www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kovina punaisen myrskyn vuosina
Maija Pahomova
Punalippu 3/1984, 132–136

Jokaisella kirjailijalla on teoksia, jota määrittelevät hänen esteettisen katsomuksensa ja hänen paikkansa kaunokirjallisuudessa. Tällaisen Uljas Vikströmin (1910-1977) pääasiallisena teoksena on hänen Suomen kansan kohtaloita kuvaava romaanitrilogia Käy eespäin...

Tekijä ei yksistään kirjoittanut tätä teostaan runsaan kahden vuosikymmenen varrella. Hän oli elänyt mukana, kärsinyt ja iloinnut niiden tuhansien suomalaisten punakaartilaisten kanssa, jotka olivat nostaneet punaisen vapauslippunsa liehumaan ja taistelleet tämän lipun alla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Suomen työväen vallankumousta, mikä on romaanin pohjana, U. Vikström ei kokenut sivustakatsojana, ulkoapäin, vaan sisäisesti, omakohtaisesti. Hän oli omin silmin nähnyt luokkasotaa suomalaisen punikin poikana. Kahdeksanvuotiaana miehenalkuna U. Vikström oli tuhansien muiden 1918 voitokkaan kumousnousun ja sittemmin valkoisen terrorin, jonka häätämänä koko joukko rohkeita, rehellisiä ja miehuullisia suomalaisia joutui armaan Suomenmaan rajojen ulkopuolelle. Pojan mieleen olivat syvälle painuneet vallankumoukseen nousseet suomalaiset punikit, joiden mukana oli myös tekijä isä Karl Verner Vikström, joka nähdään romaanin sivuilla Jukka Jalosen nimellä. Uljas Vikström oli kasvanut niiden punaisten suomalaisten keskuudessa, jotka saivat turvapaikan nuoressa Neuvostomaassa. Tästä maasta oli kaikille heille tullut toinen kotimaa. Vallankumouksellisessa Pietarissa tuleva kirjailija oli kiinteässä kanssakäymisessä monien huomattavien suomalaisten vallankumousmiesten kanssa. Nämä kontaktit edistivät nuorukaisen varttumista ja maailmankatsomuksen muovautumista. Tästä kaikesta tekijä oli itse kertonut muistelmakirjassaan "Hyvien ihmisen seurassa. Hajamuistoja", joka julkaistiin 1978, jo tekijän edesmentyä. Ja vaikka Suomen työväen luokkasota päättyikin 1918 tappioon, niin se oli painanut lähtemättömän leimansa kansan henkiseen elämään. Tämän rohkean taistelunousun perinteet ovat yhä elossa. Tuo ajatus kulkee punaisena lankana läpi koko Uljas Vikströmin kirjallisen tuotannon.

Saatesanoissaan Tekijältä, jotka oli kirjoitettu jo 50-luvun alkuvuosina ja vasta ensi kerran julkaistaan romaanin ko. laitoksessa, U. Vikström sanoo, että hänen tarkoituksenaan "on luoda kaunokirjallinen teos, joka osoittaisi eräitä yksinkertaisia totuuksia:
Että Suomen vallankumouksen soturit olivat rehellisiä työmiehiä ja että he taistelivat vallankumouksen puolesta. Että he taistelivat oikean asian puolesta ja ettei tuo taistelu ole kulunut hukkaan. Että siinä taistelussa Suomen ja Venäjän työväki löivät veljenkättä tukien toinen toisiaan" (s.10).

Teoksellaan kirjailija lausuu kiitoksen ja tekee kunniaa niille punakaartilaisille, jotka taistelivat aatteittensa puolesta. Myös heille kuuluvat ne juhlavat muistosanat, jotka on hakattu kaikkien vallankumousmiesten internationalistien hautakiviin Leningradin Mars-kentällä:
Ei uhreja,
vaan sankareita
lepää näiden paasien alla.
Ei surren,
vaan kadehtien teitä
kiitolliset jälkipolvet
muistavat.
Sillä kovina
punaisen myrskyn vuosina
te uljaasti elitte
ja kaaduitte mainehikkaasti. (s.11)

Proletaarisen vallankumouksen mahtava tunnelataus oli se reaalinen maaperä, joka saneli kirjailijalle aiheita ja nosti lentoon hänen mielikuvitustaan. Ja vaikka kohtalon viemänä kirjailija joutui irti syntymäseudustaan, hän oli aina synnyinmaansa työtätekevien kansan laulaja. Kirjallisuus oli Uljas Vikströmille ollut elintärkeä asia, johon liittyi totuudellinen kertomus Suomen luokkasodasta, sen vaiheiden ja opetusten selvitys, tiedostaminen. Toinen toisensa jälkeen häneltä ilmestyi kirjoja, jotka kuvasivat Suomen vallankumousta ja sen nimekkäitä johtohenkilöitä: Käy eespäin, väki voimakas! (1. osa 1957; 2. ja 3. osa 1965), Suvelan Osku (1961), Toiska. Kertomus Toivo Antikaisen elämästä (1969), Torpeedo. Kertomus Otto Wille Kuusisen elämästä (1972). Kaikki nämä teokset ovat saaneet lukijan taholta lämmintä vastakaikua niin neuvostolehdissä kuin myös Suomen lehdistössä. Eikä tämä menestys ollut satunnainen. U. Vikström tarttui toteuttamaan kirjallisia aikeitaan taustanaan vakava elämänkokemus ja perusteellinen marxilainen sivistys. Nuorena hän opiskeli Leningradissa V. V. Vorovskille nimetyssä sanomalehtimiesten kommunistisessa instituutissa ja sittemmin kävi Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston suomalaisen sektorin. Myöhemmin hän perehtyi tarkasti V. I. Leninin teoksiin osallistumalla suuren ajattelijan koottujen teosten 4. laitoksen suomentamiseen. Kirjailijan sanojen mukaan (ks. U. Vikströmin kirjoitus Leninin teoksia lukiessa... PL, 1960, no. 5) Leninin teokset ovat meidän aikamme elävää marxilaisuutta ja muodostavat mitä rikkaimman marxilaisen teorian ja käytännön aarteiston. Ne perustuvat Venäjän kansan runsaaseen taistelukokemukseen ja sellaisenaan auttavat meitä käsittämään selvemmin monia nykykauden asioita, ymmärtämään historian syvimmät syyt.

Käy eespäin... -romaanin suosiota lukijain piirissä todistaa se seikka, että vuosina 1958-1976 teos julkaistiin useamman kerran venäjäksi Petroskoissa ja Moskovassa, venäjäntäjinä T. Summanen, J. Suurhasko, T. Vikström ja V. Mašin.

Ja nyt teos on ilmestynyt uusintapainoksena, valmistunut Karjala-kustantamossa täydentävine lisäyksineen, joita aikaisemmissa laitoksissa ei ollut. Kirja on hyvin tehty, taiteilija A. Semjaškinin kuvittama. Toimittajina Milja Hytti ja kirjailijan tytär Terttu Vikström. Velvollisuus-alkusanat on kirjoittanut runoilija Taisto Summanen. Tämä romaaninsa uusita laitosta valmistelleessaan kirjailija oli tehnyt yli kuusikymmentä tarkistuta ja lisäystä. Mutta sanottakoon heti varauksena, että mainitsemani korjaukset eivät missään määrin muuttaneet historian tapahtumien aatteellis-esteettistä arvioita eikä henkilöiden luonnekuvia, jotka lukija tuntee jo edellisestä painoksesta.

Sortojärjestelmää vastaan nousseen taistelijakansan ylistetty kuva olennoi trilogiassa aitoa vallankumouksellista totuutta. U. Vikström noudatti teoksessaan neuvostoromaanin perinteitä ja enne muuta Gorkin perinteitä.

Kuvatessaan suomalaisia, joiden esikuvina olivat todelliset ihmiset, kirjailijan isän Karl Vikströmin läheiset henkilöt Aukusti Karpakko, Eetu Komula yms., tekijä keskittää lukijan huomion niihin elinoloihin, jotka johdattivat kirjan sankareita taistelun tielle. Suomen työväenliikkeen etujoukkona oli poliittisesti valveutuneita, kokeneita vallankumousmiehiä. Ja kuitenkin trilogiansa keskeiseksi henkilöksi U. Vikström oli tehnyt Aukusti Karpakon. Köyhä torpparin poika joutuu rahanvallan pakottamana lähtemään torpasta, mihin isä oli uhrannut kaikki voimansa ja parhaat nuoruusvuotensa. Romaanin alkuvaiheessa Karpakko on epäluuloinen ja yksinäinen mies. Hän ei siedä mitään vääryyttä, on herkkä purnaamaan ja kapinoimaan, mutta ei kuitenkaan pysty käsittämään, miksi työtätekevän kansan asema on muodostunut näin sietämättömäksi. Vaihe vaiheelta kirjailija näyttää, miten Aukusti Karpakko astuu puoltamaan ihmisarvoaan ja oikeuksiaan ja miten tämä luonnonvoimaisesti syttynyt liekki vie hänen taistelijain riveihin.

Jo romaanin 1. osassa Punainen syksy nähdään U. Vikströmin kyky kuvata suomalaisten työmiesten arkielämään liittyviä omintakeisia kansallisia piirteitä. Suomen porvariston kuvaamisessa tekijä käyttää satiirisia sävyjä (Areniuksen kuva) tai ilmeistä pamflettikieltä (Mannerheimin kuvaus). Nämä tyylikeinoina käytetyt antitesti ja kuvauksen publistinen kärjistäminen perustuvat historiallisesti reaaliselle pohjalle; niiden tarkoituksena on saada puolelleen työtätekevien välitön myötätunto, ja samalla ne on suunnattu torjumaan erilaisten kansanvastaisten porvarillisten ideologien kynästä lähteneet monet valheelliset kirjat suomalaisista punikeista. U. Vikström ylistää punikkia rohkeana taistelijana työväen asian puolesta. Käy eespäin, väki voimakas! - hän sanoo tälle työväelle, ja näin kirjailija nimesikin hänen elämäntyökseen tulleen teoksen.

Kun U. Vikström työskenteli romaaninsa 1. osan parissa, hänellä ei ollut vielä käytettävissään kaikkia asiakirjoja ja aineistoja, tapahtumien silminnäkijäin kirjeitä ja päiväkirjoja, ei ollut valokuvia eikä muistelmia, hän ei ollut vielä käynyt tapahtumapaikoilla - toisin sanoen hänellä ei ollut käytössään kaikkea sitä, minkä hän sai käsiinsä myöhemmin, käytyään Suomessa. Hänen ensimmäinen Suomen-matkansa tapahtui 50-luvun puolivälissä (U. Vikström, Viisi viikkoa Suomessa. Kuvaus - Punalippu 1957, n:o3). Käynti synnyinkodissaan, lapsuuden seuduilla ja sittemmin monet vierailut Suomessa antoivat tekijälle vaikutteita. Monet asiat selkenivät, tulivat tavallaan "fyysisesti aistittaviksi".

Romaaninsa 2. osassa Taistojen talvi ja 3. osassa Valkoinen kevät U. Vikström turvautuu kuvitteelliseen jo huomattavasti enimmässä määrin. Tekijä näyttää mitä elämyksiä ja tunteita kokee sama henkilö taistelun tuoksinassa, levottomina ja vaikeina hetkinä. Yhä suurempaa osuutta on maisemakuvauksella silloin kun luodaan vallankumouksen osanottajien luonnekuvia, kuvataan rakkautta ja ystävyyttä. Useammin ilmestyy tekstiin lyyrisiä tuokiokuvia, joiden kautta entistä selkeämmin paljastuu kirjoittajan sympatia punaisia kohtaan. Romaanitrilogian sivuilta lukijan eteen hahmottuu luonteeltaan ja vakaumukseltaan vahvoja miehiä - Aki Fingerus ja Eikka Kääriäinen, Sörkan Vanhus ja nuori Vähätorpan Manu.

Romaanin naishenkilöt Mirkku ja Alma-Sofia, joka humaanisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimessä lähtee rikkaasta perheestään, ovat ihannehahmoja, symbolikuvia suomalaisesta naisesta. Tekijät teksti on hyvin tunnepitoista. Käy eespäin... -romaani valmistui 1965, mutta kirjailija palaili tämän tästä teoksensa tekstiin. Hänen sydämessään eli lähtemättömästi tuska ja ylpeyden tunne niistä lannistumattomista henkiöistä, jotka joutuivat Suomen vankiloihin ja lereille (90 tuhatta!), niistä, jotka jäivät taistelutantereille Suomen kamaralla (30 tuhatta!) ja jotka tulivat mukaan Neuvostoliittoon työtätekevien joukkoon, maailman ensimmäisen työläisten ja talonpoikain valtion kansalaisiksi (ja heitä oli 15 tuhatta).

Käy eespäin... -kirjan uuden laitoksen jälkisanoissa (vuodelta 1970) tekijä vetoaa lukijaan, jonka olisi ehkä kiintoisaa seurata Karpakon ja hänen ystäviensä myöhempiä elämänvaiheita, mutta se olisi jo toinen kirja. Tämän kirjan sankari, suomalainen työmies "taistelullaan aurasi henkensä hinnalla väylän uusille sukupolville".

U. Vikströmillä oli tapana korjailla teosta jo sen ilmestyttyä painosta. Hän teki lisäyksiä ja täsmennyksiä tapahtumien kuvaukseen ja henkilökuviin. Uudessa laitoksessa on nämä tekijän korjaukset otettu huomioon. Korjauksia on tehty miltei kaikkiin lukuihin paitsi: 1. osa - Naapureita, Sydämen suruja, Työmiehen kourasta, Paperikielto, Kaukana etelässä, Isä ja poika, Seppokin tahtoo syödä, Mitä varten varustaudutaan? 2. osa - Lähtö, Lylyn vimmassa, Käynti kotona, Paluu, Rintama-arkea, Tuskien tietä; 3. osa - Piikkilanka-aitojen takana, Synkeää syksyä. Eräät luvut on nimetty toisin: Eräs uhri on Tapaturman uhri; Viesti Venäjältä - Rohkeutta vain rohkeutta (1. osa) Viimeiset Taistelut - Kohtalokkaat taistelut (2. osa.)

Eniten on korjailtu romaanin 1. osaa, Punaista syksyä. Niinpä Aukusti Karpakko ja Katkeria polkuja -nimisissä luvuissa tekijä täydentää Karpakon ja Visasen, Djominin ja Jalosen, Fominin ja Jalosen, Ansteenin ja Karpakon dialogeja täsmentäen suomalaisten suhdetta venääisiin ja venäläisten suhtautumista suomalaisiin, ja tällöin korostuu näiden suhteiden ystävällinen luonne ja samalla tulee enemmän selkeyttä Aukusti Karpakon ristiriitaisiin kannanottoihin. Manittuihin lukuihin, myös lukuun Vapunpäivänä on lisätty pieniä episodeja, joissa Fomin, tri Ursin, nuori helsinkiläinen toveri, puhuvat työläisjoukoille. Nämä lisäykset, samoin kuin tiedotus bolševikkien edustajakokouksesta (luku Pietariin), maininta leniniläisistä dekreteistä (luku Suurlakkoviikolla) ovat tärkeitä luonnehtimaan sitä historian tilannetta, joka vallitsi niinä vuosina Venäjällä ja Suomessa. Lukuun Lakko on kirjoitettu uusi dialogi, kun Arenius keskustelee työläisten kanssa, ja kuvastaa leppymättömyyttä köyhien ja rikkaiden välillä. Huomattavia muutoksia on tehty lukuun Pyhää ja arkea, jossa kerrotaan Toivon, nuoren työläispojan rikkaasta tunnemaailmasta. Toivo siirtyy yhä päättävämmin vallankumousmiesten leiriin, ja hänen äitinsä pyykkäri Haloska on levoton, hän pelkää tätä uutta, poikansa eteen avautuvaa tietä. Tekijä oli voimistanut juonilinjaa, joka liittyy Suomen demokraattiseen sivistyneistöön. Uudessa luvussaan Vääryyttä ja väkivaltaa tekijä kertoo työväenlehden toimittajan Eetu Komulan elämästä, hänen köyhästä ja ilottomasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kirjailija johdattaa lukijan vähitellen johtopäätökseen: "Komulasta olisi ehkä tullut runoilija, jos hän olisi elänyt tyynempään aikaan. Mutta tässä kiivaan luokkataistelun ajassa hänestä tuli taistelija..." (s.71.)

Rakas ja läheinen oli kirjailijalle Alma-Sofian kuva. Hän palailee siihen jatkuvasti, tuo yhä uusia detaljeja luonnehtimaan tätä henkilökuvaa. Se näkyy luvuista Kauppaneuvos Arenius, Iltojen pimetessä. Hän jopa tekee uuden luvun Suksimäessä, tärkeän niiden motiivien kannalta, jotka lopulta tuovat Alma-Sofian punaisten puolelle. Tämä pieni luku kertoo siitä, että Alma-Sofia tapaa yllättäen hiihtoladulla Aki Fingeruksen, miellyttävän nuorukaisen. Tapaaminen jää nuoruuden romantiikan sävyttämäksi, mutta se auttaa lukijaa, samoin kuin Anna-Sofiaa, ymmärtämään, miten henkisesti kehittynyt ja luonteeltaan avara saattaa työmies olla. Varreltaan komea, voimakas ja kaunis poika lumosi Alma Sofian ei ainoastaan päättäväisyydellään ja rohkeudellaan vaan käytöksellään, omanarvontunteellaan ja sillä että osasi ulkoa Eino Leinon runoja. Tämä Alma-Sofian havainto rikkoi täysin hänen kotipiirissään vallinneet käsitykset työmiehistä raakoina ja sivistymättöminä moukkina.

2. osa. Taistojen talvi. Tärkeimmät lisäykset koskevat tässä osassa suomalaisten talonpoikien luonnekuvia. Luvuissa Torppa ja kartano, Työmies ja talonpoika kirjailija keskittyy näyttämään sosiaalisia ristiriitoja Suomen talonpoikaiselämässä sekä sen valistavan työn merkitystä, jota työväki suoritti talonpoikaiston keskuudessa.

3. osa. Valkoinen kevät. Siinä on voimistettu kirjailijan mietteitä taistelun merkityksestä, sen luokkaluonteesta (luvuissa Venäjälle, Eteenpäin elävän mieli). Samaa tarkoitusperää palvelevat uudet työväenlauluista ja ukko Ansteenin runot:
Ajan myrsky on meirät vienyt
kohti tuiminta taistelua
Mutta tie tämä varmasti viepi
meitä uuteen onnelaan (s.456)

Trilogiansa kompositiorakenteen eheyttämiseksi U. Vikström on varustanut 2. ja 3. osan motoilla. Kirjan aikaisemmissa versioissa oli vain yhteinen motto, lainaus Kalevalasta:
Leivoit sie kivisen leivän,
Kakun paistoit kallioisen.

Nyt Taistojen talven 2. osan mottona ovat säkeet A. Oksasen runosta:
Syttynyt on sota julma,
Vihan liekki leimuaa...

3. osan, Valkoisen kevään, mottosäkeenä ovat Eino Leinon rivit:
Olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
Ja levänneeni en muista.

Motoiksi otetut otsikkosanat voimistavat teoksen publistiikkaa, korostavat tekijän pääajatusta, auttavat lukijaa käsittämään trilogian eheänä sisällön, aiheen ja idean kannalta. Mutta samalla motot ennakoivat kunkin osan sävyä. U. Vikström käytti mottoja korostamaan sitä että trilogian jokainen osa on taiteellisesti itsenäinen teos, jolla on oma tunnelatauksensa.

Romaanin kaikki osat on nyt julkaistu ensi kertaa samoissa kansissa, mukaan on liitetty myös omat mietteet luomuksestaan.

www.locallit.net