www.locallit.net | www.locallit.net/english

Sanomansa löytäminen
Terttu Vikströmin 50-vuotispäiväksi
Pekka Perttu
Punalippu 10/1982, 107–109

Kirjailijan, varsinkin alkavan kirjailijan erä menestyksen tae on siinä, onnistuuko hän löytämään perusteemansa. Luovan työn taipaleensa alkupäässä jokaisen kirjailijan olisi väsymättä etsittävä sitä. Ja jos hän sen löytää, hän myös saavuttaa luomistyönsä vakaan linjan. Tämä ei suinkaan missään määrin rajoita ns. aiheiden runsautta. Kirjailija voi luoda teoksia mistä aiheista tahansa, mutta hän palaa aina ajan tullen valta-aiheensa pariin ja kehittelee, laajentaa ja syventää sitä. Mitä aikaisemmin hän tekee tuon löydön, sitä määrätietoisemmin ja vakaammin kehittyy hänen tuotantonsa. Jos alkavalla kirjailijalla ei ole sanoisinko kaikkein läheisintä aihetta, hän joutuu harhailemaan aikakautemme tarjoamien tuhansien teemojen tiheikössä, mikä ei liene suinkaan hänelle eduksi.

Näitä mietteitä kehitteli jatkuvasti tunnettu neuvostokirjailija, verraton sanan mestari Konstantin Pautovski, jonka luovan työn seminaarissa olin viiden vuoden ajan opiskellessani Moskovan kirjallisuusinstituutissa.

Kun puhe on kirjailija Terttu Vikströmistä, jokainen lukija voi suoralta kädeltä todeta, että hän on löytänyt valtateemansa, jonka hän itsekin sanoo olevan "nykyajan nainen ja hänen sisäinen maailmansa". Tämä valta-aihe saa hänen tuotannossaan hyvin runsaasti erilaisia muunnelmia ja variaatioita.

Näin voi puhua nyt, kun kirjailijalta on ilmestynyt suomen kielellä kaksi kirjaa - "Ahin kosken tarina" (1976) ja "Elämän joikuja" (1981) sekä venäjännöksenä kirja "Poppelilunta" (1980). Nämä teokset sisältävät lähes parikymmentä kertomusta sekä joukon kuvauksia ja etupäässä lapsille tarkoitettuja miniatyyrejä.

Mutta tekijälle ei "auennut" mainitsemansa teema itsestään, yhtäkkiä. Hän lähestyi aihetta monenlaisten etsintöjen kautta. Kuten tiedämme Terttu Vikström on työskennellyt Karjala-kustantamossa vuodesta 1955, ensin viisi vuotta toimittajana ja sitten suomenkielisen toimituksen johtajana. Tänä aikana hän on toimittanut huomattavan määrän Karjalan kirjailijoiden luomuksia. Tätä työtä tehdessään toimittaja on luonnollisesti joutunut seuraamaan myöskin sitä, miten eri kirjailijat käsittelevät aiheitaan sekä myöskin havaitsemaan, minkälaiset aiheet häntä itseään eniten kiinnostavat. Tällainen työ on kieltämättä auttanut häntä myös oman teemansa löytämisessä.

Myöskin käännöstyö, jota hän oli tehnyt paljon aiemmin kuin oli alkanut kirjoittaa kertomuksia (ensimmäiset käännösteokset ilmestyivät 1958), on vaikuttanut aiheiden valintaan. Ei ole suinkaan sattuma, että hänen venäjännöksensä Suomen kirjallisuudesta ovat suurelta osaltaan naiskirjailijoiden teoksia: Hella Wuolijoen "Enkä ollut vanki" ja "Työmiehen perhe" sekä Marja-Leena Mikkolan "Raskas puuvilla" ja "Anni Manninen".

Toimitus- ja käännöstöiden alkuaika oli eräänlaista tietoisen etsimisen kautta, voitaisiin sanoa "etsikkoaikaa", koska Terttu Vikströmiä oli vaivannut jo ylipistovuosina kysymys: mistä minun pitäisi kirjoittaa. Ja tämä etsikkoaika kesti pitkälti toistakymmentä vuotta ennen kuin hän uskalsi yrittää luoda omaa proosaa.

Todellisuudessa perusedellytykset teeman läheisyyteen, sen valintaan piilivät hänessä jo aikoja sitten, lapsuudesta pitäen.

Tässä on pakko kajota hiukan kirjailijan lapsuuteen. Hän on syntynyt Leningradissa v. 1932, jolloin hänen äitinsä Elsa os. Ikonen oli 20-vuotias, erikoisen nuorekas, iloinen ihminen, joka kävi ahkerasti suomalaisen valistustalon tansseissa. Mutta Tertulla oli muutakin naisseuraa - kaksi mummoa, sekä isän että äidin puolelta. Tyttö oli ja viihtyi enimmäkseen Kelton perältä olevan kansannaisen Katri-mummon, äidinäidin kanssa, kun vanhemmat kävivät töissä ja Helmi-mummo asui erikseen.

Tässä naisseurassa jouduttiin myös evakkomatkalle Uralille, jossa viivyttiin neljä vuotta. Äiti kävi työssä sotatarviketehtaalla. Sota-ajan vaikeudet sitoivat tämän pienen naisporukan suhteita entistä läheisimmäksi varsinkin sen jälkeen, kun Helmi-mummon elämä sammui näissä raskaissa oloissa. Mutta Katri-mummo jaksoi palata reissulta ja eli vielä monia vuosia Petroskoihin muuttamisen jälkeen.

Tertun opinnot jatkuivat evakossa, jonne hän lähti ensiluokkalaisena. Uralilla hän kävi viisi luokkaa eri kouluissa ja jatkoi sitten Viipurissa. Keskikoulun hän päätti Leningradissa ja Yliopiston Petroskoissa 1955.

On aivan luonnollista, että elämä äidin ja mummojen seurassa niin ennen sotaa kuin evakossa pani koulutytön näkemään läheltä aikuisten naisten ponnistuksia selviytymään eteenpäin puutteellisissakin oloissa, pani havaitsemaan heidän luonteitaan, tutustumaan heidän monivaiheisiin elämänkokemuksiinsa, mietiskelemään niitä, vaikkakin alitajuisesti.

Kun sitten 1955 hän tutustui puolisonsa äitiin, kolatselkäläiseen karjalaisnaiseen, täydentyy sanoisiko "prototyyppikokoelma" kokonaan uudella hahmolla, vielä erään kansallisuuden edustajalla. Marppu Dementjevna Mašina oli hyvin tyypillinen kylän nainen, "erittäin sydämellinen ihminen, luonnon lapsi" kuten Terttu nytkin muistelee. Marppu oli kova kertoilemaan kylän elämästä, innostui toisinaan höystelemään tarinaansa aito karjalaiseen tapaan paisuttelemalla ja lisäilemällä, jota toiset kylän akat ihmettelivät ja päivittelivät. "Mutta ei se mitään valehtelemista ollut, se oli vain innostuksesta, kerrontaan eläytymisestä johtuvaa luovaa suhdetta asian esittämiseen", Terttu hymähtelee, sillä hän käsitti oikein kertojan purkaukset.

Jokainen lukijamme käsittää helposti myöskin sen, että kirjailijan oman tyttären kehityksen ja aikuiseksi varttumisen seuraaminen ei liene vähäistä teeman kannalta.

Kerron näitä useita episodeja siksi, että mielestäni juuri täältä ovat peräisin ne edellytykset, jotka panivat Terttu Vikströmin valitsemaan tähänastisen tuotantonsa keskeisen, johtavan teeman. Eihän mitään voi syntyä tyhjästä, tekijän mielessään tekemän päätöksen mukaan. Pitää olla pohja. Kun sitten myöhemmin kirjailija etsi teemaansa jo tietoisesti, lapsuus- ja nuoruusaika vaikutelmineen oli jo takana, ja se oli vaikuttanut asiaan ratkaisevasti, vaikka hän ei tätä ehkä ajatellutkaan. Oikeastaan eräänlainen ratkaisu oli jo olemassa.

Niin kirjailijan valmius ensimmäiseen yritykseen kuin myös teeman "kypsyminen" tuli ilmi vuonna 1967, jolloin hän kirjoitti esikoiskertomuksensa "Ahinkosken tarina". Kertomuksen päähenkilö on nainen, kertoja joka kuvailee lyyrisin, valoisin sävyin toimintojaan ja karjalaisen kylän miljöötä. Kertojan ohella siinä vilahtelee myös muita lämmöllä kuvattuja kylän naishahmoja. Tämän kertomuksen jälkeen ilmestyy joka vuosi uusi kertomus, joita kaikkia sitoo sama johtoteema - nykyajan nainen mitä monipuolisimmissa elämän ongelmien ja situaatioiden vyyhdissä. Kertomusten päähenkilöinä ovat niin onnelliset kuin onnettomatkin naiset, on rakastuneita ja kärsiviä, kaikenikäisiä ja monenlaisten kohtaloiden kautta kulkeneita naishenkilöitä.

Kun sitten 1976 ilmestyy Vikströmin esikoiskirja, joka sisältää yhdeksän kertomusta ja puolikymmentä pientä, eri aiheista miniatyyriä, lukijalle käy aivan selväksi kirjailijan aihepiiri, jolle hän jää uskolliseksi luovan työnsä myöhemmissäkin vaiheissa.

Mutta jo ennen esikoisteoksen ilmestymistä, ensimmäisestä kertomuksesta alkaen voitiin todeta, että kirjallisuuteemme oli tullut ammattitaitoinen kirjailija, koska tämä kertomus näki päivänvalon Punalipussa jo 1971 ja venäjän kielellä vuonna 1973 moskovalaisessa Karjalan kirjailijain yhteiskokoelmassa "Järvi pauhaa". Kansainvälisenä naisten vuonna (1975) ilmestyy Tertun kertomus eestinnettynä nimellä "Kiiktool" eestiläisessä naistenaikakauslehdessä. Ja sitten 1980 tuli koko esikoisteos venäjäksi "Poppelilunta" nimisenä.

Toinen suomenkielinen proosakirja "Elämän joikuja" ilmestyi viime vuonna verrattain muhkeana, 270-sivuisena teoksena. Se sisältää kertoelman "Kohtalon oikku", kertomussikermän ja kuvauksia. Tämäkin kirja on suurelta osaltaan aikaisemman aihepiirin käsittelyä ja syventämistä: kerronnan keskeisimpinä kohteina ovat edelleenkin naishahmot, joilla kullakin on omat, hyvin erilaiset ongelmansa. Tekijä käsittelee tässä teoksessaan mielestäni yhä syvällisemmin henkilöittensä tilanteita (Erna "Tavallisessa hymyssä", Tamara ja Stepanida Petrovna "Kohtalon oikussa") ym.)

Erikoisen maininnan ansaitsee eräältä kannalta novelli "Kohtalon oikku" ja tähän kokoelmaan edellisestä otettu kertomus "Syksyinen romanssi". Tässä on kyse elämän todellisuuden kuvaustavasta ja kirjailijan suhtautumisesta tapahtumiin. Novellissa ja eräissä kertomuksissa tapahtumat on kuvattu onnistuneemmin, vakuuttavammin ja luontevammin. "Kohtalon oikussa" on otettu poikkeuksellisen mutkainen tapaus (osoitus tekijän rohkeista otteista) - kerronnan päähenkilö Tamara synnyttää kaksoset, joiden isän hän kieltää monien kiperien ja tuskaistenkin mietiskelyjen jälkeen, koska tuo mies ei ansaitse isyyttä. Ongelma on siis erittäin kireä, ehkä hyvinkin nykyhetkinen ja samalla ikuinen, mutta Tamaralla riittää voimaa, vakaumusta ja päättäväisyyttä ratkaista se oikein.

Mitä tässä kerronnassa on sitten erikoista, joka tekee sen vetäväksi? Ennen kaikkea se että kerronta edistyy luontevasti, soljuu kuin omalla painollaan, itsestään, ikään kuin tekijällä ei olisi tapausten kulkuun osaa ei arpaa. Elämän virta vierii omien lakiensa mukaan. Ja juuri tämä vaikutelma saa aikaan vakuuttavuuden. Samanlainen kertomatapa on muuten myös kertomuksessa "Syksyinen romanssi".

Kiinnitän tähän seikkaan - mainittujen teosten kuvaustapaan - huomiota siksi, että juuri tämä on mielestäni kaunokirjallisen teoksen parhaita avuja ja juuri tähän suuntaan olisi tekijän kehitettävä kykyjään. Novellin kuvaustavan ansiota on sekin, että vaikka lukija kärsii yhdessä Tamaran kanssa hänen tuskaisia hetkiään, niin lukijalle muodostuu varmuus Tamaran puolesta. Tämä usko taas johtuu siitä, että on näytetty tämän nuoren naisen luonne ja koko kerrontaa hallitsee valoisa optimismi.

Terttu Vikströmin kertomukset eivät yleensä rakennu kiperien juoniasetelmine varaan. Sellaisia kertomuksia, joissa tapahtumat "vetävät" lukijaa, olisi mahdollisesti eräässä mielessä helpompikin kirjoittaa. Mutta hänen kertomuksissaan ulkoinen toiminta ei ole ratkaisevaa. Tekijä pyrkii näyttämään henkilöittensä sisäistä tunnemaailmaa, heidän ajatuksiaan ja vaikutelmiaan koetusta. Ja vaikka tämä ei ole suinkaan helpoin tie, kirjailija on valinnut sen.

Näitä vaikeuksia ajatellen en malta olla palauttamatta mieleen taaskin Konstantin Pautovskin erästä määritelmää, jonka hän esittää kirjoitussarjassaan "Maailman näkemisen taito": "Hyvä taiteellinen maku on ennen kaikkea kohtuuden taju". Tätä ajatusta ohjenuoranaan noudatellen kirjailija selviää vaikeistakin tapauksista, silloinkin kun hän on hukkua materiaalin runsauteen. Mutta jos pannaan käsi sydämelle, on todettava, että niin kuin me monet muutkin, niin ei Vikströmkään ole aina selvinnyt onnistuneesti aineiston "runsauden pulasta" ja joissakin hänen kertomuksissaan tuntuu detaljien valinnassa mainittu kohtuuden taju pettävän. Siis edelleenkin olisi tiukennettava valinnan vaatimuksia, tihennettävä seulaa - onko tämä tai tuo episodi, detalji ym. välttämätön, kärsiikö siitä kokonaisuus, jos se jätetään pois.

Terttu Vikströmin kirjallisen työn tuntuvana lähtölaukauksena ilmestyi vuonna 1958 kaksi kirjaa: suomennoksena Juri Trifonovin "Ylioppilaita" ja Antti Timosen "Kotoisilla poluilla" romaanin venäjännös. Näiden teosten jälkeen käännöstyö on jatkunut tähän päivään asti. Suomennoksina on ilmestynyt jo seitsemän kirjaa ja venäjännöksinä eri kustantamoissa parikymmentä teosta, eräät yhteistyönä toisten venäjäntäjien kanssa. Erikoisen maininnan ansaitsee Karjalan kirjailijoiden teosten tunnetuksi tekeminen venäläiselle lukijalle. Vikströmin ansiosta on venäläinen lukija saanut tutustua myös moniin Suomen edistysmielisiin kirjailijoihin kuten Aili Nordgreniin, Hella Wuolijokeen, Paavo Rintalaan, Marja-Leena Mikkolaan ym. Venäjännösten valinta kuvastaa valtaosaltaan kirjailijan pääteeman leviämistä myös käännöksiin. Hän seurailee niissä muiden naiskirjailijain näkemyksiä ja tulkintojen nykymaailman tapahtumista.

Tänä vuonna Terttu Vikström voisi juhlia myös luomistyönsä viidettätoista vuotta, joista ensimmäiset yhdeksän vuotta kuluivat esikoisteoksen valmistamiseen. Ei siis ole pitänyt kovaa kiirettä. Kun tapasin Tertun tätä artikkeliani valmistellessa, hänellä tuntui olevan valtavasti suunnitelmia. Uuden kirjan käsikirjoitus oli jo miltei valmiina kansiossa. Siihen hän on valinnut aiemmin kirjoitetut kertomukset lapsista ja lisää kuului olevan viimeistelyvaiheessa. Hän oli juuri palannut Kuuban matkaltaan, oli täynnä innostusta ja puheli leikiten: "En voi pukea vaikutelmiani muuksi kuin runoksi. Sillä Kuuba yhä korvissani soi." Niin sitten tämän vuoden Punalipussa n:o 7 ilmestyikin tämänniminen runosikermä. Jo aiemmin Punalipussa on julkaistu nimimerkki Soili Angervon runoja.

Terttu Vikströmin 27 vuotta jatkunut työ Karjala-kustantamossa on tunnettu ja tunnustettu. Hän on tehnyt paljon työtä kynäilijäin auttamiseksi niin kustantamon työntekijänä kuin alkavien kirjoittajain tukemistyön komiteassa, jonka johtoon hänet valittiin 1979. Hänen ansiokseen voidaan lukea myös se, että parinkymmenen viime vuoden aikana on suomen kielellä kustantamoissa ilmestynyt joka vuosi alkavien esikoisteoksia.

Terttu Vikströmin aktiivinen toiminta kirjallisella vainiolla on arvostettu myös johtoportaissa: v. 1970 hänet palkittiin SNTL:n Ministerineuvoston rintamerkillä "Otlitšnik petšati SSSR", v. 1972 - tasavallan Korkeimman Neuvoston Puhemiehistön Kunniakirjalla ja v. 1978 - tasavallan Ministerineuvoston Kunniakirjalla, jona vuonna hänet hyväksyttiin myös kirjailijaliiton jäseneksi. Kaksi vuotta sitten, 1980, hänelle myönnettiin kulttuurin ansioituneen työntekijän kunnianimi.

Kirjailija Terttu Vikström (Tuula Vaahtera, Soili Angervo) ottaa merkkipäivänsä vastaan parhaassa luovan työn vireessä. Hänellä on lukuisia "rautoja tulessa" tälläkin hetkellä. Toivokaamme hänen kaikkien suunnitelmiensa toteutuvan!

www.locallit.net