www.locallit.net | www.locallit.net/english

Oman kansansa vaiheiden kertoja
Maija Pahomova
Punalippu 5/1975, 107–110

Antti Timosen 60-vuotispäivän aattona häntä kävi tapaamassa kirjallisuudentutkijamme Maija Pahomova. Alla julkaistaan hänen paperille panemiaan "piirteitä kirjailijan luonnekuvasta."

Antti Timonen on Karjalan tunnetuimpia romaanikirjailijoita. Romaaneissaan Kotoisilla poluilla, Pieni Valkosiipi, Olen kotona, Me karjalaiset sekä novelleissaan Karjalasta Karpaateille, Valaistut rannat ja Tuulilahden vastuulla Timonen on kuvannut Karjalan kansan kulkemaa tietä vallankumousajoilta nykypäiviimme saakka.

Parhaillaan hän viimeistelee uutta romaaniaan Autiokylän asukkaat, jossa hän käsittelee päivänpolttavia ongelmia. Tuon paksun kansikon näkee toisten käsikirjoitusten joukossa, joita on useammalla hyllyköllä kirjailijan työhuoneessa. Kansioissa näkyy olevan jo julkaistujen käsikirjoitusten lisäksi konsepteja kuullusta ja nähdystä, hahmotelmia työstämistä odottavista aiheista. Toiset niistä ovat jo ajan kellertämiä, toiset taas vasta koneella lyötyjä. Niitä katsellessa piirtyy silmiemme eteen kuva miehestä, joka omistautui jo nuoruudestaan vaikealle kirjailijan työlle, joka oli upouutta ja epätavallista varsinkin pienen kansallisuuden edustajalle. Eliväthän karjalaiset vallankumousta edeltäneinä vuosina jokapäiväisen leivän huolissa, ilman minkäänlaisia oikeuksia, kaikkinaisen sivistyksen syrjiminä. Selvä järki ja karjalaistalonpojan materialistinen ajattelutapa panivat pitkään epäilemään, voiko omasta kansallisesta keskuudesta nousta ammattikirjailijoita. Kerran, jo sodanjälkeisinä vuosina, nähdessään miten paljon kärsivällisyyttä ja malttia kirjan kirjoittaminen vaatii, Timosen äiti sanoi pojalleen: "Eikö kävisi halvemmaksi ostaa kirja kaupasta?" Tämän yhteydessä emme voi olla muistamatta tapausta dagestanilaisen neuvostokirjailijan Rasul Gamzatovin elämästä, joka on Antti Timosen hyvä ystävä. Rasulin puoleen oli kerran kääntynyt vanha kyläläinen: "Sinun isäsi, Gamzat, kirjoitti runoja. Ja sinä, Gamzatin poika, kirjoitat myös runoja. Milloin oikein rupeat tekemään työtä? Vai aiotko elää koko ikäsi nostamatta mitään leipäpalaa raskaampaa?" Siihen Rasul oli vastannut: "Tämän onkin minun työtäni. Paperi merkitsee minulle samaa kuin sinulle pelto. Minun kirjaimeni ovat minun jyviäni ja minun runoni tähkiäni."

Jokaisella tosi kirjailijalla on oma kynnöksensä ja oraansa, jota häntä ilahduttavat. Tämä kaksinpuhelu on hyvin merkittävä. Kirjailijan työtä voidaan todellakin verrata kyntäjän aherrukseen. Se jättää ihmisen ulkomuotoonkin lähtemättömän jälkensä.

Antti Timonen onkin kynänkäyttäjänä hätäilemätön. Hänen kasvoihinsa on ilmestynyt syviä juovia, hänen hiuksensa ovat valkoiset. Mutta tuon henkiseen työhön syventyneen, sisäisesti keskittyneen miehen eräänlainen ankaruus saattaa yllättävästi lauhtua hyväntahtoiseen ja leveään hymyyn.

Kirjailija on kansan syvistä riveistä tullut ja työn raskaan raataja. Tämä vaikutus voimistuu, kun tutustutaan Antti Timosen työhuoneeseen. Täällä hallitsee työ, työ joka nielee aikaa ja voimia - -.

Yli neljäkymmentä vuotta on kyntänyt omaa kirjallisuussarkaansa Antti Timonen, Neuvostoliiton Kirjailijaliiton hallinnon jäsen, Neuvostoliitto-Suomi -seuran Karjalan osaston pitkäaikainen puheenjohtaja. Pienessä Luusalmen kylässä syntyneen karjalaisen pojan elämä on ollut mielenkiintoinen ja merkityksellinen, se heijastaa elämäntaivalta. Kirjailija Timonen on kierrellyt melkein koko Neuvostoliiton ja Euroopan, käynyt Egyptissä, vallankumouksellisella Kuuban saarella. Kuubassa asuu nuori nainen nimeltä Carelia. Nimensä Carelia sai isältään syntymäpäivänään, juuri sinä päivänä, jolloin Karjala vapautettiin miehityksestä Suuren Isänmaallisen sodan aikana.

Sota… Kertoipa Antti Timonen mistä tahansa muistellessaan tähänastista elämäänsä tuo sana tulvahtaa esiin valtavana kipuna, se palauttaa mieleen hänen kansansa traagiset vaiheet ja muistuttaa kirjailijalle, että hänen elämäntyönään on rauhan ja kansojen välisen ystävyyden lujittaminen.

Olihan sota kolmesti tunkeutunut hänen kohtaloonsa. Kansalaissota on jäänyt kirjailijan mieleen unohtumattomina välähdyksinä, joita voimisti lapsen tajunnan konkreettisuus. Antilla oli menossa seitsemäs ikävuosi, kun talvella 1921-22 valkosuomalaiset miehittivät Pohjois-Karjalan ja ajoivat väkisin karjalaisia perheitä Suomeen. Sinne vietiin Anttikin äitinsä kanssa, joka oli kadottanut miehensä ensimmäisessä maailmansodassa ja nyt joutui maatyöläiseksi suomalaiselle tilalle. Vasta 1925 he pääsivät takaisin kotimaahansa.

Kului vuosia opiskeluun Uhtualla, sittemmin opettajanopistossa. Täällä nuorten luovien uskalikkojen ilmapiirissä, karjalaisten opiskelijoiden keskuudessa Antti kokeilee ensi kertaa kirjailijan kynää. Niinpä 1931 ilmestyy hänen kertomuksiaan Punakanteleessa ja 1933 julkaistaan hänen esikoiskokoelmansa Lentomasiina. Näissä taiteelliselta kannalta vielä puutteellisissa kokeissa ilmenivät lahjakaan nuorukaisen kirjalliset taipumukset. Elämästä otetut kertomusten aiheet kiinnostivat alkutuoreudellaan sekä yllättävillä elämän ristiriitaisuuksillaan, joissa ilmeni uusien ja vanhojen käsitteiden välisen kamppailun omaperäisyys. Nyt Antti Timonen jo kehittyneenä kirjailijana toteaa hymyillen, että hänen ensimmäiset kertomuksensa olivat heikkoja, mutta ne avasivat hänelle tien luovaan kirjalliseen työhön. Hänen ensimmäisinä toimittajinaan olivat Urho Tuurala ja Edvard Gyllingin tytär Maija. Alituista ja vakavaa tukea hän sai myös Nikolai Jaakkolalta, Jalmari Virtaselta ja Eemeli Parrakselta. Vuonna 1934 Timonen osallistui Neuvosto-Karjalan kirjailijain edustajakokoukseen.

Suuri Isänmaallinen sota muodostui hänen kohtalonsa rajapyykiksi, oikeaksi elämän ja kirjallisuuden akatemiaksi. Sodasta Timonen toi mukanaan Punaisen tähden ja Isänmaallisen sodan kunniamerkkien lisäksi myös entistä syvällisemmän elämäntuntemuksen. Sodan koettelemukset kokeneena hän tajuaa erittäin selvästi, millaisia historiallisia muutoksia on tapahtunut Karjalan kansan elämässä ja että vain sosialismin vallitessa Karjalan kansa on voinut löytää todellisen onnensa.

Neuvostoihmisten sankarillinen aktiivisuus, heidän määrätietoinen toimintansa sosialismin hyväksi oli sotavuosina suunnattu vihollisen hyökkäyksen torjumiseen, taisteluun rauhan ja riippumattomuuden puolesta, fasistista orjuutta vastaan. Antti Timosella oli jo jonkinlaista sotakokemusta talvisodasta 1939-40. Viime sodassa hänen rintamataipaleensa alkoi ylikersanttina Karjalan järviltä ja päättyi kapteenina Tiszalle. Rintamaelämään dramaattisia tapahtumia sisälsi tämä tie, joka kulki Karjalan, Valko-Venäjän ja Ukrainan rintamien kautta. Tällä matkalla rintamamies ja kirjailija näki taisteluja ja kaatuneita rintamatovereita, vapautettuja kyliä ja kaupunkeja, keskitysleireiltä vapautettuja eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Hän kulki tämän taipaleen joko kivääri tai konepistooli kädessä, muttei päiväksikään jättänyt kynää. Noita sen ajan tiheällä käsialalla kirjoitettuja vihkoja on monta. Selaillessa Antti Timosen päiväkirjoja rintama-ajoilta, joiden venäjän- ja suomenkieliset kirjoitukset on tehty historiallisten tapahtumien tuoreita jälkiä seuraten, näkee miten Neuvostoarmeijan ja -kansan mahti lujittui päivä päivältä johtaen lopulta suureen Voittoon. Kirjoituksista ilmenee miten neuvostokansojen internationaalinen yhtenäisyys voimistui ja yhdisti jatkuvasti riveihinsä lisää ihmisiä koko Euroopan mantereilta.

Niin mittavia havaintoja elämästä Timosella ei tietysti aikaisemmin voinut olla kuin hänellä oli tehdessään Karjalasta Karpaateille -novellia. Kaikki erilliset päiväkirjamerkinnät, rintamaepisodit, joista hän oli tehnyt kuvauksia, artikkeleja ja kertomuksia "Na postu" ja "V bot za rodinu" -rintamalehtiin sekä Totuuteen, yhdistyivät kirjailijan tajunnassa kokonaisuudeksi. Näin syntyikin Karjalasta Karpaateille -novelli jossa kommunisti-kirjailijan (NKP:n jäsen helmikuuta 1942) välitön kansalaisaktiivisuus ja hänen syvällinen internationalistinen kantansa tulevat esille kuvaannollisessa muodossa, jolle on ominaista selvä ja tarkka poliittinen yleistys. Sotatapahtumien kronikka elävöityy ja novellin alusta loppuun toimivat eri kansallisuuksiin kuuluvat henkilöt, joista keskeisin on karjalainen valistusupseeri Ivanov, luovat eri tapahtumista eheän kokonaiskuvan.

Vallankumouksellisena humanistina ja internationalistina Antti Timonen toteaa sodasta kuluneiden kolmen kymmenen vuoden jälkeenkin, ettei hän ole vielä läheskään käsitellyt loppuun "ihminen sodassa" aihetta. Hän hautoo ajatusta laajan eeppisen teoksen luomisesta, jonka läpi kulkisi punaisena lankana ajatus että ei ole olemassa ns. "sotilaan luonnetta", josta toisinaan näkee kirjoitettavan, vaan on vain erilaisia ihmisluonteita. Sota tuo esille näiden luonteiden tärkeimmät piirteet ja paljastaa havainnollisesti ihmisen olemuksen ja arvon.

"Humanismin aate on ollut aina todellisen edistyksen ylimpänä kriteeriona", kirjoittaa huomattu neuvostoliittolainen filologi N. Konrad kirjassaan Länsi ja Itä. Toisen maailmansodan jälkeen tämä ilmeni erittäin oleellisena. Sosialistisen humanismin aate onkin neuvostokirjailijain luomistyön perusta. Se askarrutti rintamakirjailijoita, kun nämä palasivat sodan jälkeen kirjoituspöytiensä ääreen ja kirjoittivat paitsi sodasta kertovia myös rauhanaiheisia teoksia.

Antti Timonen romaani Kotoisilla poluilla (1956) oli ensimmäinen Karjalan kirjallisuudessa, jonka inhimillisenä toteamuksena oli usko ihmiseen, taistelu sydämettömyyttä ja kataluutta vastaan perhe- ja työsuhteissa. Se valmistui kahden novellin - Valaistut rannat ja Tuulinen ranta - jälkeen ja eroaa näistä monitahoisen sisäisen ajatuksensa ja taiteellisen vakuuttavuutensa puolesta. Kotoisilla poluilla -romaani oli kirjoitettu tekijän sydämen kutsusta, sisäisten vaikutteiden kannustamana sosialistisen humanismin puolustukseksi. Siinä todetaan, että rauhanaikanakin ihmisen tulee olla rohkea ja sielullisesti voimakas, pyyteettömästi sosialistista synnyinmaata palveleva. Romaanissa kuvataan entisen rintamamiehen, nykyisen rakentajan, omalaatuisen, rehellisen ja puhdassieluisen ihmisen Veikko Larisen kohtaloa, joka on niin varma oikeudenmukaisuuden voitosta, ettei edes yritä puolustautua hänelle esitettyä valhetta vastaan, vaan vaatii lähettämään hänet raskaimpaan työhön. Näin ollen kirjailija onnistuu luomaan eheän kuvan neuvostotodellisuuden synnyttämästä ja karaisemasta ihmisluonteesta.

Tässä Antti Timosen romaanisissa kotoisen Karjalan luonnonkuvat eivät ole pelkkiä realistisia näkyjä, vaan ne esiintyvät taiteellisen kuvaamisen tehokkaana keinona. Teoksen perusaiheena on "Karjalan maa". Kirjailija pitää erittäin rakkaana Karjalan mäntyä useampien sukupolvien elämän todistajana. Taiteellinen rinnastus: mahtava mänty ja karjalainen hyväsydäminen ja viisas vanhus, auttaa arvostamaan täydellisemmin kunnon työmiehen todellisen suuruuden.

Dilogiassa Pieni valkosiipi ja Olen kotona A. Timonen kääntyy uudestaan sosialistisen humanismin ja ihmisen henkisen arvon ongelman puolueen, mutta nyt tämä kysymys on jo nostettu laajan sosiaalisen yleistyksen tasolle.

Juonen luonnollisessa kehityksessä punoutuu yhteen kaksi kerrontasuuntaa - toinen liittyy Mirjaan, joka joutuu sodan aikana sattumalta Suomeen (hän on kasvattina suomalaisen antifasistin perheessä), toinen taas kertoo hänen äidistään, karjalaisnaisesta, joka asuu Neuvosto-Karjalassa. Tällainen kerronnan kerrostaminen määrää teoksen komposition omaperäisyyden ja tarjoaa mahdollisuuden kajota nykytärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Sosialistisen humanismin, kansojen välisen rauhan ja ystävyyden puolustajana A. Timonen käsittää selvästi, miten vaikea on rauhanpuolustajain tehtävä oloissa, jolloin ideologian alalla ei ole eikä voi olla sovintoa. Mutta vakuuttuneisuus siitä, että ihmisääni on aina tykkitulta tehokkaampi, niin kuin hän kirjoitti teoksessaan Konepistoolin laulu, auttaa häntä korottamaan äänensä sotaa vastaan, ihmisten rauhan ja solidaarisuuden puolesta. Kirjailija Antti Timosen aktiivinen toiminta rauhan ja ystävyyden lujittamiseksi merkittiin 1959 Maailman Rauhanneuvoston Kunniakirjalla.

Koko Timosen myöhempikin tuotanto todistaa, että hänen luovan työnsä pääaiheena on rauhanomainen työ ja taistelu rauhan puolesta. Nimenomaan tämä aihe sitoo, niin kuin itse kirjailija toteaa, kaikki hänen teoksensa eheäksi kokonaisuudeksi.

Humanismin aikakauden, historiallisen yksilön ja kansan ongelmat - nämä todella eeppiset aiheet määrittävät Me karjalaiset -romaanin juonen ja rakenteen. Romaanin keskiönä on kahden maailman, uuden ja vanhan, välinen taistelu, ihmisyksilön konseptiona vastuuntunne historian ja kansan edessä. Palaten nykyään jo historiaan siirtyneen kansalaissodan dramaattiseen aikakauteen Antti Timonen luo kirkkaan, sekä psykologiselta että sosiaaliselta kannalta omaperäisen Vasselein luonnekuvan. Me karjalaiset -romaanin dramaattisuus, värikkään henkilöhahmot, ilmeikkäät tilanteet ja vuoropuhelut mahdollistivat sen sovittamisen näytelmäksi. Tämä Antti Timosen ensimmäinen näytelmä Otatko miut Karjalan mua? saavutti suuren menestyksen neuvostoliittolaisen ja suomalaisen lehdistön palstoille ilmestyi kymmeniä arvosteluja. Niin romaaninsa kuin näytelmässäkin on tehty vakavia sosiaali-psykologisia yleistyksiä ja niissä ilmenee syvällinen historiallinen kiintymys kansan henkisiin arvoihin nykyisen kehityksen ja sosialistisen humanistisuuden asenteesta.

Historiallisissa teoksissa Timosen ajattelutapa on nykyaikaista, ihmisen, hänen luonteensa ja sielunsa pyrkimysten tutkintaan suunnattuna. Juuri tämän vuoksi hän tutkii alituisesti neuvostoklassikkojen kokemusta. Klassikkojen joukosta hän mainitsee ensimmäisenä M. Gorkin, M. Solohovin ja L. Leonovin. Opiskellessaan Moskovassa 1954 korkeimmilla kirjallisuuskursseilla hän tutki M. Gorkin miniän N. A. Peškovan pyynnöstä tieteellisen tarkasti Eino Leinon balladien venäjännöstä saadakseen selville venäjäntäjän, jota ei tiedetty. Tämä mielenkiintoinen tutkimus päättyi löytöön: käännöksen oli tehnyt M. Gorki. Antti Timosen käsikirjoitusta tämän käännöstyön tutkimisesta säilytetään M. Gorkin museossa Moskovassa. Antti Timosen työhuoneessa on taas näkyvällä paikalla N. A. Peškovan maalaama M. Gorkin muotokuva, jonka tämä lahjoitti kirjailijalle kiitollisena avusta.

Antti Timonen toteaa, että toisten kirjailijain kokemus vaikuttaa luonnollisesti tietyllä tavalla hänen omiin kirjallisiin töihinsä. Karjalaisista kirjailijoista, joiden tuotanto on lähimpänä hänen taiteellisia harrastuksiaan, hän mainitsee N. Jaakkolan, J. Rugojevin, T. Summasen, V. Morozovin, A. Linevskin, F. Trofimovin, T. Huuskosen, D. Gusarovin ja P. Pertun.

Tähän vuosijuhlaan mennessä A. Timosen teoksista on karttunut melkoinen kirjasato. Moskovan eri kirjakustantamoissa ovat ilmestyneet viime aikoina venäjänkielisiä käännöksinä hänen romaaninsa Me karjalaiset, Mirja (Pieni valkosiipi ja Olen kotona yhtenä kirjana) sekä valitut teokset nimeltä Ukkosen ja auringon alla. Suomenkielisenä ilmestyi kertomus Järvi vain pauhaa ja pauhaa, joka kuuluu 20 neuvostokirjailijain kokoelmaan Kamelinsilmä (Kustannusliike Edistys 1974). Hänen teoksensa ovat päässeet lavealle tielle. Niitä on julkaistu venäjän, suomen, eestin ja latvian kielellä. Yksi kertomus on julkaistu Kuubassa espanjan kielellä.

Antti Timoselle on myönnetty Stanislavskin ja Karjalan Valtionpalkinto, hänet on palkittu Leninin ja Znak potšota -kunniamerkillä. Hän ei tunne, että olisi tehnyt kaiken mahdollisen. Töitä on enemmän kuin jaksaa tehdä. Jokainen ilta päättyy levottomiin ajatuksiin vielä kirjoittamatta jääneistä liuskoista ja jokainen hänen aamunsa alkaa uuden rivin etsinnästä.

www.locallit.net