www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kielen parissa puurtaen
Matti Mazajev, Karjalan Kirjailijaliiton kirjallinen neuvonantaja.
Punalippu 4/1968, 119–121

Sarjamme edellisessä jaksossa kosketeltiin kertomuksen tekoon ja kaunokirjalliseen tuotteen ainesten valintaan liittyviä kysymyksiä. Samalla esitettiin myös muutama huomautus kielestä.

Kieleen, kielenkäyttöön kaunokirjallisessa teoksessa on kuitenkin syytä palata uudestaan ja palata niihin sarjamme koko jakson puitteissa. Näin ennen kaikkea siksi, että kirjallinen neuvonantaja on joutunut tekemään kielellisiä huomautuksia tähän mennessä jokaisen arvosteltavakseen saamansa käsikirjoituksen kohdalla. Johtopäätös on itsestään selvä: kynäilijät eivät aherra läheskään riittävästi kielen parissa, he eivät anna kielelle sitä merkitystä, joka sille kuuluu ajatuksen ilmaisuneuvona.

Kielellä on sanataiteessa keskeinen merkitys, tätä on syytä korostaa, eikä tätä väitettä ole vaikea todistaa oikeaksi. Ajatellaanpa elämän kuvausta kirjallisuudessa. Se tapahtuu ennen kaikkea kielen avulla, ja kielen käyttöön ovat sidottuja kirjallisuuden tärkeimmät muodon erikoisuudet - juoni ja rakenne. Kirjailija ilmentää persoonallisuutensa, taitonsa, erikoislaatunsa juuri kielen tarjoamin keinoin. Maksim Gorki sanoo: "Kieli on kirjallisuuden alkuaines, se on kirjallisuuden tärkein työväline ja yhdessä tosiasioiden ja elämänilmiöiden kanssa - sen materiaali." Kaikki muut kirjallisuudelle ominaiset elämän taiteellisen heijastamisen keinot, kuten esim. juoni, kompositio, kirjallisuuden laji, ovat kielen ilmaisumahdollisuuksien toteuttamista, realisointi.

Tunnetun suomalaisen kirjailijan Lauri Viidan teoksessa "Suutarikin, suuri viisas" on mietelause, joka sisältää osuvan havainnon: "Jos kirjailija ei osaa kieltään, hän ei osaa muutakaan": Mietelmän ajatus tukee edellä sanottua kielen merkityksestä kirjallisuudessa, mutta siihen sisältyy myös metodinen viite: Kirjailijan on opittava kielensä, osatakseen muun.

Ottakaamme nuo neuvo varteen, ja päästäksemme opintiellä eteenpäin meidän on löydettävä ainakin pahimmat virheet kirjallisten tuotteittemme kielessä ja karsittava ne vähitellen pois.

Edellä tuli jo todettua, etteivät kynäilijät läheskään aina kiinnitä tarpeeksi huomiota kielelliseen hioskeluun työssään. Neuvonantaja saakin usein arvosteltavakseen käsikirjoituksen, joka kyllä sellaisenaan on liikuttava todiste luomisen riemukkaista hetkistä, mutta asiallisesti se on vasta konsepti, ensimmäisen kirjoittamiskerran jälkeen syntynyt luonnostelma. Surkeuden ydin on siinä, ettei tekijä ole vaivautunut tarkistamaan työtään vaikkapa kieliopin sääntöjen, tyyliopin, logiikan kannalta. Tällainen käsikirjoitus on vasta pohja varsinaiselle työlle. Tietysti silloin sanoitetaan innoituksen siivittämää ajatuksenlentoa, voi ihailtava tulos syntyä heti - eikä yksinomaan klassikoita. Tavallisesti kuitenkin kirjoittaja joutuu hioskelemaan jokaista lausetta tekstissään useaan kertaan. Kokemus osoittaa, ettei ole helppoa pukea ajatusta kieliopillisesti moitteettomaan ja tyylillisesti selkeään ja toivon mukaan myös persoonalliseen sanalliseen asuun. Ei ole helppoa saada aikaan valmista tekstiä.

Yrittäessään tehdä hyvää ja valmista jälkeä, alkava kynäilijä saattaa joskus innostua liialliseen kirjallisten (litterääristen) sanojen ja sanontojen käyttöön. Tällainen teksti on tavallaan kaunista mutta väritöntä, persoonatonta. Kirjallinen teoshan ei ole kauniiden sanojen kokoelma, vaikka se onkin kaunokirjallinen teos.

Jos liiaksi viehdytään kauniisiin, "hienoihin" sanoihin, niin tuloksena ei ole ainoastaan persoonaton, omaleimaisuuden puutetta poteva kieli. Seurauksena voi olla myös siihen pinnallinen, siloteltu käsittely. Tilannetta ei pelasta tällöin aiheen kiinnostavuus, ajankohtaisuus tai erikoisuus.

Neuvonantaja sai jokin aika sitten luettavakseen käsikirjoituksen, joka todistaa tekijänsä hyvää suomen kielen taitoa, mutta jonka vikana silti on juuri tuo liian kaunis, "fiini" kielenkäyttö. Esitettäköön katkelma mainitusta käsikirjoituksesta.

"He saapuivat pihalle. Irina Ivanovna katseli silmiään siristäen sinistä taivasta, jossa leijaili harvakseen raskaita pilven möhkäleitä.

Lenininkatu laskeutui leveänä Äänisen rantaan. Korkeat kerrostalot komeilivat vaaleissa, vasta keväällä uusituissa puvuissaan. Pilven takaa pujahtaneet auringonsäteet sytyttivät liekkejä ikkunoihin, leimahtelivat katua kiitävien autojen kimaltelevilla pinnoilla. Pallomaiseksi muovailtujen poppelien latvojen helminauhat reunustivat asfalttitietä, heittivät katukäytäville kevyet varjonsa.

Autojen kahina, askelten kopina ja ihmisten hillityt äänet sulautuivat yhtenäiseksi humuksi, täyttivät kadut, kaupungin. Tuon hetkeksikään taukoamattoman hälinän keskellä Irina Ivanovnan erotti selvästi tyttärensä varmat, kiirehtivät askeleet, tunsi hänen läsnäolonsa, iloitsi siitä.

"Astun taaskin liian nopeasti. Olen tottunut kiirehtimään", virkkoi tytär anteeksi pyytäen ja hiljensi kulkuaan.

"Sellaista on elämä. Minkäs sille mahtaa! Jos tahtoo pysyä sen tasolla, niin on kiirehdittävä", huomautti Irina Ivanovna ja lisäsi enemmän itsekseen ja omille mietteilleen: "Mutta ajatuksille sittenkin on löydettävä aikaa ja muistoille myöskin. Sananlaskukin sanoo, että taakse katsahdettua edessäkin on selvempää."

"Sinä, äiti, olet filosofi"

He tulivat Äänisen rannalle. Järvi avautui eteen suurena, tummansinisenä, aaltoilevana. Kaukana Ivanovskin saaria loitompana se sulautui taivaan sineen. Laineet loiskivat laiskasti rantaan ja särkyivät sen kiviin muuttuen valkoiseksi vaahdoksi. Lokit lentelivät hopeanhohtoisina. Toisinaan putoilivat kivinä alas ja hipaisten rinnallaan vedenpintaa ponnahtelivat jälleen ilmaan, kiitivät kohti korkeutta kadoten sen häikäisevään sineen. Siellä täällä surisi moottoriveneitä, heloitteli valkoisia purjealuksia.

Tytär katseli järveä kohottaen kasvonsa tuulta kohti, antaen sen hyväillä poskia ja heiluttaa tukkaa.

"Mihin nyt?" kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Mihin vain haluat?"

"Istummeko tuohon penkille? Täällä on hyvä olla".

"Istutaan vaan. Täällä on raitis ilma ja kaunis näköala. Sääli, että käymme hyvin harvoin. En edes muista, milloin olimme viimeisen kerran", sanoi Irina Ivanovna ja istuutui tyttärensä viereen katsellen ohikulkijoita…"

Käsikirjoitusta koskevassa resensiossaan neuvonantaja kirjoitti muun muassa: "Toveri X:n kieli on ylipäänsä hyvää, virheetöntä suomea, mutta se on myös liian kirjallista, litterääriä, se ei ole omaperäistä, persoonallista. Se on kuvioiltaan, vertauksiltaan, kaikilta keinoiltaan kulunutta, käytettyä. Näistä asioista, tilanteista, tunteista on tällaisin sanoin, sanakääntein, vertauksin, kielikuvin kirjoitettu jo kauan ja paljon ja yhä edelleenkin - valitettavasti - kirjoitetaan. Tov. M:n sileä, "Kaunis" kielenkäyttö, tyyli on osaltaan vaikuttanut siihen, että teoksen inhimilliset ongelmat ovat jääneet vaille syvää erittelyä…"

Näennäisenä vastakohtana koreilevalle "kauniille" kielelle on sellainen teksti, johon tekijä on lainannut sanomalehdistä, virallisista paperista yms. kuvia asiallisista lausekäänteistä, fraseologiaa. Tämäkin teksti, jollei se ole ironisoivaa, saattaa vaikuttaa koomilliselta varsinkin silloin, kun tekijä on sijoittanut sanomalehtikieleen kuuluvia, virallisen tuntuisia sanoja ja sanontoja pohtii, jotka vaativat aivan toisenluontoista kieltä. Tällaisesta epäonnistumisesta kertoo esim. Tov. R:n käsikirjoitus. Lyhyt katkelma näytteeksi:

"Huoti oli ymmällä Okseniessa tapahtuneeseen käänteeseen. He tapaavat toisiaan usein, mutta keskustelua ei synny. Asia on ajautunut karille. Ei näy löytyvän sellaisia keinoja, jotka irrottaisivat heidän suhteensa entiseen toivottuun uomaan. Huoti tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin silmälasinsa kadottanut likinäköinen luennoitsija.

Niin tärkeää kuin olikin saada selville tämä sekava vyyhti, on toistaiseksi tyydyttävä tilapäisiin, merkityksettömän lyhytaikaisiin kohtaamistilaisuuksiin, jotka eivät selvennä asiaa, vaan asettavat kaiken entistä kiusallisempaan asemaan.

Kevättyöt vievät enemmän aikaa mitä vuorokausi kykenee kerralla tarjoamaan.

Masentavaa mielialaa, työintoa, huolia, toivon kipinöitä, vastoinkäymisiä, työvoittoja - siinä lastit, jotka säännöstelevät prikatiirin nuorta elämänvireyttä ny kun aurinko päivä päivältä helottaa aina korkeammalta ja yhä lämpimämmin."

Kuten sanotaan, tapaus ei kaipaa kommentteja.

Päätteeksi lyhyt yhteenveto sanotusta. Allemerkkineen tarkoituksena on ollut kiinnittää alkavien kynäilijöiden huomio kielen keskeiseen sijaan kaunokirjallisuudessa. Käsitelty aineisto osoittaa, etteivät kynäilijämme tee riittävästi työtä kielen parissa. Alkavien epäonnistumiset johtuvat useinkin juuri näistä syistä. Kynäilijöittemme on tähdellistä jatkuvasti kehittää kielitaitoaan, notkistaa ilmaisua, monipuolistaa ilmaisuvaroja, tyylikeinoja, jne. Meillä on monia mahdollisuuksia parantaa ja rikastuttaa kaunokirjallisten teostemme kieltä. Näitä mahdollisuuksia tarkastellaankin kirjoituksemme toisessa osassa.

www.locallit.net