www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kynänjälkeä tasoittelemaan
Matti Mazajev, Karjalan kirjailijaliiton neuvonantaja
Punalippu 6/1967, 109–112

Sellaiset sanat kuin taitaminen, taito, taituri, taitaja on johdettu verbistä taitaa. Siitä juontaa alkunsa myös sana "taide". Kirjallisuus on taidetta, ja kirjallisuuden tekeminen vaatii tekijältään monen muun asian ohella taitoa, taitamista, so. Alan työtapojen, tekniikan, monenmoisten niksien tuntemusta ja hallintaa. Tuskinpa on olemassa mitään oikotietä tällaiseen taitoon ja taitamiseen, omakohtainen kokemus lienee tässäkin tapauksessa parasta taitamisen hankintaa - eihän suotta sanotakaan: työ tekijäänsä neuvoo. Mutta liioilta erehdyksiltä ja epäonnistumisilta voi välttyä, jos ottaa oppia toisten tekemistä virheistä. Todellakin, ammattiveljen tai harrastelijatoverin tuotteen puutteellisuuksien ja ansioiden erittely auttaa pääsemään kypsempiin tuloksiin omassa luovassa työssä, auttaa nopeammin eteenpäin kirjoittamisen useinkin ohdakkeisella polulla. Sarjamme Kirjallisessa työpajassa, jonka Punalippu nyt aloittaa, sisältääkin otteita juuri tämäntapaisista erittelyistä. Aineisto n otettu kirjallisista lausunnoista tai kirjeistä, joita allemerkinnyt on antanut tai lähettänyt kirjailijaliiton kirjallisen neuvonantajan ominaisuudessa kynäilijätovereilleen luettuaan ja parhaansa mukaan resensoituaan heiltä arvosteltavakseen saamansa kertomuksen, kuvauksen, kertoelman tai romaanin.

Kynäilyyn innostuneelle sanotaan tavallisesti, että nousu alan vihreälle oksalle on helpointa aloittaa kertomusten sepittelystä. Tällöin halutaan viitata tutun sanonnan hyvään neuvoon: tyvestä puuhun noustaan. Kieltämättä kertomuksen teko vaikuttaa yksinkertaiselta esimerkiksi romaanin kirjoittamiseen verrattuna. Romaanintekijän monet kiusat, rakenteen, juonenkulun monimutkaisuus, henkilöiden paljous, jne. eivät rasita novellistia. Mutta kun puhutaan novellista tai kertomuksesta on painavaa syytä muistaa toinen tuttu sanonta: vähässä paljon seisoo. Ja kertomus on juuri se "vähä", jossa pitää paljon seisoman. Kaikki vertaukset ontuvat, silti romaanintekijää uskaltaa verrata rautavaluriin, molemmat tarvitsevat suuria ainesmääriä ja runsaasti pinta-alaa toteuttaessaan luomuksiaan, joiden vaikutus liittyy ennen muuta kokoon, massaan, tilan käyttöön. Kertomuksenkirjoittaja lienee verrattavissa jalokiviseppään, kumpikin tekee tarkkuustyötä ja rakentaa nautittavan kokonaisuuden vähistä mutta tarkoin punnituista yksityiskohdista. Kertomuksessa, silloin kun se on parhaimmillaan, ei ole merkityksetöntä seikkaa, detaljia, nyanssia. Tämä vaatii tekijältä äärettömän paljon, mutta jos kirjoittaja todellakin oppii hallitsemaan novellistiikan, kertomusten kirjoittamisen taidon, hän on saavuttanut yhden taidekirjallisuuden huipuista.

Erään savolaisukkelin kerrotaan kalamatkalta palattuaan sanoneen, että suurija kaloja kannattaa pyytee vaikkei niitä saesikaan. Ukon sanoja hieman muunnellen todettakoon tämän esipuheen tapaisen lopuksi, että hyviä kertomuksia kannattaa aina kirjoittaa, vaikkei joka kerta onnistuisikaan.

Allaolevissa otteissa kosketellaan kertomuksen kirjoittamiseen liittyviä asioita, lähinnä rakenteellisia seikkoja. Otteissa puhutaan myös kielestä, sen käytöstä.

Kirjeestä toveri M:lle
"Kertomuksessa, missä tahansa kaunokirjallisessa tuotteessa, tekijä kohottaa (tahallaan, joskus tahattomasti) kuvaamansa tosiasian, faktumin, yksityisen tapauksen tapahtumaksi, yhteiskunnallisesti, poliittisesti, filosofisesti, eettisesti merkittäväksi tapahtumaksi.

Minusta tuntuu, että pikku jutuissasi Sinä et ole aina osannut tehdä tuota "syvennystä", nostaa tapausta tapahtumaksi. Tämä, sanoisinko, taitamattomuutesi kirjoittajan ilmenee mielestäni myös kertomuksessa Räntäsateella. Siinä on episodi, josta nähdäkseni laulu pitäisi tehdä. Tarkoitan suomalaisen soppakuskin ja venäläisen sotavangin kohtausta tiellä suomalaisten selustassa. En tässä katso tarpeelliseksi puuttua siihen, miten tekijä tuon kohtauksen, situaation ratkaisee, haluan vain alleviivata tapauksen ainutlaatuisuutta ensiksikin ja toiseksi sen otollisuutta, sopivuutta esim. kertomukseksi. Tilannehan on jännittävä, dramaattinen, kaksi ihmistä rintaman eri puolilta, autio tie, kivääri ja pistooli Tässä on todella tapaus, situaatio, jossa kirjailija - filosofi, psykologi, taiteilija - voi syventää aihettaan, ideaansa, henkilöitään loputtomasti.

Muutama sana juttusi rakenteesta. Räntäsateella on nähdäkseni rakenteellisesti hajanainen, epäyhtenäinen, ja toisaalta, kertomuksen sisältö ei ilmeisestikään vaadi, edellytä juuri tällaista muotoa (rakennetta). Ankarasti ottaen jutussa on kaksi kertomusta: 1) Aleks. Ivanovna 2) sotavankimuistelma, toisin sanoen, kehyskertomus (Aleks. Ivanovna) on liiaksi itsenäinen.

Ajatellaanpa yleensä kertomuksen rakennetta. Kun kertomus on teos, jossa esitetään joko teko tai tapahtuma tai jotkin vaiheet, niin ilmeisesti kertomuksella on juuri tämä teon, tapahtuman, näiden vaiheiden ulkonaisen kulun ja sisäisen logiikan edellyttämä rakenne. Kertomuksessa voi olla esim. viisi osaa: 1) johdanto 2) ylenevä toiminta 3) huippu 4) aleneva toiminta ja 5) loppu. (Voi olla vähemmänkin, esim. kolme - johdanto, tapausten kehittyminen ja ratkaisu.) Kertomuksen johdanto luonnehtii tapahtumien ajan ja paikan, toimivat henkilöt, toiminnan aiheen, tarkoituksen tai valmistukset, siis yleensä ne olosuhteet, joista toiminta kehittyy. Käsittely kehittää sitten yhä kohoavasti toiminnan juonen huippuunsa ja esittää sen ratkaisun...

Kielihän kuuluu taidekeinoihin. Silloin kun kysymys on dialogista, vuoropuhelusta, kielen merkitys henkilön luonnehtijana on ensiarvoinen. Näyttää siltä, että Sinä et ole osannut tehdä Hanhien jokaisen henkilön kieltä omaperäiseksi. Jutun melkeinpä jokainen henkilö puhuu lähes samalla tavalla, samalla sävyllä. On syytä tässä yhteydessä muistuttaa eräästä vaarasta, joka meitä kaikkia suomen kieltä käyttäviä vaanii ollessamme tiiviissä vieraskielisessä ympäristössä. Kielen, sanan käytön ja varsinkin lauseen rakentamisen mallina tahtoo usein olla venäjän kieli, sen syntaksi, ts. käy niin, että henkilömme, "sankarimme" puhuvat suomenkielisin sanoin venäjää. Kirjoittajan pitää olla äärettömän tarkka sanailussaan, kuunnella jokaista lausetta ja sanaa."

Kirjeestä toveri B:lle
"Kertomuksessanne Anoppi sisältyy hyvä ajatus, oikeastaan opetus. Juttunne on aiheeltaan kiintoisa. Näkemyksenne pohjavireenä on huumori. Anopin henkilöhahmo on melko elävä ja uskottava. Mutta nähdäkseni oikeata kertomusta ei ole vielä syntynyt, kertomusta kaikkine konkreettisine yksityiskohtineen. Kuva elämässä, jonka te olette luonut, on kovin epätarkka, hajanainen. Kirjoittajan pitää osta piirtää sekä henkilöt, että se ympäristö, tausta, asuma-ala, miten sen nyt sanoisi, jossa henkilöt liikkuvat, toimivat, puhuvat, ajattelevat, jne. Tausta pitää olla tarkka (mutta ei välttämättä pikkutarkkaa tai edes yksityiskohtaistakaan). Puhe ei ole ainoastaan esineistä tai maisemista, vaan myös ajasta, sen hengestä, sen merkeistä.

Pieni esimerkki tarkkuudesta: jos Jussi on ollut sodassa, niin hän on nyt vähintään 42-vuotias. Mutta Jussipa vaikuttaa aivan nuorukaiselta. Millään detaljilla hänen nykyistä ikäänsä ei ole luonnehdittu. Tai jos kertomus tapahtuu heti sodan jälkeen, niin se ei näy millään tavalla.."

Kirjeestä toveri R:lle
"Te olette ottaneet kuvauksenne kohteeksi kiinnostavan aineiston. Te kirjoitatte nykyajasta, maaseudun ihmisistä, heidän työstään ja elämästään yleensä. Parasta kertomuksessanne on mielestäni Eemeli Hartikan, Iron ja Muarien henkilöhahmot. Ne on saatu aika eläviksi, uskottaviksi. Heidän on esitetty toimivina, siksi he jäävät mieleen. Toisena hyvänä piirteenä kertomuksessa on elämänympäristön, kylän, maiseman kuvaus. Se on paikoin luontevaa ja värikästäkin. Kolmantena myönteisenä seikkana pitäisin sitä, että tekijä väläyttelee näkyviin eräitä maaseutuelämän nykyongelmia.

Ylempänä mainitsin, että olette "ottanut kuvauksenne kohteeksi... aineiston" ja että te "kirjoitatte" siitä. En ole tehnyt näin suinkaan sattumalta. Todellakin ko. kertomuksen suhteen ei voida kovinkaan tarkasti määritellä sen aihetta, kohdetta, voidaan vain ylimalkaisesti sanoa, että kertomuksessa kuvataan jonkin maaseutuasutuksen elämää tai nuoren prikatiirin edesottamuksia. Tosin voitaisiin eräin edellytyksin väittää, että teoksen aiheena on mainitun prikatiirin naimapuuhat, mutta tällainen aihemääritys ei vastaisi ainakaan teoksen nimeä: Työelämän alkutaivalta. Ja nimi on tärkeä seikka!

Kertomuksen aihetta vieläkin epäselvemmäksi jää lukijalle tekijä idea, ajatus, ts. se mitä tekijä on teoksessaan halunnut sanoa, missä tarkoituksessa, minkä puolesta ja mitä vastaan hän on sanan peistä taittanut. Voidaan taaskin ylimalkaisesti todeta, että tekijän ideana, tarkoituksena on ehkä ollut antaa myönteinen kuva maaseudustamme, sen ihmisistä.

Kun jokaisella tekijällä on oma ja vain hänen aineistonsa (aiheensa) niin myös hänen tarkoituksensa (ideansa) muodostuu konkreettiseksi, selväksi ja tavallaan ainutkertaiseksi. Yhtä ilmeistä on sekin, että konkreettiseksi selväksi tarkoitus muodostuu vain siinä tapauksessa, jos tekijä pystyy johtamaan "juontamaan" sen omasta aineistostaan kyllin syvällisesti (filosofisesti, psykologisesti, taiteellisesti).

Te olette nimittänyt teoksenne kertomukseksi. Tietysti, kyllähän kertomukseksi voidaan nimittää teosta kuin teosta, jos siinä kerrotaan vaikkapa tapahtumista, ihmisistä, tunteista, jne. Näin tehdään varsinkin silloin, kun sanalle "kertomus" ei anneta kirjallisuuslajin merkitystä. Mutta kirjallisuustieteessä ja yleensä kirjallisuudessa määritellään tarkasti kunkin teoksen laji (genre) ja tällaisella määrittelyllä on tärkeä merkitys. esim. sama aihehan voidaan kirjallisuuden eri lajeissa (runossa, runoelmassa, pakinassa, romaanissa, eepoksessa, jne.) käsitellä eri tavalla, eri sävyssä. Kun tekijä asettaa päämäräkseen kertomuksen kirjoittamisen (silloin kun aineisto tuntuu "valautuvan" kertomukseksi) niin hän on otettava huomioon esim. kertomuksen muodolle, rakenteelle, asetettavat vaatimukset. Ja tällaisia vaatimuksia todella on olemassa, vaikkakaan niistä ei aina eikä yksityiskohdissa olla samaa mieltä.

Kertomuksesta annettuja määritelmiä lienee yhtä monta kuin niiden antajaakin. Kuitenkin kertomuksesta tavallisesti sanotaan, että siinä on kerrottu tai kuvattu yleensä jokin tapahtuma esim. ihmisen elämästä. Jos romaanissa kerrotaan mahdollisesti koko ihmiselämä kaikkine kohokohtineen, niin kertomuksessa ehkä vain yksi tällainen "kohokohta". Mutta vaikka kertomuksessa onkin vain yksi tapahtuma, elämys, niin kertomus voi antaa yhtä syvän, yhtä moniperspektiivisen kuvan ihmiselämästä kuin romaanikin. Kaikki riippuu tekijän mestaruudesta, taidosta, ajattelun syvyydestä. Esimerkkejä: Tshehov, Maupassant, O´Henry, Haanpää, jne.

Teoksenne ei vastaa monessa suhteessa kertomukselle asetettavia vaatimuksia, ts. ei vastaa sitä, mitä on totuttu kertomuksena pitämään. Siinä on eräitä aineksia vaikkapa kertoelman, pienoisromaaniin asti, esim. juonen kannalta.

Lopuksi kirjallisuuden peruselementistä - kielestä. Te olette osuvasti, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa käyttänyt rehevää, sointuisaa kansankieltä, siis repliikeissä, vuoropuheluissa. Ja tällaisessa tekstissä ilmenevätkin kielivaranne, mahdollisuutenne sanankäyttäjänä. Näistä kansankielen tarjoamista varoista ja yleensä rahvaan kielen nojaten rakennatte monta oivaa, omaleimaista sanontaa. Mutta vain paikoin. Joten ihmetellä täytyy sitä sanonnan mutkikkuutta, kankeutta, epäselvyyttä mikä sävyttää melkeinpä kauttaaltaan teostanne. Tällainen kielenkäyttö on täysin vierasta teille, teidän laadullenne ihmisenä, kuvaajana, kirjoittajana. Se on vieraasta kaivosta otettua. Tekstissä on runsaasti varsinkin raskasta virkkeiden rakentelua, toisena pahana on tyylin sekavuus.

Yhteenvetona sanoisin, että teillä on hyviä edellytyksiä kirjalliseen työhön. Teidän pitää vain kussakin tapauksessa tarpeeksi syvällisesti pohtia aihettanne, kirkastaa se itsellenne samoin kuin ideanne: "missä tarkoituksessa minä tartun kynään". Teidän on myös ajateltava perin pohjin sitä mihin muotoon (pakina, kertomus, kertoelma jne.) aineistonne parhaiten voisi valautua kullakin kertaa. Lisäksi teidän on vapauduttava kaikesta teennäisestä, syvällisyyttä tavoittelevasta kielenkäytöstä ja pysyttävä omassa, teille luontuvassa ja tutussa kielessä."

Katkelma lausunnosta, joka on annettu nimimerkki A. Railolle hänen kertomuksestaan Kun tuomet kukkivat.
"...Paha kompastus on tekijälle sattunut kielenkäytön kohdalla. Hänen kielensä on koreilevaa, imelää kaikissa luontoa kuvaavissa kohdissa. Ei pidä väen väkisin yrittää kirjoittaa kauniisti, kaunokirjailla, vaan pyrkiä muuten ilmeikkääseen, tarkkaan sanontaan. Repliikit ovat jäykkiä, ne eivät soi kuten vapaa kaunis puhuttu kieli ihmisten suussa. Sanojen tunne- ja tyyliarvoon pitää kiinnittää vakavaa huomiota. Nyt jutussa esiintyy tyyliarvoltaan mitä erilaisimpia sanoja, varsinkin arkityylin sata sattuvat korvaan ilkeästi."

Ote toveri S:lle annetusta lausunnosta (Kertomus Rakkauden katkettu).
"Pidän tekijää omalaatuisena elämänfilosofina, vaiheikkaan elämänkoulun käyneenä miehenä, perusteiltaan humoristisena, mehukkaan sanan osaajana. Jolle ole tässä erehtynyt hänen persoonallisuuttaan määritellessäni, niin tuon kaiken hänen erikoislaatuisuudestaan (ns. tekijän persoonallisuudesta) pitäisi jollakin tavalla ilmetä myös hänen kirjallisissa tuotteissaan. Mutta sitäpä ei ilmene. Ovatko syynä jotkin kirjalliset vaikutteet (huonot)? Eikö tekijä kynänkäyttäjänä ole löytänyt itseään? Mistä johtuu esim. tämän kertomuksen teennäinen, toveri S:lle vieras sävy, intonaatio, miten sen nyt sanoisi?

Tapaus, jonka tekijä on jutussa kertonut, on kaiketi tosielämästä otettu, samoin henkilöt, aineisto kokonaisuudessaan on ilmeisesti lähellä nähty, kyllä minä sen uskon. Mutta mikä on tekijän idea, tarkoitus, filosofia loppujen lopuksi? Minä en luettuani tuntenut, että olisin ollut ajatuksellista tai taiteellista elämystä rikkaampi. Päinvastoin, koko juttu särähteli korvissani kuin melodraama. Kyllä toveri S. osaa kirjoittaa, kuvata, mutta hänen pitäisi todella löytää kirjoittajana itsensä".

Peräkaneetiksi muutama sana. Yllä on ollut puhe ensisijassa kirjallisen työn tekniikasta, ammattinikseistä, jos niin voi sanoa. Toinen puoli ja ilmeisestikin painavin puoli on teoksen sisältö ja sellainen sisältö, joka koskettaisi mahdollisimman monia ihmissydämen kieliä. Tämä älköön unohtuko.

Sarjamme seuraavassa osassa tarkastellaan muun muassa aineksien valintaa kaunokirjalliseen teokseen ja romaanin rakenneseikkoja.

www.locallit.net