www.locallit.net | www.locallit.net/english

Pekka Pertun proosaa
Maija Pahomova
Punalippu 11/1980, 84–87

Karjalan kirjallisuuden taiteellisen kokemuksen uusintuminen ilmenee nykyvaiheessa uusilla kirjailijoilla lyyrillisten ja esteettisten traditioiden kehittämisenä. Kukin Karjalan kirjailijoista käyttää kansanomaisiin lyyrisiin perinteisiin pohjautuvia keinoja varsinkin rakkautta ja naisen kauneutta kuvatessaan. Poikkeuksellisen selvästi tämä ilmenee Pekka Pertun tuotannossa. Kuvaannollinen kieli, lyyrisyys ja kotiseudun luonnon kuvaaminen luovat hänen teoksilleen ainutlaatuisen koloriitin.

Mutta Pertun proosan luonteenomaisiin, ainutkertaisiin piirteisiin kuuluu runollisen ylevyyden ohella tuon itsensä proosan laatu, tapa ja tyyli. Ne ovat ainutlaatuisia ja ehdottoman omaleimaisia, vaikka ensi katsomalta hänen luomustensa juonet, aiheet, konfliktit ja henkilöhahmot ovatkin yksinkertaiset ja perinteelliset. Siksi ehkä arvostelijat eivät olekaan huomanneet hänen tekemiään uudistuksia kirjallisuudessa. Pertun ensimmäisten kertoelmien uutuus ja tuoreus asettivat etusijalle kuvaksen esteettiset ja psykologiset keinot. Lyyrisyys ja kerronnan niukka väritys luovat erikoisen sävyn runollisessa kerronnassa omasta kansasta.

Pertun kaikki henkilöhahmot ensimmäisistä kertoelmista (Ruuhka) alkaen aina tuoreimpaan Väinämöisen venehen jälki -luomukseen asti muodostavat kalevalaisten henkilökuvien omaperäisen kokoelman. Heidät yhdistää erottamattomaksi henkiseksi kokonaisuudeksi ajatus, että ihminen on vastuussa teoistaan kansalleen ja synnyinmaalleen.

Sulauttamalla yhteen runonlaulajain luomistyön kokemusta sekä omaa kokemustaan Perttu luo Karjalan kirjallisuudessa suorastaan uudentyyppistä lyyristä proosaa - syvällisesti kansanomaista ja samalla poikkeuksellisen ainutkertaista. Pertun lyyrisyys eroaa selväpiirteisesti runoilijoiden Rugojevin ja Laineen sekä prosaistien Jaakkolan, Timosen ja Kononovin luomusten lyyrisyydestä. Kaikkien näiden kirjailijoiden teoksissa lyyrisyydenpääperusta tukeutuu aina kansallisrunolliseen luomistyöhön. Tosin Pertun enempää kuin muidenkaan luomuksissa ei ole kansanrunouden henkilöhahmojen tahallista toistoa, hän käyttää pidättyvästi kansanrunouden pienimpiäkin lajimuotoja - sananlaskuja ja -parsia. Hänen teostensa "folklorisuus" ilmenee kansan elävän runoperinteen, sen runomaailman sisäisenä kehityksenä.

Perttu osaa samoin kuin kansallisen runoilijamme Rugojev ja Laine kuvata niitä sisäisiä siteitä, jotka yhdistävät nykymaailman ihmisiä esi-isien kaukaiseen muinaisuuteen sekä ihmisen ja häntä ympäröivän synnyinseudun yhteenkuuluvuutta.

Pekka Pertun taiteellisten etsintöjen uusi suuntaus ilmeni ennen kaikkea 60- ja 70-luvuilla kertoelmissa Aarre, Riiko Marttinen ja Maiseman silmä, jolle hän omisti 20 vuotta elämästään.

Viimeksi mainitut teokset kirjailija on tehnyt monivuotisten elämähavaintojen ja mietinnän tuloksena. Näiden teosten päähenkilössä heijastuu koko kansan henkinen elämä. Kertoelmien johtoaatteena on uuden maailman, uuden kaikinpuolisesti kehittyneen yksilön kuvaaminen.

Nämä pienoisromaanit eroavat Pertun ensimmäisistä teoksista psyyken kuvaamisen syvyydeltä, ja ennen kaikkea tyypillistämisen keinoilta ja kerronnan muodolta. Sekä Aarre että Riiko Marttinen heijastavat kirjailijan pyrkimystä tiettyyn aatteellismoraaliseen yleistämiseen jokapäiväisen elämän pikkuseikkojen rinnalla. Tästä määräytyy niiden juoni, sävy ja tyyli. Aarre ja Riiko Marttinen julkaistiin erillisenä kirjana 1970. Huolimatta suurista eroavuuksista nämä teokset omaavat myös sisäisen siteen: niissä risteytyvät aikamme aatteet.

Emotionaaliseen, kiihkeään, tarmokkaaseen henkilöhahmoon kohdistuva kirjailijan herkkä huomio antaa tekijälle mahdollisuuden siirtää Riiko Marttinen -pienoisromaanissa kerronnan dynaamisuus ihmisluonteiden välisistä konflikteista ihmisen sisäiseen maailmaan. Teoksessa on etusijalla subjektiivinen aines: todellisuus kuvataan henkilöhahmon tulkitsemana. Henkilöhahmon omakohtainen maailma herättää lukijan huomion teoksen ensimmäisillä sivuilla:
"Leppoisa elokuun loppupuolen sunnuntai. Aurinkoista ja hellettä kuin heinäkuussa. Lämmin tuulenhenki heilauttelee avatun ikkunan eteen vedettyä uudinta. Huoneessa lemuaa voimakkaasti maalille. Isäntä on maalannut välioven, siitä ei tullutkaan valkoinen vaan kermanvärinen, kun maaliöljy oli tummaa. 'Olkoon. Kyllä se kohta kuivuu, kun on tällaiset säät. Pitää vaan ovia ja ikkunoita auki', hän tuumiskelee noin vain, ilman aikojaan, istuskellessaan velttona omatekoisessa pehmeässä lepotuolissa ja pidellen sanomalehteä edessään. Mutta ei hän lue sitä. Mielessä jylläävät rauhattomat ajatukset, joista ei pääse eroon. Isäntä on hermostunut, vaikka yrittääkin olla välinpitämätön."

Pienoisromaanin ekspositiossa tutustumme henkilöön, joka kokee sisäistä levottomuutta aineellisen hyvinvoinnin maailmassa. Sittemmin kuvataan Riiko Marttisen elämää hänen pohtiessaan vaihtoehtoja: joko nykyinen rauhallinen perhe- ja työelämä Honkasalmessa, tai levoton, alinomaa vaikeuksia tuottava innoittava luomistyö korvessa Päiväjärvellä. Kerronnan periaate näkyy näin ollen heti: teoksen nimihenkilö suhtautuu välinpitämättömästi jokapäiväisiin elinoloihin, häntä huolestuttaa oma tyytymättömyytensä. Tätä seikkaa korostaa kertoelman mottokin: "Sydämeni minua kutsuu levottomaan kaukaisuuteen" (Neuvostolaulusta).

Teoksen kompositio rakentuu sittemmin kontrapunktille: päähenkilön ja hänen naapurinsa henkinen maailma, johtajien kunnioittaminen ja arvostelu, perheen hyvinvointi ja tuon hyvinvoinnin menettäminen, rakkaus vaimoa kohtaan ja toisaalta lainomainen erossa olo; kaikki tuo kuvataan sankarin näkökulmasta, välitapahtumina ja kohtauksina. Riiko Marttinen on ammatiltaan ja olemukseltaan rakennustyöläinen, hän on uuden elämän rakentaja, tieteellis-teknisen kumouksen kautena tapahtuvien suurten uudistusten osanottaja: kumouksen, joka kuvaannollisesti sanoen räjäyttää "korven" ilmaan ja nostattaa tämän seudun ihmiset muun ihmiskunnan edistyksen tasolle. Tällaisten Riikon kaltaisten kansanjoukkojen edustajain - henkisesti levottomien ja luomistyötä kaipaavien ihmisten tarmolla elämä eteneekin...

Kirjailija vaistoaa työmiehen sielun musiikin, työrytmin ja kuvaa sitä taitelijana vakuuttavasti. Eikä suotta Riiko iästään huolimatta ole nopea- ja kepeäliikkeinen. Kirvesmiehenä, työnjohtajana hän on elämänsä neljänäkymmenenä viitenä vuotena osallistunut useiden kauniiden talojen rakentamiseen pohjoisella maaperällä. Mutta hänellä itsellään ei ole vakituista asuinpaikkaa, niin että hänen vaimonsa Anni ja poikansa Paavo eivät asu pitkään samassa paikassa. Nytkin on juuri kotiuduttu Honkasalmessa uuteen upeaan taloon. Riiko on rakentanut pihaan jopa pienehkön verstaan, jossa kaikki työkalut ovat paikoillaan ja mukavia kotitalousesineitä. Mutta taas hänessä herää halua olla siellä, missä on vaikeuksia, vastoinkäymisiä - halu olla ajan pääjyrkänteellä. Vaimonsa moitteista huolimatta - tämä kun tahtoisi naisena elää omassa talossaan, tahtoisi käydä samassa työpaikassa eikä tahdo erota ystävistään - Riiko matkustaa uuteen rakennuskohteeseen, korpeen - Päiväjärven metsäisellä järviseudulla hän on vain saanut tuulta siipiensä alle. Hän hengittää vapaasti mäntymetsien tuoksua, tekee työtä rakentaakseen kevääksi sinne korpeen sähköllä valaistavia asuintaloja...

Riiko Marttisen lannistumattoman optimistin henkilökuvaan on sidoksissa myös kertoelman erikoinen runollisen ylevä tyyli. Tätä korostaa niin ikään kerronnan muoto. Päämenetelmänä on epäsuora kerrontatapa, jota kirjailija käyttää kuvaillessaan Marttisen ajatuksia, huolia, haaveita tulevaisuudesta ja joskus myös tämän vaimoa Annia.

Pekka Pertun Riiko Marttinen -teoksen runollinen tyyli laajentaa kokonaisuudessaan karjalaisen proosan kansallisen tyylin rajoja. Luonnonkuvaukset ovat kerronnan elimellinen osa ja pohjoisen metsäisen seudun kuva. Tekijä kuvaa luontoakin päähenkilön tulkitsemana. Otamme vain yhden esimerkin:
"Nyt Riiko käsittää: se on jään soittoa, sen havaitsematon aaltomainen ensimmäinen liikahdus. Sen voi vain aistia. Saattaa vain kuvitella, että se on kuin jokin näkymätön voima koettelisi kuinka lujasti jääneulaset ovat vielä liitoksissaan. Ja tuo voima - liekö se itse kevät? - havaitsee ilokseen, että neulasten liitokset natisevat. Siksi se kuin pojanvekkuli koettaa sitä uudestaan ja uudestaan. Siitä tuo kauniin helisevä suhahtelu nytkin, yöllä. Siis pakkanen on jo kokonaan voimaton, koska se ei saa enää yölläkään kudoksiaan lujiksi. Ja silloin kohta sanotaan: jäät liikkeytyvät" (s.190).

Pertun aiemmin kirjoittamissa Ruuhka ja Kesäöitä-teoksissa tekijän "minä" oli kerronnan etusijalla, mutta Riiko Marttinen-pienoisromaani rakentuu päähenkilön näkemykseen häntä ympäröivästä maailmasta ja kuvattavasta todellisuudesta.

Pienoisromaani Aarre on kirjoitettu juuri mainitunkaltaiseen tapaan. Kerronta tapahtuu päähahmon, vanhan karjalaismiehen Simanan tuntemusten valossa. Mutta tässä teoksessa on realistisena pohjana Aarteen metaforinen kuva ja siihen liittyvä vanha taru Mustasta saaresta. Metaforaa on usein käytetty nykykirjallisuudessa. Sitä käyttävät runsaasti varsinkin nuorkirjallisuuksien edustajat - kirjailijat Tšingiz Aitmatov, Juri Rytheu, Juva Šestalov, Valdimir Sangi ja monet muut, jotka käyttävät taruja esi-isien maailman välittömän ja tunteellisen tiedostamisen keinona. Luonnon pelottavat voimat ovat saaneet kansojen keskuudessa konkreettisia ja tuntuvia kuvia ja ovat muuttuneet tästä syystä salaperäisiksi, myyttejä, taruja synnyttäviksi. Monet kansanmyytit osoittautuvat XX vuosisadalla saduiksi, mielikuvitukseksi ja myyteistä ovat jääneet muistuttamaan vain runolliset muinaistarinat.

Simanan tajunnassa säilynyt kansan rikkaan mielikuvituksen luoma legenda Mustan saaren salaperäisistä pahoista voimista, saarella olevan kulta-aarteen mantereelle aika ajoin näkyvästä loisteesta, kajastuksesta, omaa vertauksellisen merkityksen. Uusi elämänkokemus, jonka on tuonut mukanaan tieteellis-tekninen kumous, todistaa päivittäin, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista kohtalokasta perinnöllisyyttä, minkäänlaista mystiikkaa karjalaisten metsäisessä elämässä ja että reaaliset voimat vaikuttavat ihmisten ja luonnon elämässä. Ihminen tajuaa että synnyinseudun on muututtava: Karjalassa suoritetaan geologisia ja biologisia etsintöjä ja rakennetaan yhä uusia tehdasjättiläisiä. Tuo dramaattisuus ratkaistaan Aarre-kertoelmassa seuraavalla tavalla: päähenkilö ymmärtää täydellisesti että seudun uudistuminen ja muuttumine ovat välttämättömiä ihmisen pyrkiessä edistykseen, "entisen pelottomattomien lintujen seudun" kehittyessä nykysivilisaation mukana. Simana uskoo optimistina tulevaisuuteen ja tajuaa järkevänä ihmisenä, että kotipuolen koskematon luonto, jota vielä näkee alkukauneudessaan tai synkässä salaperäisyydessään vaatii varovaista käsittelyä (Simanan keskustelu tyttärensä, ylioppilas Joukin kanssa).

Ei, Simanan suku ei häviä vaikka hänestä onkin näyttänyt että kohtalo on sen siihen tuominnut. Tuossa ovat sukunsa lujat vesat - lapset Matti ja Valja sekä Simanan lapsenlapset. Musta saari ei enää peloita Simanan sukua synkällä salaperäisyydellään. Tuossa ovat uudet tieteen saavutuksilla, löydöillä, tekniikalla varustetut ihmiset - geologit, joiden joukossa on hänen oma poikansa Matti. He selvittävät Musta saaren salaisuuden, ratkaisevat sen arvoituksen ja antavat ihmisille saaren lukemattomat aarteet. Mutta legenda, joka ei jätä Simanaa rauhaan, jää elämään hänen lapsenlapsissaan. Saattaa olla että vanhuksen lapset ja heidän lapsensa ymmärtävätkin sen syvällisemmin kuin konsanaan itse Simana. Tähän päättyy pienoisromaani.
" - Petti meitä Musta saari, petti vaariani, petti monia miespolvia. Ja käännähtäen äkkiä Valjaan päin hän sanoi kokonaan toisella äänellä, sillä hänen mieleensä juolahti öinen keskustelu kansantietouden tutkijan kanssa: - Mutta kerro sittenkin Mustan saaren tarina lapsillesi. Kuka häntä tietää, mikä se aarre loppujen lopuksi on. Ehkä se onkin... te nuoret. Taikka he, teidän lapsenne. Me odotimme aarretta tuolta, te otatte sen tästä...
Simana vaikeni.
Hänen oli varmaan katkeraakin ajatella näin ja puhua siitä. Eihän se ollut hänen syytään. Heillä ei ollut miehuutensa iässä seismografia... Oli vain kaunis legenda..." (s.83.)

Pekka Pertun Aarre-kertoelma, jota voidaan pitää oikeutetusti pienoisromaaninakin, todistaa, että myytti antaa mahdollisuuden tarkkailla nykymaailmaa ja nykyisen todellisuuden siteitä menneisyyteen uudesta näkökulmasta, tajuta selvemmin nykyelämän prosessit muun muassa kansan (karjalaisten) mielikuvien valossa. Hamaan muinaisuuteen johdattaa lukijan kuvitteellinen legenda Mustasta saaresta, aarteesta, Simanan esi-isien kohtalokkaista siteistä siihen. Mutta teoksessa taru käsitellään uudella realistisella tavalla.

Myytti ei kuitenkaan tee Aarre-pienoisromaanista vertauskertomusta, parabeelia, kuten sanokaamme tunnetun neuvostokirjailijan Tšingiz Aitmatovin luomuksista. Taru, myytti auttaa Pekka Pertun teoksesta karjalaisen nykyelämän ajankohtaisten ongelmien ymmärtämistä.

Ihmisten nykyelämä on täytetty korkealla tarkoituksella ja kauneudella, ja tekijä kuvaa tätä seikkaa kertomuksessaan. Tästä johtuukin Pertun henkilöhahmojen tahto toimia. Matin rauhaton luonne huolestuttaa Simanaa. Siinä ilmenee ikivanha konflikti patriarkaalisen ajattelun ja elämän uusien prosessien välillä, jonka kirjailija säännöstelee psykologisesti oikein ja hienosti.

Pekka Pertun proosasta löytyy allegorisempia, vertauskuvallisempia aineksia kuin muiden karjalaisten prosaistien teoksissa, joissa kerronta on konkreettista, ei niin ylevän runollista. Pertun tyyli on metaforinen. Yksityiskohta ei ole tärkeä sinänsä, sillä hän ei käytä ainoastaan luodakseen realistisen kuvan elämästä. Detalji palvelee kirjailijan asettamien moraalisesteettisten tavoitteiden saavuttamista. Tällainen realismi pohjautuu kansanomaiseen runolliseen ajatteluun. Tästä johtuu Pertun tyylin vertauskuvallisuus, joka on joko lähellä rahvaan mielikuvitusta tai sulautunut kokonaan kansanomaiseen kuvitteellisuuteen. Tämä määrää Pekka Pertun kerronnan tyylillisen kokonaisuuden pääpiirteet.

Kertomuksessa Maiseman silmä on kaikki esineellistä - pakkashuurteen jääkukat, pajun urvut, talitiainen, koivu.

Jokaisella luontoaiheiselle kertomuksella on oma sisäinen runollinen rytminsä, tekijän oma ääni ilmenee selväpiirteisesti jokaisessa novellissa. Kirjailija näkee, kuulee, tarkkailee, tekee johtopäätöksiä. Ihmis- ja luonnonmaailmat sulautuvat yhteen. Psykologin tarkkuudella Perttu kuvaa mutkallisia ihmissuhteita. Teos teokselta tekijän asenne aktivoituu. Tätä todistaa kirjailijan teos Kaksi miestä muistelee sotaa (1971), jossa tekijä esiintyy sosiaalisesti aktiivisena yksilönä, joka kamppailee valveutuneena sosialismin aikaansaannosten puolesta.

Aiheista huolimatta kaikissa novelleissa tuntuu suhde kansan historiaan, alkulähteisiin.

Tuoreimmissa luonnoksissaan tekijä käyttää säännöllisesti sellaista kompositiokeinoa kuin sisäinen vuoropuhelu lukijan kanssa. Hänen kypsä proosansa rakentuu sisäiseen dialogiin. Tämä kerronnan ominaispiirre ilmenee lauseen rakenteessa ja sävyssä. Pekka Pertun kuvauskeinoja rikastuttaa kansanrunous. Hän muuttaa karjalaisten puhekielen kirjakieleksi hioo sitä kirjailijana. Karjalaiset sanat eivät tavallisesti vaikuta tämän takia Pekka Pertun luomuksissa dialektismeilta tai eksoottisilta ilmaisuilta eikä tekijän kieli erikoisemmin eroa henkilöhahmojen käyttämästä kielestä. Mutta kielen kansanomainen sävy ja tyyli säilyvät. Kirjailijan tyylin perustan muodostaa runollisen aineksen kuvaannollis-assosiatiivinen järjestely. Tämänlainen lyyrinen proosa välttää ekspressiivisen kielen käyttöä, varsinkin henkilöiden vuoropuheluissa; dialogi kuvataan ikään kuin sisältäpäin, korostamatta eri henkiöiden puhetavan ominaisuuksia.

www.locallit.net