kansanrunoilijana.

J. Virtasen runoissa ovat heijastuneet kaikki ajan syvimmät yhteiskunnalliset ilmiöt ja tapahtumat. Runoilija kertoo pontevin sanoin maamme proletariaatin vallankumouksellisesta taistelusta sekä kansalaissodasta ja Suomen luokkasodasta. Hän kertoo sosialistisesta rakennustyöstä ja sen sankareista, ihailee maamme luontoa, sen kauneutta ja maanuumenien rikkauksia. Parhaimmat runonsa ja laulunsa runoilija on omistanut sosialistiselle isänmaalle ja Kommunistiselle puolueelle.

J. Virtanen piti runotuotantonsa aseena työväenluokan taistelussa vapauden ja onnellisen elämän hyväksi. Hän kertoi itsekin siitä seuraavasti: "Runoja kirjoittamaan minua opetti luokkani. Minä näin, kuinka työläisiä auttoivat taistelussa "Varsovalaisen" sekä muiden vallankumouslaulujen säkeet. Silloin minussakin syntyi halu runoilla työväenluokan taistelusta vapauden ja sosialismin puolesta."

Jo ennen Lokakuun vallankumousta oli Virtanen kirjoittanut koko joukon sekä aiheensa puolesta että taiteellisesti hyviä runoja. Näistä mainittakoon sellaiset kuten "Orjapaimenen laulu" (1906), "Laulu aatteelle" (1908), "Verisunnuntai" (1909), "Me uskomme nousuun sen" (1915), "Työn Prometheus" (1916).

Virtanen kuvasi niissä totuudellisesti työläisten elämää kapitalismin oloissa, mutta useat sen ajan runoista, kuten "Sanomalehtipoika" ja eräät muut olivat vielä aatteellisesti epämääräisiä; abstraktinen onnen toivo ja kaipuu kuului vielä hyvin usein niissä:
Hoi, tulen huomen, orjien huomen,
Rikkaalta riistäös valta.
Nouse jo meillekin hohtava
huomen,
Nostaos puuttehen alta.
(Orjapaimenen laulu)

Mutta Jalmari Virtanen tuli pian omasta kokemuksestaan käsittämään, että vain taistelun tietä on proletariaatti valloittava vapautensa. Mielenkiintoinen on tässä suhteessa runo "Verisunnuntai". Siitä näemme, että Virtanen käsittää jo oikealla tavalla, ketä vastaan on taisteltava, että kansojen luottamus tsaariin oli haihtunut kuin tuhka tuuleen vuoden 1905 tammikuun tapahtumien jälkeen. Tämän runon suuri merkitys on siinä, että synkkinä taantumuksen vuosina runoilija osoitti rohkeasti työläisille heidän todellisen polkijansa ja kutsui lukijoita taisteluun tsarismia vastaan.

Taistelun kaipuu tuli Virtasen runoissa vieläkin kirkkaammin ilmi hänen ollessa karkoitettuna kaukana pohjoiseen, hiljaisella Kälviän asemalla. Hän tunsi siellä kipeästi yksinäisyytensä ja pyrki koko sielunsa tulisella voimalla sinne, missä taisteltiin.
Ma kaipaan sinne,
Missä joukot taistelee
ja liikkuu,
Kuni ryskäis ikisynkät korvet,
Ma kaipaan kapinaan,
Miss' soivat taistotorvet
Ja punaliput liekkein lailla
Paistelee.
En kaipaa tyyntä,
Onnen kultalaa,
Vaan kaipaan sinne,
Missä arvon saapi
Työ ihmisen, ken uhraa,
Ponnistaapi,
Osaltaan luoden
Uutta maailmaa.
(Kaipaus 1910)

Vallankumousvuosi 1917 aloitti uuden vaiheen J. Virtasen runotuotannossa, ja ensimmäisenä merkkinä siitä oli hänen vuonna 1917 kirjoittamansa runo "Leninin saapuessa", jonka hän sittemmin laajensi runoelmaksi "Paras johtaja vuossadan kuuman".

Leninin saapuminen merkitsi Venäjän proletariaatille suuren vallankumouksen lähenemistä ja sen tulevan voiton jouduttamista. Runoilija on hyvin sattuvasti tulkinnut tämän tulon merkityksen ja sen valtavan vallankumouksellisen innostuksen, minkä se nostatti laajojen kansanjoukkojen keskuudessa.

Tapahtui suuri Lokakuun vallankumous. Kuten kaikki työväenluokan kirjailijat, niin Virtanenkin riensi kuvaamaan, kuinka Venäjän kansat, joilla ei ennen ollut edes alkeellisimpiakaan oikeuksia, nousivat taisteluun vapautensa puolesta ja päästyään voitolle alkoivat rakentaa uutta yhteiskuntaa. Tätä aihetta Jalmari Virtanen käsittelee monissa runoissa, joista parhaimpia ovat "Irtyshin rannalla" (1918), "Pyhä Lokakuu" (1922), "Viisivuotiaalle" (1925), "Orjuudesta voiton juhliin" (1926), "Juhlaruno" (1930), "Maailma nuorten" ja eräät muut. Aatteellisen selvyyden ohella näiden runojen ansiona on myös niiden hiottu muotokauneus ja runollisuus.

Näissä runoissa J. Virtasen runoilijataito kohoaa parhaimpiin savutuksiinsa. Runoilija hakee sellaisia kuvauskeinoja, joiden avulla hän voisi tehokkaammin näyttää elämän totuutta. Ja mielestämme hän on siinä onnistunut: esimerkiksi runossa "Orjuudesta voiton juhliin", sen lakooniset säkeet, sen tahdikas iskevä rytmi antoivat runolle pontevan sävyn. Runon pontevuus vuorostaan aivan kuin korosti sen sisällön suurta merkitystä. Tarkat ja kuvaavat epiteetit tekivät runon värikkääksi ja kuvarikkaaksi. Virtasesta oli sangen tärkeätä, että jokainen sana, jokainen runokuva sisältäisi mahdollisimman paljon ajatusta, luonnehtisi monipuolisemmin runon sisällön.

Kuitenkin Jalmari Virtanen kiinnitti eniten huomiota uuden elämän rakentamiseen Karjalassa ja kauniin pohjolan luonnon kuvaamiseen. Mutta samoin kuin useimmat 20-luvun kirjailijoistamme hän kertoi eniten itse rakennustyön prosessista, sen valtavista mittasuhteista, ja vielä silloin vähemmän uuden ihmisen kehittymisestä. Mutta uuden luovan työn vaikutuksesta syntyy ja kehittyy myös uusi sosialistinen yhteiskunnan ihminen. Tätä aihetta hän käsittelee sitten 30-luvulla, esimerkiksi runoissaan "Meidän prikaadi", "Nuorten uittajain laulu" (1932), "Kaksi matkustajaa" (1936), "Starikka ja kolhoosi" (1931) ym.

Koko neuvostokansan silloinen taistelu oli kovaa ja ankaraa kamppailua riistäjäluokkaa ja takapajuisuutta vastaan. Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta kansa raivasi maata, rakensi uusia kaupunkeja ja tehtaita, hävitti pois kapitalismin jätteitä. Virtasen näistä runoista henkii optimismia ja lujaa uskoa sosialismin voittoon. Tekijä itse kulki rakentajain ensi riveissä julistaen koko kansan nimessä:
Me tulemme!
Ja me tulemme taistellen!
Sen, minkä raivaamme maata,
Sen sosialismia luomme,
Viisivuotiseen suunnitelman
me tornihin tiilejä tuomme!

Esiintyessään erikoisesti Karjalan kansan laulajana J. Virtanen kuvasi tietysti ensi vuorossa Karjalaa, kirjoitti suurella lämmöllä sen ihmisistä, heidän uurastuksistaan uuden elämän luomiseksi. Ja erikoisen läheistä on Virtaselle pohjolan karun luonnon kauneus. Kaikki on runoilijalle suloista - sekä karjalainen kalastaja että karjalaiset maisemat - tyynet järvet ja vuolaiden koskien kohina. Karjalan luontoa hän kuvasi aina koko sydämensä lämmöllä. Voimme tosiaankin laulaa:
Somat soudella virrat on Karjalan maan,
Somat rannat sen järviä kaunistaa,
Somat saaret ja salmet ja lehdon puut,
Soma rahvahan on oma valta!

Mutta kertoessaan Karjalasta Virtanen tulkitsi aina Karjalan kansan kiinteää yhteyttä koko Neuvostoliiton elämään. Sellaiset runot kuten "Ondrein kaipuu" (1922), "Sovetti-Karjalalle" (1922), "Aunus" (1923), "Somat soudella virrat" (1927) ym. kaiuttavat ylistystä ei ainoastaan Karjalalle vaan koko Neuvostomaallemme. Sosialistiselle Synnyinmaalle omistetuiksi hymneiksi voitaisiin sanoa runoja "Isänmaani" (1936) ja "Aamulaulu" (1937). Isänmaa on J. Virtasen kuvaamana aina kukoistava ja kaunis kuin "loistava auringon säde". Se uhkuu elämänriemua ja syvää tyydytystä. Tekijä ylistää runoissaan neuvostotasavaltojen lujaa liittoa ja maamme kansojen suurta veljellistä ystävyyttä.

Tämä aihe punoutuu kiinteästi toiseen - Synnyinmaamme puolustamiseen, sen puolustuskunnon lujittamiseen, luoteisten rajojemme vartioimiseen. Virtasella on koko joukko runoja, joissa hän kertoo Punaisesta Armeijasta, sen voitoista kansalaissodan vuosina sekä sen valmeudesta puolustamaan maatamme.

Runoissa "Vartiot vuoroon" (1931), "Rajalla vartio valppaana käy" (1933), "Timantteja" (1935) runoilija kuvaa maamme rajavartiolaisia, heidän sankaruuttaan, valppauttaan ja uhrautuvaisuuttaan. Runossa "Rajalla vartio valppaana käy" on luotu mainio kuva neuvostorajavartiolaisesta, joka on valmis viimeiseen hengenvetoon asti puolustamaan Synnyinmaatansa. Ylivoimaisessa taistelussa kaatuivat miehuullisesti etuvartioston urheat puolustajat. Eloon jäin vain yksi vaikeasti haavoittunut rajavartiomies. Hänen oli vietävä lähimmälle naapurivartiostolle tieto vihollisen äkillisestä hyökkäyksestä. Mutta riittääkö hänellä voimaa siihen? Mies ponnistaa kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa vaikkapa verensä hinnalla.

Tuossa runossa on kappale rajavartijain raskasta elämää ja tämän konkreettisen kuvan avulla on annettu hyvin yleistävä kuvaus neuvostoihmisen uhrautuvaisuudesta kun isänmaan onni ja etu vaatii. "Rajalla vartio valppaana käy" on kaunis ballaadi, jossa syvä aatesisältö yhdistyy taitavasti hiottuun muotoon.

Suuri sijansa Virtasen runoudessa on Suomen luokkasodan kuvaamisella. Vuoden 1918 vallankumouksen ankaran tappion jälkeen monet Suomen työväen runoilijoista ja kirjailijoista vaipuivat epätoivoon ja lakkasivat luottamasta Suomen proletariaatin voimiin. Virtasen ja hänen aikalaistensa - erikoisesti S. Mäkelän runot huokuvat syvää uskoa ja luottamusta Suomen kansan tulevaan voittoon. Miehekkäästi he puhuivat Suomen työläisrahvaan taistelusta ja siitä, että ankarasta tappiosta huolimatta vallankumouksen aate elää Suomen proletariaatin keskuudessa ja että Suomen työväenluokka on kerran voittava. Tämän ajatuksen Virtanen on mainiosti tulkinnut runossa "Hyvästi Suomi". Jättäessään hyvästi Suomelle runoilija sanoo, ettei hän lähde maasta ainiaaksi, vaan palaa sinne taas, kun uusi kumouksen liekki leimahtaa:
Taas konsa maassa Suomenkin
Kumous-aamu koittaa,
Ja aate, jolla uhrasin,
Sydämet valtaa, voittaa,
Kun kumouksen sotamies
Käyn sinne, miss on taistolies,
Ja laulan voitostamme

Virtanen on parhaissa runoissaan saavuttanut suuren omaperäisyyden, lyyrillisen tenhovoiman liittyneenä aatteellisen sisällön syvälliseen tulkintaan. Siinä suhteessa runoilijoittemme nykypolvella on häneltä paljonkin opittavaa.

Eräänä J. Virtasen runouden tärkeimmistä ja huomatuimmista piirteistä on sen kansanomaisuus. Runoilija kuvaa totuudenmukaisesti ja suurella taidolla Karjalan kansan elämää, toimintaa ja kehitystä. Hän rikastutti runouttaan ammentamalla aiheita ja aineksia karjalaisesta kansanrunoudesta ja "Kalevalan" aarteistosta.

Virtanen käytti taitavasti runoissaan karjalaisella kansanrunoudelle ominaisia kauniita alku- ja loppusointuja, sattuvia vertauskuvia, parallelismeja, sointuvaa rytmiä ynnä muita kansanrunoudesta lähtöisin olevia taidekeinoja.

Mielestämme on "Kalevalan" taidetyylin runollisia keinoja käytetty onnistuneesti esimeriksi runossa "Kuvia Pohjolasta". Siinä toistuu sanajärjestys tai jokin yksi sana, mikä vie runon ajatusta eteenpäin ja laajentaa kuvaa, kuten seuraavista säkeistä näkyy:
Sini vuorilla kumman on tummaa,
Sini tummaa, ja harmaa kuori
Joka kaartavi vuorien summaa,
Joka puolella nousevi vuori.

Ovi päivän jo aitassa aukee,
Ovi aukee... Ja aurinkovaarin
Ulos astuvi poika, ja laukee
Valonuolensa kaunehin kaarin.

Vesi Kannaslehdessa läikkyy,
Vesi läikkyy ja kalvossa saaret
Alaspäin korupitseinä väikkyy,
Koru - kiertävät rantoja kaaret.

Jalmari Virtanen osasi herkimmin Karjalan neuvostokirjallisuudessa seurata Vladimir Majakovskin ja Demna Bednyin perinteitä. Hän samoin kuin hekin riensi runokielellä sanomaan sanansa monista päivän aiheista ja kysymyksistä, kaikesta siitä, mitä elämä toi uutta ja mielenkiintoista. Sitä todistavat sellaiset runot kuin "Punainen poro", "Tietä", "Sosialistinen kilpailu", "Revontulet Pohjolassa". Se oli runoilijan tehokasta puuttumista elämään, sen moninaisiin probleemeihin ja asioihin. Majakovskin tavoin hän halusi asettaa väkevät runoilijan lahjansa palvelemaan kansaa.

J. Virtasen runotuotannon kehitykseen vaikutti suuresti Maksim Gorki. Gorkin ja Virtasen kirjeistä toisilleen voimme nähdä, miten paljon huomiota Gorki kiinnitti Virtasen runoihin, kuinka hän ohjasi tätä, kehotti valaisemaan ensi vuorossa proletaarisen taistelun, sosialistisen rakennustyön sekä uuden ihmisen muovautumisen peruskysymyksiä. Mainion lausunnon J. Virtasen runoudesta Gorki antoi alkulauseessa, jonka hän kirjoitti Virtasen runokokoelmaan "Lauluja työn lomassa", joka ilmestyi v. 1930.

"Jalmari Virtanen on luja ja reipas, sillä hänellä on laillinen oikeus sanoa sen, mitä ei voi sanoa yksikään porvarillisista runoilijoista - kirjoitti Maksim Gorki. - Juuri tässä reippaudessa, tässä uskossa työväenluokan, oman luokkansa voimiin ja sen voiton väistämättömyyteen - siinä juuri on uuden maailman laulajien runouden olemus ja sisältö, siinä sen kumoamaton yhteiskunnallis-vallankumouksellinen arvo...
Satiirikko menneeseen nähden, ankara realisti nykyhetkeen ja vallankumouksellinen romantikko tulevaisuuden näkemiseen nähden - sellaisen pitää minun mielestäni työväenluokasta lähteneen kirjailijan olla. Sellaiseksi minä katson Jalmari Virtasen ja kaikki todelliset vallankumoukselliset työläisrunoilijat."

Jalmari Virtanen tunnettiin myös hyvänä suomentajana. Hän suomensi Venäjän kirjallisuuden klassikkoja A. S. Pushkinin ja N. A. Nekrasovin runoja sekä useita V. Majakovskin, D. Bednyin, A. Bezimenskin, J Kupalan ja eräiden muiden neuvostorunoilijain tuotteita. Runojen ohella hän suomensi proosakirjallisuutta, mm. J. Libedinksin "Komissaareja", G. Gishin "Suomi, me palaamme", J. Hashekin "Kunnon sotamies Shveikin seikkailut" ym.

Virtanen suomensi hyvin vapaasti ja luontevasti, usein mukaellen ja soveltaen suomentamiaan runoja Karjalan oloihin. Esimerkkinä siitä voimme mainita D. Bednyin runon "Saattolaulu", jonka suomennoksessa oli melkoisesti karjalaista väritystä ja jota aikanaan laulettiin paljon.

Jalmari Virtasen tuotannossa heijastuivat eräät itseoppineiden työläisrunoilijain puutteet. Heillä ei ollut aikanaan mahdollisuutta käydä koulua, elämä oli yhtämittaista taistelua. Mutta kansa piti ja pitää yhä heidän lauluistaan. Eräistä puutteellisuuksistaan huolimatta J. Virtasen runoudella oli silti ja on yhäkin suuri merkitys ja arvonsa tasavaltamme neuvostokirjallisuudessa. Siksi hänen valittujen runojensa julkaisemista tänä vuonna suomen ja venäjän kielellä on kaikin puolin tervehdittävä.

Jalmari Virtanen on väkeä runoilija ja eräs Karjalan neuvostokirjallisuuden luojia, hän oli herkkä lyyrikko ja aina taistovalmis soturi kirjallisuudessa. Hän oli myös nuorten runoilijoittemme parhain opastaja ja kasvattaja. Valitettavasti hän ei saanut rauhassa jatkaa rakasta runoilutyötään.

Jalmari Virtasen runous tulee kauan elämään Se on työväenluokan suurten taisteluvuosien vallankumouksellista runoutta. Se kertoo jälkipolville siitä, miten raskaita taisteluja sosialismin maa on joutunut käymään. Mutta samalla se kertoo myös työkansamme suurista luovista voimista, sen henkisestä ylevyydestä ja jaloista päämääristä, joita Jalmari Virtasen runous on palvellut ja palvelee.

www.locallit.net