www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kun kynä viipyy
Matti Mazajev
Punalippu 7/1971, 118–121

Taisto Huuskosen uusin teos Teräsmyrsky Kannaksella on neuvostoliittolaiseksi sotaromaaniksi erikoinen siitä, että sen henkilöt ja tapahtumat on nähty vihollissotilaan, tässä tapauksessa suomalaissotilaan silmin. Huuskonen palveli Suomen armeijassa panssarintorjuntamiehenä ja koki omakohtaisesti rintamaelämän.

On merille pantavaa, että kirjailija on vasta nyt kajonnut tähän omaelämäkerralliseen aineistoon. Huuskosen piti kulkea melkoisen pitkä ja vaikeakin kirjailijan tie, ennen kuin hän tunsi olevansa valmis kuvaamaan vuoden 1944 tragediaa, vaikka - ja tämän tietää jokainen rintamamies - sodan näyt elivät koko ajan kipeän voimakkaina muistissa. Teräsmyrsky Kannaksella on epäilemättä Taisto Huuskosen tähänastisista teoksista onnistunein ja vaikuttavin.

Romaani kertoo erään panssarintorjuntatykin miehistön vaiheista Kannaksella kesällä 1944 käydyissä taisteluissa. Tosin kirjassa kuvataan aluksi, miten ryhmä Tampereen puolesta kotoisin olevia nuorukaisia lähtee syksyllä 1943 koulutuskeskukseen ja kokee siellä mieleen jäävän, raskaan alokasajan. Mutta ne tapahtumat, jotka voimakkaimmin vaikuttavat romaanin henkilöihin ja ratkaisevat heidän kohtalonsa, sattuvat rintamalla neuvostoarmeijan aloitettua suurhyökkäyksensä.

Romaanille antaa eniten leimaa tosipohjaisuus, dokumentaarisuus, Huuskosen periaatteena tuntuukin olleen pysyminen tiukasti totuudenmukaisuudessa, omakohtaisen aineiston rajoissa. Kirjan rakenne on yksinkertainen, tapahtumat seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä, toiminta kehittyy vauhdikkaasti, kirjailija keskittyy ihmisten, tapahtumien, maiseman kuvauksessa oleellisimpaan ja käyttää leveitä, järeähköjä siveltimenvetoja. Teos sisältää erittäin paljon vuoropuhelua, replikointia, sen teko tällä kertaa luontunut Huuskoselta erikoisen hyvin.

Huuskosen romaani on omalaatuinen aikakirja, sitä voi sanoa Kannaksella 1944 kesätaisteluissa toimineen pst-tykin kronikaksi. Tykin miehistö taistelee vimmatusti, joutuu peräytymään, sotamiehet puntaroivat ajan tapahtumia, koettavat ymmärtää niiden merkityksen, irvailevat, laskevat leikkiä, kiroavat sotaa, haavoittuvat, kaatuvat, aselevon solmiminen merkitsee eloon jääneille pelastumista varmalta tuholta. Huuskonen itse oli tavallinen sotamies ja näki sodan tapahtumat rivimiehen tasolta Näköala ei luonnollisestikaan voinut olla laaja, mutta tällaisestakin tarkkailupisteestä käsin hän pystyi teräväsilmäisenä havainnoitsijana ja erittelijänä löytämään monta sekä sosiaalisesti että poliittisesti mielenkiintoista ihmistyyppiä niin sotamiesten, aliupseerien kuin upseerienkin joukosta. Nämä ihmiset on piirretty romaanin sivuile elävästi luonteineen ja maailmankatsomuksineen, sisäisesti muuttuvina tai kantoihinsa, käsityksiinsä pysähtyneinä. Kirjan melko laaja henkilökokoelma syventää osaltaan teosta inhimillisen ja historiallisen todistuksen mielessä.

Kaikesta dokumentaarisuudestaan huolimatta Teräsmyrsky ei ole kuitenkaan historiallinen romaani, se ei pohjaa asiakirja-aineistoon tai eri ihmisten muistelmiin, ei esikuntien tasolta nähtyjen tapahtumien arviointeihin. Sellainen kuin romaani on, sen todistusvoimaisuuteen ja historialliseen kantavuuteenkin vaikuttaa ratkaisevasti tekijän maailmankatsomus ja selkeä historiannäkemys.

Taisto Huuskosen teosta koskevista lukijalausunnoista, joita on tullut Suomesta asti, käy ilmi, että lukijat meillä ja rajan takana vertaavat Teräsmyrskyä Väinö Linnan romaaniin Tuntematon sotilas ja näkevät niissä eräitä yhtäläisyyksiä. Tavassa, jolla molemmat kirjat on tehty, myös niiden tyylissä, voi tosiaankin havaita määrättyä kaltaisuutta. Sekä Linnan että Huuskosen romaanihenkilönä on tavallinen rivimies, joka saa kokea sodan epäinhimillisyyden raskaimmin. Kumpikin kirjailija käyttää runsaasti murretta, sotilasslangia ja arkista puhekieltä. Molemmat kirjat sisältävät koomillisten tilanteiden, jonkin romaanihenkilön edesottamusten tai kommellusten synnyttämää huumoria, joskus harmitonta, joskus raa'ahkoa, mutta myös viralliseen propagandaan, sen fraaseihin ja valheellisuuteen kohdistuvaa ivanaurua. Jos tällaisia yhtäläisyyksiä onkin ja vaikka niitä voi löytää lisää, niin se ei lainkaan merkitse, että Huuskonen on romaanissaan kopioinut tai toistanut Linnaa. Teräsmyrsky Kannaksella on täysin omaperäinen teos, se eroaa monessa suhteessa Tuntemattomasta sotilaasta. Alleviivattakoon, että näiden kahden teoksen oleellisin eroavuus on syvyydessä, jolla kumpikin niistä heijastaa historiallista totuutta.

Syystä tai toisesta Linna ei voinut tai ei halunnut nähdä ja kuvata suomalaisen sotiaan tietoisuuden kehitystä, hänen muuttuvaa suhdettaan sotaan, natsi-Saksaan, omaan päällystöön, Neuvostoliittoon, jne. Ajan mittaan yhä useammalle rintamamiehelle kuitenkin selkeni, että Suomi käy rikollista valloitussotaa, jossa tappio on väistämätön. Näkyvin tulos suomalaisen sotilaan tietoisuuden kehityksestä oli rintamakarkuruus, metsäkaartilaisten jatkuvasti kasvava joukko. Rauhan koitettua entiset rintamamiehet vaikuttivat voimakkaasti Suomessa silloin alkaneeseen edistyksellisten voimien nousuun tulemalla runsaslukuisasti mukaan demokraattisten järjestöjen ja liittojen toimintaan.

Taisto Huuskonen on romaanissaan pystynyt taiteellisesti vakuuttavin keinoin esittämään kenttäharmaaseen puettujen ihmisten tietoisuudessa tapahtuneen vaikean, joskus tuskallisenkin kehitysprosessin, vanhan kuolemisen ja uuden syntymisen.

Lähes kaikki romaanin henkilöt joutuivat tällaisen arvojen uudelleen arvioinnin eteen. Aika, tapahtumien vyöry pakottaa siihen. Kehityksessään vaikean tien käy sotamies Jaakko Nieminen, yksi romaanin kiinnostavimmista hahmoista. Huuskonen luonnehtii näin hänen sosiaalista taustaansa: "Jaakon isä oli suuren paperitehtaan koneenhoitaja, tavallaan kuin työläisaatelia, jolle kuului kohtalaisen hyvän palkan lisäksi monia muita etuja. Hän ei kuulunut ammattiliittoon ja oli muutenkin "puolueeton" politiikassa. Poika seurasi isäänsä kaikessa... Kaikki muu oli hänelle "yks lysti", paitsi urheilu". Väitellessään koulutuskeskuksessa alokastovereittensa kanssa sodasta, sen päämäärästä ja lopputuloksesta Nieminen turvautuu kuluneisiin fraaseihin heimoveljeydestä ja suur-Suomesta. Erään kiihkeän sananvaihdon jälkeen, kun on puhuttu neuvostoarmeijan etenemisestä ja saksalaisten tappioista itärintamalla, hän ajattelee levottomana: "Jos ryssä alkaakin rynnöö. Kuinkahan siinä loppujen lopuksi käy. Meinaan jossei ne linjat pidäkkä. Ja kuinkas sitte Suomen käy?" Häntä on pienestä pitäen opetettu pelkäämään ja vihaamaan venäläisiä, hänelle on uskoteltu, että jos Neuvostoliitto valtaa Suomen, niin puolet suomalaisista tapetaan ja loput viedään Siperiaan. Hän ei todellakaan voi muuta kuin luottaa rintamalinjojen pitävyyteen, omaan taisteluhaluunsa ja ajatella: "Ei o muuta vaihtoehtoo, ku vapaus tai kuolema".

Romaanissa on tapaus, jolloin Nieminen joutuu välittömään kosketukseen, kirjaimellisesti kasvotusten neuvostoihmisen kanssa. Vastustajan yrittäessä panssaritorjujien kaistalla läpimurtoa, yksi neuvostosotilaista ehtii jo niin lähelle, että Nieminen näkee tuon valtavan kokoisen miehen "raivosta vääristyneet kasvot ja leimuavat silmätkin". Sotilaan olemus ja hänen rynnäkkönsä henkivät jotakin vastustamatonta, musertavaa - todella hyvin vertauskuvallinen hahmo! - ja Nieminen on "syöksyä kauhistuneena pakoon, jonnekin pois tuon jättiläisen alta": Mies jää vaikeasti haavoittuneena ja tajuttomana aivan suomalaisen rintamalinjan eteen. Taistelun tauottua panssarintorjujat raahaavat hänet omiin asemiinsa. Sotilaan taskusta löytyy pari valokuvaa. "Toisessa istui mies ja nainen jonkin hirsitalon multapenkillä... Toisessa kuvassa oli sama nainen pikkuvauva sylissään. Nieminen tutki kauan kuvaa ja nieleskeli liikutustaan." Samoin kuin hänellä myös tällä venäläisellä oli vaimo ja vauva odottamassa kotona.

Suomalaiset aikovat toimittaa miehen jollakin keinoin takaisin omiensa puolelle, mutta käykin niin, että vanki joutuu rykmentinkomentajan kuulusteluun. Myöhemmin Nieminen ja hänen toverinsa saavat tyrmistykseen kuula, että rykmentinkomentaja oli ampunut haavoittuneen venäläisen.

Nieminen on oikeudentuntoinen, tinkimätön suora luonne, mutta samalla myös ahdas, jääräpäinen. Päätyminen uuteen näkemykseen käy häneltä vaikeasti, monien epäilysten, taka-askelten kautta. Vasta kirjan lopussa, vähää ennen "terämyrskyn" laantumista tapahtuu ratkaiseva muutos, nyt "... hän muisteli halveksien entisiä ajatuksiaan Suomen armeijan voittamattomuudesta ja linjojen pitävyydestä. Nyt hän oli varma, että sota oli hävitty, eikä jaksanut käsittää, miksei Suomi tehnyt rauhaa. Yhä useammin tuli mieleen Kauppisen sanat: - Tämä ei ole enää isänmaan puolustusta..." Huuskonen saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Niemisen katsomuksissa on todella tapahtunut syvä, laadullinen muutos.

Kirjailijan psykologinen silmä ja vankka realistinen ote näkyy myös kapteeni Suokkaan henkilökuvassa. Suokas on ytimiään myöten militaristi, jolle sota ei opeta mitään, hän ei halua tunnustaa realiteetteja ja puhuu sotilailleen uudesta valloitusretkestä: "Viholliselle ei anneta mitään lahjaksi eikä lainaksikaan!" Mutta tällainen Suokaskin tunnustaa, etsiessään syitä tappioihin, että vihollisella on ehdoton ylivoima ja sen taistelutahto ja moraali vahvempi kuin omilla joukoilla Tai hänet saattaa vallata jopa syyllisyyden tunne. Hän tapaa Niemisen, joka on ollut etulinjassa taistelujen alusta asti: "Nieminen maisteli kahvia. Kapteeni näki, miten tämän käsi tärisi. Ja vasta nyt hän huomasi, että tuo nuorukainen näytti vanhukselta. Otsalla ja silmien ympärillä oli uurteita, posket ja silmät kuopassa, poskiluut törröttivät, iho harmaa ja halkeillut. Hän oli vanhus, kahdeksantoistavuotias vanhus! Kapteenin valtasi uusi järkytys. Minäkö olen syyssä? Minähän käskin heidät lähtemään! Ja tein heistä tutisevia vanhuksia! Tai vainajia! ... Vain neljä jäljellä! Ja hekin tuollaisia!"

Intellektuaalista, ajattelevaa rivimiestyyppiä edustavat romaanissa korpraali Kauppinen ja sotamies Sundström. Kauppinen on opiskelija, hän ehti toimia siviilissä partio-ohjaajana, ja, kuten hän itse sanoo "opetti lapsille isänmaan rakkautta, uhrimieltä, uljuutta, rohkeutta... ryssävihaa... niin, sitäkin." Sundström on rikkaan tukkukauppiaan poika, älykäs ironikko, luku- ja kielimies, joka vapaahetkinään lueskelee venäjää, koska hänen mielestään "tuleva maailmankieli on syytä osata". Heille on yhteistä älyperäinen, erittelevä suhde tapahtumiin. Realistina ja historian tosiasioiden tuntijana Sundström ymmärtää, että Suomen on mieletöntä jatkaa sotaa. Tähän näkemykseen päätyy myös Kauppinen: "...en ymmärrä, miksi meidän pitää uhrata elämämme, miksi meidät tapetaan, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä isänmaalle. Tämä ei ole enää isänmaan puolustusta, vaan Suomen armeijan massamurhaa." Sundström on katkaissut välinsä vanhempiinsa, kotiinsa ja hylännyt myös luokkansa ideologian, sen luomat myytit vapaussodasta, Mannerheimista, talvisodasta. Kauppinen ei sitä vastoin jaksa kieltää henkistä maaperäänsä, vapautua sidonnaisuudestaan kotiinsa, ystäviinsä, ympäristönsä käsityksiin. Hän ei yksinkertaisesti voi tätä tehdä, ja siinä onkin hänen tragediansa syy. Korpraali joutuu tilanteeseen, jossa hän tuhoutuu, jos jää tykin taakse ja täyttää velvollisuutensa, niin kuin hän sen ymmärtää, tai pelastuu jos jättää paikkansa tykin takana ja lähtee asemista. Kauppinen valitsee edellisen vaihtoehdon, sillä: "Miten minä voin lähteä!... Mitä kotopuolessa sanottaisiinkaan. Partio-ohjaaja ja lähti karkuun. ... Sitä ei kukaan usko, että minä olisin lähtenyt muusta syystä kuin pelosta." Kauppisen uhraus, hänen turha kuolemansa on loppujen lopuksi syytös Suomessa 20-, 30-luvuilla valheellisten ihanteiden hengessä tehdyille nuorison kasvatustyölle. Kauppinen on yksi sen tuhansista ja taas tuhansista uhreista.

Traaginen kohtalo täyttyy myös Sundströmin kohdalla, hän joutuu omien lentokoneiden pommitukseen, sirpale katkaisee hänen molemmat jalkansa, ja nuorukainen menehtyy verenvuotoon. Romaanissa on monta taidokkaasti kirjoitettua tilannekuvaa, episodia, Sundströmin kuolema jää mieleen erikoisesti.

Omalaatuisen "arvojen uudelleen arvioinnin" joutuu tekemään Kuusisto, suojeluskunnan kasvatti, urotöistä rintamalla uneksiva "paukkupää", jolta kuitenkin jo ensimmäisen kranaatin ujellus vie sisun kaulaan. Kuusisto saa harmikseen todeta, ettei hänen sotaintonsa löydä erikoisemmin kenessäkään vastakaikua ja kaikkein vähiten kokeneissa rintamamiehissä. Etulinjassa hänen hermonsa romahtava, ja hän lähtee karkuun. Kuusiston kestettäväksi sattuu toinen toistaan karmaisevampi kokemus; Huuskosen tarkoituksen ymmärtää: sota ei ole heinäsäkkien puhkomista suojeluskunnan ampumaradalla, mutta samalla kirjailijan taipumus tai viehtymys paisutteluun, hyperbolaan saa esimerkiksi juuri Kuusiston henkilökuvassa yliotteen, ja Huuskonen ikään kuin luopuu valitsemastaan kuvaustavasta, dokumentaarisuuden periaatteesta. Niinpä kirjan sivulle ilmestyy yhtäkkiä Kuusiston morsian Anna-Maija, ja kuin tilauksesta, istuu boksissaan komean vänrikin polvella samaan aikaan, kun panssarijääkäri runoilee uskolliselle rakastetulleen hellää kirjettä. Eräänlaiseen hyperbolaan päättyy myös Kuusiston pakomatka, hän (Kuusisto!) joutuu venäläisten vangiksi.

Koulutuskeskuksen päällikön majuri Vuorelan ja alikersantti Pulisen henkilökuvissa on groteskisuus mielestäni onnistuneemmin toteutettu kuin Kuusiston kohdalla. Tosin Vuorela ja Pullinen eivät ehkä niinkään ole luonteita, pikemminkin he ovat tyyppejä, joiden monet piirteet vaikuttavat hyvin tutuilta. Itse asiassa he ovatkin herkullisesti tavoitettuja instituutionsa, palvelemansa porvarillisen sotalaitoksen henkilöitymiä kaikessa rajoittuneisuudessaan, typeryydessään ja turhuudessaan.

Kirjaa lukiessa tuntuu paikka paikoin siltä, kuin tekijä pyrkisi välttämään romaanihenkilöiden kesken syntyvän periaatteellisen keskustelun tai heidän suhteittensa kärjistymisen. Esimerkiksi Heinon, Salomäen, Heikkilän ja Niemisen väittely tuvassa katkeaa aliupseereiden tuloon, samoin Suokkaan ilmestyminen paikalle lopettaa Sundströmin ja Kauppisen ajatustenvaihdon. Kirjassa on useita tämän luontoisia "sattumia" ja osaltaan ne vaikuttavat väljähdyttävästi romaanin henkilöhahmojen väliseen dramatiikkaan, heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Kirja jää ehkä joissakin tapauksissa vaille syvempiä sisäisiä konflikteja. Eräiden taistelu tai peräytymiskohtauksen kuvauksessa Huuskonen toistaa joitakin niiden piirteitä. Kirjailija ei ole aina löytänyt uutta tarpeellista väriä, vivahdetta näihin episodeihin.

Muutama sana kirjan kuvituksesta. Päällys on silmäänosuva ja samalla ratkaisultaan onnistuneen lakoninen. Sitä vastoin nimilehden kuva tavoitellusta tehokkuudesta huolimatta vaikuttaa teennäiseltä, lisäksi sen yksityiskohdat ovat epäilyttäviä (esim. manttelipukuinen sotamies kesäaikana!). Piirros jää romaanin taiteellisen toimittajan L. N. Degtfarevin kontolle.

Keskusteluissa rintamatovereittensa kanssa Sundström kehittelee ajatusta siitä, ettei Suomen pelastus ole tykissä, vaan se on kynässä, maan pitää somia sopimuksia eikä ajaa asioita sotimalla. Palautettakoon tässä mieliin, että suurhyökkäyksen aattona, ennen "teräsmyrskyä" ja sen välttämiseksi Neuvostoliitto teki vielä kerran Suomelle rauhantarjouksen, mutta naapurimaamme silloiset johtomiehet eivät halunneet tarttua ojennettuun käteen, vaan päinvastoin he sitoivat itsensä ja maansa vielä tiukemmin jo häviä partaalla olevaan natsi-Saksaan, ja kuolema jäi taaskin nuorukaisten kohtaloksi. Romaanilla on selvä sanomansa myös nykypäivälle: kynä ei saa viipyä, ei Indo-Kiinassa, ei Lähi-Idässä, sillä kysymys on tärkeimmästä - ihmiselämästä.

Lokakuussa 1944, kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten vaikenivat aseet Karjalan rintamalla. Suomen kansan elämässä alkoi uusi vaihe, taantumuksen oli pakko perääntyä ja antaa sijaa demokratialle. Kehity käy eteenpäin. Monet niistä miehistä, jotka raskaina sotavuosina kantoivat asetta, olivat vihollisiamme, puoltavat tänään maittemme välisen ystävyyden asiaa.

Esittelemämme romaani päättyy kuvaavaan tapaukseen. Suokkaan jäähyväispuheen jälkeen eräs sotamiehistä sanoo kapteenin puhuneen oikein. "Ei täältä pojaat lähdetä ikiajoiksi. Kunhan vähän kasataan sotavehkeitä ja levätään, niin pannaan ryssälle luu kurkkuun." Nieminen kimpaantuu miehen sanoista ja pamauttaa tätä nyrkillä:

"... Mies lennähti kuin kinnas nokkospensaaseen ja jäi liikkumattomana makaamaan. Nieminen kääntyi toisiin. Hänen silmänsä paloivat. - Seuraava! No, onko vielä sotaintoisia? Ei. Hyvä... Hän pyyhki kätensä ja rupesi tunkemaan vilttiä reppuunsa. Vähän aikaa oli hiljaista. Siten joku sanoi: - Oikein sille perkeleelle. Lähtee vähän sotahulluus päästä."

Taisto Huuskosen Teräsmyrsky Kannaksella on epäilemättä kiinnostava kirja myös venäläiselle lukijalle.

www.locallit.net