www.locallit.net | www.locallit.net/english

Romaani nuorissa kirjakielissä
Maija Pahomova
Punalippu 2/1975, 81–84

Karjalan kirjallisuuden ja taiteen katselmuksessa Moskovassa viisitoista vuotta siten puhui mm. tunnettu neuvostokirjailija Marietta Šaginjan. Šaginjan, joka on hyvä Kalevalan tuntija, antoi erityisen korkean arvion meidän kirjailijamme Nikolai Jaakkolan tetralogiasta Vedenjakajalla (Suomeksi Pirttijärvi-sarjasta. - Toim.). Puhuja oli sitä mieltä, että Vedenjakajalla kuuluu elimellisesti niihin teoksiin, joiden eeppisessä luonteessa heijastuvat kansallisten perinteiden parhaat puolet.

"Tuo historian suurenmoinen murroskausi synnytti kansojen elämässä uudenlaisen eepoksen. Sen luomiseen ottavat osaa maamme kaikki veljeskirjallisuudet", Marietta Šaginjan mm. totesi.

Eepoksen uudesti synnystä kirjoittavat nykyään yhä useammin myös taiteen teoreetikot, olkoonkin etteivät heidän näkökantansa käy aina yhteen. Jos neuvostotiedemiehet näkevät eeppisten piirteiden renessanssin itse romaanin alalla ja nimittävätkin romaania uuden ajan eepokseksi, niin ulkomaisessa kirjallisuustutkimuksessa on vakiintunut se mielipide, että eepos ja romaani ovat toisensa poissulkevia kirjallisuuslajeja.

Tämän näkökannan puolustajat lähtevät siitä yhteiskunnallisesta edellytyksestä, että "romaani on yksityiselämän eepos" ja että se ilmaannuttuaan työntää välttämättä syrjään eepoksen. Tämä johtuu heidän mielestään siitä, että romaanin tehtävä on kerrassaan toinen, se kun kuvaa ihmisen yhteiskunnan vastakohtana. Oikeista edellytyksistä lähtien ja tukeutuen realistisen kirjallisuuden teoksiin tätä väittämää ei kuitenkaan voida pitää aksiomina. Onhan tämän vuosisadan kirjallisuus vakuuttavasti osoittanut, että kirjallisuuslajina romaani on hyvin liikkuva riippuen kuvauskohteestaan ja kirjoittajansa lahjakkuuden aatteellisista tarkoitusperistä.

Tahtomattakin tätä pohtiessa palautuvat mieleen neuvostoliittolaisen kirjallisuustutkijan M. Bahtinin ajatukset, kun hän jo 1930-luvulla esitti mielenkiintoisia päätelmiään romaanista. Bahtin piti romaanimuotoa verrattain väljänä ja erotuksena vanhemmista kirjallisuusmuodoista kuten oodi, tragedia ja draama, siltä puuttui vakiintuneet, sanoaksemme kivettyneet piirteet. Vuosisatamme ehkä huomattavimmaksi kaunokirjallisiksi kohteiksi kohoavat juuri romaanimuodon parhaimmat saavutukset. Ihmisen yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia suhteita kosketellessaan ne vetävät lukijan mukanaan yhteiskunnallisen taistelun pyörteisiin. Huomattavimpina yhteiskunnallisen taisteluromaanin edustajina kohoavat eteemme venäjänkielisen neuvostokirjallisuuden jättiläisten Maksim Gorkin ja Mihail Šolohovin romaanit.

Sosialistisen realismin romaanin perustana on tyypillinen romaanin situaatio: ihminen yhteiskunnallisen taistelun oloissa. Tällä tiellä tehdyt uudet löydät elämän esteettisesti uudelleenarvioimiseksi ovat johtaneet kansalliseen lähtökohtaansa nojautuvat kirjailijat sosialistisen realismin piiriin.

Eepoksen paluu eri kirjallisuuksiin saa mitä moninaisempia muunnoksia. Vieläpä saman kirjallisuuden puitteissakin eepoksen piirteet tämän kirjallisuuslajin sisäisenä vaikuttavana olemuksena ilmenevät erilaisena voimana. On kuitenkin monia kirjallisuuksia, joissa ovat muuttumattomina säilyneet yhteydet vanhoihin kansaneepoksiin ja joissa palaaminen vanhaan eeppiseen muotoon tuntuukin erikoisen selvästi. Nämä on Neuvostoliiton nk. nuoria kirjallisuuksia, joiden synty liittyy Lokakuun vallankumoukseen. Toiset niitä olivat vallankumouksen aattona ottaneen ensi askeleensa, mutta niiden varsinainen kehitys alkoi vasta neuvostovallan vuosina.

Näihin nuoriin kirjallisuuksiin kuuluvat myös monet Neuvostoliiton suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuudet, kuten marien (tšeremissien), mansien (vogulien), mordvalaisten, komien (syrjäänien), udmurttien (votjakkien) ja Karjalan kirjallisuus. Sosiaalisten uudelleen järjestelyjen mukaan vetäminä näillä kansoilla säilyy vielä pitkään esteettinen ajattelun kaksi muotoa - mytologinen (kansanrunoudellinen) ja nykyaikaisen analyyttinen (kansallinen kirjallisuus). Uuden eepoksen (romaanin) syntymiseksi nuorkirjakielisillä kansoilla on tällä kansan mytologian ja mielikuvituksen säilyneellä muodolla, joka perustuu luonnon ja historian lainomaisuuksien tarkkaan tuntemukseen, ollut suuri merkitys. Jokaisella nuorella kirjallisuudella on teoksia, jotka muodostavat ikään kuin sillan vanhojen eepoksien ja nykyajan kaunokirjallisuuden välille. Eepoksen tavoin nämä teokset kuin kansa eeposta seuraten ilmentävät kokonaisen kansan elämänfilosofiaa. Niiden poeettisuutta ei voida irrottaa kanallisen kirjallisuuden lähteistä, ts. kansanrunoudesta. Juuri tämä saakin lukijan ihastumaan hänen tutustuessaan kirgiisiläisen Tšingis Aitmatovin, nanilaisen Georgi Hodžerin, giljakkilaisen Juri Rytheun, jukagiirilaisen Semjon Kurilovin ym. nuorkirjakielisten kirjallisuuksien edustajien mestarillisiin teoksiin, joissa kuvastuu vuosisatamme etumainen kulttuuri ja maailmannäkemys.

Mielestäni Vladimir Šolouhin on pannut teräväjärkisesti merkille mansilaisen kirjailijan Juvan Šestalovin toistumattoman originellin tuotannon katoamattoman arvon sanoessaan: "Juvan Šestalov on tunnettu neuvostoliittolainen runoilija. Ja kuitenkin kun lukee hänen Pakanallista runoelmaansa, tuntuu sitlä että hänen todellinen viehätysvoimansa on vielä tulemassa, että monia hänen runojaan rupeavat opettelemaan koululaiset ja aikuiset ulkoa aivan samoin kuin nykyään luetaan ulkomuistista Longfellowin Laulua Hiawathasta."

Nuorien kirjakielien kirjallisuuden merkittävyys ja poeettinen tuoreus piilevätkin juuri siinä uudessa taiteen synteesissä, jossa ajatuksen kansanrunoudelle ominainen mytologia muodostaa kokonaiskerrostuman sosialistisen realismin teoksissa.

Ei tarvinne todistella, että kaikkien nuorien kirjakielien alueella syntyneissä romaaneissa on huomattava sijansa kansanrunoudesta periytyvillä aineksilla, jotka lainomaisesti kuuluvat teoksen eeppisyyteen ja ovat erottamattomia kirjailijan edustaman kansan sanataiteesta. Nuorien kirjakielien huomattavimmat kirjailijat ovat yhtaikaa sekä kirjailijoita että historioitsijoita, jotka kuvaavat tieteellisellä uskottavuudella kansansa kulkeman vuosisataisen kehitystien patriarkaalisesta olomuodosta kansalliseen herätysaikaan.

Tämä on erikoisen leimallista nuoren kirjakielen romaanille, joka ikään kuin syntetisoi sosiaalista ja kansallista sortoa vastaan taisteluun nousseen kansan moraalisia, psykologisia ja maailmankatsomuksellisia erikoisuuksia. Uuden ajan eeposta edustavien nuorkirjakielisten kirjallisuuksien parhaat historiallis-vallankumousaiheiset romaanit antavat lukijoille moniulotteisen realistisen kuvan kokonaisten kansakuntien elämäntavoista ja henkisestä maailmasta. Nämä samat yleiset piirteet ovat muuten ominaisia myös nuorien kirjakielten kirjallisuuden suurille eeppisille runoteoksille, kuten esim. Jaakko Rugojevin tunnetuille runoelmille ja mordvalaisen runoilijan Andrei Kutorkinin runoelmalle Tienvieren omenapuu.

On sanottava etteivät tyypillisesti samanlaiset kirjalliset ilmiöt aina satu yhteen niiden syntymisen aikaan nähden. Nuorten kirjakielien uuden eepoksen kronologinen syntymisprosessi suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuudessa esim. käsittää ajanjakson 1920-luvulta meidän päiviimme. Niinpä ensimmäinen udmurtilainen, D. Korepanvoin romaanin Raskas ies ilmestyi vuonna 1929, kun taas ensimmäinen komilaisromaani V. Batolovin Aamunkoitteessa ilmestyi 1970.

Molemmat nämä romaanit samoin kuin tyypiltään niille läheiset marilaisen S. Tšavainin romaani Elnet (1936-37), syrjäänikomilaisen V. Juhinin Vaaleanpunainen nauha (1941-51), mordvalaisen T. Kirdjaškinin Mokša on leveä (1953) ja karjalaisen N. Jaakkolan Vedenjakajalla (1946-64) heijastavat välittömästi vallankumousprosessin vanhasta uuteen siirtymisen historiallista rajaa. Juonen perusta niissä muodostaa luokkaeroavuuksien kypsyminen, joka kehittyy objektiivisten historiallisten olojen kuljettamana tavanomaista tietä: ennen vallankumousta Venäjän pienien kansojen luokkasuhteet olivat ikään kuin voimakkaiden patriarkaalisten tottumuksien verhoamat.

Toistumattomien kollisioiden, ihmiskohtaloiden ja luonteiden kautta näissä romaaneissa avautuu kansanelämän vakuuttava reaalisuus; vallankumous on vetänyt kansan ihmiskunnan edistykseen suuntautuvaan historian liikkeeseen.

Sankarina näissä romaaneissa on itse kansa. Jokaisen niiden henkilögalleria antaa käsityksen kyseisen kansan luonnetyypeistä. Kansansa historiaa elvyttäen kirjailijat kuvaavat sosiaalisia vastakohtia: yhdeltä puolen venäläiset ja omat, samasta kansasta lähtöisin olevat orjuuttajat, toisaalta unohdettu lukutaidoton kansa, joka nousee oikeudenmukaiseen taisteluun samalla lujittaen ystävyyttään venäläisiin, saman kohtalon omaksi joutuneisiin työtätekeviin.

Kirjailijan keskeisen sankarin valinta määräytyy joka kerta romaanin pääasetelman jonkun dramaattisen kollision etutilalle asettamisen kautta. Monien näiden romaanien päähenkilöksi kohoaa kansasta lähtenyt, parhaimmistoa edustava etumainen raataja. Koko kansa on noussut tietoiseen taisteluun vallitsevia oloja vastaan. Tällaisia uuden olojen synnyttämiä kumouksellisia henkilötyyppejä ovat Ilja Ošlapovin ja Veran hahmot romaanissa Vaaleanpunainen nauha, Tihon Tšeremšin Mokša on leveä -romaanissa, Domna Kalikova komilaisen kirjailijan G. Fedorovin romaanissa Aamun sarastaessa jne. Kuten tavallista näillä sankareille oli prototyyppinsä reaalisessa elämässä. Domnan Kalikova taas oli komin kansan historian todellinen henkilö. Vallankumouksen vuosina hän edusti urotöillään kunniakkaasti kansaansa. Tällaisia sankareita eivät johda luokkataistelun tielle jotkin vaistonvaraiset syyt enempää kuin heidän sukuyhteistunnosta juontuva sosiaalinen alkuperänsä, vaan antagonistisen yhteiskuntaelämän synnyttämä aatteellinen vakaumus, se vakaumus jota venäläiset kumoukselliset olivat heissä kasvattaneet.

Luodakseen selvemmän kuvan sankariensa järkiperäisestä lujatahtoisuudesta kirjailija tuo kuvaukseen parallelismia: rinnan taistelevan sankarin kanssa annetaan kuvan toisenlaisesta sankarista, jolla on toisenlainen mentaliteetti ja erilainen tietotaso, mutta jolla on pääsankarin kanssa samanlaiset sosiaaliset ja vieläpä perhesuhteetkin.

Niinpä tapaamme Juhinin romaanissa Vaaleanpunainen nauha rinnan Ilja Ošlapovin kanssa tämän veljen Mihailin, jonka kohtalo on kokonaan päinvastainen Iljan kohtalolle. Vuosien mittaan Mihailissa enenevät sympatiat yksityisomistukseen lähentäen häntä niihin, joiden asioilla hän liikkuu, ts. Sirvoitovien rikkaaseen perheeseen. Kirdjaškinin romaanissa Mokša on leveä asetetaan Tihonin kohtalon vastapainoksi vanhemman veljen Vadimin kohtalo. Muissa romaaneissa on keskeisiksi henkilöiksi valittu toisentyyppisiä ihmisiä. Vaikka tällainen henkilö ilmentääkin kansan edistyksellisiä pyrkimyksiä, ei se erotu muusta joukosta uudenlaisena henkilötyyppinä. Tällaisia ovat romaanissa Raskas les Dangyrin hahmo, Einetta Sakar ja Vedenjakalla-tetralogiassa Pulikka-Poavila.

Tällaisien henkilöiden kuvauksella eri kansojen kirjailijat ovat tyypittäneet vallankumousta edeltäneiden vähemmistökansallisuuksien talonpojan sielunelämän ja ajattelun näiden kansojen elämän murroskaudella. Ajattelunsa ja luonteensa puolesta ne jäävät historiaan yhdessä edustamansa murroskauden kanssa. Siksi niiden kirjoittajat toisinaan, kuten esim. Nikolai Jaakkola, korostavat sitä sankarin tuhoutumisella. Pulikka-Poavilan traaginen kuolema ei merkitse yksin sankarin elämäntien päättymistä, vaan sillä on myös filosofinen ja esteettinen merkitys.

Tuon tapaisten teosten sisältöön liittyvä potentiaalinen eeppisyys suokin nähtävästi mahdollisuuden esittää päähenkilön ohella muitakin kansan tyyppejä kuvattavalta ajanjaksolta. Niinpä esim. romaanissa Elnet kuvataan Sakarin hahmon rinnalla samanlaisella taiteellisella voimalla marilainen opettaja Grigori Vetkan, jossa tekijä näyttää vähemmistökansallisuuksien sivistyneistön tien vallankumouksessa. Molemmat henkilöt ovat tärkeitä tekijän aatteellistaiteellisen sanoman ilmentämiseksi eikä Sergei Tšavain anna kummallekaan yliotetta. Tai jos otamme esimerkiksi Timosen Me Karjalaiset -romaanin Vasselein, tuon kovan kohtalon murjoman sankarin, niin meidän on helppo seurata, miten Jaakkolan alkama kansan tragedian eeppinen kuvaus rikastuu Timosella kohtalon ja luonteen sisäisen dramaattisuuden kuvauksessa. Olen kirjoittanut tästä romaanista aikakauslehti Severissä (Sever, 1973, no. 4).

Nuorien kirjakielisen kirjallisuuksien historiallis-vallankumouksellinen romaani edustaa eeppisen kerronnan muotoa, jossa kuvataan niin kansanelämän sosiaalisia ongelmia kuin yksityisten ihmistenkin kohtaloita. Kuvatessaan kansan historiallista liikettä romaanikirjailijamme päättävät useimmiten teoksensa siten että lukijalle syntyy kuva kansan tulevaisuudesta. Näin ollen epilogeista tulee tavallaan tulevaisuuden prologeja. On myös yleensä havaittavissa juonen kulun tiettyä päättämättömyyttä, millä kirjailijat ikään kuin haluavat korostaan teostensa erottamattomuutta itse elämän kulusta.

Kaikkien suomalais-ugrilaisten kansojen historiallis-vallankumouksellisien romaanien rakenteessa on suuri osuus kansatieteellisillä ja kansankuvauksellisilla aineksilla. Niillä on valtava aatteellis-taiteellinen tehtävä kansanelämän ja sen erikoispiirteiden kuvaamisessa.

Klassisissa muodoissaan romaani on uusi askel edeltäneiden aikakausien eepoksen kehityksessä. Sen syntymäkohtaan liittyy eeppisen maailmankatsomuksen kokonaisuuden katoaminen, joka Engelsin mukaan oli ammennettu loppuun maailmanlaajuisena historian harhailuna. Taiteessa lujittui "sosiaalinen status". Kuitenkaan klassisen realismin eeppisyys ei suurten kirjailijain huomatuimmissakaan romaaneissa ollut ehdoton. Sosialistinen yhteiskunta perustuu yhteiskunnan ja yksilön ykseyteen. Tällä reaalisella pohjalla tapahtuu eeppisen sanataiteen renessanssi, syntyy uuden ajan eepos, romaani. Sosialismin oloissa on jokainen uuden kirjakielen kirjallisuus monikansallisen neuvostokirjallisuuden erottamattomana osana hengeltään ja luonteeltaan internationalistisena ja yhtenäisenä tehnyt valtavan hyppäyksen sukupolvesta sukupolvelle siirtyneestä kansanrunoudesta sosialistiseen realismiin. Tutkijat selittävät sen reaalisen yksinkertaisesti: se tietää kirjallisuuksien nopeutunutta kehitystä sosialistisesti uudistuvassa yhteiskunnassa.

www.locallit.net