www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kynäilijäin avustustoimintaa
Pekka Perttu
Punalippu 6/1984, 54–57

Jo vuosia ennen Karjalan kirjailijainliiton perustamista sen ajan kirjailijat kiinnittivät vakavaa huomiota kynäilijäin innostamiseksi kirjallisten harrastustensa kehittämiseen. Olihan jo vuonna 1926 perustettu Karjalan proletaaristen kirjailijoiden assosiaatio, johon kuului neljästoista kirjailijaa Jalmari Virtasen johdolla. Seuraavana vuonna (1927) perustettiin Krasnaja Karelija -lehden toimituksen yhteyteen kirjallisuuspiiri. Vuonna 1928 syntyi Uhtualla kirjallisuuskerho, jonka voimin kahden vuoden kuluttua julkaistiin hektografilla monistettu kaunokirjallinen albumi Vienan viesti. Sinä vuonna alkoi toimia kirjallisuuskerho myös Puudosin metsäteollisuuspiirin yhteydessä ja sitä seuraavana vuonna (1931) Kiestingissä.

Kirjallisuusjulkaisu Punakantele tiedotti v. 1931 kolmannessa numerossaan, että sen toimituksen yhteyteen on järjestetty alkavien kynämiesten avustamiseksi "neuvonantobyroon".

Näin ollen kynäilijäin avustustoimintaa, heidän harrastustensa tukemista ja uusien kykyjen etsintää ovat vanhemmat kirjailijat tehneet jo silloin, kun nykyiset korkeassa iässä olevat kirjailijamme olivat vielä aloittelevia kynäilijöitä.

Näiden kirjallisuuskerhojen perustamisen aikoja muistelee esimerkiksi Antti Timonen seuraavasti:
- Opiskelin Petroskoin suomenkielisessä opettajaopistossa ja minulla oli silloin menossa seitsemästoista vuosi. Se oli syksyllä 1931, kun opistollemme tulivat kirjailijat Nikolai Jaakkola ja Lea Helo keskustellakseen meidän, oppilaiden kanssa. Keräännyimme erääseen luokkahuoneeseen, jossa suomen kielen opettajamme Urho Tuurala esitteli meille ilmielävät kirjailijat, joita emme koskaan olleet nähneet. Kuuntelimme heitä henkeä pidätelle. Ja kummia he puhuivatkin: teillä jokaisella on mahdollisuus tulla kirjailijaksi, jos on kirjallisia lahjoja ja kykyä sekä riittävästi sisua ja kovaa halua. Mutta myös kovaa työtä siinä vaaditaan.

Halua ja sisua oli tietenkin vaikka millä mitalla ja työintoa ylitsepursuavasti. Mutta se kirjailijaksi tuleminen tuntui monenkin mielestä ehkä leikkipuheelta ja siksi jotkut naurahtelivat sille, mutta eivät läheskään kaikki. Nuoriin mieliin jäi ajatus kytemään. Tilaisuudessa kuitenkin perustettiin opistolle kirjallisuuskerho, johon halukkaita riitti. Minut valittiin kerhon "vanhimmaksi" kuten sitä silloin nimitettiin sekä kerhon konekirjoittajaksi. Kirjailijat antoivat meille paljon hyviä evästyksiä ja toivottivat menestystä työllemme.

Ja siitä se alkoi. Seinälehteemme "Karjalan kytö" alkoi tulla runoja, kertomuksia ja kuvauksia niin runsaasti, että lehteä olisi voinut tehdä joka toinen päivä, vaikka juttujen ei saanut olla riviäkään pidempiä kuin yksi vihkon sivu.

Näin alkoi kaikkialla tasavallassamme perehtyminen kirjallisen työn alkeisiin, sillä kirjallisuuskerhoja syntyi kaikkialle ympäri Karjalaa. Opiskelutilaisuuksiksi kynäilijöille muodostuivat myös kirjailijain teosten käsittelyt, joita nimitettiin "kirjailijain kokouksiksi". Näihin tilaisuuksiin olivat kynäilijätkin aina tervetulleita. Tällaisesta kokouksesta kertoo Viktor Valjakka:
- Syksyllä 1955 saimme opiskeluystäväni Veikko Ervastin kanssa oikein koneella kirjoitetut kutsuliput "kirjailijain kokoukseen". Ervasti oli kirjailijapiireissä jo silloin tuttu runoilijan alku ja hän se järjesti minutkin mukaansa. Tämä kokous osoittautui runoilija Eemil Virtasen runoelman "Auringon hymyä" käsittelytilaisuudeksi, joka pidettiin Puškinin rantakadulla sijaitsevassa Neuvosto- ja puoluekoulun talossa. Kirjailijaliitolla ei silloin ollut omia suojiaan ja tämä talo oli sunnuntaisin vapaa ja kirjailijain käytössä.

Tulimme Veikon kanssa ensimmäisinä kokoushuoneeseen. Oli erittäin liikuttavaa, kun myöhemmin tulleet kirjailijat tervehtivät meitä ihan kätellen semmitenkin kun minä olin ensikertalainen. Ehkä siksi koko tapaus on jäänytkin niin hyvin muistiin.

Tilaisuuden avasi kirjailijaliiton sihteeri Feodor Ivatšev. Jalmari Virtanen puhui runoelman käsittelyn tarkoituksesta. Sen jälkeen Karjalan radion laulajatar Katri Lammi luki näyttelijän taidolla koko runoelman. Käsittelyssä puhuivat Oskari Johansson, Eemeli Parras, Urho Ruhanen ja muut. Minua kiinnosti kovasti eräs esiintyjä, pitkä ja laiha mies vanhassa merimiestakissa. Hän istui lattialla seinään nojaten, pitkät jalat suorana edessä ja puhui istualtaan. Kun utelin Ervastilta miehestä, hän vain kuiskasi: "Tämä on 'merirosvo'". Kotimatkalla Veikko sitten kertoi, että se istuja oli kirjailija Eino Rautiainen, jolta oli juuri ilmestynyt romaani "Mereltä leipää hakemassa". Hän oli kaikki nuoruusvuotensa seilaillut valtameriä kauppalaivoilla ja siitä saanut toveripiireissä tuon leikkisän liikanimen. Runoelma käsittelyn kulku tuntui minusta ajoittain ihan rajulta. Toiset puhuivat niin terävää kritiikkiä, että pelkäsin sen päättyvän käsikähmään, toiset taas painottivat runoelman hyviä ja onnistuneita puolia. Joka tapauksessa niin tyynesti kuin kiivaasti esitettyinä mielipiteet puhuttiin vilpittömän suoraan, mikä minua, ensikertalaista, sekä hämmästytti että miellytti.

Vuoden 1935 marraskuussa järjestettiin kynäilijäin neuvontantobyroo uudella tavalla ja nyt kirjailijaliiton yhteyteen suomen ja venäjän kielillä. Ensimmäisiä neuvonantajia olivat mm. U. Ruhanen, E. Parras, S. Norin ym. proosan ja arvostelun alalla sekä J. Virtanen ja N. Gribatšev runoilijoille. Siitä asti on neuvoantotyö ollut vireillä koko ajan. Isänmaallisen sodan jälkeen toimivat kirjallisina neuvonantajina mm. Aleksandr Ivanov ja Nikolai Jaakkola. Rinnan neuvoantajien työn kanssa on toiminut myöskin vakituinen komitea, jonka tehtävänä on edesauttaa kynäilijöitä heidän luovassa työssään. Nykyään tätä komiteaa johtaa kirjailija Terttu Vikström.

Olen itsekin joutunut toimimaan nelisen vuotta kirjallisena neuvonantajana, joten tämä työ on jonkin verran tuttua. Sitä paitsi kynäilijäin avustaminen ja heidän teostensa edesauttaminen julkaisukuntoon on muodostunut minulle ikään kuin rinnakkaistyöksi omien teosteni värkkäämisen ohella. Olen laatinut yhteiskokoelmia, toimittanut erillisiä esikoisteoksia, kirjoittanut kynäilijäin esittelyjä ja teosten arvosteluja, järjestellyt niiden käsittelytilaisuuksia, tehnyt niistä alustuksia, pitänyt yllä kaikenlaista kirjeenvaihtoa ja mitä kaikkea tähän työhön kuuluukaan. Eikä vain toimiessani virallisesti neuvonantajana, vaan vakituisesti. Pöydälläni on aina ollut jokin käsikirjoitus luettavana, tavallisesti useampia.

Kun tässä joitakin vuosia sitten piti tehdä eräänlaista luetteloa tämän laatuisista töistäni havaitsin, että on ilmestynyt toistakymmentä kirjaa, joiden syntyyn on minulla ollut välitön osuus. Niiden luettelointi tässä yhteydessä on tarpeeton, se ehkä saatettaisiin käsittää jopa kehuskeluksi.

Jotta lukijalle selvenisi kuva tällaisesta työstä on kuitenkin kerrottava muutama esimerkki millaisia vaikeuksia siinä kohtaa. Laatiessani 1966 yhteiskokoelmaa "Tuuli yli salojen", jossa on julkaistu 25 tekijän kertomuksia, nousi eteeni muiden vaikeuksien ohella ongelma kertomusten koosta. Ehtona oli: jokaiselta tekijältä vain kymmenen liuskan juttu - kirjan koko oli rajattu jo kustantamon suunnitelmassa. Eräitä tekijöitä tämä ehto ei tyydyttänyt lainkaan, koska he toivat paljon pitempiä juttuja. Eihän voinut jättää pois ketään toista kirjoittajaa ja siksi sanasotaahan siitä tuli. "Kiittämättömyys on maailman palkka" kuten sanotaan.

Monimutkaiset olivat Vaseli Mäkelä (Hirvensarvet 1970) ja Mikko Remsun (Ratkaisu 1972) esikoisteosten syntyvaiheet. Erikoisen työlästä oli käsikirjoituksen kokoon saanti. Käsittelimme sitten käsikirjoitukset tasavallan kynäilijäin kokouksissa, joissa esitettiin hyvin monenlaisia mielipiteitä, pohdittiin yhdessä jokaista niihin esitettyä kertomusta, yritettiin joukolla neuvoa ja rohkaista tekijöitä. Sitten sovittiin kustantamossa niiden julkaisemisesta, johon kului tietenkin aikaa.

Mutta kun suomenkielinen toimitus suhtautui aina myönteisesti kynäilijäin esikoisteoksiin, nämäkin kirjat näkivät sitten päivänvalon kuten myöhemmin monet muutkin, joiden parissa jouduin tekemään työtä. Sellaisia olivat mm. Sallin Lundin "Vesillä ja valtateillä" (esikoisteos proosan alalla, 1969), Paavo Antipin "Erämiehen tarinoina" (1982).

Erikoisen suuritöiset olivat yhteiskokoelmat "Kuitin kuuluilla vesillä (1973) ja "Vuosien saatossa" (1978). Edellisen nimilehdellä seisoo: "Kalevalan kirjallisuuskerhon kynäilijäin kertomuksia ja kuvauksia sekä jälkimmäisen - Punalipun kirjallisuuskerholaisten kokoelma. Molempien näiden kirjojen kokoamiseen, käsittelyyn ja laatimiseen meni vuosia. Kun kalevalaisten kerhossa oli yhteisesti päätetty ryhtyä kirjan tekemiseen, alkoi kynäilijöitä tulla runsaasti juttuja, joita kertyi peräti yli neljäkymmentä. Taas oli matkustettava Kalevalaan. Kokoonnuimme kerhon tilaisuuteen (se oli huhtikuussa 1971), jossa puntaroitiin joukolla kirjan kokoonpanoa ja karsittiin siitä heikoimmat jutut pois. Lopputuloksena käsikirjoitus supistui huomattavasti ja siihen jäi 27 kertomusta ja kuvausta kymmeneltä tekijältä. Laadin kokoelman tekijänimien mukaan ja kirjoitin siihen laajahkon alkulauseen kerhon toiminnasta sekä tekijöiden tuotannosta.

Punalipun kerholaisten kokoelman laatiminen ja toimittaminen oli niin ikään aikaa vaativaa ja hikistä hommaa. Kokoelman lähes 500 liuskaa käsittävää käsikirjoitusta oli käsitelty usean vuoden aikana moneen otteeseen. Siitä olivat selostaneet kerhon kokouksissa monet henkilöt, mutta sen edemmäksi kuin mielipidettä "tästä a pitäisi tehdä kirja" ei asia edistynyt. Olin juuri siirtymässä eläkkeelle kun minut suostuteltiin tähän rankkaan urakkaan. Näin itsekin että työhön pitää tarttua vaikka minulla oli omia kiireitä (viimeistelin "Väinämöisen venehen jälki" -kirjaani). Vajaan vuoden sisällä sain kuitenkin kokoelman valmiiksi ja se ilmestyi samana vuonna yllämainitun kirjani kanssa. Kokoelman aineisto oli erittäin eritasoista, minkä voi käsittää helposti jo senkin takia, että tekijäin ikäero oli noin 50 vuoden vaiheilla. Joitakin tekijänimiä jäi kokonaan pois ja käsikirjoitus supistui miltei puolella ja ilmestyi viidentoista tekijän kokoelmana.

Ryhtyessäni kirjallisen neuvonantajan toimeen (1968 lopulla) sain erikoistehtäväkseni Kalevalan kirjallisuuskerhon työn elvyttämisen. Ja miten paljon ja missä muodossa milloinkin siinä lienee puuhattu, mutta näin jälkeenpäin on kuitenkin ilo todeta, että vuosien 1970-82 välisenä aikana tämän kerhon jäseniltä on ilmestynyt seitsemän erillistä kirjaa, kuusi esikoisteosta ja yksi yhteiskokoelma. En tietenkään tarkoita, että tämä puhuva saavutus olisi minun ansiota, se on koko kirjailijaliiton toiminnan tulosta, mutta liioittelematta voin sanoa, että olen osaltani kantanut korteni tähän kekoon.

Vähäisen kokemukseni pohjalta olen tullut päätelmään työstä kynäilijäin parissa, että kaikkein tehokkainta ja tuloksellisinta on välitön työ käsikirjoitusten kohentamiseksi. Monenlaiset selostukset ja tulipalopuheet jopa neuvonta-artikkelitkin jäävät yleisiksi vaatimuksiksi, eivät löydä tarkkaa osoitetta, eivät kosketa kunkin alkavan tekijän kipeintä kohtaa, vaan liukuvat ohi korvien koska kynäilijä itse ei tunne usein omia heikkouksiaan, jotka sitä paitsi ovat jokaisella erilaiset. Kaikkein antoisinta tekijälle on sellainen neuvontatapa, kun istutaan yhdessä käsikirjoituksen kimpussa, näytetään lause lauseelta mikä on ilmaistu hyvin mikä huonosti, siis tehdään välitöntä toimitustyötä. Ja toimittamisen kultainen sääntö on säilyttää mahdollisimman tarkasti tekijän kerronnan tyyli, joka toimittajan täytyy löytää ja kyetä näkemään heikossakin käsikirjoituksessa. Mielestäni on kerrassaan väärin noudattaa toimitettaessa periaatetta - "minä sanoisin sen näin", jota valitettavasti meilläkin tavataan. Tällä tavalla "toimitettaessa" kaikkien kynäilijäin jutut muuttuvat samanvärisiksi, toimittajan käsialaksi.

www.locallit.net