www.locallit.net | www.locallit.net/english

Myytti Karjalaisesta kirjallisuudesta
Mietteitä Karjalan suomenkielisestä sanataiteesta Suomen kirjallisuuden osana
Arvi Perttu
Carelia 1/1994, 87–91

"Kirjallisuutemme keinotekoinen yhtenäinen rakennus romahti. Venäläiset palaavat Venäjän kirjallisuuteen. Mutta minne menevät muut? Onko järkevää yrittää luoda eristäytynyttä Karjalan suomenkielistä kirjallisuutta? Kolmesta tekijästä koostuva livviläistä kirjallisuutta? Yhden kirjoittajan vepsäläistä kirjallisuutta? Se olisi ehkä mahdollista jos meillä olisi maailmalla tunnettuja ihmisiä, mutta eipä vaan ole."

Yhtenäistä ja itsenäistä Karjalan kirjallisuutta ei ole enää olemassa. On joukko venäläisiä, suomalaisia ja karjalaisia kirjailijoita, joita ei yhdistä paljon mikään muu paitsi asuinalue. Venäläisten tuotanto kuuluu kiistämättä suureen venäläiseen kirjallisuuteen, samoin kuin esimerkiksi Baltiassa, Ranskassa tai Amerikassa asuvien venäläisten kirjailijoitten tuotanto. Mutta jos nämä tekijät jätetään pois Karjalan kirjallisuuden kitiseviltä rattailta, niin huomataan että jäljelle jääneet kymmenisen kansallista kirjailijaa eivät yksinkertaisesti määrällisesti voi taata kansallisen kirjallisuuden jatkuvuutta ja luonnollista kehitystä.

Onko sitten karjalainen kirjallisuus vain myytti? Tietyssä mielessä kyllä, vaikka tämän myytin historia onkin aivan reaalinen. Väitetään että väärä kulttuuripolitiikka on johtanut kirjallisuutemme kriisiin, mutta pikemmin voisi sanoa, että kirjallisuutemme on aikoinaan SYNTYNYT poliittisista syistä.

Kirjallisuutta rakennettiin kuin sosialismia – puolueen johdolla

Karjalan kulttuurihistoria saattaa tuntua asiaan perehtymättömästä fantastiselta, ensin kokonaisen suomenkielisen kirjallisuuden äkillinen synty, sitten sen yhtä pikainen häviäminen, sen jälkeen karjalankielisen kirjallisuuden lyhytaikainen nousu ja jälleen suomenkielisen kirjallisuuden elpyminen. Kaikki tämä tapahtui 10-15 vuoden sisällä. Aivan kuin jotkut luonnonmullistukset olisivat tärisyttäneet Karjalaa pyyhkien maan päältä kokonaisia kansoja ja kieliä ja elvyttäen niitä jollain selittämättömällä tavalla. Mutta vähänkin Karjalan historiaa tunteva tietää että kaikki nämä fantastiset ilmiöt johtuivat vain totalitarismin väkivaltaisesta sekaantumisesta kulttuurikehityksen luonnolliseen prosessiin.

Ensimmäisen sysäyksen Karjalan kirjallisuuden antoivat NKP:n kansallisia kulttuureja koskevan asetuksen (1925) innoittamat suomalaiset punikit. Heistä merkittävin Jalmari Virtanen oli Karjalan kirjailijaliittoa perustamassa. Kirjallisuutemme alkoi alun perin kehittyä Suomen työläiskirjallisuuden sivuharana, jonka ainoana erona emäkirjallisuudesta oli sen poliittinen sävytys. Vuodesta 1927 alkaen suomenkielisiä teoksia julkaistiin Karjalassa jo enemmän kuin venäjänkielisiä.

Kymmenen vuoden kuluttua suomi julistettiin vihollisen kieleksi ja kirojen sekä lehtien kustantaminen lakkautettiin. Monet kirjailijat vangittiin suomalaisina nationalisteina ja fasisteina ja jotkut heistä kuolinvuosista päätellen (-36, -37, -38) teloitettiin. Alkoi keinotekoisen karjalan kirjakielen kiireinen luominen. Vuonna 1939 ilmestyivät ensimmäiset kirjat uudella kielellä, jota karjalaiset eivät hyväksyneet omakseen. Talvisodan jälkeen, kun Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta perustettiin, oli suomen kieli taas otettu käyttöön. Vuonna 1940 ilmestyi Lea Helon kirja suomen kielellä ja kirjallisuuslehti Punalippu aloitti monivuotisen tiensä.

Sotien jälkeisinä vuosina käynnistyi Karjalan kirjallisuuden yhteisen rakennuksen pystyttäminen: venäläiset, suomalaiset ja karjalaiset kirjailijat yhtyivät sosialistisen isänmaan jälleenrakentamiseen lippujen alle. Suomenkielisten kirjojen määrä kasvoi ja 1960-70-luvuilla käsitti melkein puolet paikallisten kirjoittajien tuotannosta. Kirjojen taiteellinen taso oli usein epäilyttävä, mutta niitä julkaistiin ainoastaan kansallispoliittisista syistä: meillä karjalaisilla piti olla oma suomenkielinen kirjallisuus.

Ja tiettyjä saavutuksia myytiin kehittymisessä olikin. Ensinnäkin monet Suomen ja Amerikan suomalaiset tunsivat jo Karjalan kotimaakseen, toisaalta vanhemman polven venäläiset kirjailijat onnistuivat osittain juurtumaan karjalaiseen mentaliteettiin. Mutta vielä tärkeämpää oli että oli syntynyt kokonainen tähdistö suomeksi kirjoittavia vienankarjalaisia kirjailijoita: Nikolai Jaakkola, Jaakko Rugojev, Nikolai Laine, Pekka Perttu Antti Timonen ja Ortjo Stepanov. Juuri he olivat monia vuosia Karjalan kirjallisuuden ydin, yhdistävä keskus, kansallinen tunnusmerkki.

Vahva elinvoimainen kansallinen kirjallisuus näytti olevan pystyssä ja vaikutti autonomiselta ja itseriittoiselta. Rajan takana oli vieras, joskaan ei enää vihollisen kirjallisuus. Mutta kun vanhempi polvi alkoi väistyä, alkoi sen myötä myös karjalainen mentaliteettikin heiketä. Pian kävi ilmeiseksi että kirjallisuus oli jakaantunut kolmeen haaraan: venäläiseen, suomalaiseen ja livviläiseen. Seuraavan kirjailijapolven edustajista vain muutamia saattaa hyvällä tahdolla lukea kuuluvan karjalaiseen traditioon: livvikkö Vladimir Brendojev, suomalaiset Reijo Takala ja Terttu Vikström (kaikki kolme jo edesmenneitä) sekä karjalaissyntyinen mutta venäjäksi kirjoittava Vladimir Danilov. Suurin osa tämän ikäpolven kirjailijoista edustaa joko suomalaista tai sitten venäläistä mentaliteettia.

Suomen kielellä kirjoittavien määrä supistuu romahdusmaisesti. Vanhat kuolevat, nuoremmat muuttavat Suomeen, eikä uusia nimiä juuri ole. Vain muutama kirjailija työskentelee enää aktiivisesti. Tosin on ilmestynyt ryhmä livviläisiä kirjoittajia, mutta heistä on ehkä vielä aikaista puhua. On yrityksiä kirjoittaa vepsäksi. Vähälukuisten kieliryhmien välinen kuilu sen kun syvenee.

Karjalaisen mentaliteetin kriisin juuret ovat kansallisen kulttuuripiirin ja oman humanistisen sivistyneistön vähäisyydessä, mikä johtuu karjalaisten historiallisesti vakiintuneesta asemasta agraarikansana. Karjalassa ei ole eikä ole ollutkaan karjalaisia kaupunkeja, karjalaisia luostareita eikä yliopistoja. Kansallisella identiteetillä ei ollut paikkaa missä varttua ja sivistyä, omaksua maailman kulttuurin aikaansaannoksia, sopeuttaa niitä omaan kulttuuriinsa. Eristäytyneen kansallisen kirjallisuuden kukoistukselle ei löydy pohjaa.

Itsenäinen kirjallisuus vai osa suomalaista kulttuuria?

Kirjallisuutemme keinotekoinen yhtenäinen rakennus romahti. (Karjalan kirjailijaliitto on jakaantunut kahtia, kansallisen liiton perustamisyritykset jatkuvat.) Venäläiset palaavat Venäjän kirjallisuuteen. Mutta minne menevät muut? Onko järkevää yrittää luoda eristäytynyttä Karjalan suomenkielistä kirjallisuutta? Kolmesta tekijästä koostuvaa livviläistä kirjallisuutta? Yhden kirjoittajan vepsäläistä kirjallisuutta? Se olisi ehkä mahdollista jos meillä olisi maailmalla tunnettuja nimiä, mutta eipä vaan ole.

Miksi Karjalan kirjallisuus, joka on suuremmalta osaltaan suomenkielinen on jäänyt Suomen kirjallisuuden ulkopuolelle? Pääsyy on tietenkin itse karjalaisen kirjallisuuden, tai oikeammin niitten voimien, jotka johtivat sen täydelliseen eristyneisyyteen. Asia on ehtinyt niin pitkälle että emme juurikaan tunne Suomen nykykirjallisuutta, vaikka kirjoitamme samalla kielellä. Mutta on olemassa toinenkin syy: suomalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sitä oman kirjallisuutensa osaksi. Suomalaiset eivät piitanneet mitä tapahtui itärajan takana: siellä olivat venäläiset. Muutama näistä rajantakaisista kirjoitti tosin suomeksi, mutta sillä ei ollut pienintäkään tekemistä Suomen oman kirjallisuuden kanssa.

Virallista kanssakäymistä on jonkin verran ollut, vierailijakin, joitakin kirjoituksia ilmestyi lehdissä, mutta jos kyseessä ei ollut politiikka tai pelkkä muodollisuus, niin kiinnostus oli pikemminkin kansatieteellistä tai historiallista laatua kuin varsinaisesti kirjallisuuden ongelmia koskeva. Petroskoilainen Eino Karhu tutkii Suomen kirjallisuuden historiaa, suomalainen Pertti Virtaranta kirjassaan Karjalaisia kulttuurikuvia kertoo ihmisistä, jotka kulttuuria tekevät, kriitikko Aku-Kimmo Ripatti ihailee karjalaisia tekijöitä mielenkiintoisina harvinaisuuksina, kuhmolainen kirjailija Markku Nieminen on huolestunut Vienan runokylien tulevaisuudesta.

Kirjailijoitten tuotannosta ei puhuta esteettisestä näkökulmasta lainkaan, ammattitason kritiikkiä ei ole Karjalassa eikä Suomessa.

Ensimmäinen yritys rikkoa tavanomaiseksi käyneet muodollisuudet oli muutama vuosi sitten ilmestynyt Aulikki Jalavan kirja Kansallisuus kadoksissa, joka puutteellisuuksistaan huolimatta herätti elävää kiinnostusta.

Tähän päivään saakka laajemmat suomalaiset kirjallisuuspiirit kieltäytyvät ylimielisesti oman kulttuurinsa osasta, ja karjalaiset puolestaan uskovat itsevarmasti että edustavat itsenäistä kulttuuria. Mutta molemmilla kirjallisuuksilla on yhteinen kivijalka: kansanrunousperinne ja suomalaiset klassikot. Onko mahdollista että yhteisen perinteen pohjalta syntyi kaksi eristäytynyttä kirjallisuutta samalla kielellä? Kuulostaa absurdilta.

Kansallinen kirjallisuus kulttuuridopingin tarpeessa

Säilyäkseen hengissä karjalaisen kirjallisuuden on palattava emäkulttuuriin, josta se oli aikoinaan irtaantunut. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko pikainen näivettyminen venäjänkielisessä ympäristössä tai yhtyminen yleissuomalaiseen kirjallisuusprosessiin. Jälkimmäinen vaihtoehto on ainoa mahdollisuus säilyttää karjalainen mentaliteetti ja saada kehittyneemmästä heimokirjallisuudesta voimakas kulttuuridopingi. Meidän on tajuttava Suomen nykykirjallisuuden hallitsemisen tärkeys, ja omaperäisyyttämme säilyttäen pyrittävä samaan kulttuuriavaruuteen. Karjalaiselle kirjallisuudelle sellainen yhtyminen on hengisä säilymisen ehdoton edellytys koska sen nykyisessä eristäytyneessä tilassa sillä ei ole tulevaisuutta. Vaikutus olisi molemminpuolinen, ja Suomenkin kirjallisuus saisi omaperäisen ja piristävän ruiskeen.

Suomen kuvalehdessä 12.03.1992 julkaistiin professori Heikki Kirkisen haastattelu. Karjalan tuntija puhuu:
"Integroituessaan länteen Suomi ei saisi unohtaa merkittävää rikkauttaan, itäistä yhteyttä. Suomella ja varsinkin Karjalalla olisi erinomaiset edellytykset välittää Eurooppaan idän mentaliteettia ja tuntemusta." "Suomen idän ja lännen välisen aseman symbolina ovat suomenruotsalainen kulttuuri lännessä ja karjalainen idässä. Suomenruotsalaista kulttuuria on hellitty ja lellitty aina, niin kuin kuuluukin. Mutta ikivanha jäynä ja kauna itäistä vaikutusta vastaan kuvastuu siinä, että Karjalaa ei ollenkaan suosita eikä sille anneta mitään arvoa omana kokonaisuutenaan edes Suomessa."
"Kun karjalainen on idän ja lännen välissä elänyt, se on joustanut molempiin suuntiin eikä mentaliteetti ole kehittynyt lujaksi, sekä Suomi että Venäjä tappavat Karjalaa", Kirkinen toteaa.

Edelleen Kirkinen puhuu karjalaisen mentaliteetin säilyttämisen mahdollisuuksista seuraavaa: "Ainoastaan itsehallinto ja lain suoja takaa vähemmistölle mahdollisuuden elää", hän väittää. Kirkisen mukaan karjalaiset on torjuttava sekä Suomen että Venäjän kulttuuriekspansio. Mutta karjalaisia eräänlaiseen eristäytymiseen kehottaen professori Kirkinen ei ota huomioon sellaista tosiasiaa, että Itä-Karjalan karjalaisille eristäytyminen Suomesta ja suomalaisen kulttuurin torjuminen on tuottanut jo paljon vahinkoa. Siis se mikä Suomen karjalaisille on kulttuurisen erilaisuuden suojelemista, on itäisille heimoveljille identiteettinsä menettämistä.

Eristäytyminen on tehnyt hallaa: nykyään karjalan kirjallisuutta pidetään Suomessa takapajuisena ja tyyliltään, aiheiltaan sekä taiteellisilta menetelmiltään 1930-luvun Suomen kirjallisuutta vastaavana, eikä suotta. Tilanne on voitettavissa vain pääsyllä avarampaan ja nykyaikaisempaan lukijakuntaan, jota olemme vaikka kotonamme. Ei voi tehdä täysarvoista kirjallisuutta, kun lukijoita ovat muutama sata eläkeläistä ja suomea oppiaineena lukevat nuoret. Sitä paitsi nyt sekin vähäinen lukijakunta taitaa olla menetetty: Karjala-kustantamon vuosiohjelmassa ei enää ole suomenkielisiä kirjoja.

Karjalan kulttuurihenkilöitten "paluumuuttoa" Suomeen pidetään tuhoisana prosessina, puhutaan karjalaisen kulttuurin kuolinkamppailusta. Karjalaisena ja kotikonnuillani tiukasti pysyvänä miehenä haluan esittää paradoksaalisen väitteen: ilmiö ei ole vain lainmukainen, mutta jopa edistyksellinenkin (tämä koskee tietenkin vain kirjallisuutta). Kirjallisuutemme keinotekoinen rakennus hajoaa, mutta kirjailijat jäävät. Ja tärkeintä on se keitä he ovat persoonallisuuksina, mihin he pystyvät. Muulla ei ole väliä. Jos Suomeen muuttaneet jatkavat kirjallista työtään ja kantavat karjalaisen maailmankäsityksen latausta, niin juuri heistä tuleekin integraation uranuurtajia. Heillä on ympärillään elävä kieliympäristö, jota ei Karjalassa ole. Saattaa käydä niin että nämä ihmiset eivät tuokaan omaa panostaan suomalaiseen kulttuuriin, vaan assimiloituvat täydellisesti. Siinä tapauksessa Karjalankaan kirjallisuus ei menetä mitään.

Karjalainen Marquez – kannattaako odottaa?

Juuri konkreettiset nimet, yksilöt, hahmottavat kirjallisuuden tilan, koska kehityslait ovat kaikille samat, lainalaisuudet ovat yhteisiä aina ja kaikkialla. Miksi tunnemme kolumbialaisen kirjallisuuden? Siksi että on Marquez. Samoin tunnemme argentiinalaisen kirjallisuuden Borgesin ja Cortazarin ansiosta. Mutta yleensä eurooppalaisen lukijan käsityksestä on olemassa yhtenäinen eteläamerikkalainen mentaliteetti, joka määrää näiden kirjallisuuksien samankaltaiset ominaisuudet, mutta ne eivät menetä silti kansallista omaperäisyyttään, eikä niitä voi sekoittaa entisten emämaiden kirjallisuuteen. Siinä esimerkki kansallisen maailmankäsityksen voimasta, siitä prismasta jonka läpi kirjailija näkee maailmaa omaperäisesti, kirjoittakoon hän millä kielellä hyvänsä.

Voi olla että jossain Uhtualla tai Aunuksessa on jo syntynyt karjalainen Marquez, joka katsoo elämää karjalaisen maailmantunteen omaperäisyydellä. Eikä ole lainkaan välttämätöntä että hän kirjoittaisi karjalaksi tai suomeksi (vaikka kieli määrää paljoltikin maailmankäsityksen vaikkapa sivistyksen kautta). Voi olla olemassa venäjäksikin kirjoitettua karjalaista kirjallisuutta. On useampia Siperian kansojen kirjailijoita, jotka kirjoittavat venäjäksi, mutta jäävät silti nenetsiläisiksi, selkupilaisiksi tai evenkiläisiksi kirjailijoiksi. Mutta meillä ei ole ollut eikä ole tänäänkään sellaista, ja siksi eteläamerikkalainen kehitysmalli ei meille sovi.

Karjalankielisen kirjallisuuden asema tuo mieleen Provencen esimerkin. Provensaali ei ole ranskaa, mutta siitä huolimatta me käsitämme sen kirjallisuuden Ranskan kirjallisuuden kontekstissa. Provencen kirjallisuuden kohtalo ei ollut helppo: keskiajan kukoistuksensa jälkeen se alkoi näivettyä seudun poliittisen ja sosiaalisen historian vuoksi. Elpyminen alkoi 1800-luvulla: koko Euroopan mullistanut kansallisromantismi ei ohittanut Provenceakaan. Mutta koska trubaduurien perintö ja sammuva murre eivät voineet elvyttää yhtenäistä kirjallista perinnettä Provencen romantikkojen oli luotava uudelleen ensin kirjakieli ja vasta sitten kirjallisuus. Alue, jolla porvensaalia puhuttiin, supistui. Samoin väheni kielen puhujienkin määrä ranskankielisen koulun leviämisen ja kaupunkien kasvun myötä. Ja sentään Provencen kirjallisuuden omaperäisyys säilyi, rikastuttaen samalla Ranskan kirjallisuutta, jonka erottamaton osa se on tänäään. Provencelainen kirjailija Joseph d'Arbat kääntää ranskaksi kaikki teoksensa ja ainoastaan sen kautta tuli tunnetuksi maailmalla. Pienemmän kansalliset mentaliteetin juurtuvan suuremman kansan kulttuuriin.

Karjalankin kirjallisuutta voidaan katsoa Suomen sanataiteen subkulttuuriksi. Jos kirjallisuuden haarassa "subkirjallisuudessa" ei ole riittävän voimakasta mentaliteettia, omaa maailmantunnetta joka erottaisi emäkirjallisuudesta, niin haara jää suuremman kirjallisuuden osaksi tai palaa sen katveeseen jos on ehtinyt siitä erota. Esimerkkinä voisi olla venäläinen emigranttikirjallisuus. Jos taas paikallinen mentaliteetti on tarpeeksi voimakas, ja on suuria nimiä, niin ei edes yhteinen kieli pysty pidättämään uushaaraa emäkirjallisuuden helmoissa, mikä näkyy esimerkiksi eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kehitysmallista. Ja Provencen ja Walesin tapauksissa muunkielinen vähälukuinen kirjallisuus sulautuu suurempaan, rikastuen ja rikastuttaen.

Nämä ovat yleisiä kehityslakeja, ja karjalainenkin kirjallisuus on samojen lakien alainen. Tietenkin tie maailmankirjallisuuteen kulkee vain kansallisen kautta, mutta kysymys ei ole tekijöiden syntyperästä, ei kansallisista ambitioista, eikä edes kielestä (muistakaamme Faulknerin sanat siitä että jos kansalliskiihko pääsee kirjallisuuteen, se lakkaa olemasta taidetta). Kysymys on mentaliteetin siitä erikoisesta tavasta nähdä ja tulkita maailmaa, joka on ominaista vain kyseiselle kansalle.

www.locallit.net