www.locallit.net | www.locallit.net/english

Toinen todellisuus
Matti Mazajev
Punalippu 7/1973, 108–112

Jouko Korhosen romaani on ehtinyt julkisuuteen kirjana. Kuten muistettaneen, se ilmestyi alkujaan Punalipussa vuonna 1969. (PL n:rot 8. ja 9.) Kun nyt uudestaan tutustuu romaaniin, huomaan sen monilta osiltaan parantuneen siitä mitä se oli aikakauslehdissä. Romaanin on luonnollisestikin säilyttänyt tematiikkansa, ongelmansa ja aatepohjansa samoin kuin rakenteensa ja juonensa. Sitä vastoin eroavuutta havaitsee jo esimerkiksi henkilöstön kohdalla. On karsiutunut pois melkoinen määrä henkilöitä, joita ei sen erikoisemmin ollut luonnehdittu. Teos on parantunut myös kieleltään. Joskus hieman kuivahkoksi jäävä tekijänkieli sisältää nyt huomattavasti enemmän väriä ja ilmettä, henkilöiden repliikit maistuvat tuoreemmilta ja luonnollisemmilta kuin aikakauslehti-versiossa. Eiköhän tämä liene tulos kansaomaisten ja puhekielen ilmaisujen rohkeammasta käytöstä. Henkilöiden intiimielämän kuvausta haittaavaa epäaitoa tunteellisuutta on saatu vähemmäksi. Tekstiin on tuotu lisää aikaa kuvaavia poliittisia tapahtumia, toimintoja ja mielipiteen ilmaisuja, teoksen yhteiskunnallista taustaa on laajennettu ja tarkennettu, syvennetty sen historiallisuutta. Kaikesta tästä saa kauniin kiitoksen romaanin toimittaja Vili Bergman, joka on tehnyt suuriarvoisen työn valmistaessaan teosta kustannusliikkeen julkaistavaksi.

Jouko Korhosen Valoa etsimässä on tasavaltamme suomenkielisessä kirjallisuudessa toistaiseksi ainoa teos, jossa kuvataan 50-luvun suomalaista yhteiskuntaa ja sen työväenluokkaa. Esitellessäni lyhyesti po. Romaania Neuvosto-Karjala-lehdessä kirjoitin mm. seuraavaa: "Jouko Korhonen kuvaa sodanjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa, kiristyvä luokkataistelu antaa leimaa ajalle. Kuvauksen taustan muodostaa sähköinen poliittinen ilmapiiri - työtaistelut, Kemin tapahtumat, yleislakko 1956... Korhosen yritys on arvokas ennen kaikkea siksi, että siinä on kaunokirjallisen kuvauksen kohteena työväenluokka, sen käymä taistelu paremmasta osasta... Romaanin aiheeksi voisi määritellä työväen järjestötoiminnan sodan jälkeen Suomessa, jolloin keskeisimpänä kysymyksenä on työväenluokan yhtenäisyys työtaistelussa ja ammattiliittotoiminnassa. Siinä aihe, joka on ajankohtainen tänäänkin. Ei ihme, jos romaani sai niin laajaa vastakaikua, reaktioon oli syytä. Korhosen ajatus on se, että työväenluokka voittaa yhteiskunnallisessa taistelussa vain yhdistyneenä, yhteisvoimin".

Hieman tarkemmin sanoen, Korhonen käsittelee romaanissaan suomalaisten kommunistien, puolueen jäsenten vaikeaa ja samalla kunniakasa kamppailua työkansan perusetujen puolesta. Romaanissa on siis kysymys väärentämättömästä toisesta todellisuudesta, siitä suomalaisen yhteiskunnan todellisuudesta, joka jää Suomen kaunokirjallisuudelle yhä tänäänkin tuntemattomaksi maaksi, kielletyksi alueeksi, kuten se jäi sotaa edeltäneinä pimeinä taantumusvuosina ja tietysti itse sota-aikana. On tosin tehty kirjoja, joista on sanottu, että ne ovat nyt lopultakin sitä toista todellisuutta. Tällaisten teosten ilmestymistä tervehtii ilolla, vaikka tarkempi silmäys niihin osoittaa niiden sijoittuvan henkilöineen, taiteellisine tavoitteineen ja näkemyksineen johonkin ensimmäisen ja toisen todellisuuden välimaastoon, tai sanoisinko jälkimmäisen liepeille.

Paitsi välttämätöntä tarkennusta Korhosen romaanin tematiikkaan on eräs toinen syy, joka saa minut puuttumaan teokseen uudestaan. Monet merkit viittaavat siihen, että tasavaltamme suomenkielisellä proosakirjallisuudella on edessään nousukausi. Oikeastaan se on jo alkanut, tämän todistavat vaikkapa parin viime vuoden aikana ilmestyneet teokset, sellaiset kuin Pekka Pertun Kaksi miestä muistelee sotaa, Antti Timosen Me karjalaiset, Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinan I ja II osa, Uljas Vikströmin Torpeedo, Salli Lundin Uralin leipää ja Taisto Huuskosen Henkipattona. Lisää on tulossa. Vanhempi kirjailijapolvemme jatkaa Karjalan kansan historian ja nykypäivä n sekä naapurimaamme Suomen työväenluokan vaiheiden kaunokirjallista kuvausta. Nuoreen polveen kuuluvat kirjoittajamme, jotka ovat tähän saakka kokeilleet voimiaan pääasiassa kuvauksen ja kertomuksen alalla, ovat kypsymässä kertoelman, romaanin ja myös näytelmän tekijöiksi. Olen varma siitä, että monet heistä tarttuvat ennen muuta yhteiskunnalliseen teokseen, romaaniin, näytelmään, jne. Uskon myös, että Jouko Korhosen kaunokirjallinen avaus suomalaiseen toiseen todellisuuteen saa samoin käsiteltyä jatkoa. Näin ollen, kehitys- ja yhteiskuntaromaanin ongelmat ja erikoisuudet ovat nimenomaan tällä hetkellä ajankohtaisia tasavaltamme kirjallisuudessa.

Korhosen romaanin pääjuoni rakentuu tapahtumista, jotka vaikuttavat Erkki Järvisen, teoksen keskeishenkilön, katsomukselliseen kehitykseen, luonteen muovautumiseen ja jotka johtavat hänet löytämään paikkansa työväenluokan taistelussa. Tavallaan sivujuoniksi voi katsoa kuvaukset Erkin ja hänen vaimona Vienon perhe-elämästä, Liisan, Järvisen nuoruudenrakastetun, kestävästä tunteesta Erkkiin ja viimeksi mainitun toivottomasta kamppailusta sokeaksi tulemista vastaan.

Erkki Järvinen on köyhän työläiskodon lapsi. Isä kaatuu talvisodassa, ja pojan on pakko viidentoista ikäisenä astua kolkkoon maailmaan. Tie vie pääkaupunkiin, löytyy tyttöystävä, syntyy suhde, joka johtaa avioliittoon. Mutta Erkki ja Vieno eivät ole onnellisia, vain pieni Pirjo-tyttö pitää jotenkuten koossa tätä riitaisaa perhettä. He asuvat Kurikkalassa, Erkki on työssä valajana konepajalla. Hänen silmissään havaitaan vikaa, ja mies siirrettään alempipalkkaiseen työhön. Elinkustannukset nousevat, mutta eivät palkat. Työläisten kärsivällisyys loppuu, metallimiehet julistavat lakon. Järvinen on innolla mukana, hän on liittynyt kommunistiseen puolueeseen ja tuntee asemansa vastuun. Konepajan johto ei katsele suopein silmin Järvisen toimintaa. Hänen tarjotaan apumestarin paikkaa ehdolla, että hän luopuu järjestöhommista. Järvinen hylkää vihaisena tarjouksen. Tehtaalla sattuu työselkkaus, tilanne kääntyy sellaiseksi, että Järvisestä yritetään tehdä rikkuri. Hänet saadaan pakotetuksi lähtemään tehtaalta. Säröillyt perhe-elämä on alkanut sujua kitkattomammin, mutta silloin vaimo sairastuu vaikeasti ja menehtyy. Järvinen jää yksin Pirjo-tyttärensä kanssa. Hän kiertää maata työnhaussa, kärrää betonia rakennuksella, huononäköisenä hänelle sattuu vahinko, kärry kaatuu parkettirullien päälle, ja miehelle luetaan lopputili kouraan. Järvinen joutuu työttömyyskortiston kirjoille ja sitä kautta varatyömaalle rakentamaan rataa. Hänet valitaan pääluottamusmieheksi, ja lujana tinkimättömänä hän puoltaa työläisten etuja. Järvisen elämään tulee jälleen Liisa, nuoruudenrakastettu, ja he päättävä kihlautua. Eletään yleislakon päiviä, ne ovat kiivaan toiminnan aikaa. Lakko päättyy voitollisesti. Syksyllä Järvinen matkustaa Moskovaan hoitamaan silmiään. Mutta hän tulee liian myöhään, näköä ei voida enää palauttaa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-57. Erkki Järvinen ei joudu aikakauden yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä suurten tapausten keskelle, niiden todistajaksi tai näkemään ne joltakin johtoportaan tasolta. Hän kokee tilanteita, jotka ovat itse asiassa elämän perustilanteita, ja sellaisenaan ne voi kokea kuka tahansa palkkatyöläinen kapitalismin oloissa. Romaanissa näkyvät mielestäni hyvin riistoon perustuvan järjestelmän märkivät avanteet - työttömyys, köyhyys, sorto, työnantajan mielivalta jne. Realistikirjailija ei voi kiertää sosiaalisen järjestelmän olennaisuuksia, mutta hän voi valita inhimillisen elämän tilanteista ja tapahtumista sellaiset, joissa selvimmin ilmenee henkilön luonne, tai avautuu ehkä uudella tavalla hänen persoonallisuutensa, kehittyy, rikastuu hänen maailmankatsomuksensa, ihmistuntemuksensa jne. Pidän Korhosen tekemää valintaan onnistuneena, mutta romaani taiteellista kokonaisuutta ajatellen tapahtumien ja tilanteiden muodosta ketju vaikuttaa jotenkin sileältä, teoksen rakenteessa jää kaipaamaan selvemmin muotoiltua kulminaatiota, kohokohtaa. Nyt näyttää käyvän usein niin, että episodeissa ilmenevä teoksen sisäinen jännitys, dramatismi häviää, kun ko. episodissa kuvattu ulkonainen ristiriita tai konflikti laukeaa, toisin sanoen, teoksen sisäinen dramaattinen jännitys ei tunnu kattavan koko teosta eikä näin ollen huipennu kulminaatioon. Ehkä joku romaanin lukijoista saattaa sanoa, että teoksen sisäinen ratkaisu tapahtuu liian pian. Tämä pitänee paikkansa, mutta on otettava huomioon se seikka, että 140-sivuisessa lähes taskukokoa olevassa kirjassa on kuvattu yhteiskunnan ja yksilön elämää melkeinpä kymmenen vuoden ajalta. Tekijän sanomisen pakko on ollut voimakas, ja hän on keskittänyt teokseensa sen, minkä on katsonut oleellisimmaksi ja tärkeimmäksi Järvisen elämässä.

Päähenkilön sisäisessä kasvussa ja kehityksessä luokkatietoiseksi työläiseksi on todellakin dynamiikkaa. Mielestäni nämä prosessit ovat vakuuttavasti kuvattuja ja psykologisesti perusteltuja.

Eletään vuotta 1949. Maan sisäpoliittinen tilanne on kiristynyt, ja tämä tuntuu tehtaalla, jossa Erkki Järvinen on työssä. Paikkakunnan työväentalolle saapuu Fagerholmin hallituksen edustaja pitämään selostusta. Tilaisuudessa työläisten ammattiosaston puheenjohtaja tituloi häntä "toveri ministeriksi". Selostus ei kuitenkaan tyydytä läheskään kaikkia Järvisen työtovereita. Eräs heistä pyytää puheenvuoroa tuodakseen julki oman kantansa ministerin esittämiin asioihin, mutta puheenvuoro evätään. Erkki Järvinen ei kuulu vielä mihinkään puolueeseen, mutta tämä älyllisesti valpas nuori valaja seuraa tarkkaavaisesti elämää ympärillään. Selostustilaisuus jää vaivaamaan häntä, ja hänen tekee mieli jutella tilaisuudesta jonkun kanssa. "Kinnunen harppi vihaisena mutaista polkua. - Älähän jätä, Antti-setä! Järvinen olisi halunnut puhutella tuota vanhaa, hieman ammattiylpeää valajaa, kysyä häneltä selitystä tähän näytelmään, jonka he olivat juuri nähneet. Mutta Kinnunen ei ollut juttutuulella. Sen kun murahteli ja ähkyi kiukuissaan..." (Valoa etsimässä, s. 8). Tehtaan arki, työolot, turvallisuuden puute, tehtaanjohdon suhde työläisiin herättivät nuoressa valajassa yhä uusia kysymyksiä, joihin hän etsi vastausta. Järvinen näkee hajaannuksen työläisten rintamassa eikä voi ymmärtää syytä siihen. Kuvaavaa on tässä mielessä hänen keskustelunsa Kinnusen, työläisveteraanin ja kommunistin kanssa. "Järvinen ja Kinnunen kulkivat maantietä. Kinnusen olalla, tankoon käärittynä oli punainen lippu. - On tämä merkillistä. Samanlaisia työläisiä ollaan. Mutta Vappuna emme sovi marssimaan yhdessä, Järvinen sanoi kysyvästi. - Sanos muuta. Ja kuka siitä hyötyy? Kinnunen virkkoi... - Ensimmäinen kerta tämän on sodan jälkeen, että ollaan kahtena joukkona. Ennen sotiahan meikäläisillä ei yleensä ollut kaduille asiaa. Sen kun salavihkaa lentolehtistä heiteltiin. Nyt yritetään taas kivittää kommunisteja. Kääntää asioita takaperin. Kuulithan, mitä se ministeri silloin sanoi: on rikos vaatia leivänlisää. Järvinen nyökkäsi äänettömänä... mutta työväkeähän ne ovat nuo toisenkin vappukokouksen osanottajat. Tämä ajatus vaivasi Järvisen mieltä hänen astellessaan siinä Kinnusen rinnalla..." (s.13-14). Hän palaa tähän kipeään ongelmaan yhä uudestaan ja uudestaan. Taistelu leivästä, kommunistityöläisten toiminta ja vaikutus kehittävät nuorta valajaa, auttavat häntä tiedostamaan ongelmansa yksilönä ja luokan jäsenenä. Järvinen hylkää tarjouksen liittyä sosiaalidemokraatteihin, mutta hän ei myöskään näe välttämättömäksi liittyä kommunistiseen puolueeseen. Hän ei ole vielä hahmottanut luokkataistelua. Järvinen käy tärkeän keskustelun Kinnusen kanssa. Tämä kokenut työläinen ymmärtää, että nuori valaja on jo lähellä oikeata ratkaisua. Järvinen sanoo äänestäneensä vaaleissa kommunisteja. "- Sekin vie työväenasiaa eteenpäin... Mutta minusta tuntuu, että sinun panoksesi voisi olla suurempikin. - Mutta tartteeko sitä varten ehdottomasti puolueeseen kuulua. Eikös olisi tärkeämpää yrittää yhdistää työväen voimia. Jospa minä jäisin siihen välimaastoon ja koettaisin vakuuttaa siitä käsin". Kinnunen vastaa tähän Järviselle vakuuttavasti: " - Kuules, veli hyvä, niitä välimaaston miehiä kivitetään aina molemmilta puolilta, eikä kumpikaan heihin loppuun asti luota, kun eivät tiedä ovatko nuo kaverit kaloja vai lintuja. Siksi on valittava puoli - joko tinkimättömän työväenasian puolesta tai luikertelemalla porvareita palvellen... Kun on kysymys luokkien välisestä taistelusta... siinä ratkaisee raaka voima. Kuka kenet. Se joka horjuu tai antaa vallan heikkoudelleen, jää jalkoihin ja on säälittävä olento. Niin kuin sekin Karhu, jonka muija kävi luonasi miehensä puolesta synninpäästöllä. Nämä viimeiset sanat selventivät Järviselle tilanteen kaikessa karuudessaan. Oli kuin voimakas valonheittäjä olisi keskellä yötä äkkiä valaissut päivällisen taistelukentän ja näyttänyt yksinäisen, kuolevan hahmon, Karhun, kohottavan rukoilevasti käsivarsia korkeuteen ja sitten romahtava maahan. Hetkessä Järvinen käsitti kaiken, näki oman paikkansa tässä maailmassa ja teki ratkaisun. - Kiitos. Antti on, kuin olisit heittänyt minulle pelastavan köydenpään. Käsitän, että paikkani on SKP:ssa. Anna se kaavake, kirjoitan jäsenanomuksen niin kauan kuin näillä silmillä vielä vähän näkee..." (s. 43-44.) Kaiken minkä Erkki Järvinen tämän jälkeen tekee, hän tekee kommunistisen puolueen jäsenenä.

Nähdäkseni Korhosen romaanin painavin aatteellis-taiteellinen merkittävyys sisältyykin siihen, että teoksen keskeishenkilönä on kommunistisen puolueen jäsen. Eiköhän liene niin, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on vähän (liekö lainkaan) työläiskommunistien henkilökuvia, jotka eivät olisi jollain tavoin vääristeltyjä tai yksipuolistettuja tai karrikoituja. Korhonen pyrkii totuudelliseen hahmotukseen metodinaan sosialistinen realismi ja esikuvinaan Gorkin, Ostrovskin, Fajevin, Gladkovin ja muiden neuvostokirjailijoiden teokset. Tässä on paikallaan alleviivata sitä, etteivät Korhosen romaanissa havaittavat taiteelliset heikkoudet eivät suinkaan johdu metodista, jota kirjailija on seurannut luovassa työssään, vaan ne ovat tulos hänen kokemattomuudestaan kirjoittajana, sanataiteilijana, ja tämä määrää heikkouksien luonteen. Korhonen on joka tapauksessa ymmärtänyt oikein ajan esittämän vaatimuksen kirjallisuudelle - tyypillistää taiteellisissa henkilöhahmoissa työväenluokan, sen etujoukon käymä taistelu yhteiskunnan areenalla kehityksen, loppukädessä kommunismin puolesta. On ilmeistä, että myös Suomen kirjallisuus joutuu ennemmin tai myöhemmin ratkaisemaan tämän tehtävän, onhan taide ja kirjallisuus sen osana todellisuuden tiedostamisen yksi perusmuodoista.

Erkki Järvinen kuuluu luonteineen, suhtautumis- ja tuntemistapoineen sodanjälkeiseen murroskauteen, jolloin SKP:n astuttua maanalaisuudesta julkisuuteen puolueen jäsenet saattoivat toimia uusissa joskin erittäin ankaran luokkataistelun oloissa. Vapautuneempi aloitteellisuus, avonaisempi ja lähestyvämpi suhde kaikkiin työläistovereihin, voimakkaampi sisäinen tarve etsiä ratkaisuja ongelmiin ja vastauksia kysymyksiin, joita elämä asettaa, näyttää olevan suuremmassa määrin tunnusomaista tämän kauden polveen kuuluville kuin edellisen polven jäsenille.

Tuskin erehdyn jos sanon, että hyvin moni Suomessa asuvista Valoa etsimässä romaanin lukijoista huomaa runsaasti yhtymäkohtia kirjan sankarin ja oman elämänkertansa välillä, eikä kysymykseen tule ainoastaan yhdenkaltaiset kohtalot, tapahtumat ja tilanteet, vaan myös ne yhtymäkohdat, joiden syyt ovat löydettävissä samasta lähteestä - kieroutuneesta yhteiskunnasta, sille ominaisesta riistosta, köyhyydestä, pimityksestä. Toisaalta, moni lukija on voinut tuntea tai nähdä lähellään ihmisiä, jotka luonteeltaan ja aatetaistelijan ominaisuuksiltaan muistuttavat romaanin päähenkilöä. Järvisen henkilöhahmo on todellakin oleellisimmilta puoliltaan 40- ja 50-lukujen suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillinen. Silti nuoren valajan elämänkohtalo ei ole tavanomainen. Se tekee epätyypilliseksi näön hidas menetys, Järvinen tulee sokeaksi. On kiintoisaa panna merkille miten tämä päähenkilön fyysinen katastrofi ikään kuin terävöi hänen sielullisia ominaisuuksiaan, toisi sanoen, ei-tyypillinen paljastaa syvemmin Järvisen luonteenpiirteet, hänen tinkimättömyytensä, pyyteettömyytensä, rehellisyytensä, siveellisyytensä niissä tyypillisissä oloissa, joissa hän elää ja toimii.

Kuvatessaan päähenkilöään Korhonen ei peittele tämän luonteen kielteisiä puolia. Ne tulevat esille erikoisesti Järvisen perhe-elämässä, joskin Erkin kehittyessä ja avartuessa hänen suhteissaan vaimoonsa tapahtuu herkistymistä ja syvenemistä. Yhteiskunnan Järviseen kohdistama paine (joutuminen mustalle listalle, työttömyys, köyhyys) ja tietoisuus sokeaksi tulosta pakottavat hänet ajattelemaan itsemurhaa, saavat lankeamaan juopotteluun, mutta hän pystyy voittamaan masennustilansa ja pääsemään irti alkoholin käytöstä. Järvisessä on sisäistä graniittia, ainesta nousta tietoisuuteen, periaatteelliseksi ja horjumattomaksi luokkansa etujen puoltajaksi. Romaanin eräs merkittävin ajatus onkin siinä, että kehitystä eteenpäin vievä, hellittämätön ja päivästä päivään jatkuva työ kaikissa oloissa, niin maanalaisuudessa kuin julkisuudessakin, moraaliltaan korkeaa, määrätietoista taistelijaa.

Valoa etsimässä on paitsi yhteiskuntaromaani myös kehitysromaani, joten päähenkilön intiimielämän kuvauksella siinä on tärkeä sijansa. Nykyään kuulee rajan takana usein vaadittavan vapautta puhua kaunokirjallisuudessa ihmisen seksuaalielämästä pitkin ja poikin. Mikäpäs siinä, mutta kun lukee tai kuuntelee tällaista vapautta janoavia puheenvuoroja, herää vaikutelma, etteivät nämä anatomiasta kiinnostuneet kansalaiset tunnu muuta vapautta kaipaavankaan. Sanoisin kyllä, että Korhonen vaikuttaa ehkä liiankin puritaanilta kuvatessaan Erkki Järvisen seksuaalielämää, jolla tietysti on jokaisen ihmisen elämässä hyvin suuri merkitys. Mutta toisaalta Korhosen ratkaisun voi ymmärtää, hän on kirjoittanut ennen kaikkea yhteiskuntaromaanin eikä suinkaan jonkun erotomaanin päiväkirjaa. Mielestäni päähenkilön intiimielämä on osattu suhteuttaa, asettaa oikeisiin suhteisiin yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisesta taistelusta kertovassa teoksessa.

Korhosen romaani on omaelämäkerrallinen, tekijä tuntee asiat, joista puhuu. Tilanteet ja tapahtumat ovat persoonallisesti koettuja, läheltä ja sisältä nähtyjä. Romaanin antama tieto, kuva on uskottava, totuudenmukainen. Mutta silti lukija jää ehkä kaipaamaan jotenkin tiiviimpää taiteellista kudelmaa siitä maailmasta, jossa kirjan henkilöt elävät, toimivat, taistelevat, rakastavat, kärsivät.

Esikoisteoksessaan Jouko Korhonen on halunnut sanoa pakottavimman sanottavansa ja onnistunut tärkeimmässä - realistisessa avauksessaan suomalaiseen toiseen todellisuuteen. Romaani osuu ajan hermoon, herättää mielenkiintoa, panee ajatukset liikkeelle. Tästä ovat todisteena lukijoiden kirjeet, joita Korhonen on saanut runsaasti.

www.locallit.net