www.locallit.net | www.locallit.net/english

Mielihyvän maailmassa
Pekka Pertun 60-vuotispäiväksi
Maija Pahomova
Punalippu 10/1977, 103–107

Kun kohtaa aito kansallisen ja läheisen kaunokirjallisen teoksen, kokee hämmentyneen, mihinkään muuhun vertaamattomissa olevan tunteen. Koko kansamme elämä metsien keskellä lymyävissä pikkukylissä, mistä me itse kukin olemme lähteneet - koko tuo entinen pieni maailma ikään kuin saisi uuden värityksen. Tuo lapsuudesta niin kallis ja tuttu maailma avautuu taianomaisessa hohteessa ja sivu sivulta sen sydämenläheisyys enenee. Juuri sellaiseksi tunteeksi minussa on kasvanut Pekka Pertun taideproosa.

Kaikki me tunnemme hyvin Pekka Pertun yhtenä Neuvosto-Karjalan taideproosan ansiokkaimmista edustajista. Hänen nimensä tapaamme nykyään kaikissa Karjalan kirjallisuuden historiaa valottavissa teoksissa, kuten esim. Katsauksessa Karjalan neuvostokirjallisuuden historiaan, Neuvostoliiton monikansallisten kirjallisuuksien historiassa ja Lyhyessä kirjallisuushakemistossa (kaikki em. Kirjat ovat ilmestyneet Moskovassa) sekä paikallisten ja keskuslehtien kirjallisissa katsauksissa.

Pertun pienimuotoinen proosa - novellit, kertomukset ja kuvaukset - erottuvat aivan ensi näkemältä muiden Karjalan proosakirjailijoiden teoksista omaperäisellä runollisella kerronnallaan. Kaikesta ensi vaikutelman yksinkertaisuudesta huolimatta hänen tuotantonsa on hyvin omintakeista, ja lähinnä kai juuri siitä johtuen arvostelu on kauan karttanut hänen teosten arvioimista. Sitä paitsi lienee niin, että Pertun etsintöjen erikoislaatuisuus, hänen esteettiset konseptionsa, hänen kirjoitustapansa yksilölliset tuntomerkit vaativat vielä uusia tutkimuksia hänen teostensa lainmukaisuuksien erittelemiseksi osana koko Karjalan kirjallisuudesta.

Kirjallisuuteen Pekka Perttu tuli 1950-luvun alussa, vaikkakin hän oli julkaissut kertomuksiaan ja kuvauksiaan paikallisissa albumeissa ja sanomalehti Totuudessa jo vuodeta 1944 lähtien. Hänen ensimmäinen merkittävämpi teoksensa, kertomus Ruuhka, ilmestyi vuoden 1954 Punalippu-albumin neljännessä niteessä. Unelma Konkan kääntämänä kertomus ilmestyi venäjänkielisenä seuraavan vuoden Na Rubeže -lehden toisessa numerossa. Seuraavana vuonna Perttu saa valmiiksi novellinsa Kesäöitä. Nämä kirjailijan ensimmäiset kertomukset, Ruuhka ja Kesätöitä, muodostavatkin Pertun esikoiskokoelman Ruuhka, joka ilmestyi Karjalan Valtion kustannusliikkeen toimesta vuoden 1957 alussa.

Kertomukset Ruuhka ja Kesäöitä ovat erikoistapaus senaikaisessa Karjalan taideproosassa niin niissä heijastuvine lyyrisyyksineen, sisäisine moraalis-psykologisine konflikteineen kuin myös mehevän omintakeisen kielensä kannalta. Pertun kertomuksissa huomatut tuoreus ja uutuus synnyttivät arvostelijoissa vastakkaisia mielipiteitä. Kuitenkaan ei voitu kieltää niiden runollisuutta ja sitä emotionaalisuutta, jotka olivat tekijän peräänantamattomien taiteellisten etsintöjen tulos. Siksi ei olekaan ihme, että näiden Pertun psykologisten kertomusten ilmestyttyä ensimmäisenä niihin kiinnitti huomiota Taisto Summanen, yksi Karjalan lyyrikkorunoilijoista, Summanen oli tavoittanut kirjailijan runollisen maailman peruspiirteet. Arvostelussaan Summanen kirjoitti:
"Pekka Pertun kertomuksia lukiessa huomaa yllättäen, että hänen kirjoitustavassaan, hänen luovassa yksilöllisyydessään on jotain Pohjolan vaatimatonta kanervan kukkaa muistuttavaa. Hänen väriasteikossaan ei ole silmään pistäviä värejä, vaan hän käyttää puolivivahteita, jotka ovat pehmeitä, kuulakkaita ja silmää hiveleviä… Niissä on sekä kylän arkipäivän levollista kuvausta että lyyrisiä mietteitä, sankarien kärsimyksiä, heidän välisiään suhteita, niin leikinlaskun hohtoa kuin kesäiltojen hämyäkin - ja kaikki se on kuin runollista tarinaa kotiperukoilta ja sen ihmisistä."

Karjala, Kalevalan seutu, on Pekka Pertun synnyin- ja kasvuympäristö. Kirjailijan tuotannon omintakeisuus juontuukin juuri hänen välittömästä yhteydestään tuohon kotiseutuun ja sen ihmisiin. Kaikissa teoksissaan hän pyrkii kuvaamaan omaa kansaansa, ihmisiä joiden keskellä hän on syntynyt, kasvanut ja elänyt nuoruutensa, niitä ihmisiä joilta hän on oppinut kirjailijan mestaruutensa. Eräässä keskustelussamme Pekka Perttu painotti erikoisesti, kun keskustelumme kosketteli kysymystä nykyajasta kirjoittavan kirjailijan suhdetta kansanrunouden periaatteisiin: "Minulle kansanrunouden perinne on kaiken perusta."

Todellakin Pekka Pertulle niin kuin monille muillekin "nuorten kirjakielten" kirjailijoille ei kansan perinne ole paikalleen jähmettynyt dogmi, vaan se on heille historiallisesti muuttuvan todellisuuden runollinen heijastus. Runonlaulajat eivät ole hänelle arkeologian esiin nostamia epäjumalia. Nuo runollisten harvinaisuuksien luojat, suusanallisen runouden parhaat haltijat elivät ja niiden jälkeläiset elävät tänä päivänä ihan tavallisine inhimillisine iloineen ja murheineen Pekka Pertun synnyinsijoilla. Ja yhtä luonnollisesti kuin he tekevät työtään, pitävät pitojaan ja hautaavat läheisiään, kaikkein reaalisimmasta elämästä syntyy heidän runoutensa. Pekka Pertulle syntymäseudun kansan mestarit ovat luovia, henkeviä ihmisiä ja heidän useinkin raskas ruumiillinen työnsä on myös luovaa ja sielukasta. Se synnyttää uutta kauneutta. Noiden uusien arvojen luojissa kirjailija näkee moraalisen linnoituksen. Ajat muuttuvat, muuttuu elämä ja muuttuvat ihmiset, jää vain ihmisen rakentama uusi arvo, joka jatkuu sukupolvesta sukupolveen, ja se jäävä on kauneuden, runouden sisäistä sielukkuutta. Itse asiassa jokainen Pekka Pertun teos hänen ensimmäisestä kertomuksestaan Ruuhka tähänastiseen viimeiseen teokseen Väinämöisen venehen jälki, muodostavat Kalevalan seudun eri sukupolvien henkilökuvasarjan elävistä ihmisistä. Ne muodostavat kirjailijan ihanteen ihmisen vastuunalaisuudesta kansansa ja maansa edessä. Niissä huomaamme myös kirjailijan hädän sen johdosta, etteivät nykyisen vilkkaan elämän vilinässä hukkuisi parhaat kansan perinteet ja suhtautuminen syntymäseudun luontoon, kansan henkisiin arvoihin ja oikeaan aitoon runollisuuteen.

Pertun viimeisimmästä teoksesta (Väinämöisen venehen jälki, Punalippu 1976, 10-11) kohoavat elävinä Kalevalan laulajien henkilökuvat, joihin tekijä itsekin kuuluu alenevassa polvessa.

Pekka Pertun elävät havainnot Kalevalan maan asujainten nykyelämästä ovat määränneet kertomuksessa kuulusta Perttusten runonlaulajasuvusta niin luonteet, juonen kehittelyt kuin teoksen sisäisen lyyrisyydenkin. Tämän kirjailijan viimeisimmän teoksen luonnehdinta ei ole tehtävistä helpoimpia jo senkin takia, että Perttua on totuttu pitämään lyhytmuotoisten teosten mestarina. Tämän teoksen avoin publistiikka ja kerronnan tieteellis-dokumentaarinen pohja liittyvät kiinteästi Kalevalan seudun ihmisten realistiseen maalaukseen ja lyyrisiin maisemakuviin. Kertomus Perttusten suvusta sen patriarkasta lähtien, hänen pojastaan Miihkalista aina meidän aikamme Perttusiin asti, jotka elävät Kuitin rannoilla, kasvaa kertomukseksi koko Karjalan kansasta, sen haaveista ja toteutuneista toiveista, sen kuulusta lahjakkuudesta.

Yhteys kansalliseen perustaan, sen juuriin on aina havaittavissa Pekka Pertun novellistiikassa, mistäpä aiheesta hän sitten kirjoittaakin. Väinämöisen venehen jäljessä tämä yhteys esiintyy kirjailijan tuotannon sisäisenä aiheena. Tässä teoksessaan tekijä osoittaa, että ihmisen aidon sielukkuuden lähteet, yksilöllisyyden herkeämättömän kasvun takeet pohjautuvat edistykselliseen kansanperinteeseen.

Vuonna 1970 Karjala-kustantamo julkaisi erillisenä kirjana kaksi Pekka Pertun erinomaista novellia Aarre ja Riiko Marttinen. Kirjailija kertoi silloin itsestään ja tuotannostaan: "Pienen Köynäsjärven rannalla alkoi taival, joka teki epälukuisen määrän lenkkejä, ennen kuin se johdatti tekijän tähän hetkeen ja tämän neljännen kirjani syntymiseen. Oli opiskelua Uhtuan keskikoulussa, koulutyötä, kaksi sotaa sissitaipaleineen, oli lehtimieshommaa, Moskovan kirjallisuusinstituutti, tusina vuosia Punalipun toimituksessa. Kirjailijan 'ohdakkeiselle polulle' tie kulki lehtityön kautta - hinku lie syntynyt paljon aikaisemmin Karjalan verrattoman luonnon henkäilyistä, elämän aallon kuohuista. Karjalan luonto on kiinnostanut minua aina. Eikä yksistään vain tapahtumien taustana, mutta myös kuvauksen kohteena."

Koko kirjallisen toimintansa ajan Pekka Perttu on pohtinut kysymystä ihmisen moraalisista asenteista, ihmisen monipuolisista siteistä yhteisöön ja luontoon. Tästä juontuneekin kirjailijan pyrkimys eri sukupolviin kuuluvien ihmisten ("isät ja lapset") luonteen paljastamiseen. Samalla Perttu ei kuitenkaan koskaan unohda sitä, että ihmisen ja hänen sukupolvensa elämä on ihmisyhteisön historian luonnollista jatkoa. Tämä entisyyden ja nykyisyyden yhteyden vaikeasti tavoittuva prosessi muodostaa hänen teostensa moraalis-filosofisen perustan ja näiden teiden taitekohdassa kuvastuu aikalaisemme sisäinen olemus.

Aikalaisemme parhaat piirteet saanut Pekka Pertun sankari esiintyy rauhattomana uuteen pyrkijänä, täynnä ristiriitaisuuksia uskon ja epäilyksen välillä. Jos vertaamme hänen Riiko Marttinen -novellinsa päähenkilöä esim. Aarre-novellin päähenkilöön Simanaan, on meidän pantava merkille miten on muuttunut meidän päiviemme raatajan sisäinen olemus. Riiko Marttisen rikkaus ei piile yksin ikivanhan synnyinseudun viisaudessa ja henkisessä kokoomuksessa, vaan aivan samoin kuin Simanallakin on hänellä takanaan koko neuvostoisänmaan sosialistinen kokemus.

Rakennusmies Riiko Marttinen ja Simanan pojat novellissa Aarre ovat uusia luonnekuvia koko Karjalan kirjallisuudessa. Ne ovat henkisesti voimakkaita ihmisiä, jotka ymmärtävät selvästi sosialistisen todellisuuden ja ovat aina valmiit säilyttämään paikkansa taistelun vaikeimpinakin hetkinä kommunistisen tulevaisuuden nimessä Kärkevä suhtautuminen sankarin psyykkiseen olotilaan, tämän emotionaalisen kiihkeä suhtautuminen ympäröivään maailmaan ovat sallineet kirjailijan novellissa Riiko Marttinen päästä itsenäiseen ja henkisesti voimakkaaseen ihmiskuvaukseen.

Kommunisti Riiko Marttisen tärkein piirre on hänen vastuuntuntonsa kotiseudustaan ja sen tulevaisuudesta. Juuri sellaisten ihmisten levottoman temperamentin ansiosta elämä kulkeekin eteenpäin.

Pekka Pertun luoman runollisen maailman keskuksena on tätä maailmaa valaiseva inhimillisyys, hänen kansansa henkisen kokemuksen valo. Hänen teostensa johtoaate on taiteellisin keinoin kuvata sitä onnea, joka syntyy uusien kaupunkien ja asutusten rakentamisessa, uusissa internationalistisella perustuksella muodostuvissa ihmissuhteissa, yksilön harmonisessa kehityksessä. Perttu kuulee uuden rakentaja-ihmisien sielun soinnin, josta henkivät korkea tarkoitusperä ja kauneus. Tästä johtuu hänen kaikille sankareilleen ominainen toiminnan tarve.

Väsymättömiä ovat kaikkena etsinnöilleen antavat Aarre-novellin henkilöt: geologi Matti ja vesistöjen tutkija, vielä ylioppilas Jouki, molemmat vanhan Simanan lapsia. He opiskelevat yliopistossa voidakseen nostaa maanmiestensä elämän entistä järkiperäisemmälle kannalle, eivätkä yksin Karjalan kukoistukseksi. Matti on monia vuosia ollut tutkimassa Siperian luonnonrikkauksia, sieltä on myös syntyisin hänen vaimonsa Valentina, jonka työteliäisyys ja osaaottava sydämellisyys ovat kovin läheisiä karjalaisille itselleen. Isällinen kiinnostus herää vanhassa Simanassakin Valentinaa kohtaan, vaikka hän aluksi suhtautuu epäillen ja jännittyneenä poikansa "siperialaiseen naikkoseen". Simanan, Matin ja Valentinan sekä näiden lasten arkisen elämän kuvauksissa kirjailija osoittaa, miten vanhan Simanan yksinäisyys sulaa pois. Simana on vasta haudannut elämänystävänsä, vaimonsa Varvaran, ja Isänmaallinen sota on vienyt hänen vanhimman poikansa. Näillä sivuilla lukija tuntee Simanan sielunelämän vaikeat liikkeet kun hän on elänyt toivossa toisen poikansa kotiinpaluusta. Valentina ainainen huoli lapsistaan ja Matista on myös vanhan Simanan yhtämittaista huolta. Matin innostus työhönsä, hänen peräänantamaton luonteensa tuottavat huolta myös Simanalle.

Novellissaan Aarre Perttu on keskittänyt huomionsa kansan psyyken muuttumiseen. Hän haluaa osoittaa mitä ihmiset saavuttavat ja mitä he menettävät taistelussa sivilisaatiosta. Monet moraaliset piirteet saavat tieteellis-teknisen kumouksen oloissa uuden värityksen ja entistä syvällisemmän sisällön eivätkä ne kasva sukutunteen itsensäsäilyttämisestä, vaan sosiaalisen ykseyden tiedostamisesta.

Vanha Simana pelkää eniten sukunsa sammumista. Mutta Matin ja Valentinan lapsista, Simanan lastenlapsista lähteekin uusi suku. Kirjailija osoittaa, miten Simanan pelko toisensa perään haihtuu, menettää merkityksensä.

Ihmisen tiedostamispyrkimyksissä syntyneen dramaattisuuden, kun hän näkee syntymäseutunsa ilmeen väistämättömän muuttumisen, Pekka Perttu ratkaisee teoksissaan sankariensa selvällä ymmärtämisellä, sillä että nuo muutokset ovat välttämättömiä ihmiskunnan kulkiessa eteenpäin kohti entistä suurempaa edistystä, tuon ennen jalan astumattoman korven kulkiessa nykyaikaiseen sivilisaatioon.

Tästä kirjailijan katsantokannan optimistisuus. Samanaikaisesti Perttu selvästi tajuaa että synnyinseutujen neitseellinen koskemattomuus, mikä vielä tänä päivänä avautuu kaikessa alkuperäisessä kauneudessaan ja toistumattomassa tai pelottavassa salaperäisyydessään vaatii osakseen todellista tiedettä, jota ohjaa alkuperäisen luonnon järkiperäisestä käytöstä kiinnostunut huolehtivat ihminen. Luonnon kuvat Pekka Pertun teoksissa antavat kerronnalle aidon sanataiteen tunnun. Se on ollut ominaista Pertulle hänen ensimmäisistä kirjoistaan asti. Vuosien mittaan hänen proosansa on aatteellis-taiteelliselta kannalta yhä syventynyt ja selkiytynyt. Nyt hänelle ei enää riitä käyttää luonnonkuvaa ihmisen psyykkisen tilan kuvaamiseksi tai sankariensa toimintojen selittämiseksi (Ruuhka, Kesäöitä), vaan hän haluaa myös puhua ihmisten huolestuneesta suhtautumisesta luontoon (kertomuskokoelma Mäntyjen tarina 1964).

Pekka Pertun kiistämätön lahjakkuus on tullut hyvin esiin hänen etsintöjensä uuden suunnan teoksissa Aarre ja Riiko Marttinen sekä esseekokoelmassa Maiseman silmä (1973). Maiseman silmässä kirjailija todistaa runolliset ihanteensa ihmisten maailman ja luonnon maailman ykseydestä. Huomio metsien ympäröimän ihmisen sisäiseen maailmaan, pyrkimys tunkeutua monimutkaisiin ihmisen ja ajan välisiin suhteisiin rikastavat Pertun tuotantoa sankarin dialektisella yhteydellä kehittyneen sosialistisen yhteisön syvällisiin prosesseihin.

Maiseman silmän esseissä on kaikki hyvin konkreettista: pajunkissoja, kivitasku, syksyinen hämähäkin seitti, jääkukat ikkunalasissa, koivu, mänty. Kuitenkaan kirjailijan maiseman merkitys ei rajoitu yksin tähän realistiseen tarkkuuteen. Pekka Perttu luo laajamittaisia kuvia. Luonnon plastinen kuvaus kohoaa vertauskuvallisuuden ansioista toiminnan dynamiikaksi. Ottakaamme esimerkiksi hänen järvensä - se elää omaa erillistä elämäänsä, eri vuoden- ja vuorokauden aikoina se on erilainen. Ilman sitä emme voisi ajatella Pohjolamme metsän kauneutta ja sopusuhtaisuutta. Järvetön metsä - se on samaa kuin sokea ihminen:
"Olemme niin tottuneet järven läsnäoloon, ettemme voi kuvitella seutua ilman sitä. Järvetön maisema on kuin sokea, ikään kuin siitä puuttuisi jokin kaikkein tärkein. Ja kun sitten pilkahtaa jostain metsän takaa järven sinivälkkyisä pinta, on kuin koko maisema saisi elämän näön. Siksi ei ole ihme, että puheessamme on piintyneet sanonnat lammen silmästä tai siintävistä salmista." Kokoelman originelleissa maisemakuvissa kirjailija on lausunut julki ajatuksen luonnon ikuisesta kauneudesta ja siitä mitä se ihmismielelle parhaimmillaan voi antaa. Ihmisen ja luonnon välinen kamppailu on kärkevöitynyt erikoisesti meidän päivinämme, kun on ruvettu ymmärtämään luonnon varojen järkiperäisen käytön tärkeyttä. Tämä ajatus käy läpi koko Maiseman silmän ja tämän ajatuksen Perttu on aforistisen nasevasti antanut vastaukseksi kysymykseen: "Mitkä elämäntärkeät ongelmat Teitä nyt askarruttavat?" - "Se on teknisen edistyksen ja luonnon välinen sovittamattomuus."

Kirjan Maiseman silmä lyyrinen sankari on korkein esteettisten tunteiden ihminen. Ne johtuvat suoraan hänen moraalisista asenteistaan. Siksi suurimmassa osassa kokoelman esseitä juuri tekijän tekstin erikoisessa lyyrillisessä rakenteessa on selvästi havaittavissa niiden dialektinen kärkevyys. Mutta joskus emotionaalis-lyyrisen kerronnan keskeyttävät peräti tieteelliset faktat, joissa kerrotaan maamme eläin- ja kasvimaailman muutoksista. Ne tuovat erityistä väriä tekijän piirtämään kuvaan. Perttu tarvitsee niitä tuodakseen esiin pelkonsa ihmisen ajattelemattomuuttaan luonnolle tuottamasta koskaan korvaamattomasta vahingosta. Perttu yhtyy neuvostokirjailijan Konstantin Pautovskin sanoihin kun tämä kirjoitti:
"Meidän on oltava luonnon jokahetkisen runollisuuden poimijoita ja tallentajia, sillä se kaunistaa maailman ja antaa sille sisällön."

Pekka Perttu, joka on itse käynyt partisaanina läpi koko Isänmaallisen sodan Karjalan metsissä, asettaa erittäin kärkevästi kysymyksen ihmisen moraalisesta vastuusta synnyinseudun luontoa kohtaan:
"Ja ajateltakoon ihmisen ja luonnon välistä suhdetta miltä kannalta tahansa, meillä ei yksinkertaisesti ole moraalista oikeutta käyttää oman käden valtaa luontoa vastaan. Muistakaamme kuinka kalliit lunnaat on sodissa maksettu jokaisesta verskasta neuvostoisännän kamaraa. Jokaisesta metsänsaarekkeesta, joen mutkasta, lahden poukamasta on taistelut ja vallattu se miehittäjien kynsistä veren hinnalla. Kuinka saattaisimme näin ostettua lahdelmaa ja sen asujamistoa raastaa ja tuhota!"

Maiseman silmän kansalaispaatos käy entistä ymmärrettävämmäksi kun asetamme sen rinnalle Pertun aatteellis-taiteelliselta kannalta kokonaan erilaisen teoksen, Kaksi miestä muistelee sotaa (Punalippu 1971, 7-8). Kirjan sankarit - Teppanan Lesonen ja Eino Malinen - molemmat entisiä sissisotureita, viettävät kolmenkymmenen vuoden kuluttua yhdessä lomaa Katajarannassa, muistelevat menneitä sotavuosia ja taistelutovereitaan. Ja kaikesta siitä mitä he puhuvat, miten he arvostavat menettelynsä ja toimintansa, tuon vaikean ajan tunteensa, kun valloittaja-anastaja polki heidän maataan, piirtyy selvänä isänmaataan puolustaneen neuvostoihmisen kuva. Tämä tavallinen ihminen vetää puoleensa sydämellisellä jaloudellaan, moraalisella elämän myönteisyydellään, sillä että hän "laupeudenrajan tuolla puolellakin" säilytti inhimillisyytensä.

Koko teos Kaksi miestä muistelee sotaa on ikään kuin rintamaretrospektio, selvästi omiin kokemuksiin perustuva teos. Mutta vaikka elämän episodit, mitenpä sattumanvaraista niiden muistiin pulpahtaminen lieneekin, on niillä selvä emotionaalinen tarkoitus ja ne piirtävät selkeän ja monikasvoisen elämänkuvan tuosta nyt jo historiaan siirtyneestä ajasta. Tähän teokseen on sisällytetty noiden sankariaikojen moraalinen kansan kokemus. Sodan itse kokeneiden kertomukset eivät vain avaa sotatapahtumien erikoista uskottavuutta - niissä kuvastuu paljon enemmän: vanhemman polven ihmisien historiantaju, heidän emotionaalinen historiallinen muistinsa. Erikoisen hyvin tämä käy ilmi luettuamme kirjan viimeisen luvun Tämä maa ja nämä maisemat:
"Miten monivivahteinen saattaakaan olla tämä seutu! Tämä kotoinen Karjala, Synnyinmaa, nämä maisemat, joita puolustettiin henkeen ja vereen, kun vieraat tuulispäät vihurtivat näillä vesillä. Niitä ovat puolustaneet menneet sukupolvet jo ennen meitä ja empimättä antaneet uhrinsa näiden seutujen puolesta. Rakkaat rantamme, sydämen kipuun asti rakkaat kunnaat ja kuusikot, suvannot ja salmien suut, isiemme synnyinseudut…"

Pekka Pertun lyyrisessä proosassa elää henkistynyt kuva Karjalasta ja sen kansasta. Kirjailijalle on kallis hänen sankarinsa - tuo henkisessä lujuudessaan ja isänmaansa puolesta vakaan seisova ihminen.

On merkillinen yhteensattuma se, että Pekka Perttu on syntynyt Suuren Lokakuun vallankumouksen vuotena. Kuusikymmentä vuotta maan historiassa ei ole pitkä ajanjakso. Mutta kuusikymmentä vuotta ihmisen elämässä on jo paljon. Kuudessa vuosikymmenessä päämärän itselleen asettanut ihminen ehtii tehdä hyvinkin paljon. Pekka Pertun elämiin vuosiin mahtuu mitä moninaisinta toimintaa. Ei liene Karjalan suomenkielisessä kirjallisuudessa tekijää, joka olisi voinut ohittaa hänet toimittajana. Monia vuosia hän on johtanut myös nuorten kirjoittajiemme toimintaa ja ilahtuu aina kun kirjallisuustaivaallemme ilmestyy nuori lupaava kyky.

Juhlapäiväänsä Pekka Perttu astuu luovan työnsä parhaassa kukoistuksessa, jonka on mahdollistanut hänen suuri kiintymyksensä kansaan, sen taiteeseen, rajaton kärsivällisyys ja uhrautuva työ. Hän on lahjoittanut meille, aikalaisilleen, ja tuleville sukupolville monia korkeatasoisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat Karjalasta, sen luonnosta ja sen ihmisistä. Haluamme uskoa, että Pekka Pertun kiintymyksen kohteet panevat hänet vielä kirjoittamaan monta monta hyvää kirjaa.

www.locallit.net