www.locallit.net | www.locallit.net/english

Työkäsiä odottava kirjallisuuden sarka
Pekka Perttu
Punalippu 2/1960, 111–115

Tasavaltamme kirjallisuus kehittyy rinta rinnan koko neuvostokirjallisuuden kanssa. Lukijamme toteavat tyydytyksellä, että viime vuosina ovat kirjailijamme ryhtyneet syvällisemmin käsittelemään teoksissaan nykyhetken ongelmia, kuvaamaan neuvostoihmisten keskinäisiä suhteita, moraalin ja etiikan kysymyksiä. On siis oikein käsitetty puolueen ja kansan vaatimus, jonka ydinajatuksena on: lähemmäksi elämään.

Ilmiö on aivan luonnollinen ja lakimääräinen. Eikä muuten voisi ollakaan, sillä koko nykyelämän todellisuus, neuvostoihmisten sisäinen kasvu ja luonteenominaisuuksien rikastuminen tarjoaa kirjailijalle yhä enemmän kuvaamisen kohdetta, aineistoa. Elämä sinänsä vaatii tarttumaan ensi kädessä nykyaiheiden ongelmiin. Täyttäessään tätä tehtävää on kirjailijain etsittävä aina uusia muotoja ja ilmaisutapoja, mobilisoitava siihen myös kaikki entiset, kokeillut ja elinvoimaisiksi osoittautuneet kirjallisuusmuodot ja -lajit.

Elämän tapahtumat maassamme rientävät sputniknopeudella. Jossain kaukana pilkahtaa aivan uusi elämän ilmiö, ja jo seuraavassa tuokiossa se on vallannut koko näköpiirin. Se on jo yleistä. Kansamme on sen hyväksynyt ja ottanut omakseen. Tällainen asiantila asettaa kirjailijalle erikoiset vaatimukset: nähdä kaikki ja reagoida kaikkeen. Heidän on nähtävä ja kuultava kaikki mitä elämässämme tapahtuu ja mikä tärkeintä, osattava nähdä se, mikä on syntymässä, mikä on uutta ja kehittyvää. Kirjallisuutemme on pysyttävä ajan tasolla. Ratkaistakseen tämän tehtävän kirjailijain on ajateltava, ennen kaikkea operatiivisuutta elämän ilmiöiden heijastamisessa ja vastaavasti valittava kirjallisuuden muodoista ne, joiden avulla tämä vaatimus tulisi täytettyä. Lähinnä tässä valinnassa kiintyy huomio tietysti kertomukseen ja kuvaukseen.

Tasavaltamme kirjailijapiireissä on käsitetty oikein nämä tehtävät ja pohdittu viime aikoina vakavasti kysymystä nykyaiheisista kuvauksista, kiinnitetty kirjailijain huomiota tämän sangen tärkeän muodon puuttumiseen niin tasavallan lehtien kuin aikakausjulkaisujen palstoilla. Niinpä kirjailijaliiton puoluejärjestön kokouksessa, jossa käsiteltiin NKP:N Keskuskomitean joulukuun täysistunnon päätöksiä, kirjailijain keskustelu siirtyi itsestään kuvausten pohdintaan, niiden problemaattisuuteen ja operatiivisuuteen. Hiukan tätä myöhemmin myös Punalipun kynäilijäkerhon käsittelykohteeksi tulivat vuoden mittaan julkaistut kuvaukset. Kaikki läsnä olleet kirjailijat ja kynäilijät korostivat sitä seikkaa, että tilaisuuden aihe oli valittu oikein.

Aloittelevat kynäilijämme alkavat yleensä kirjalliset harrastuksensa useammin kuvauksista. Ja se on aivan oikein. Juuri kuvausta kirjoittaessa saa välittömämmin yhteyden ihmisiin, elämän eri ilmiöihin.

Eräässä keskustelutilaisuudessa aloittelevien työläiskynäilijäin kanssa v. 1932 M. Gorki asetti kuvausten kirjoittajille joukon perusvaatimuksia. Ennen kaikkea Gorki tähdensi sitä, että on taidettava erittäin hyvin kieli, kirjallisen työn ase. Toisena perusvaatimuksena hän esitti, että kirjoittajan on hyvin hallittava se aineisto, josta hän aikoo kirjoittaa. Ja kolmantena välttämättömänä ehtona Gorki pitää selvää päämäärää, ts. kirjoittajan on tarkasti tiedettävä, mitä hän tahtoo teoksellaan sanoa. Kun tähän lisää vielä sen, että Gorki määritteli kuvauksen lähitaistelualueeksi, niin saa aika selvän käsityksen, mihin hän suuntasi nuoria kuvausten kirjoittajia. Tästä seuraakin, että kuvausten välttämättömiksi elementeiksi on laskettava aktuaalisuus, esityksen terävyys ja problemaattisuus.

Näiden asettamusten parissa liikkui keskustelu Punalipun kynäilijäkehon tilaisuudessa. Alustaja A. Timonen tähdensi erikoisesti kuvausten operatiivisuutta, alituista uuden etsintää, tekijän omakohtaisten havaintojen arvokkuutta, aatteen selvyyttä ja kuvattavien ilmiöiden ja henkilöiden tyypillisyyttä.

Puhuessaan neuvostokirjallisuuden kuvausten erikoisuudesta alustaja alleviivasi sitä seikkaa, että kuvauksilla on aina oltava rakentava suhde elämään, mikä tietenkään ei kiellä epäkohtien arvostelua ja niiden paljastamista.

Aloittelevilla kuvausten kirjoittajilla herää aina kysymys siitä kuvauksen vaatimuksesta, ettei siinä voi luoda tyyppejä kokoamalla, vaan tyypillisyys on löydettävä yhdestä konkreettisesta ihmisestä. Tov. Timonen sanoin tähän että tekijällä on oikeus korostaa eräitä piirteitä (mutta ei keksiä!) ja jättää toiset vain pelkällä maininnalla tai kokonaan pois.

Tilaisuudessa käsiteltiin T. Huuskosen kuvausta nykyhetken maatalouden ongelmista, J. Rugojevin matkahavaintoja Kalevalan piiristä, K. Kantokorven muistelmateosta 20-luvulta, I. Salon kuvausta koneiden keksijöistä metsätöissä sekä J. Kiirasen reportaasia Petroskoin rakennustöistä. Siksi keskustelu kosketteli myös kuvausten eri lajeja. Toiset niistä puolustavat paikkaansa tietoamisen kannalta, toiset tärkeillä aiheillaan, muut ajan hengen ja piirteiden esityksellä. Mutta yleensä tinkimättömänä vaatimuksena esitettiin taiteellisen asun parantaminen, tekijäin taidemestaruuden kehittäminen.

Kirjailija U. Vikström korosti tätä tärkeätä seikka todeten, että ylipäänsä kaikki kuvauksemme ovat olleet heikkoja taiteellisessa mielessä. Hän osoitti, että K. Lehden kuvausten vahva puoli on kuvaannollinen kieli, sattuvat ihmis- ja maisemakuvat. Huuskonen tavoittaa taiteellisuuden mittoja etsiessään yleisiä probleemeja yhden konkreettisen talouden esimerkillä.

Usein puhutaan kuvauksista, että tämä kirjallisuuden laji on ikään kuin tiedustelutaistelua. Kuvauksilla reagoidaan heti elämän uusiin ilmiöihin, saadaan selville uusi, syntyvä ja kehittyvä. Sitten tulee romaanikirjailija ja alkaa pommittaa "raskaalla tykistöllä". Mutta kuvauksen kirjoittajat, tiedustelijat rientävät eteenpäin. Heidän tekeleensä ovat eläneet aikansa, täyttäneet hetken tehtävän ja joutuvat unholaan. Valitettavasti näin usein käykin. Mutta pitäisikö kuvausten kirjoittajan tietoisesti "metsästää" vain päivänpolttavuutta, suunnata "tiedustelunsa" vain hetken probleemoihin? Mielestämme ei, se on liian vähän, koska aktuaalisuus kuuluu luonnollisesti kuvauksen ehdottomiin ominaisuuksiin.

Neuvostokirjallisuudessa on paljon sellaisia kuvauksia, jotka ovat valottaneet ajan henkeä ja ihmisiä sekä saaneet pysyvän sijansa kirjallisuudessa. Mikä siihen on vaikuttanut? Ennenkaikkea tietysti näiden kuvausten taiteellisuus. Ne ovat "tiedustelleet" hetken probleemoja, mutta jääneet kuitenkin elämään kirjallisuuteen. Esimerkkinä sellaisista voitaisiin mainita vaikkapa kaikille tunnettu V. Ovetshkinin kuvaukset. Kaunokirjallisiksi teoksiksi nämä kuvaukset tekee juuri se, että niissä on konfliktina ihmisluonteen yhteenotto, henkilöiden erilainen käsitys asiasta, kannanotto niihin. Siis etualalla ovat ihmisluonteet, eivätkä ne taloudelliset ongelmat, joita sillä hetkellä ratkotaan. Ovetshkinin kuvauksia lukee samanlaisella mielenkiinnolla niin maatalouden työntekijä kuin tehdastyöläinen tai minkä ammattialan ihminen hyvänsä.

Siispä jokaisen kuvauksen kirjoittajan olisi hyvä muistaa se mistä yllämainitussa tilaisuudessa A. Timonen aloitti esitelmänsä kuvauksesta: "Niin kuin kaiken taiteen, niin myös kuvausten keskeisimpänä kohteena on ihminen". Tuskin kannattanee väitellä tästä gorkilaisesta asettamuksesta.

Siis jos puhutaan edelleenkin kuvauksesta tiedustelijana, niin on erittäin tärkeää tehdä itsellemme selväksi se, mitä kuvauksen pitää "tiedustella". Kirjallisuutemme tehtävänä on luoda neuvostoihmisten voimakkaita, mieleenpainuvia luonnekuvia. Juuri sitä odottaa lukija kirjailijoilta. Tämä koskee aivan samassa määrin kuvaustakin kuin muita kirjallisuuden lajeja. Siksi "tiedustelu" on kohdistettava elämämme muutosten luomiin uusiin ihmisluonteisiin, näytettävä ihmisissä kaikkea sitä uutta, mitä elämä heissä kasvattaa.

Maaliskuussa pidetty Punalipun kynäilijäkerhon opintotilaisuus oli myös omistettu osanottajien toivomuksesta kuvaukselle. Siinä käsiteltiin näitä samoja ongelmia yhden kuvauksen puitteissa (Esko Ela: "kotikaupunkimme rakentajia"). Huomion keskiöksi tässä tilaisuudessa muodostui kysymys kuvauksen juonesta. Sitä asiaa koskettelivat kaikki. Muodostuipa määrätynlaista mielipiteiden jakaantumistakin asiasta.

Pitkääkö siis kuvauksessa olla juoni? Tämä sama kysymys esitettiin M. Gorkille edellä mainitussa keskustelutilaisuudessa. Siihen Gorki vastasi mm. seuraavasti:
- "Löytäkää teidän reaalisia sankareitanne kiinnostava konflikti, asettakaa se sisällön keskiöksi ja te saavutatte kuvauksen rungon, sen juonen! Juoni on tapahtumien ja sankareitten yhtenäisyys, niiden vuorovaikutus! Juoni on välttämätön ei ainoastaan proosassa, mutta myös runoissa!"

Gorkin vastaus lienee tyhjentävä. Kuvausta koossapitävä, tapaukset ja henkilöt liittävä juoni on välttämätön. Kun J. Rugojev puhui edellisessä tilaisuudessa siitä, että on paljon ikäviä kuvauksia, eivätkä ne ole mielenkiintoisia lukea, johtuu se nähdäksemme ennen kaikkea siitä, ettei kuvauksissa ole yhtenäistä tiukkaa juonta. Tämä taas vuorostaan juontuu selvän perusajatuksen puuttumisesta. Tuskin voitaneen sanottavammin parantaa teoksen "mielenkiintoisuutta", josta tov. Rugojev puhui, lisäilemällä "kaunistavia luonnonkuvia, yksityiskohtia ja ihmiskuvauksia" jos puuttuu yhtenäinen tapausten kehitys, kuvauksen juoni. Juuri tapausten kehitys, ihmisluonteiden väliset suhteet ja niiden sisäinen dramatiikka tekevät kuvauksenkin mielenkiintoiseksi.

Usein kuulee kuvausten kirjoittajan sanovan: "Tässä ei ole sitten mitään totuudesta poikkeavaa, juuri tällaiset tosiasiat näin paikan päällä". Tällä tahdotaan todistaa, että kuvauksessa ei ole mitään väärin. Ja sittenkin saattaa käydä niin, että kuvaus ei ole totuudenmukainen. Kysymys on siinä, ovatko valitut tosiasiat tyypillisiä, luonnehtivatko ne yleistä henkeä, asioiden yleistä tilaa. Kuvauksen kirjoittaja ei voi mielikuvituksensa mukaan keksiä sellaista, mitä ei ole ollut, mutta hänellä on oikeus valita.

Tämäkin ongelma oli esillä näissä kuvausten käsittelytilaisuuksissa. Huuskoselle esitettiin kysymys, onko ajankohtaista kuvailla selliaisa erikoishoitoon opetettuja lehmiä kuin "Groza" (kuvauksessa "Uudet tuulet"), kun suuntana on kerrassaan toinen karjanhoitotapa. Sellainen kuulostaa jo historialta, lausui tov. Niemi. Ja kuvauksen tekijänhän on aina etsittävä uutta.

Tov. Afanasjeva esitti samanluontoisen kysymyksen Esko Elan kuvausta käsiteltäessä. Miten on selitettävissä, että nuoret rakennustyöläiset tekivät viikon turhaa työtä, eikä työnjohtaja käynyt heitä neuvomassa koko aikana? Sopiiko se kuvauksen henkeen Petroskoin valtavista rakennustöistä ja minkälaisen kuvan se luo nuorista spesialisteista?

Tällaisten kysymysten herääminen merkitsee, että kirjoittajilla ei ole jokaisen detaljin tai episodin valintaa ajateltu loppuun saakka. Oikeassa lienee ollut K. Lehti puhuessaan tästä esimerkistä, että siinä tulee asetettua kyseenalaiseksi nuorten työnjohtajain pätevyys. Tekijä on herättänyt suuren kysymyksen, mutta ei ole antanut vastausta siihen. On selvää, että jokainen probleemi, joka kuvauksessa asetetaan, ei saa jäädä lukija arvailtavaksi ja ratkaistavaksi. Tekijän itsensä on ne yritettävä ratkaista.

Kuten jo alussa tuli mainittua, tasavaltamme kirjallisuusaktiivi on viimeaikoina alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota kuvauksiin. Mutta kirjallisuusarvostelijamme ovat olleet toistaiseksi aivan kokonaan syrjässä tästä asiasta. Ei aikakausjulkaisuissa eikä lehdissämme ole ilmestynyt vielä yhtään ainoaa nykyaiheisen kertomuksen tai kuvauksen arvostelua, jossa analysoitaisiin kuvauksen hyviä ja huonoja puolia, esiteltäisiin konkreettisin esimerkein mitä kuvauksessa on kehitettävä ja mitä vältettävä.

Käytännössä eräät kriitikot näyttävät, ikävä kyllä, väheksyvän kuvauksia. Niinpä esimerkiksi arvostelija Helmi Lehmus "Neuvosto-Karjala" -lehdessä tammikuun 20. päivältä arvostellessaan Punalippua viime vuodelta toteaa, että 4. numerossa on julkaistu neljä kuvausta, joista toiset ovat "mielenkiintoisia", toiset "erittäin tervehdittäviä" "tasavaltamme elämän eri aloja edustavista henkilöistä". Viidennessä numerossa julkaisusta J. Rugojevin kuvauksesta arvostelija sanoo, että siinä "kerrotaan nykypäivien oloista ja ihmisistä". Mutta sitten seuraa yhteenveto:
"Punalipun neljännestä ja viidennestä numerosta ei löydy ainoatakaan kaunokirjallista teosta, joka kuvaisi maamme nykypäivien ihmistä ja sitä suurta työtä, jota neuvostokansa tekee täyttäessään valtavia suunnitelmia". Vaikea on käsittää tuollaista yhteenvetoa. Olihan kyseisissä numeroissa julkaistu arvostelijan luettelemien kuvausten lisäksi A. Timosen romaanin "Pieni valkosiipi" kolme lukua, joista samassa arvostelussa S. Kiuru sanoo: "romaanin aihe tuntuu olevan nykytärkeä ja juoni mielenkiintoinen". Tämän lisäksi 5. numerossa on julkaistu allekirjoittaneen kertomus "Poutaa" nykyhetken ongelmista metsissämme.

Herää kysymys, millä tavalla arvostelija käsittää nykyaiheen. Ehkä se on talvikauden metsätöiden kulkua tai sitä, miten luodaan perustaa tulevalla sadolle. Mutta näin voi käsittää nykyhetken vain sanomalehden informaatio-osaston johtaja. Siis tällainen arvostelu mielestämme ei auta kuvausten tekijöitä eikä julkaisua. Ja siksi toivoisimme, että kirjallisuuskriitikkomme ottaisivat tämän asian omakseen ja antaisivat neuvoja tekijöille analysoiden konkreettisia kuvauksia.

Vain siten, yhteisvoimin ja -toimin pääsisimme eteenpäin ja voisimme tarjota lukijoillemme enemmän nykyhetken elämästä kirjoitettuja kuvauksia, joita toistaiseksi on liian vähän.

www.locallit.net