www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kirjallisuus lähemmäksi kansan elämää
Maija Pahomova
Punalippu 6/1966, 95–98, 101

Kohdakkoin kokoontuvan Neuvostoliiton kirjailijain 4. edustajakokouksen merkeissä neuvostolehdistössä on kiinnitetty runsaasti huomiota kirjallisuuskysymyksiin. "Literaturnaja Gazetan" samoin kuin "Voprosy Literatury" aikakausijulkaisun palstoilla on käyty edustajakokouksen edellä melko laajaa keskustelua proosakirjallisuudesta ja muun muassa nykyromaanin kehitystendenssistä.

Neuvostoromaanin tunnusomaisia piirteitä on pyrkimys löytää ihmisluonteiden ja elämänilmiöiden moninaisuudesta viime vuosikymmenien aikaisen elämänkehityksen itse olemus. Tämä pyrkimys on muodostunut määrääväksi myös Karjalan romaanikirjallisuudessa. Kansallisen kirjallisuuden viime vuosien kuluessa saaman sosiaalisen kokemuksen erittely osoittaa, että Karjalan kirjailijat, joita yhdistävät samat ihanteet, sama ideologia ja samat periaatteet heidän luovassa toiminnassaan, ovat niin ikään kukin omaperäisellä tavalla kartuttaneet yhteistä kokemusta nykyaiheiden ja kuvattavien ristiriitojen käsittelyssä.

Maamme uuden historiallisen vaiheen, kommunistisen rakennustyön, synnyttämät yhteiskuntailmiöt aiheuttavat syvälle ulottuvia muutoksia karjalaisten kansallisessa olemuksessa ja elintavoissa. Kommuuniset moraalikäsitykset omaavan uuden ihmisen muotoutuminen tapahtuu Karjalassa kuten muuallakin Neuvostoliitossa kommunistisiin uudistuksiin tähtäävässä työtoiminnassa, johon osallistuu monien eri kansallisuuksien edustajia.

Viime vuoden huomattavimmat kirjalliset tuotteet todistavat sitä, että Karjalan kansallinen proosakirjallisuus suuntautuu entistä kiinteämmin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, samalla kun kansallisen henkilöhahmon psykologinen luonnehdinta syvenee. Karjalan proosakirjailijat vapautuvat yhä ilmeisemmin aikaisempien vuosien kirjallisuustuotteille ominaisesta dogmaattisuudesta ja kaavamaisuudesta. He ovat tajunneet syvemmin yhteytensä kansaansa, sen elämään ja kieleen.

Palava kiintymys aikalaiseensa on auttanut suomen kielellä kirjoittavia proosakirjailijoitamme A. Timosta, P. Perttua, T. Huuskosta ja muita kuvaamaan Karjalan kansan uutta elämänvaihetta ja tuomaan näkyvämmin esiin nykyajan ihmisen henkisen maailman.

Aikamme asettaa taiteen aatteelliseksi tehtäväksi yhä enemmän ihmisten siveellisen kasvatuksen, ja tämä on ollut määräävänä tekijänä suuntaamassa Karjalan nykyproosassa kuvattavina olevia ristiriitojen kehittelyä ja yhdistämässä elimellisemmin tuotannollisia konflikteja moraalis-eetillisiin ongelmiin. Kahden mentaliteetin, nimittäin individualistisen ja sosialistisen mentaliteetin, törmääminen vastakkain on tällöin tärkeimpänä "sisäisenä" ristiriitana, joka määrää tekijän asenteen moraalikiistassa. Sen ilmeneminen on varsin erilaista.

Antti Timonen, kirjailija ja yhteiskunnallinen toimihenkilö, joka on sitonut kirjallisen työnsä välittömästä nykytodellisuuteen, on ottanut keskeisimmäksi ongelmakseen neuvostoihmisen moraalisen olemuksen. Nimenomaan pyrkimys nykyelämän kuvaamiseen synnytti A. Timosen "Kotoisilla poluilla" romaani aatesisällön, jona on henkilö siveellisten ominaisuuksien ilmeneminen työssä, perhe-elämässä ja rakkaudessa. Kyseinen romaani on teos, jossa saavuttavat voiton oikeudenmukaisuus, ehdoton moraalinen jalous, luottamus kanssaihmiseen, sosialistisen humanismin periaate.

Romaanin päähenkilö Veikko Larinen joutuu ankariin elämänkoettelemuksiin: hänet erotetaan epäoikeudenmukaisesti puolueesta, vaimo lähtee hänen luotaan. Kirjan henkilöt on saatettu reaalisiin ristiriitoihin, joiden ratkaisu riippuu ihmisen moraalisista ominaisuuksista. Veikon moraalinen puhtaus ja mielenjalous, hänen voimakas ja pysyvä tunteensa ovat ristiriidassa niin Lesojevin pyrkyryyden kuin myös Robertin huolettoman itsekkyyden ja Irina kevytmielisyyden kanssa. Romaanissa tuodaan esiin nykyoloissa ilmenevät kansalliset piirteet. Veikko Larisen, karjalaisen "Shtushukar-vaarin" Teppana Lampijevin, vallankumoukseen osallistuneen Iivana Kaurosen, opiskelija Olgan henkilökuvat ovat varsin värikkäästi piirrettyjä.

Nämä samoin kuin muutkin Karjalan proosakirjailijoiden teosten henkilöt kulkevat "kotoisia polkuja" kohti kommunismia sulkeutumatta silti kansalliseen kuoreensa. Kansallinen sulkeutuneisuus ja eriytyneisyys on heille vierasta. Heille on ominaista internationalismi, kansojen välinen ystävyyden ja toveruuden tunne, neuvostoisänmaallisuus, joka synnyttää karjalaisessa todellista inhimillistä ylevyyttä ja arvokkuutta.

Timosen romaani "Pieni Valkosiipi" (1961) on niitä Karjalan kirjallisuuden tuotteita, joissa pyritään kuvaamaan taidekeinoin nykyaikaa ja sen sisäisiä lainmukaisuuksia. Kyseisessä romaanissa teoksen aihe, ihmisen moraalinen olemus, on kehitelty hyvin tärkeäksi ongelmaksi. Kirjailijaa sysäävänä voimana on palava rauhantahto, ihmisten pyrkimys rauhaan tilanteessa, jolloin uhkaa atomisodan vaara. Rauha, jonka puolesta neuvostokansa kävi taistelua Euroopan fasismia vastaan, on vieläkin vaarassa. Sitä varjelevat miehuullisesti kaikissa maissa ne "tutut ja tuntemattomat rauhantaistelijat", joille kirjailija on teoksensa omistanut.

Nuori sinisilmäinen Mirka - Mirja on tekijä ajatuksen mukaan kahden maan uusien keskinäissuhteiden olennoituma ja symbolisoi rauhan ja ystävyyden aatetta, jota Suomen työtätekevä kansa on huolella vaalinut taantumusvoimien vastustuksesta huolimatta. Valkosiipi olennoi romaanissa julmuuden ja pahan vastakohtana vapautta elämää, iloa ja ikään kuin valaisee teosta sisäisesti korostaen tekijän ideaa.

Kirjailija viimeistelee parhaillaan "Sovetski pisatel" kustantamoa (Moskova) Taisto Summasen venäjäntämää uutta romaaniaan "Olen kotona". Mainitun romaanin ensimmäisen variantin "Punalipun" lukijat saivat tutustua v. 1965 (n:ot 1.-5.) ja se on jatkoa teokseen "Pieni valkosiipi". Keskeisimpänä henkilönä siinä on Mirja, joka totuttautuu neuvostoliittolaisiin elämäntapoihin eräässä Karjalan metsäasutuksessa. "Olen kotona" romaani kytkee aihepiiriinsä monia erilaisia nykyisen karjalaiskylän tapahtumia ja ihmiskohtaloita, ja se on omistettu moraalisille ongelmille kuten kirjailijan aikaisemmatkin teokset. Tuntuu kuin kirjailija kehottaisi syventymään yhdessä hänen kanssaan karjalaisasutusten arkisen elämän verkkaiseen kulkuun, niiden asujain iloihin ja suruihin.

Tämän artikkelin puitteissa ei ole mahdollisuutta kyseisen teoksen erittelyyn. Kirjallisuusarvostelu lausunee lähiaikoina sanansa tästä A. Timosen romaanista.

Toisen karjalaisen proosakirjailijan Pekka Pertun novelleissa ristiriidat eivät ilmene heti. Kirjailija paljastaa ne ikään kuin vaivihkaa. Tekijä yrittää nähdä ja osoittaa lukijalle arkisissa oloissa ilmenevien luonteenpiirteiden takaa piilevän uusien edistyksellisten katsomusten ja siveellisyysperiaatteiden taistelun sitä vastaan, mikä jää yhä kauemmaksi menneisyyteen. Hän osoittaa, että kommunististen moraalikäsitteiden juurtuminen ihmisiin tapahtuu useinkin vaikeasti ja kipua tuottaen. Jo ensimmäisessä P. Pertun "Kesäöitä" kertomusta käsittelevissä arvosteluissa todettiin hänen osaavan ilman opettavaisuutta ilmaista ajatuksensa siitä, miten neuvostonuorukainen voittaa itsekkäät pyrkimyksensä ja vaiheen ja miten hänen moraalikäsitteissään pääsevät voitolle piirteet, joita neuvostojärjestelmälle ominaiset elämänolot ja ympäristö ovat omiaan kehittämään. Myös kertomuksessaan "Ruuhka" tekijä johdattaa sankarinsa Jyrki Semenovin vaikeaan elämänkoettelemukseen, jossa oikea erottuu oletetusta.

P. Pertun uudessa novellissa "Kalevantulia" (1961), jossa kuvataan neuvostonuorisoa, aivan sodan edellä tai sodan alkupäivinä syntynyttä polvea, on ongelmana nuoren ihmisluonteen muotoutuminen. Sodan päättymisestä on kulunut kuusitoista vuotta, ja sodan iskemiä haavoja on jo vaikea nähdä. Aika ja työ ovat ne parantaneet, mutta niiden arven tuntuvat vieläkin. Ne tuntuvat sisimmässä, ei yksin niissä, jotka joutuivat puolustamaan kotimaataan fasismilta, vaan myös nousevassa polvessa, joka astuu elämän piiriin rauhanoloissa. "Kalevantulien" lukijan näkyviin piirtyy ihmisluonteiden erilaisuus. Kiistakysymyksenä on Gennadin elämänfilosofia, hänen vähäinen elämänkokemuksensa perusteella kehittämänsä oppi, että "jokainen pitäköön itse varansa". Volodja, Anja, Timo ja Huoti ovat toista mieltä tästä individualistisesta elämänkäsityksestä. He väittelevät innostuneesti Gennadin kanssa julistaen sitä jaloa ja vanhentumatonta totuutta, että ihminen on kaunis ja sisäisesti rikas silloin, kun hän osaa antaa parhaansa toisille. Koko novelli rakentuukin oikeastaan väittelystä, jota metsään yöpyneet nuoret käyvät nuotion ääressä. Juonta sen tavallisessa merkityksessä ei ole. Väittely olisi saattanut kehkeytyä kenties suureksi moraalisia ja filosofisia ongelmia käsitteleväksi keskusteluksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä tekijä on novellinsa henkilöiden suoraviivaisilla päätelmillä ennalta ratkaissut hahmottumassa olleen ristiriidan antautumatta selvittämään taidekeinoin inhimillisen moraalikäsitemaailman monimutkaisuuksia.

Leniniläisten normien ennallistaminen maan kaikilla elämänaloilla on aiheuttanut käänteen nykyolojen syvällisemmän tutkimuksen suuntaan, mikä on vaikuttanut myös Taisto Huuskosen tuotantoon. Tämä proosakirjailijan aikaisempien tuotteiden aihepiirinä on ollut Suomen työväki. Maataloudessa esiintyvien ristiriitojen ja vaikeuksien mietiskely on saanut T. Huuskosen tuntemaan erittäin kipeästi Karjalan maaseudun kuvaamisen tarpeellisuuden. Hänen romaaninsa "Huomenen oraat" (1961) huomion keskeisimpänä kohteena on maatalouden uudistaminen.

Neuvostotilan johdon vaihdos muodostaa romaanin perusristiriidan, jota Huuskonen käsittelee varsin omalaatuisesti. Neuvostotilan uusi johtaja Andrei Nikitin havaitsee, ettei entinen johtaja Golubov ole suinkaan ajattelematon vanhoillinen mies, vaan "järkevä isäntä", jonka sydäntä lähinnä on asia, mille hän on omistanut kolmekymmentä vuotta elämästään.

Tarmokas, hyvä talousmies Golubov tuntee itsensä avuttomaksi vaikeuksissa, joihin hän on suuren tilan johtajana joutunut: rehun puute, karjakato, huono sato. Hän luulee saavansa kohennetuksi asiaintilaa olemalla tinkimättömän vaativainen itseään ja muita kohtaan ja tiukentamalla kuria. Hän joutuu kuitenkin välillä toteamaan, ettei asiaa siten auteta. Golubov tarkkailee huolestuneena Andrein toimintaa, kun tämä aloittaa kylvösuunnitelmien tarkistuksesta ja yrittää kaikin tavoin kannustaa neuvostotilan työntekijöitä aloitteellisuuteen.

Romaanissa ei ole kaikki täysipainoista eikä taiteellisesti perusteluta. Huuskosen romaanille on luonteenomaista periaatteellinen pyrkimys kuvata henkilöitä täysin arkisissa oloissa: neuvostotilan pelloilla, karjakartanossa, perheen ja kodin piirissä. Nämä yksinkertaiset miltei naturalistiset kuvaukset saavat merkittävyyttä vain henkiöiden ajatusten ja tunteiden tekstierittelyssä. Siinä tekijä ei ole aina onnistunut. Useimmat henkilökuvat jäävät vain hahmotelmiksi. Tämä periaate ei ole osoittautunut aina sopivaksi edes päähenkilöihinkään, Andreihin ja Goluboviin nähden. Niinpä jää loppujen lopuksi epäselväksi esim. se miten Andrei, joka samoin joutuu käytännöllisessä toiminnassaan alinomaa ristiriitaisuuksiin, onnistuu kohottamaan lopun sen lamatilasta. Kuvaus jää taiteellisessa suhteessa huomattavasti kalpeammaksi teoksen aatesisältöön ja kirjailijan seikkaperäisesti tutkimaan asia-aineistoon verraten.

Kuten Karjalan kirjallisuuden muissakin nykyisissä proosatuotteissa Ortjo Stepanovin pienoisromaanissa "Suurilla selkosilla" (1961) aatepohjana ovat puolueen 20. edustajakokouksen jälkeisessä elämässä esiintyneiden eri tendenssien ristiriidat. Pienoisromaanissaan, jossa kerrotaan Pohjois-Karjalan vaikeissa, suunnitelmien täyttöä haittaavissa luonnonoloissa, opettavien soiden ja lukemattomien pikkujärvien ja -jokien keskellä tapahtuvista metsätöistä, tekijä asettaa vastakkain kaksi johtomiestä, piirikomitean entisen sihteerin Vasiljevin ja piirikomitean uuden sihteerin Terentjevin. Pienoisromaanin päähenkilöön liittyvä juoni, nimittäin paluu kotiseudulle, ei ole uusi Karjalan kirjallisuudessa. Timo Terentjev palaa kotipaikkakunnalleen, mistä hän poistui lähes parikymmentä vuotta sitten armeijaan 1941. Hän on osallistunut kiivaisiin taisteluihin, haavoittunut, ollut työssä Etelä-Karjalassa, opiskellut Moskovassa. Eletyt vuodet ovat olleet monien koettelemusten vuosia. Senpä vuoksi Timon ajatukset suuntautuvat tämän tästä siihen lapsuuden ja nuoruuden ajan valoisaan maailmaan, joka on jäänyt muistikuvina mieleen. Tämä tarjoaa tekijälle mahdollisuuden sisällyttää pienoisromaaniinsa paitsi nykyisyyden tuntua, myös moraalisen arvion siitä polvesta, joka jouti nuoruudessaan ottamaan hartioilleen sodan rasitukset. Tässä yhteydessä ei voi olla huomauttamatta teoksen oleellisista puutteellisuuksista. O. Stepanovin elävää ihmisluonteiden kuvausta haittaavat valitettavasti ristiriitojen yksioikoiset ratkaisut, sentimentaalinen sävytys ja teennäisyys varsinkin henkilöiden yksilöllisen elämän kuvauksissa. O. Stepanov yrittää sitä paitsi mahduttaa kooltaan suppeaan pienoisromaaniinsa monia häntä kiinnostavia, henkilön moraalista olemusta koskevia kysymyksiä, minkä seurauksena kaikki ne jäävät vain hieman hahmotelluiksi, tekijän ajatus keskeneräiseksi eikä kuvaus vaikuta vakuuttavalta. Tekijä ei onnistu aina välttämään kansan kielenkäytön naturalistista jäljittelyä.

Ei ole vaikea havaita, että nimenomaan yhteiskunnallisessa työtoiminnassa esiintyvien suhteiden ja ristiriitojen osoittaminen muodostaa karjalaisen novellin ja romaanin juonen ulkonaisen kehityksen. Juoni on yleensä mutkaton, siitä puuttuvat dramaattiset kollisiot, romanttiset solmukohdat ja traagilliset ratkaisut. Juoni kehittyy ilman dynamiikkaa tuoden vain vähitellen näkyviin henkilöiden olemuksen ja elämän kulussa muodostuvat ristiriidat. Samalla kuitenkin Karjalan nykykirjallisuuden aihepiirin ja henkilöiden tavanomaisuuden taustana on huomattava yhteiskunnallinen, moraalinen ajatussisältö. Kirjailijoita kiinnostaa elävästi tavallinen karjalainen työihminen, hänen uurastuksena ja yksilöllinen elämänsä. Heitä askarruttavana ongelmana on kommunismia rakentavan ihmisen moraalinen olemus ja sisäinen maailma, todellinen ja teennäinen siveellisyys. Heidän sydäntään lähellä olevien Karjalan metsäkylien ja -asutusten asukkaiden kuvaaminen auttaa perehtymään sisällökkääseen elämään, joka ensi silmäykseltä näyttää yksitoikkoiselta ja mutkattomalta. Kaikissa tuotteissa on jossain määrin läpikäyvänä motiivina "Karjalan maa". Verrattoman kauniita ovat Karjalan järvet, joet, koivut ja männyt. Karjalan asukkaiden elämää ei voida erottaa kotiseudun luonnosta. Ikivanhoista ajoista asti he ovat saaneet ravinnokseen kalaa järvistä ja riistaa metsästä. Jokainen heistä osaa käyttää airoa, kirvestä ja sahaa. Karjalan kirjailijat itsekin ovat kotoisin noista metsäkylistä ja kotoisen luonnon kuvaukset antavat heidän kerronnalleen taiteellisuutta.

"Sinne sydänkin käskee". Näin on otsikoitu muuan lukua karjalaisen kirjailijan Jaakko Rugojevin kuvauskokoelmassa "Rannalla Kuitin..." "Mihin maailman ääreen elämä viskoneekaan meitä, kalevalaiset palaavat aina kotiperukoilleen kuin lohenpojat synnyinsijoilleen", huomauttaa tekijä ja selittää edelleen, miksi hänen ajatuksensa pyörtävät niin usein kotiseudun "kolmen Kuittijärven ympärillä". Syntymäseutu on kallein ja rakkain. Jokaisella on sellainen luvattu paikkansa auringon alla. Se on myös joka kirjailijalla ja hän tuntee olevansa aina velassa kansalleen. Näin sanoo tekijä kirjassaan kuvatessaan nykyistä Kalevalan seutua, joka tunnetaan kaukana Karjalan rajojen ulkopuolella kuulujen runonlaulajasukujensa perusteella. Hän ilmaisee siten syntymäseutunsa kirjallisuuden ja kansanelämän kiinteää yhteyttä koskevan ongelman itse ytimen.

Karjalaista romaania ei vielä voida sanoa sanan varsinaisessa merkityksessä moniulotteiseksi. Se on vasta muodostumassa. Romaanin aiheet ovat harvoin perinpohjin kehiteltyjä. Kerronnan perusmuotona karjalaisissa nykyromaaneissa on epäsuora kerronta, tekijä itse kertoo ja luonnehtii. Dialogilla on niihin verrattuna toissijainen asema. Tyyten puuttuvat sellaiset henkilöt tunnetilojen kuvausmuodot kuin monologi, henkilön keskustelu oman minänsä kanssa, ja vain harvoin tekijä poikkeaa aiheestaan syventyäkseen mietiskelemään teoksensa sankarien elämää ja ajan ilmiöitä. Rakenteeltaan karjalainen romaani on vielä toistaiseksi lähempänä pienoisromaania. Tässä suhteessa on jatkettava edelleen taidekinojen ja ratkaisujen etsintää.

Karjalan kansallinen proosakirjallisuus alkaa käyttää yhä rohkeammin sosialistisen realismin metodin tarjoamia uusia, loputtoman moninaisia mahdollisuuksia., joskin se, mikä venäjänkielisessä neuvostokirjallisuudessa on jo muodostunut perinteelliseksi, on jäänyt suurelta osaltaan Karjalan kirjallisuudessa taiteellisessa suhteessa käyttämättä. Ei ole esim. sovellettu sellaista realista mahdollisuutta kuin aikamme vallankumouksellisen romantiikan henkevöittämän luonteen taiteellista henkilöimistä. Käyttämällä sellaista taiteellista henkilöimistä ajatuksensa tulkinnassa kirjailija voisi laajentaa todellisuuden esteettisen tajuamisen puitteita, kehitellä uusia taiteellisia konflikteja, joissa olisi "kohokohtia" ja dramaattista jännitystä. Tehtaiden ns. järkiperäistäjät, asumattomien metsäseutujen raivaajat, teollisuusjättiläisten ja uusien rautateiden rakentajat, opiskelijat ja sivistyneistö - nämä ovat nykytodellisuuttamme, niissä on rakennustyömme totuus ja kauneus Karjalan oloissa. Kaikki tämä odottaa edelleenkin kuvaajaansa. Vallankumouksellinen romantiikka muodostuu erikoisen ajankohtaiseksi ongelmaksi Karjalan kirjallisuudessa. Neuvostoliiton kirjailijain 3. edustajakokouksella osoittamassa tervehdyksessä NKP:n keskuskomitea korostaa: "Tarvitaan mukaansatempaavia kirjoja, jotka tuovat esiin työläisten, kollektiivitalonpoikien ja sivistyneistön työnteon romanttisuuden." Karjalan kirjallisuus kaipaa taistelevaa sankaria, joka olisi elävän prototyyppinsä veroinen. Karjalan kirjailijan 4. edustajakokouksessa (1963) ja sittemmin VSFNT:n kirjailijaliiton sihteeristön istunnossa Petroskoissa (elokuu 1964) tehtiin tärkeimmät yhteenvedot Karjalan kirjallisuuden nykyisestä kehityksestä. Huomion keskeisimpiä kohteita olivat sellaiset kysymykset kuin aatteellisuus ja taiteellisuus, puoluekantaisuus ja kansanläheisyys, Karjalan kirjailijain yhteydet elämään. Moskovan Leningradin ja Karjalan kirjamiehet suorittivat analyysin Karjalan kirjallisuuden kaikista huomattavimmista teoksista. Niiden joukossa olivat A. Timosen ja T. Huuskosen suomenkieliset romaanit. Keskusteluun osallistuneet totesivat, että Karjalan kirjailijoiden teokset ovat käyneet "psykologisesti vaikuttavammiksi ja syvällisemmiksi ja aihepiireiltään monipuolisemmiksi", ja näkivät päävajavuudeksi sen, että "puuttuu aitoa taitavuutta", kirjailijan tarkkanäköisyyttä, avautuvan maailman syvällistä tajuntaa, terävää huomiokykyä ja aktiivista ajattelua (Leninskaja Pravda 23.8.1964).

Karjalan ASNT:n kirjailijaliiton puheenjohtaja A. Timonen sanoi niin ikään puheessaan: "60-luku on kahden huomattavan tapahtuman, Neuvostovallan 50-vuotispäivän ja V. I. Leninin syntymän 100-vuotispäivän aattoaikaa… Miten on suuren aikakautemme henki heijastunut kirjoissamme? Näiden tehtävien, puolueen 20. ja 22. edustajakokouksen päätösten ja kansamme suurtekojen valossa teoksemme tuntuvat yhä kovin heikoilta. (Leninskaja Pravda 23.8. 1964.)

Karjalan kirjailijain taiteellisen käytännön tutkimus osoittaa todellakin, että sikäli kun on yritetty vakavasti syventyä ihmissuhteisiin, on myös onnistuttu luomaan omalaatuisia ja samalla ajallemme tietyssä määrin tyypillisiä henkilökuvia, ihmisluonteita sekä ratkaisemaan ajankohtaisia moraalis-eetillisiä ongelmia. Aktiivisempi ja harkitumpi suhtautuminen nykytodellisuuteen on saanut Karjalan kirjailijat (kesken > puuttuu s. 101.)

www.locallit.net