www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan nykyproosaa
Maija Pahomova
Punalippu 7/1977, 84–93

I

Karjalan, kuten koko Venäjän liittovaltion kaunokirjallisuudessa on 1970-luvulla tullut etualalle proosa ja viime vuosien johtavimmiksi kirjallisuuslajeiksi ovat muodostuneet epäilemättä romaani ja pienoisromaani. Viime aikojen huomattavimmat suorasanaiset teokset osoittavat karjalaisen proosan lujittaneen yhteyksiään ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen problematiikkaan, minkä ohella on syventynyt teosten henkilöiden luonnekuvaus.

Edellä sanottu koskee romaanikirjallisuuden alalla ennen muuta Antti Timosen, Ortjo Stepanovin, Ernest Kononovin ja Jaakko Rugojevin teoksia. He ovat kansallisen kirjallisuutensa saavutusten ja monikansallisen neuvostokirjallisuuden käytännön pohjalta pyrkineet vakaviin yhteiskuntapsykologisiin yleistyksiin ja osoittaneet tällöin kiinnostusta kansan henkisiin arvoihin sen kehityksen ja sosialistisen humanismin kannalta.

Karjalan kansalaissotaa käsittelevissä romaaneissaan Timonen ja Kononov kuvaavat eri luokkavoimien reaalista kamppailua kansakunnan sisällä ja luovat psykologisesti vakuuttavia henkilöhahmoja silottelematta yhteiskunnallisten kuohujen kiihkeyttä, uudesta yhteiskuntajärjestelmästä alkaneiden taistelujen dramaattisuutta.

Laajassa ja dramaattisessa Pohjois-Karjalan kansalaissodan kuvauksessa on keskeinen sija Vasseleilla (Antti Timosen romaani Me Karjalaiset) ja Etelä-Karjalan - maaseudun kommunistilla Ivan Djurkinilla (Ernest Kononovin romaani Vako).

Kummankin kirjailijan romaanissa osoitetaan Karjalan eri väestökerrosten kytkeytyminen toisiinsa kansalaissodan ja valkosuomalaisten maahanhyökkäyksen alettua ja yritetään, useinkin menestyksellisesti, tuoda esiin tuo mutkallinen dialektinen keskinäinen yhteys.

Romaani Me Karjalaiset edustaa arvostelijoiden mielestä Karjalan proosassa uudentyyppistä romaanilajia. Mainitun romaanin juoni on traaginen ja mutkikas. Kaukaisella syrjäseudulla, missä luokkasuhteet kätkeytyvät tavallaan patriarkaalisen sukuyhteisön jäänteiden verhoon, kehittyy kansalaissodan alettua monia draamoja ja muodostuu luokkatietoisuuden kehittymättömyyden vuoksi pulmallisia kollisioita ihmisten jouduttua todellisuuden pakosta osallistumaan historiallisiin tapahtumiin, jotka ovat ratkaisevia paitsi oman kohtalonsa myös koko Karjalan kohtalon kannalta.

Timosen romaani kuvaa monia patriarkaalisen jähmettyneisyyden ja uuden ajan yhteiskunnallisten vaateiden vastakkaisuudesta aiheutuvia konflikteja, ristiriitoja. Objektiivisesti Tahkoniemen Vasselei on rehellinen karjalainen, joka yrittää pysytellä sivussa kaikista yhteiskunnallisista taisteluista ja pitää kiinni yleisinhimillisen moraalin lähtökohdista. Mutta siinäpä se, että vanhan yhteiskunnan kukistuminen ja uuden elämänjärjestyksen syntyminen myrskyisinä vuosina yleisinhimillisyys kytkeytyy vallankumoukseen, joka merkitsee sosiaalista oikeudenmukaisuutta jokaisen työkansan, jokaisen kansakunnan ja yksilön suhteen. Hänen ei onnistunut elää rauhassa, sivussa tapahtumista, jotka tuulispään tavoin rynnistivät Tahkoniemeen, hänen perheeseensä ja jakoivat karjalaiset kahteen leiriin, punaisiin ja valkoisiin. Impulsiivisen luonteiselle Vasseleille maailmankäsityksen kehittymättömyys muodostuu hänen elämäntragediansa alkulähteeksi estäen lähestymästä kumouksellisia joukkoja. Vasselei ei jaksa ymmärtää aikaa eikä niitä voimia, jotka taistelullaan olennoivat sosiaalista ja siis myös moraalista oikeudenmukaisuutta ja sotkeutuu siitä syystä ratkaisemattomiin ristiriitoihin. Alkuvoimaisen hillitön ja jyrkkä luonne sysää hänet suorittamaan hänen objektiivisen olemuksensa kannalta harkitsemattoman teon, nimittäin siirtymään valkosuomalaisten puolelle, jotka ovat karjalaisista kulakeista ja suomalaisista sotakiihkoilijoista koonneet paikallista väestöä ja kyläneuvostoja terrorisoivan joukkion.

Karjalan "vapauttajien" joukkoon jouduttuaan Vasselei tuntee itsensä sielläkin yksinäiseksi. Hänelle on vieras tekopyhä nationalisti Levonen, joka uskonnollisen oikeamielisyyden varjolla yrittää toteuttaa karjalaisten kansallista eristämistä tarkoittavaa suunnitelmaa. Vasselei vieroksuu koko olemuksellaan kovasydämistä kunnianhimoista Korolevia, jonka haaveena on Karjalan uudistaminen lännen tyyliin ja joka pelaa vaarallista periaatteetonta peliä valkosuomalaisten kanssa pettäen samanaikaisesti karjalaa ja suomea taitamatonta venäläistä bolševikkia. Vakuutettuaan Karjalan "vapauttajien" monenkirjavan koostuman halpamaisuudesta Vasselei tuskaantuu valintansa vuoksi, joka on erottanut hänet kaikesta siitä, mikä on hänelle kallista elämässä. Tunne kauhistuttavasta auttamattomasta katastrofista ei anna hänelle rauhaa niinä kolmena vuotena, jotka hän joutuu pakosta harhailemaan metsissä. Uskollisuus ja rakkaus kotimaata kohtaan, päivin ja öin kaihertavat muistot omaisista, Anni-vaimosta, pojasta, äidistä, isästä ja vastapuolella taistelevasta Riiko-veljestä vaivaavat Vasselein omaatuntoa. Hän epäonnistuu kahdesti yrityksissään päästä eroon vakobandiiteista ja vakuuttuu siitä, että paikallinen väestö suhtautuu häneen vihamielisesti kuultuaan hänen osallistuneen suomalaisen vakokaartilaisjoukkion veritöihin Karjalassa. Sittenkin hänessä kytee toive kotiinpaluusta. Vain tämä sydämen syvimmässä sopukassa piilevä toivonkipinä varjelee häntä täydelliseltä moraaliselta tyhjyydeltä ja rappiolta.

Käsittämättömäksi jääneen tunteen puuskassa Vasselei päästää vapaaksi Sašan, vangiksi siepatun puna-armeijalaisen. Hän ottaa pyyteettömästi, mutta ei enää tiedottomasti suojeluunsa Jyrki Lesosen, joka on tuomittu ammuttavaksi neuvostovallan kannattajana. Salaten katkeruutensa, jonka aiheuttavat parhaan lapsuuden- ja nuoruudenystävän hylkivä asenne, kiroukset ja syytökset petturuudesta omaa kansaa kohtaan, hän pelastaa Jyrin varmasta kuolemasta lavastamalla näennäisen telotuksen. Tällä teollaan hän ikään kuin todentaa oman käsityksensä velvollisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ja oikeastaan esittää vastalauseensa niille, jotka ovat aikoneet pakottaa polvilleen Karjalan kansan. Romaanin psykologinen konflikti saavuttaa kohokohtansa luvussa Otatko miut, Karjalan mua?

Kun punaisia vastaan käymissään taisteluissa tappiolle joutuneet valkosuomalaiset lähtevät viimeisestä karjalaiskylästä, Vasselei ei siirry kotimaansa rajan toiselle puolelle. Tehtyään selvän korpraali Paavolasta, jonka otaksuu viimeiseksi hänen tielleen asettuneeksi valkobandiitiksi, Vasselei paiskaa kiväärinsä hankeen. Hän päättää jäädä kotimaahansa Karjalaan elävänä tai kuolleena. Aseestaan hän ei luovu suinkaan rangaistuksen pelossa, vaan luovuttaakseen vapaaehtoisesti kohtalonsa punaisten käsiin. Ajatuksissaan hän hyväksyy ansaitusti vallankumouksellisen kansan tuomion, vaikka se olisi kuinka ankara tahansa. Kohtalon ivaa on kuitenkin se, että hänet, aseettoman miehen, ampuu pelkurimaisesti Suomeen pakeneva Mikitän Miitrei, joka kansaansa kohtaan tekemiensä rikosten ansiosta on saanut Suomen armeijan vänrikin arvon. Kuolinhetkellä Vasseleille selviää yllättävänä ja kauhistuttavana totuus, ettei ole elänyt oman järkensä mukaisesti, vaan on kulkenut niiden talutusnuorassa, jotka ovat lietsoneet hänessä sokeaa vihaa, ja että hänen taistelunsa on ollut järjetöntä, koska hänen pahin vihamiehensä Miitrei on kuulunut hänen kanssa samaan joukkoon. Sen aiheuttama katkeruus ja mielenkarvaus koskee häneen kipeästi.

Typologisesti uudenlaista kirjallisuudenlajia, nimittäin psykologista romaania (Vasselein henkilökuva) kehitellessään ja säilyttäessään samalla kuvaukset eepillisyyden (mitä todistaa nimi "Me Karjalaiset") kirjailija ei ole aina onnistunut luomaan taiteellisesti eheää todellisuuskuvaa. Paikoin on havaittavissa tapahtumien sisäisen dynamiikan ja henkilön kohtalon välistä epäyhtenäisyyttä. Arvostelijat johtavat tämän yleisen puutteellisuuden eri henkilöiden (Riion, Jyrki Lesosen, ym.) luonnekuvauksen vajanaisuudesta, mutta asia on luullakseni pulmallisempi. Kirjallisuuslajin uutuus on vaatinut tekijältä joustavampaa ja samalla monimutkaisen todellisuuden kuvausta palvelevaa teoksen kompositiota sekä romaanihenkilön, vieläpä epätavallisen kohtalon saaneen romaanihenkilön evoluutiota.

Kononovin Vako-romaanin sankari Ivan Djurkin on Karjalan kansan parhaiden edistyksellisten piirteiden keskittymä ja aivan kuin elämästä otettu aikana, jolloin kansalaissodan rintamilla ratkaistiin proletariaatin vallankumouksen kohtalo. Kirjailija piirtää vaalivaisesti tämän epätavallisen persoonallisuuden, jota ovat innoittamassa Leninin aatteet uuden elämän rakentamisesta. Romaani käsittää melko lyhyen ajanjakson, vuoden 1919 kevään, ja tekijä korostaa romaanin tapahtumien kulkua kevään tulolla alkaen ensimmäisestä suojasäästä ja päättyen niittonurmen kasvuun. Mainittuna aikana kehittyvät dramaattiset tapahtumat, jotka mullistavat täydellisesti tuulijärveläisten olot.

Dramaattisten tapahtumien vaikutusta ihmiskohtaloihin kirjailija valaisee Tuulijärven monen perheen, ennen mutta Stepan Sidorovain perheen kuvauksella. Sidorov on köyhä talonpoika, joka on kokenut vallankumousta edeltäneen ajan rasitukset ja jonka ajatustavassa on monessa suhteessa patriarkaalisen maailmankäsityksen jäänteitä. Yhdestä seikasta hän on kuitenkin varma: neuvostovalta on oma valta. Juuri luottamus neuvostoihin, Leniniin, josta on kuullut järkevältä ja hyväsydämiseltä Mihail Ivanovitš Širikovilta, poliittiselta karkotusvangilta, johtaa hänet yhteiskunnallisten intohimojen myllertämälle elämäntielle. Ja arvokkaasti, suostumatta liittymään valkosuomalaisosastoon hän myös kohtaa kuolemansa yhdessä Tuulijärven muiden miesten kanssa valkobandiittien kädestä. Dramaattinen on suurperheisen, köyhääkin köyhemmän miehen Ilja Kosijevin kohtalo. Hän ottaa valkosuomalaiset vastaan ase kädessä, mutta uskoo sitten todeksi heidän demagogiset puheensa, että saa karjalaisena hyvät viljelysmaat ja siemenapua, jos siirtyy heidän puolelleen. Ilja joutuu sattumalta punaisten vangiksi ja, kun ei tiedä tehneensä mitään rikollista, pyytää päästämään vapaaksi lastensa luokse. Vain Ivan Djurkinin ihmisystävällisyys pelastaa hänet. Ivan tuntee hyvin Iljan ja uskoo, että tämä luopuu vilpittömästi valkosuomalaisista. Ilja Kossijev torjuu kokemustensa perusteella epäröimättä ja pelottomasti varakkaiden Filimonovien uudet suostuttelut ja tuhoutuu ihmisarvoaan kadottamatta heidän toimestaan.

Romaanin sivuilta hahmottuvat elävät ihmiset omin intohimoineen ja kiusallisine ajatuksineen, miten pitäisi suhtautua tapahtumiin. Anton Turujev, vahva keskivarakas talonpoika, yrittää säilyttää ihmisarvonsa, rehellisen ja työtärakastavan talonpojan auktoriteetin, henkisen itsenäisyytensä kahden yhteiskunnallisen voiman kamppaillessa keskenään. Hänen ajatuksissaan punoutuvat toisiinsa eri laskelmat ja intressit vaikuttaen kukin tavallaan ratkaisuun, jotka ovat ristiriidassa kansan etujen kanssa. Pohatta Filimonovin kuiskutuksista huolimatta Turujev kieltäytyy hieman epäröityään allekirjoittamasta kansansa nimissä valkosuomalaisille tarkoitettua avunpyyntövetoomusta.

Turujevin elämässä esitti melko tärkeää osaa Ivan Djurkin, joka kykeni näkemään ristiriitaisten tekojen takana hänen todellisen ihmisolemuksensa. Huomaavainen suhtautuminen Anton Turujevi multa salaamiin huoliin ja terävänäköisyys Ilja Kossijevin draamassa luonnehtivat Ivan Djurkinin osanottavaseksi, avarasydämiseksi, kaukonäköiseksi talonpoikaisjohtajaksi. Ivan Djurkinin kohtaloita, rikkaita Filomonoveja ja näiden apureita, valkosuomalaisia sotakiihkoilijoita, kuvaava juoni kehittyy täysin totuudenmukaisesti, realistisesti. Traagisia kohokohtia - suomalaisten toimeenpanemaan tuulijärjveläisten, Mihail Širokovin ja miliisi Prohorovin teloitusta ja Djurkinin kostoa - seuraava epilogi, jossa monikansallinen, suomalaisista, karjalaisista, venäläisistä, eestiläisistä ja ukrainalaisista koostunut puna-armeijaosasto vapauttaa Tuulijärven, vaikuttaa neuvostolaisen kansanvallan apoteoosilta.

Romaanin sivujuonena on Grigori Djurkinin ja Stepanida Filimonovan rakkaus. Sen kehittely on kuitenkin pikemminkin ehdollisen romanttista kuin konkreettisen psykologista. Kahden varallisuudeltaan eriarvoisen nuoren rakkauden tulkinnassa on kanonisen yksioikoisuuden tuntua.

Kuvatessaan kansanjoukkojen mielentilaa historian ratkaisevina hetkinä Timosen Me karjalaiset ja Kononovin Vako rikastuttava kansallista eeppistä perinnettä tuomalla esiin ihmiskohtalon ja -luonteen sisäisen dramaattisuuden.

Ortjo Stepanovin ja Jaakko Rugojevin proosatuotteissa esittäytyvät lukijalle uuden aikakauden seuraavat jaksot. Ortjo Stepanovin dilogia Kotinunnan tarina ja Sakun Jaakko rahvaanmies käsittävät ensimmäiset kymmenen vuotta kansalaissodan jälkeen Pohjois-Karjalassa. Kumouksellisten uudistusten kuohuttaman pohjoiskarjalaisen kylän kuvaukseen liittyy syventyminen talonpojiston sosiaaliseen mentaliteettiin ja tapahtumien perusta oikea ymmärtäminen. Tekijän huomio on keskittynyt aikansaeläneen yksityisomistuksellisen tuotannon vaihtumiseen sosialistiseen tuotantoon tämän alkuvaiheissa heti kansalaissodan jälkeen. Kirjailija tuo vakuuttavien henkilöhahmojen avulla esiin muutokset, joita tapahtuu karjalaiskylän, yhteisön soluna olevan karjalaisperheen yhteiskunnallisten keskinäissuhteiden luonteessa.

Huomion keskiönä Kotikunnan tarinassa on vanhan karjalaisukon, Hirssolan Onton iso patriarkaalinen perhe, johon kuuluu neljä sukupolvea ja jossa heijastuvat Karjalan historian yhteiskunnallisen siirtymäkauden kaikki ristiriidat. Ontto on suvun patriarkka. Hänen pyhimpänä tarkoitusperänään on oman sukutilan, Hirssolan, hyvinvoinnin kohottaminen. Hän valvoo tarkasti sitä, etteivät mitkään ulkoiset vaikutukset koskettaisi ketään hirssolalaista. Hänen tilansa on ollut ja sen tulee olla sosiaalisilta järkytyksiltä suojaavana, luotettavana linnoituksena. Neuvostovallan pystyttäminen ja kumoukselliset uudistukset kylässä rauentavat kuitenkin Onton entisen mahdin. Haapalahdessa ryhdytään osuustoimintaan, hevosten tilalle tulevat koneet ja valtio pitää talonpojan puolta (sitä osoittavat dialogissa monien henkilöiden vaiheet). Siitä syystä ihmisten tulevaisuus ei ole enää entiseen tapaan vain maan ja tilan varassa. Uuden maailmankatsomuksen ja uuden mentaliteetin omaksuvat ennen muuta nuoret.

Onton lastenlastenlasten Jelenan ja Kaisan sekä sitäkin vakuuttavammin Malanie-miniän kuvauksella tekijä ratkaisee sellaisen moraalisen ja sosiaalisen ongelman, kuin on suvun patriarkaalisesta vallasta irrottautuvan yksilön henkinen vapautuneisuus. Heissä aiheuttaa voimakkaan ja avoimen reaktion Hirssolan luutunut elämänjärjestys, joka on vuosisatoja pysynyt järkkymättömänä perheen päämiehen arvovallan turvin.

Kaikista ponnistuksista huolimatta Ontto ei onnistu säilyttämään sukuperheen pesää eheänä. Lastenlapset Aleksei ja Kostja lähtevät vaimoineen edullisiin ansiotöihin metsätyömaalle, lastenlastenlapset Kaisa ja nuorisoliittolainen Jelena matkustavat pois opiskelemaan.

Uuden rynnistys on vastustamaton, ja tämä uusi, sosialistinen, vaatii ihmiseltä ymmärtämystä ja vastakaikua sekä sydämessä että toimissa. Tarkka uutuudentaju onkin synnyttänyt Stepanovin romaaneissa historiallisesti totuudenmukaisen kuvan karjalaisesta talonpoikaisrahvaasta, joka toisaalta luo ja vaalii kansan työ ja moraaliperinnettä ja toisaalta edustaa aikansaelänyttä patriarkaalista ajatustapaa. Dialogian tekijä paljastaa vähitellen Onton luonteen kaksinaisuuden. Hän suhtautuu myötätuntoisesti romaaninsa sankariin, itsenäiseen mieheen, joka osaa tehdä kunnolla kaiken mihin hänen työteliäät kätensä kajoavat. Ontto-vanhuksen viimeisille yksinäisyydessä viettämille elonpäiville ja kuolemalle omistetut sivut ovat psykologisesti sangen vakuuttavia.

Samalla tekijä osoittaa, että uusi todellisuus jää Ontolle paljolti käsittämättömäksi. Hänen pohdiskelunsa on kaikesta käytännöllisestä tervejärkisyydestä huolimatta siinä määrin jäyhää - mitä tulee yksinpä omassa perheessä tapahtuneisiin muutoksiin - että hän turvautuu ruumiilliseen väkivaltavaan pitäen perheenjäsenten uudistuspyrkimyksiä patriarkaaliselle suvulle sopimattomana tottelemattomuutena vanhinta kohtaan. Onton kuollessa siirtyy menneisyyteen kokonainen aikakausi, joka oli synnyttänyt sen tyyppisen kansallisen luonteen.

Sakun Jaakko olennoi päinvastaista tendenssiä. Hän on kuitenkin elävä ihminen eikä kaavakuva. Sakun Jaakko on rahvaan mies, oikeastaan kansan edustaja, joka on tajunnut historiallisen totuuden, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden. Hän on sosiaalisesti aktiivinen ja moninainen persoonallisuus. Kadottamatta yhteiskuntahistoriallista konkreettisuuttaan Sakun Jaakko on henkilöluoma, jossa ilmenevät neuvostokauden muovaavat yksilölliset piirteet. Hänen nimeensä liittyvät tuntuvimmat muutokset Haapalahdessa: suonkuivausyhdistyksen, maatalousarttelin perustaminen. Haapalahtelaisten uurastus metsätyömaalla, ensimmäisten maatalouskoneiden ilmaantuminen hänen kotikyläänsä. Tekijä tunteen sympatiaa Sakun Jaakkoa kohtaan ja kuvaa sankarinsa ruumiillisesti voimakkaaksi, terävä- ja tervejärkiseksi, lujatahtoiseksi ja varsin demokraattiseksi mieheksi.

Sakun Jaakko rakentaa uutta, neuvostolaista elämänjärjestystä Haapalahteen yhdessä kylän edistysmielisten henkilöiden neuvostotoimitsija Veikko Kallijevin, opettaja Katri Kajavan, suomalaisen punikin Kalle lahden, maatalousarttelin jäsenen Prokon Maksiman ja muiden kanssa.

He joutuvat kamppailemaan tavattomia, niin objektiivisia kuin subjektiivisiakin vaikeuksia vastaan. Uuden elämän rakentamisessa esiintyvää subjektivismia ilmentävät näkyvimmin sellaiset henkilöluomat kuin uhtualainen finanssiosaston johtaja, entinen suomalainen punikki Pekka Kyllönen ja Haapalahden nuorisoliittosolun johtaja Miikkula Nättijev. Heidän toimestaan Ontto julistetaan ilman riittäviä perusteita äänioikeudettomaksi sekä sittemmin kulakiksi ja tämän vanhan karjalaisen raatajan oikeuksia puolustamaan ryhtynyt suomalainen bolševikki Kalle Lahti erotetaan puolueesta.

Sakun Jaakolle on ominaista Haapalahden todellisen elämän tuntemukseen perustuva terve ajattelutapa. Hän ei hyväksy Kyllösen sekä Nättijevin vääristelyä kollektivisoinnissa, vaan matkustaa Uhtualle ja Petroskoihin saadakseen selville totuuden.

Ortjo Stepanovin dilogiasta puuttuu loppuyhteenveto. Tämä lienee selitettävissä sillä, että tekijä jatkaa työtään teoksensa parissa aikoen ulottaa kuvauksensa aina nykypäiviin saakka. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Avoimeksi jäänyt loppu on perinteellistä neuvostoliittolaiselle romaanikirjallisuudelle, ja Stepanov on kirjoittanut dilogiansa tuon perinteen mukaisesti. Kotikunnan tarina (dilogian ensimmäinen kirja) päättyy Haapalahden kolhoosin olemassaolon ensimmäisen päivän aurinkoisen aamun kuvaukseen ja toinen kirja, Sakun Jaakko, rahvaanmies alkaa luvusta, jossa kerrotaan tämän häthätää perustetun maatalousarttelin huolestuttavista hajoamispäivistä, joten kylän aktiivien täytyy aloitta taas kaikki alusta. Dilogia päättyy kohtaukseen, jossa haapalahtelaiset ottavat riemuiten vastaan Sakun Jaakon, joka tuo tullessaan ensimmäisen traktorin kolhoosiin, ja tuota riemua aivan kuin korostavat täydeltä terältään helottava aurinko ja lintujen laulu. Ei voi olla huomaamatta, että kerrontaa jatkaessaan Stepanov syyllistyy väliin tarpeettomiin toistoihin ja ikään kuin pyrkii laajuuteen eikä syvään todellisuuden tiedostamiseen heikentäen siten teoksensa peruskonfliktin dramaattista jännitystä ja hiljentäen proosansa elämäntäyteistä poeettista maailmaa, proosansa, josta huokuu rakkaus omaa kansaa kohtaan, kansan rikassisältöistä ja kommunismiin suuntautuvaa elämänmenoa kohtaan.

Romaanissaan Ruokoranta Jaakko Rugojev jatkaa tavallaan keskustelua siitä Karjalan maaseudun väestön henkisestä vapautumisesta, joka sai alkunsa Ortjo Stepanovin dilogiassa Kotikunnan tarina ja Sakun Jaakko, rahvaanmies.

Romaanin henkilöiden Stahvei Kemiläisen, Duarie Kieleväisen, Petri Tervosen ja Paula Sallisen kohtalot ovat mutkallisia, useinkin jopa ankaria, mutta myös maineikkaita. Heidän kättensä ja intonsa ansiosta ovat kohonneet kolhoosin uudisrakennukset, heidän voimin on suoritettu neuvostoajan uudistuksia Karjalan kamaralla. Neuvostoelämänjärjestys on vapauttanut kahleista yksilön aloitekyvyn, antanut ihmiselle yhteistyön ilon ja rikastanut hänen henkistä olemustaan.

Romaanissa on yritetty tunkeutua syvemmälle ihmisen sisäiseen maailmaan, tiedostaa hänen henkisen kehityksensä sosiaalinen olemus neuvostovallan vuosina, jolloin muovautui se luonteen lujuus, mikä sai kestämään epäinhimillisen ankaran, Karjalan monien parhaiden poikien hengen vaatineen sodan koetukset silloinkin, kun omakätisesti jouduttiin polttamaan isien pystyttämät kotitalot. Kaikki sota-ajan onnettomuudet kestäneiden Duarien, Stahvein ja Naston inhimillinen kestävyys ja luotettavuus käsitetään sosiaalisiksi ominaisuuksiksi. Kirjailija näkee heidän ihmisten itse olemassaolossa uudenlaisen voiman, jota ei voida millään murtaa.

Kova on Stahvei Kemiläisen kohtalo. Vaimo kuolee jättäen hänen huolettavakseen kaksi lasta. Stahvei kokee sodan pyörremyrskyn partisaaniosastossa, missä tulee tuntemaan sekä toveruuden voiman että petturi Kössi Kyntijevin pelkurimaisen halpamaisuuden. Hän kokee suomalaisen sotavankeuden ja sitä seuranneet kohtaloniskut menettämättä kuitenkaan neuvostoihmisen ja -kansalaisen arvokkuutta. Kirjailija paljastaa salailematta sankarinsa koko todellisen elämän. Lukija näkee niin sankarin moraalisen ylevyyden kuin myös hänen elämäntavassaan ilmenevät inhimilliset heikkoutensa.

Neuvosto- ja puoluetoimitsija Kalle Kondratjevin henkilökuvalla on romaanissa huomattava merkitys kansanihmisten sodanaikaisten ja sodanjälkeisten elämänvaiheiden ymmärtämisessä. Kalle Kondratjeville ovat läheisiä kansan ajatukset ja edut. Hän ei eroa ulkonaisesti kanssaihmisistä, mutta on huomattavasti näitä lujempi ja järkevämpi. Luottamus ja usko Kalle Kondratjevin voimaan ja oikeudenmukaisuuteen ilmentää kansanjoukkojen murtumatonta yhteyttä Leninin tyyppiseen nykyaikaiseen johtajaan. Kondratjev ei ole kuitenkaan niitä sankareita, joilta kaikki käy helposti. Hän kohtaa työssään usein sekä ymmärtämättömyyttä että vastustusta. Johtajana hän tuntee olevansa henkilökohtaisesti vastuussa niin yksityisen henkilön kuin sosialistisen synnyinmaankin kohtalosta ja siinä suhteessa hänen täydelliseksi vastakohdakseen on romaanissa kuvattu Kössi Kynttijev.

Jaakko Rugojevin sankarien maailma on hyvä maailma, jonka perustana on yhteiskunnallinen työ, sosialistisessa yhteisössä ja sen hyväksi tehty työ. Todellinen neuvostoihminen ei voi olla levollinen, kun kysymyksessä on yhteisvastuu tulevien sukupolvien edessä kotiseudusta ja koko maasta.

"Mitä jätät jälkeesi kotimaalle, minkä jäljen?" puolueen sihteeri Kalle Kondratjev kysyy itseltään ja muilta. Kondratjevin muodossa tulee romaaniin publistista intohimoa. Romaanin sankarin ja tekijän äänet yhdistyvät haltioituneeksi, kansanomaisuuden ja puoluekantaisuuden läpitunkemaksi, maankamaralla eläville ihmisille tarkoitetuksi ja tulevien sukupolvien vastausta odottavaksi lyyriseksi monologiksi.

Ruokorannan nuorten, karjatalousteknikko Tyynen, lääkäri Galjan, autonkuljettaja Taunon ja kirjastonhoitaja Kertun vaiheet auttavat jossain määrin ymmärtämään maaseudun nykyelämän liikuntaa. Heidänkin kohtalonsa, huolensa, elämyksensä ja ehtymätön nuoruuden tarmonsa tuovat esiin kirjailijan ajatuksen kansanelämän, keskeytymättömyydestä ja loputtomuudesta, siitä miljööstä, jossa yksilön moraalin ja kansalaistunnon muovautuminen tapahtuu. Lukuisia henkilöitä käsittävän romaanin ajanjaksojen yhteydessä täydellisemmän taiteellisen ilmaisumuodon etsiskelyt ovat johtaneet Rugojevin rakenteellisesti epätavalliseen ratkaisuun. Siitä puuttuu yhtenäinen jatkuva toiminta. Pääpaino on asetettu yhteiskunnallista miljöötä ja historiallista kansalaisluonnetta ilmentävien tyypillisten ihmiskohtaloiden kuvaukseen. Moninainen aineisto on yhdistetty kokonaisuudeksi erityisten "kompositiohenkilöiden" avulla. Näitä ovat kaksi nuorta, sattumoisin erilleen joutunutta rakastavaista, Tauno ja Kerttu, joiden ansiosta kuvaus saa mahdollisuuden vapaaseen liikuntaan ajassa ja paikassa.

Aikaa ja ihmiskohtaloita, historiaa ja kansaa koskevat ongelmat - ne ovat todella eeppisiä aiheita - ovat monessa suhteessa määränneet edellä mainittujen muodoltaan originellien romaanien juonen ja rakenteen. Samalla kielellisellä (Kononovin venäjäksi kirjoittamaa romaania lukuun ottamatta) ja historiallisella perustalla syntyneinä nämä teokset on kirjoitettu tyylilajiin, joka on perinteellisesti ominaista karjalaiselle proosalle. Henkilökuvaukseen liittyy kansan elämäntapojen väkevyys ja mehevän kansankielen koko värikkyys. Yhteiskuntapsykologinen analyysi tunkee näissä romaaneissa sivuun historiallisen kronikoinnin ja kansatieteelliset reaaliat, joskin niiden taiteellisessa rakenteessa on välttämättömästi kansallis-esteettisiä aineksia. Voin ryhtyä mielipiteeseen, jonka filologian tohtori Eino Karhu on esittänyt teoksessaan Kalevalan mailla (Moskova, Sovermennik 1974) ,että mainittujen romaanien tekijät eivät aina onnistu yhdistämään elimellisesti yhteiskuntaelämän kuvaukseen taiteellista säästeliäisyyttä ja psykologisesti täydellistä luonnekuvausta, mutta havaittavissa on kuitenkin pyrkimystä "suurempaan intensiivisyyteen taiteellisessa ajattelussa, mikä on todellisen taiteen tärkeimpiä edellytyksiä."

II

Yksilö, hänen kohtalonsa 1900-luvun isossa ja moninaisessa maailmassa ovat Karjalan novellikirjailijain huomion keskipisteenä. Karjalan nykypäivien yhteiskuntapsykologiset prosessit herkästi aistiva kirjailijan Pekka Pertun pienoisromaanissa Aarre ja Riiko Marttinen on aitoa tutkijahenkeä.

Stanislav Pankratovin ja Eduard Aallon sivistyneistöaiheisten pienoisromaanien erikoisuutena on omalaatuinen poeettinen maailmankuva. Feodor Trofimovin Kaunis maailma -pienoisromaanin ja Viktor Solovjevin Erakkoja-teoksen luonteenomaisena piirteenä on ihmisen sisäisen maailman, sen mutkallisen dialektisen kehityksen kuvaaminen.

Riiko Marttinen edustaa uutta luonnetyyppiä Karjalan proosakirjallisuudessa. Ulkonaisesti tavallinen, kapeaharteinen, matalakasvuinen, laihakasvoinen Riiko, jolla on suhteettoman isot kädet, valloittaa lukijan poikkeuksellisella persoonallisuudellaan. Hän on voimakashenkinen mies, joka tajuaa herkästi sosialistisen todellisuuden ja astuu rakennustyön eturintamaan teeskentelemättä ja poseeraamatta.

Myös Anni, Riiko Marttisen vaimo, on kirjailijan onnistuneita henkilöluomia. Annin runollinen sielu, poikkeuksellinen naisellinen hyväsydämisyys, ymmärtäväisyys ja uhrautuvaisuus, jota hän osoittaa omistautuessaan kansalaiskutsumukselleen ja täyttäessään velvollisuuksiaan, tekee Annin sankarittareksi, jossa henkilöityvät neuvostoajan nykyisen karjalaisnaisen parhaat piirteet.

Pekka Pertun ylipäänä romanttisuuteen vivahtava taiteellinen esitystapa avartaa kansallisen luonteen tiedostamisen puitteita. Pertun esitystapa merkitsee ihmisen ja Karjalan luonnon tiedostamista erottamattomasti yhteenkuuluvina.

Pyrkimys ihanteeseen, jona on kaikinpuolisesti kehittynyt, moraaliltaan ja hengeltään uudenlainen, aikamme työelämässä yksilöityvä ihminen, tuntuu Stanislav Pankratovin teoksissa Iso kello aurinkoisella seinällä, Vahrušev, Kolme porrasta ruohikossa, Insinööri Kirejev. Karjala-kustantamo julkaisi ne vuonna 1975 yhtenä kirjana nimellä Neljä novellia.

Pankratovin pienoisromaanien humanistinen paatos on itsekohtaista, samoin kuin muihin kohdistuvaa vaativuutta. Hänen kuvaamana henkilö saattaa olla voimakas ja terästahtoinen mies (Vahrušev) tai intomielinen romantikko (Lisitski) taikka arkipäivien vastoinkäymisissä entisen määrätietoisen elämäntarmonsa menettävä ihminen (Tyrlov), mutta hän säilyttää silti luonteenomaisen kykynsä valvoa moraalisesti itseään. Korkein siveellisyyskategoria, omatunto, joka velvoittaa ihmisen olemaan ihminen kaikissa elämäntilanteissa, ilmenee eri henkilöillä eri tavalla. Vahruševilla se on ankaran vaativaista omistautumista asialle, Tyrlovilla sellaisen erikoisena tunnetilana, jolloin syyllisyyden tunto jo elämästä poistuneiden ihmisten edessä ei salli ihmisen olla onnellinen. Iso kello aurinkoisella seinällä -teoksen henkilöissä, Boris Lagrenevissa ja hänen ystävissään Saša Rodionovissa, Senka Styrovissa on vielä paljon naiivia poikamaisuutta. Tekijä turvautuu henkilöidensä (Boris Lagrenevin, Saša Rodionovin) sisäisen maailman eheyden ja vakavuuden kontrastoivaan kuvaukseen ja heitä luonnehtivaan puhekieleen, jonka "modernin" nuorisosanaston ja ironisen sävyn takana piilee pyrkimys itsenäisyyden säilyttämiseen elämän periaatekysymyksissä. Kirjailija on esittänyt onnistuneesti sen tajuamis- ja ajatusprosessin, mikä on kuvaava hänen henkilöilleen, joille on ominaista sekä poikamainen maksimalismi että alituinen pyrkimys analysointiin, itsekritiikkiin.

Pankratovin suosimia tyylikeinoja henkilöiden luonnehdinnassa oat kerronnan tietty sävyttäminen, kuvattavan henkilön oman ympäristön kielen käyttäminen. Mainittu tyyliperiaate sinänsä elävöittää karjalaista proosakirjallisuutta. Sen voi huomata Pekka Pertun ja Salli Lundin tuotteista, Eduard Aallon esikoisteoksesta Kujien kautta valoon ja Viktor Solojevin Erakoista. Kyseinen periaate vaatii kuitenkin tekijältä erityistä asiantuntemusta säilyttääksemme mahdollisuuden käsittää yksityinen henkilö tiettyjen yhteiskuntapiirien edustajaksi. Se vaatii tekijältä omakohtaista elämänkokemusta, ymmärtämystä, sosiaalista ideaa. Muutoin kuvattava henkilöä ja hänen miljöötään on vaivaava eräänlainen abstraktisuus. Pankratovin tuotteissa (Insinööri Kirjevissä, vähemmässä määrin pienoisromaanissa Iso kello aurinkoisella seinällä) kerronnan sävy joutuu väliin ristiriitaan teoksen idean kanssa.

Itsekeskeisen kuoreensa sulkeutunen yksilön arvostelu Viktor Solovjevin Erkoissa tekee kyseisen novellin kärkevän ongelmalliseksi. Feodor Ponomarev, liikanimeltään Kuotška (Kananen) ja Stepan Jarki ovat kumpikin yhteiselämästä vieraantuneita ihmisiä.

Bukarev ja Jarkin ovat aikaisemmin olleet aktiivisesti mukana uuden elämän kulussa. Vallankumouksessa ja kansalaissodassa legendaarisen maineen saavuttanut divisioonakomentaja Bukarev on rajattoman urhoollisuutensa ansiosta saanut omistuskirjoituksella varustetun sapelin. Jarkin saavutti kansansuosion yleislääkärinä, jolle Zamošanskin kaupungin kaikki asukkaat nostivat kohdatessaan lakkia. Mutta näin oli laita menneisyydessä. Nyt he vieroksuvat ympäristöään koko olemuksellaan. Entiset ansiot eivät enää riitä arvosijaan, pitäisi pysytellä ajan tasalla, muuttua aikaa vastaavasti, mutta Bukarev ja Jarkin ovat valinneet turmiollisen asenteen, erakkuuden. Bukarevin ja Jarkinin individualismi, oman minä keinotekoinen korostus ovat jyrkässä ristiriidassa sosialistisen moraalin, koko ideologiamme kanssa. Tunnustusta vaille jäämisen tunne synnyttää Bukarevissa henkistä tyhjyyttä, kovuutta ja kyynisyyttä, mikä loitontaa hänestä muut ihmiset, ja Jarkinissa moraalista autiutta ja karsasmielisyyttä.

Kurotška on luonteensa puolesta asetettu vastakohdaksi Bukareville ja Jarkinille, jotka evät sääli eivätkä rakasta enempää ihmistä kuin luontoakaan. Kurotškalle on kosketus luontoon ollut todellinen ilon lähde hänen erottua ihmisistä. Sisällökkään ja ihmisille sopivan elämän tavoittelusta ja pyyteettömyydestään huolimatta Kurotškakin on erakko. Hän on eristäytynyt maailmasta ja on periaatteessa yksinäinen "palvellakseen valtavaa tiedon puuta", tiedettä. Hän tekee joka päivä muistiinpanoja metsässä näkemästään lintujen ja eläinten elämästä yrittäen siten puolustella olemassaoloaan ja erakkuuttaan, joka on irrottanut hänet ihmisistä.

Erakkoja-pienoisromaanin intomielinen kriitillisyys on siinä, että kirjailija torjuu individualismin sen kaikissa muodoissa ja esittää ajatuksen, ettei individualismi sovi sosialistisissa yhteiskuntaoloissa yhteen yleisten moraaliperiaatteiden kanssa. Teoksen sisäinen rakenne perustuu yksilön eristämiseen todellisuudesta. Sen tekijä onnistuu suorittamaan valitsemalla erikoistilanteen: hänen kaikki henkilönsä ovat ikääntyneitä ihmisiä, jotka elävät luonnollisen kuoleman tuntumassa. Silti Erakkoja-teos ei vaikuta eheältä realistiselta kuvaukselta, vaan yhteiskuntaelämän erinäisten sosiaalisten ja moraalisten puolien taiteelliselta tyypillistämiseltä. Henkilöiden ja tyypillistettyjen ilmiöiden välinen yhteys on pikemminkin spekulatiivista kuin realistista. Teos ei anna lukijalle mitään tietoa siitä tosielämästä, josta "erakot" on karkotettu. Tämä alentaa sen aatteellista ja esteettistä merkitystä.

Ernest Kononovin pienoisromaani Jälkiä lumessa on omistettu ajan moraaliongelmille. Se on kirjoitettu perinteellisen kansanelämää kuvaavan romaanin malliin, mutta siinä on myös lyyrillisyyttä ja psykologista luonnekuvausta. Tekijä kiinnittää huomiota siihen, kuinka helposti haavoittuja on varhaisnuoren epävakainen mieli, ja syventyy tarkastelemaan Mitja Kurmojevin "vastahankaisen" sielun elämää, jossa vuonna 1943 rintamalla kaatuneen isän muisto on säilynyt umpeutumattomana haavana. Niin perhe kuin yhteiskuntakin olisi menettänyt tämän teräväpäisen ja rohkean pojan, ellei lempeä Polja-täti olisi tullut ajoissa häntä auttamaan ja isäpuoli, sodassa haavoittunut mies, ollut kyllin maltillinen ja lujahermoinen ja ymmärtänyt pojan murhetta. Tekijää huolettava nousevan polven kasvatusongelma muodostuu tässä melko suppeassa pienoisromaanissa ongelmaksi, jonka sisältönä on humaaninen suhtautuminen ihmiseen silloin, kun henkilökohtainen tragedia voi saattaa häneltä varjoon kaiken ja sysätä yhteisön ulkopuolelle.

Dokumentaarinen pienoisromaani on Karjalan proosakirjallisuuden kiinnostavimpia erikoislajeja. Erikoisesti Karjalan nykykirjallisuudelle omistetussa VSFNT:n kirjailijaliiton hallinnon täysistunnossa Moskovassa Daniil Granin sanoi: "Karjalan kirjallisuudessa ilmenee melko selvästi sen muuan piirre, nimittäin pyrkimys faktakirjallisuuteen, dokumentaarisuuteen kirjallisuuteen, ja tämä seikka erottaa sen kiinnostavalla tavalla muista tuntemistani kirjallisuuksista." Dokumentaarinen pienoisromaani on todellakin kehittynyt viime vuosina erityiseksi suunnaksi kirjallisuudessamme. Sellaiset teokset kuin Dmitri Gusarovin Kolme kertomusta Pjotr Anohinin elämästä, Toivo Vähän Suomalaiset punikit ja Iljan paasto, Uljas Vikströmin Torpeedo ja Toiska, Oleg Tihonovin Operaatio tyhjiössä ovat tehneet Karjalan dokumentaarisen taideproosan laajalti tunnetuksi lukijain keskuudessa.

Kirjailijain ponnistukset ovat kohdistuneet sankariluonteen etsiskelyihin ja kehittelyn, avaran poeettisen sisällön löytämiseen konkreettisesta elämänaineksesta. Tekijät ovat pyrkineet kuvaamaan sankarillista vallankumouskautta ja selvittämään ylevää moraaliaihetta nykyajan jyrkissä käänteissä.

Poliittiset, yhteiskunnalliset tapahtumat, jotka tempaisivat pyörteisiinsä luokka-asemaltaan ja pyrkimyksiltään erilaisia ihmisiä, ovat vaatineet dokumentaaristen taideteosten tekijöiltä historian ja arkistoaineiston tuntemusta ja taiteellista vaistoa. Heidän on täytynyt pystyä taiteellisesti vapaaseen kerrontaan luopumatta kuitenkaan pääasiassa dokumentaarisuudesta ja pitäen silmällä kuvattavan henkilönsä luoteen alkutekijöitä ja oloja, joissa hän on muovautunut, elänyt ja taistellut.

Gusarov on monessa suhteessa onnistunut yhdistämään asiatiedot ja kuvitelmansa. Hänen teoksensa Kolme kertomusta Pjotr Anohinin elämästä on dynaamisen juonensa ansiosta henkeä salpaavan mielenkiintoinen. Sen päähenkilön romanttinen intomieli kehittyy leniniläisen bolševikin lujuudeksi. Teoksessa kuvastuu alusta loppuun värikkään persoonallisuuden, Pjotr Anohinin sankarillinen elämäntie, persoonallisuuden, joka luokkien välisessä kiivaassa kamppailussa herätti rajatonta kiintymystä taistelutovereissa ja yhtä voimakasta vihaa vihollisissa. Tämän ernomaisen miehen aatteellinen lujuus ja miehuus vaikeissa, kriitillisissä tilanteissa, olivat hämmästyttäviä. Tekijä on kyennyt esittämään lukijalle nämä tärkeimmät neuvostovallan urhoollisen puolustajan ominaisuudet.

Toivo Vähän ja Uljas Vikström ovat suomalaisille vallankumoustaistelijoille, internationalisteille omistamissaan dokumentaarisissa teoksissaan asettaneet tehtäväkseen osoittaa urhollisuuden ja humaanisuuden aatteellis-moraaliset alkulähteet.

Pitäen tiukasti kiinni toisasioista Vikström on luonut elävän kuvan Toivo Antikaisesta ja Otto Kuusisesta. Nekin, jotka ovat panneet merkille erinäisiä epätarkkuuksia Vikströmin teoksissa, ovat myöntäneet, että näillä hänen teoksillaan on aatteellis-kasvatuksellista merkitystä ja ne antavat oikean kuvan huomattavista vallankumousmiehistä.

Tunnettu neuvostoliittolainen kirjailija Konstantin Simonov on arvostanut korkealle Toivo Vähän dokumentaarisen taideproosan. Toivo Vähä persoonallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailija ja kirjan (esim. Lev Nikulinin Mertvaja zyb -romaanin) sankari, kuvastaa neuvostokirjallisuuden merkittävää omalaatuisuutta. Hänen oma elämänsä on sikäli epätavallinen, että sillä on yhtä voimakas emotionaalinen vaikutus kuin taideteoksella. Suomalaiset punikit ja Iljan paasto ovat sanan täydessä merkityksessä ainutlaatuisia elämän yksityiskohtien ja tosiasioiden runsaudeltaan, samoin kuin kirjailijan käyttämien, varsin kehittynyttä taiteellista makua todistavien taidekeinojen sopusuhtaisuuden puolesta.

Syvä humanistinen sisällökkyys on kuvaavaa dokumentaarisille taidenovelleille, joissa aiheena on Suuri isänmaallinen sota. Sellaisia ovat Ortjo Stepanovin Koetus korpikylässä, Oleg Tihonovin Operaatio tyhjiössä ja Jaakko Rugojevin Kaksisataa viisikymmentä kuusi päivää.

Omatunto, onni, ystävyys ja toveruus, oikeudenmukaisuus ja hyvyys, rakkaus - kaikki nämä inhimilliset ominaisuudet joutuvat koetukselle sodan ankarissa oloissa. Neuvostokirjallisuuden perinteellisen syvän humaanisuuden merkeissä Karjalan proosakirjailijat ovat luoneet sellaisia mieleen jääviä henkilöhahmoja kuin vepsäläinen Dmitri Tutšin, karjalaiset Vasili Kirillov, Tatjana Bogdanova ja monet muut sekä kuvanneet heidän moraalista ja kansalaisurheuttaan. Taiteellisen sanan tunnevaikutusta tehostavat näissä teoksissa dokumentaarinen tarkkuus, dokumentti.

"Yksisankarillisuutta" pidetään pienoisromaanikirjallisuuden perinteellisenä ominaisuutena. Neuvostokirjallisuudessa on kuitenkin voimistumassa pyrkimys pienoisromaanin "monisankarillisuuteen". Tämä käy päinsä useimmiten teoksen juoni- ja kompositiorakenteen avulla, tuomalla esiin sankarin luonnetta ja käyttäytymistä valaisevat yhteydet toisiin henkilöihin. Siten on rakennettu Dmitri Gusarovin, Ortjo Stepanovin, Oleg Tihonovin, Jaakko Rugojevin, Toivo Vähän ja muiden pienoisromaanit. Väliin kuitenkin kirjailija ottaa pienoisromaaninsa rakenneainekseksi kertomuksen. Siten sommiteltuja ovat Pekka Pertun Kaksi miestä muistelee sotaa ja Aleksandr Linevskin Paluu. Pienoisromaanissa Kaksi miestä muistelee sotaa nykyaika punoutuu yhteen Suuren Isänmaallisen sodan kanssa ja teos koostuu novelleista, joilla kullakin on oma otsikkonsa. Paluun rakenneperiaatteena on päähenkilön siirtyminen paikasta toiseen: neuvostotoimitsija Aleksandr Dvinski matkustelee rannikkoseudulla, joka on hänelle tuttu poliittisen karkotusvankeuden ajalta. Tämä antaa tekijälle mahdollisuuden kuvata vallankumouksen edellistä aikaa ja 1920-luvun neuvostoelämää. Siten pienoisromaanin aatteellinen ja taiteellinen sisältö saavuttaa eeppisen täydellisyyden huolimatta kerronnan lyhyydestä.

Dokumentaarista taideproosaa ovat myös Salli Lundin Neuvosto-Karjalaa kohti ja Uralin leipää. Näitä kirjoittaessaan tekijä ei ole pyrkinyt kuvaamaan eepillisesti niiden suomalaisten elämää, jotka 1920- ja 1930-luvuilla saapuivat Yhdysvalloista ja Kanadasta Karjalaan osallistuakseen sosialismin rakentamiseen ja joutuivat Suuren Isänmaallisen sodan aikana yhdessä karjalaisperheiden kanssa evakuoiduksi Uralille, vaikka nimenomaan nämä aiheet ovat teoksen perustana. Hän on tietoisesti rajoittunut kertomaan omista elämyksistään. Kertoja ei kuitenkaan ole Salli Lundin teoksissa sivullinen tarkkailija, vaan älykäs ja hyväsydäminen henkilö, jonka suden ympäröivään maailmaan on lämmin ja vilpitön. Juuri siksi näissä tuotteissa, varsinkin Uralin leivässä, jossa realistisen tarkasti kuvataan sotavuosien kotirintaman levottomien ja vaikeiden arkipäivien ilmapiiriä, on niin runsaasti avosydämisyyttä.

Kokeneen ja taitavan kirjoittajan käsittelemänä Uralin leivän yksilöllisyys ei muutu subjektivismiksi, vaan tehostaa kuvauksen uskottavuutta. Kirjailija, joka isänmaallisen sodan aikana uurasti yhdessä muiden maanmiestensä kanssa kolhoosien pelloilla ja Uralin metsissä, on omistanut teoksensa uralilaisille ilmaisten siten pysyvän sydämellisen myötämielisyytensä heitä kohtaan. Salli Lundin mainitut tuotteet merkitsevät uutta tuulahdusta Karjalan dokumentaarisen taideproosan kehityksessä. Samoin myös Stanislav Pankratovin dokumentaarinen teos Järvien, metsien ja koskien maassa, jota henkevöittää romanttisen ylevä tunnesuhtautuminen Karjalaan. Kertojan asennoitumiselle on ominaista elämänmyönteinen aktiviteetti.

Karjalan proosakirjallisuutta koskevassa katsauksessamme emme voi olla mainitsematta Petroskoissa asuvaa venäläistä kirjailijaa Dmitri Balašovia. Moskovalaiset kustantamot ovat julkaisseet hänen teoksensa Herra Suur-Novgorod ja Marfa Psadnikka, ja hänen historiallinen romaaninsa Nuorin poika on ilmestynyt Sever-aikakausjulkaisussa (n:ot 10-12, 1975). Neuvostoliiton venäjänkielisen pienoisromaanikirjallisuuden tutkijat ovat sanoneet Venäjän kaukaista historiallista menneisyyttä kuvaavaa Balalšovin Herra Suur-Novgorodia "kiinnostavaksi ja symptomaattiseksi ilmiöksi". Balašovin teokset jatkavat venäläisen historiallisen romaanin parhaita perinteistä, mutta ovat samalla varsin omalaatuisia. Myöntäessään kirjailijan tuotteet melkoiseksi panokseksi historialliseen proosaan muuan historiantutkija on kiinnittänyt huomiota siihen, että tekijän taiteellinen, Venäjän keskiaikaista yhteiskunnallista ja taloudellista elämänjärjestystä koskeva tutkielma on tieteellisesti tarkka.

Eräs toinen neuvostoliittolainen tiedemies, kielitieteilijä, on korostanut, että Balašoville on kuvaavaa se, että hän näkee elämän määrääväksi liikunnaksi sosiaalisten ja henkisten muutosten dynamiikan ja että hänen teostensa kuva-aines on kyllin sisällökäs antaakseen käsityksen kansan runsastapahtumaisesta ja monivivahteisesta historiasta. Neuvostoliittolainen kirjallisuusarvostelu on tarkastellessaan Balašovin teoksia historiallisen neuvostoproosan yleisen tason kannalta pannut erikoisesti merkille kirjailijan ajatustavassa syvälle yltävän historismin.

Kuten tarkastelemamme teokset ovat osoittavat, ajan tendenssien taiteellinen ilmentäminen on siis se perusominaisuus, minkä Karjalan proosakirjallisuus on historiallisen kehityksensä tuloksena nykyisessä vaiheessa omaksunut. Sanottakoon, että Karjalan proosakirjallisuus alkaa yhä useammin olla kirjallisuuspiireissä vakavan käsittelyn kohteena. Niinpä VSFNT:n kirjailijaliitossa 1971 keskusteltiin varta vasten Karjalan dokumentaarisesta proosakirjallisuudesta ja 1973 VSFNT:n kirjailijaliiton hallinnon täysistunnossa hyväksyttiin Karjalan nykyistä kirjallisuutta koskeva päätöslauselma, jossa Karjalan kirjailijain saavutusten toteamisten ohella tähdennettiin, että meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota nykyaikaan, tieteellis-tekniseen kumouksen osallistuvan, kommunistista yhteiskuntaa rakentavan, maailmamme aineellisia ja henkisiä arvoja luovan aikalaisemme kuvaukseen.

Vertaillessamme Karjalan kirjallisuuden saavutuksia sille asetettuihin uusiin vaativiin aatteellis-taiteellisiin tehtäviin huomaamme, että tarkastelemamme taideproosan - romaanin ja pienoisromaanin - alalla on luotu pohja traditioille, jotka vaikuttavat lupaavilta. Karjalan nykyproosa on sekä lajillisesti että tyylillisesti monipuolistumassa. Se taas on luonnollinen tulos Karjalan kansallisen ja venäjänkielisen proosakirjallisuuden kasvusta.

www.locallit.net