www.locallit.net | www.locallit.net/english

Unohtumaton Nikolai Jaakkola
Matti Mazajev
Punalippu 1/1975, 99–100, 105

Huhtikuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta Nikolai Jaakkolan (1905-1967) syntymästä. Lähestyvä merkkipäivä voimistanee meillä kirjailijan tuotannon tutkimusta, ja samalla se ehkä tuo julkisuuteen häntä koskevia tasavaltamme kulttuurihistorialle arvokkaita muistelmia. Jos mainittu tutkimus lankeaa kirjallisuustieteemme edustajien osalle, niin henkilökohtaisten muistelmien tekoon ovat oikeutettuja ja velvoitettujakin enne kaikkea Nikolai Jaakkolan läheiset ystävät ja kirjailijatoverit. Minulle i ollut suotu kuulua ensiksi eikä viimeksi mainittuihin, ja jos siitä huolimatta rohkenen kirjoittaa Jaakkolasta, niin tähän on olemassa mielestäni painava syy. Tietysti, jo itse Nikolai Matvejevitšin olemus on äärettömän inspiroiva, se on lähtemättömästi jäänyt jokaisen mieleen, joka edes vähänkin tunsi hänet. Olen aivan varma siitä, että tätä vaatimatonta kirjoitelmaani seuraa kokonainen muistelmien ja esseiden sarja Jaakkolasta.

Osallistuin joskus 50-luvulla Punalipun avustajan ominaisuudessa lehden järjestämiin tilaisuuksiin, joissa käsiteltiin kirjailijoiden ja myös kynäilijöiden teoksia, ja puhuttiin kirjallisuudesta ja sen tekemisen taidosta. Ja tuolloin Jaakkola jätti minuun syvän vaikutelman. Vuonna 1960 jouduin Punalipun toimitussihteerin virkaan ja pääsin nyt näkemään Nikolai Matvejevitšin useammin ja lähempää. Hänen luova toimintansa jatkui 60-luvulla erittäin intensiivisenä. Pirttijärvi-sarjan kolmas osa Ristiaallokossa ilmestyi 1963 ja viimeinen osa Selville vesille 1967. Samaan aikaan hän valmisteli Isänmaallisen sodan vuosia käsittelevää muistelmateosta ja jatkoi kääntäjän työtään. Vuonna 1960 Jaakkola julkaisi Punalipussa laajan kuvaksen Vanhojen ja nuorten parissa. Hän suunnitteli myös omaelämäkerrallisten muistelmien kirjoittamista. Taisto Summanen kertookin Nikolai Jaakolan tunnustaneen ystävilleen viettäessään huhtikuussa 1965 60-vuotispäiväänsä, että "saatuaan valmiiksi Pirttijärvi-sarjansa hän tahtoisi ehtiä kirjoittaa vielä yhden laajan teoksen, kirjan omasta elämästään, ajastaan, vuosien varrella tapaamistaan ihmisistä."

Toimitussihteerin-vuoteni syvensivät kuvaani Jaakkolasta. Ymmärsin, että hän on ainutlaatuinen persoonallisuus, ennen kaikkea taiteilijasielu sanan parhaimmassa merkityksessä ja lisäksi tavattoman puoleensa vetävä ihminen. Hänen demokraattisuutensa tai, sanoisinko, hyväsydämisyytensä ja koruton yksinkertaisuutensa ilmeni erikoisesti suhteessa nuoriin kirjoittajiin. Mutta tämä hyväntahtoisuus ei ollut periaatteettomuutta. Jaakkola vaati juuri periaatteellisuutta ja vakaumuksellisuutta kirjallisuuden kysymyksissä ja vaati sitä suoraan yhtä hyvin tunnustetulta kirjailijalta kuin alkavalta kynäilijältäkin.

Minun on aivan toivotonta yrittääkään antaa täydellistä kuvaa Nikolai Matvejevitšista, hänen olemuksestaan, edes hänen luonteestaan. Jaakkola oli ihmisenä tavattoman rikas, syvä, monivivahteinen. Hän oli sekä intohimoinen keskustelija ja väittelijä että herkkävaistoinen tunnelmoija, tietäjähahmo ja totuudenpuhuja sekä avoin luonnonlapsi, mestari ja samalla mestaruuden ikuinen etsijä.

Nikolai Matvejevitš piti pohdiskelusta, filosofoinnista ja ryhtyi siihen mielellään jokaisen, vähänkin tutun henkilön kanssa. Ehkäpä sattuman ansiosta minäkin jouduin muutaman kerran hänen juttukumppanikseen. Tosin aika on jo lähes tyystin haalistanut muististani näiden keskustelujen aiheet ja yksityiskohdat. Hän puhui silloin Isänmaallisen sodan vuosia käsittelevästä muistelmateoksesta, jota kirjoitti. Muista melko hyvin vielä, että Jaakkola kertoi eräästä lapsia koskevasta havainnostaan. Jo lapsissa voi nähdä ne luonteenpiirteet, jotka esiintyvät heissä määräävinä, kun he ovat aikuisia, esimerkiksi kitsaus, vähäpuheisuus, leikillisyys.

Minun ei ole lainkaan tarpeellista kajota tässä laajemmin N. M. Jaakkolan merkitykseen tasavaltamme kirjallisuudelle. Hän on valloittanut lukijoiden vilpittömän rakkauden ja kunnioituksen, hänen luova toimintansa on saanut korkean tunnustuksen ja hänen paikkansa kirjallisuutemme historiassa määräytynyt.

Tietääkseni Nikolai Matvejevitšista ei ole olemassa yhtään muotokuvamaalausta eikä veistostakaan. Jos tämä on totta, niin ei voi muuta kuin oudoksua tasavaltamme kuvataiteilijoiden ja kulttuuriministeriön aloitteettomuutta. Yleensä lienee tapana, että jälkipolville pyritään monin tavoin tallentamaan kansallisen kulttuurin parhaimpien edustajien hahmot. Koska huhtikuussa vietämme kirjailijan syntymän 70-vuotispäivää, juhla kohokohtana voisi olla hänen muistotaulunsa paljastaminen Petroskoissa. Täten korostuisi ja tulisi paremmin kansalaistemme tietoisuuteen Nikolai Jaakkolan elämäntyön merkitys.

Muistotaulu korkokuvineen ja asiaankuuluvine kaksikielisine teksteineen voitaisiin kiinnittää Lenininkadun varrella olevan talon seinään. Jaakkola asui monet vuodet tässä talossa ja täällä hän kuolikin.

Toivon, että kirjoitelmastani on välittynyt lukijalle jokin oleellinen piirre Nikolai Matvejevitšista ja ennen kaikkea hänestä ihmisenä. Hän on jäänyt lähtemättömästi mieleemme ja elää sydämissämme.

www.locallit.net