www.locallit.net | www.locallit.net/english

Sakun Jaakon jäljillä
Pekka Pöllä
Punalippu 11/1974, 119–120

Viime vuoden lopulla Karjala-kustantamo julkaisi Ortjo Stepanovin viimeisimmän romaanin Sakun Jaakko, rahvaanmies. Teos näki ensi kerran päivänvalon Punalipun palstoilla (ks. Punalippu 11–12 1972 ja 1 1973). Oikeastaan Stepanov tässä romaanissaan jatkaa Kotikunnan tarinaansa. Samalla teos liittyy läheisesti hänen edelliseen tuotantoonsa. Sen takia lienee syytä ensin tarkastelle Ortjo Stepanovin tuotantoa yleensä ja vasta sen pohjalta lähteä erittelemään tätä viimeistä, Sakun Jaakkoa.

Yli kaksikymmentä vuotta Pohjois-Karjalan Haikolasta syntyisin oleva Ortjo Stepanov on ahertanut Punalipun ja yleensä suomenkielisen kirjallisuutemme parissa. Vaatimattomasta alkaneena hänen kynnöksensä on viime vuosien kuluessa jättänyt yhä syvempää jälkeä ja hänestä itsestään on tullut yhä välttämättömämpi tekijä Karjalan kirjallisuuteen.

Ortjo Stepanovin ensimmäinen laajempi teos, metsäteollisuuden ongelmia käsittelevä novelli Suurilla selkosilla ilmestyi 1961 ja oli todiste pikemminkin tekijän sinnikkäästä pyrkimyksestä kirjoittaa kuin hänen taidostaan. Seuraava kirja, kertomus- ja kuvauskokoelma Vako vaolta (1964) oli vaatimaton kooltaan ja asultaan, mutta osoitti selvästi, että Stepanov laajentaa vako vaolta kivikkoista sarkaansa. Vuonna 1967 julkaistu sota-aiheinen novelli Koetus korpikylässä herätti jo suurempaa huomiota ja se julkaistiin myös venäjän kielellä Sever-julkaisussa. Nämä edelliset teokset olivat ikään kuin askeleina ylemmäs, uuteen kirjaan, jossa kirjailijan kertojanlahjat tulivat vihdoin näkyviin kaikessa omaperäisyydessään.

Jo paljon ennen edellä lueteltuja teoksia ilmestyi Punalipun palstoilla Ortjo Stepanovin novelli Häädetty kurki. Juuri tästä Häädetystä kurjesta alkaa Stepanovin eeppinen vaihe, joka kulkee Koetus korpikylässä -novellin kautta hänen moniosaiseksi tarkoitettuun teokseensa Kotikunnan tarina.

Tämä jo muutama vuosi sitten aloitettu romaanisarja osoittaa Stepanovin kasvaneen ennen kaikkea romaanin rakentajana, mikä on hyvin tärkeää, sillä parhainkin eeppinen proosateos jää vain kuvaussarjaksi ellei tekijällä ole rakentamisen lahjaa - niin tärkeitä johdonmukaisuus, tarkoitus ja tendenssi ovat romaanikirjailijalle, sarjaromaanin tekijästä sitten puhumattakaan.

Syntyperältään karjalaiset kirjailijamme ovat ottaneet tehtäväkseen kansansa menneisyyden kuvaamisen. Kirjailijalle aihe on mitä mielenkiintoisin ja houkuttelevin, siitä huolimatta, että tiedemiehiltä se on saanut jäädä kartoittamattomaksi.

Kotikunnan tarinan toinen osa, Sakun Jaakko, rahvaanmies on kiintoisa hyvin monelta puolin. Paitsi että se on täysipainoinen taiteellinen teos se palvelee myös historian, kansatieteen ja kielimiehen tarpeita. Romaanisarjan ensimmäisessä osassa kuvataan pohjoiskarjalaisen kylän elämää 20-luvulla hetikohta kansalaissodan päätyttyä. Toiminta alkaa vuoden 1923 lopulla ja on johdettu vuosikymmenen loppuun. Tästä ajanjaksosta Karjalan maalaisväen elämässä on kirjoitettu hyvin vähän. Maalaisaiheita käsittelevät kirjailijat kuvaavat mieluummin talonpojiston murroskautta, siis kansalaissodan vuosia ja kollektivisoimisen aikaa, sillä heidän mielestään murroskaudet tarjoavat antoisaa kolliisiorikasta aineistoa. Sen vuoksi syntyykin joskus sellainen käsitys, että talonpojiston siirtyminen uuden elämän raiteille maaseudulla alkoi muka vasta kollektiivitalouksista.

Asianlaita ei tietenkään ollut näin. Ja Stepanov on osannut vakuuttavasti kuvata, mitä uutta neuvostovalta toi pohjoiskarjalaisen talonpojan elämään jo 20-luvulla.

Kotikunnan tarinan runkona ei ole juoni, joka pitäisi vireillä lukijan mielen ja panisi kärsimättömänä odottamaan, miten lopulta käy. Kerronta sujuu verkkaisesti ja tasaisesti, kertoja kuvailee Haapalahden kylän arkista elämää vieden lukijan milloin yhteen, milloin toiseen taloon. Stepanov osaa esitellä henkilönsä niin, että lukijalle syntyy selvä käsitys. Vaikka romaanisarjan alku on aika laajasti kansoitettu, jää moni sen henkilöistä mieleen elävän ihmisen tavoin luonteineen, kohtaloineen ja elämyksineen. Nimenomaan tämä seikka pitääkin vireillä mielenkiintoa - erillisistä kuvista ja tapahtumista, joiden välillä puuttuu joskus näennäistäin yhteyttä, syntyy lukijalle määrätty kokonaiskuva kerrottavana olevasta ajanjaksosta. Ja vaikka toimintapiiri rajoittuu suurin piirtein Haapalahden kylään ja sen lähiympäristöön, kuvastuu näissä paikallisissa, joskus hyvin vähäpätöisissäkin tapahtumissa se suuri ja vaikea vaihe nuoren neuvostovaltion elämässä, jolloin päiväjärjestykseen tuli kysymys talonpojiston siirtymisestä sosialistisen kehityksen tielle.

Hirssolanniemeläisten kohtalo on ainakin romaanisrajan alussa haapalahtelaisten kohtaloista keskeisimpiä. Ensimmäisessä osassa suvun päämies Ontto-patriarkka on eräänlaisen vanhan talonpoikaisfilosofian ilmituoja. Muista henkilöistä nousevat selvimmin esille Sakulaisen Jaakko perheineen ja myötä- ja vastoinkäymisineen, Kallijevin Katri ja Veikko, Suava onnettomine perheasioineen ja Makie Anni Miikkula-poikineen ja toisen osan lopulla ilmaantuvine Manuminiöineen.

Sakun Jaakko, rahvaan mies ei tuo Kotikunnan tarinaan montakaan uutta henkilöä. Melkein kaikki on lukijalle tuttua edellisestä osasta, kylä seisoo entisellään, kansalaissota on viety päätökseen ja rauha saavutettu rajoille. Haapalahteen on juuri ennätetty perustaa kolhoosi kun se kolmen pääinnoittajansa poissa ollessa hajoaa kuin itsestään. Veikko Kallijevin, kolhoosin hallinnon puheenjohtajan palatessa virkamatkaltaan hän kummastuksekseen saa nähdä ja kuulla ettei kolhoosia enää olekaan. Tapahtunutta aprikoidaan kaikin mahdollisin puolin, mutta tapahtunut on tapahtunutta eikä sille enää mahda mitään ja kolhoosihankkeen pönkittäminen raukeaa tyhjiin. Ja ennen kolhoosin uudelleen perustamista kirjailija ehtii teettää henkilöillään monta uudempiin vaiheisiin vaikuttavaa tekoa - Suavan hän panee monien vaiheiden jälkeen uusiin naimisiin, kylän miehet käyvät yhä ahkerammin aprikoitsemaan yhteisiä asioita, aloitetaan Hirssolanniemen suvun uusi romanssi, jonka kohteena on kylän riuskin poika Jehrimän Simo ja ehditäänpä uittojen jälkeen viettää hauskat kesäjuhlatkin Vuokkiniemellä.

Tämä kesäjuhlien kuvaus onkin yksi toisen osan onnistuneimpia ja valovoimaisimpia kohtia. Siitä, vaikka ei tosin ihan välittömästi, saavat alkunsa monet seuraavat tapahtumat. Samalla kesäjuhlat on kuin loppusilaus kaikelle talven aikana savotoilla aprikoidulle.

Veikko Kallijev saa komennuksen Petroskoihin puoluekouluun. Hänen poissa ollessaan Haapaniemen kolhoosi perustetaan uudelleen ja sen puheenjohtajan tulee Sakulaisen Jaakosta. Parhainta tukea pyrinnöilleen Jaakko saa aina Kalle Lahdelta, Vuokkiniemen kyläneuvosto puheenjohtajtalta.

Miten käy Hirssolanniemen Ontolle? Elämä ja kehitys johtavat lopulta siihen, että vankalta ja horjumattomalta näyttänyt Ontto joutuu väistymään.

Kaikki romaanisarjan tässä osassa kuvatut tapahtumat kuuluvat ehdottomasti historiaan, mutta erinomaisena kertojana ja kotiperukkansa menneisyyden tuntijana Ortjo Stepanov ei tietenkään voi rajoittua vain siihen. Hirssolanniemen Onton ja muidenkin muistelemana hän vyöryttää esiin myös kaukaisempia asioita. Suomen ja Ruotsinkin retkiä, niiden seuraamuksia ja niihin johtaneita tapahtumia. Tämä kaikki antaa hyvää ja "sitä oikeaa" lisäväriä Stepanovin epiikkaan ja on samalla kaunis osoitus tekijän rakkaudesta ja kiintymyksestä syntymäseutuaan ja kansaansa kohtaan. Hallitusti käytetyt murrepätkät henkilöiden replikoinnissa voimistavat kirjailijan maan ja kansansa läheistä tuntemista.

Erikoisen kaunis on kuvaus, jossa kerrotaan Jehrimän Simon tulosta uuden niittokoneen kanssa Uhtualle. Heikoimpana puolena Stepanovin Sakun Jaakossa ovat maisemakuvat. Ne ovat niukkoja ja niitä on vähän. Kesäjuhliin jos mihin olisi sopinut Pohjois-Karjalan maisemaa ja talvella, kun kerrotaan metsätöistä ja varsinkin, kun Jehrimän Simo ajaa reellä tavaraa Uhtualta, kirjailijalla olisi ollut mahdollisuus kuvata pohjolan talvi kaikessa viehättävyydessään. Sosiaaliselta ja psyykkiseltä puolen tekijä onkin onnistunut parhaiten, asia-aineisto on runsasta ja uskottavaa - Stepanov oli tehnyt mittavan päivätyön arkistoissa ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaanisarjaansa.

Sakun Juakon, rahvaanmiehen kyllä kannattaan hankkia kirjakaappiinsa vaikka olisikin lukenut sen Punalipusta, sillä tämä versio on vähän toinen, Punalipussa julkaistun jälkeen tarkastettu ja parannettu laitos. Parhaillaan romaania on kääntämässä venäjäksi Terttu Vikström. Venäjänkielisen laitoksen pitäisi ilmestyä joko vuoden 1975 lopulla tai 1976 alussa.

www.locallit.net