www.locallit.net | www.locallit.net/english

Novelleja aikalaisistamme
Pekka Pöllä
Punalippu 5/1979, 89–90

Yli kaksi vuotta on jo siitä kun kirjakauppoihin ilmestyi Terttu Vikströmin pirteä esikoisteos Ahinkosken tarina, joka koostuu yhdeksästä kertomuksesta ja viidestä Pilkkeiksi nimetystä miniatyyristä.

Ahinkosken tarina saa kirjahyllyssämme aivan erikoisen sijan - se on uuden pystyvän naiskirjailijan esikoisteos. Sillä eipä oikeastaan Hilda Tihlän, Aura Kiiskisen, Salli Lundin ja Hellä Hellmanin ohella lienekään Karjalan kansallisessa kirjallisuudessa muita niin rohkeaotteisia kirjailijattaria kuin Terttu Vikström prosaistina ja Katri Korvela runoilijana.

Kirjan on toimittanut tunnettu vanhemman polven kirjailijamme Pekka Perttu ja somistanut taiteilija Oleg Tšumak. Saatesanoissaan toimittaja vähätellen omaa osuuttaan luonnehtii hyvin sattuvasti ja kauniisti tekijää ja hänen sanomaansa. Saatesanat on kirjoitettu sellaisella perusteellisuudella, niin tyhjentävästi että on vaikea mennä sen jälkeen enää jotain lisäämään. Pekka Perttu on näin oikeastaan vienyt arvostelijalta aseet. Runoilija Oleg Mišin (Armas Hiiri) on niin ikään julkaissut oman arvionsa kyseisestä teoksesta. Siitä huolimatta uskaltaudun kuitenkin tuomaan julki eräitä omia havaintojani.

Terttu Vikströmin kertomuksia olisi ehkä mielekkäämpää nimittää novelleiksi. Sillä minun mielestäni kertomus on suppeampi kuin mitä nyt puheena olevien kertomusten laita on. Ahtaimmillaan sana "kertomus" merkitsee jonkin tapahtuman, yhden juone johdonmukaista taiteellista selvitystä. Ahinkosken tarina -kirjan novellit taas ovat paljon monisäikeisempiä, herkullisesti rönsyileviä.

Toisaalta tekijän kirjoitustyyli on enemmän toteavaa, kertovaa, kuvailevaa kuin pohtivaa ja ongelmia asettelevaa. Hyvää näissä novelleissa on se, ettei tekijä itse pyri "ratkaisemaan" kysymyksessä olevaa asiaa, sen paremmin kuin moralisoimaan tai opettamaankaan, vaan on osannut jättää nämä tehtävät kertomustensa henkilöiden ongelmiksi. Yleensä esikoiskokoelman tekijän otteissa useimmiten havaitsee aloittelevalle luonteenomaista tapausten perättäistä luettelointia, attribuuttien väsyttävää liikakäyttöä ym. tyylivajavuutta. Vikströmin kirjaa lukiessa tuntee, että se on kirjoitettu määrätietoisen varmasti ja tyylieheästi. Monisanaisuutta, "sanailua" silti tapaa, varsinkin kokoelman ensimmäisissä jutuissa, ja siihen tekijän lieneekin syytä kiinnittää huomiota. Esikoisteoksessaan tekijä on todellakin pysynyt hyvin urbaanisena, kuten saatesanoissakin korostetaan - maalaiselämästä on vain muutama kuva ja nekin etupäässä maalla satunnaisesti lomailevien kaupunkilaisten näkökulmasta kuvattuna.

Niminovellissa kaupunkilaisperhe on lähtenyt sukuloimaan kesäiselle maaseudulle. Käydään siinä muun ohessa kalaretkelläkin, mutta ei kalan saanti tai edes retken selostus ole tekijälle tärkeätä. Kertomus luo yhdessäolon tunnelmaa, haikeuttakin. Ja juuri tuollaisessa välittömyydessä on sen arvo. Muuten Ahinkosken tarina on eräs ensimmäisiä tekijänsä aikaansaannoksia, se on ilmestynyt venäjännöksenäkin.

Nukke taas istuu kertomuksensa sohvannurkassa kuin nukke - se on novellin päähenkilön kaunis menneisyys, hänen rakkautensa, lapsensa ja nykyinen elämänsä... Kertomuksen päähenkilö ei palvo kiintymyksen kohdetta, ei siitä ole tullut hänen kotijumalansa - hän antaa vain sen olla. Mutta tuo puolen Euroopan halki kuljetettu ja kotona vaalittu esine panee muistamaan kaikenlaista, ja ilman sitä ei novellia olisi.

Mieleen ei kuitenkaan tule katkeruutta (vaikka puhutaan sodastakin), ei edes kademieltä eikä vihaa. Kuva on maalattu hyvin naisellisesti, omaperäisen kauniisti. Tarkoitus ei ole ollut ruveta ratkomaan kohtaloita, ei syyttämään mutta ei myöskään rakentamaan ihannetta. Niin: ei tarvitse tulla sellaiseksi kuin Ilona, mutta hyvä olisi meidän muistaa, että sellaisiakin ihmisiä ja ihmiskohtaloita on rinnallamme; tai on ollut.

Novellissa Väsynyt sukellusvene sen yksinäishahmo, sankari, on voimakkaasti eletty. Mutta tekijää itseään lienee ruvennut vaivaamaan luomansa asetelma (ts. yksinäisyys tekee sankarista pelottavan jumaluuden) ja siksi hän tuo mukaan hiihtomatkan kuvauksen, joka sopivasti pehmentää, lievittää tämän novellin henkilön alkuyksinäisyyttä. Hänellä olisi tilaisuus tehdä pahaa paljastamalla ystävättärensä miehen uskottomuus. Mutta tämä jumaluus, Dona, on liian ylpeä, liian suuri ja liian puhdas alentuakseen sellaiseen "maalliseen mitättömyyteen".

Poppelilunta on ehkä kokoelman parhaiten tehty novelli. Kaksi sisäistä maailmaa, miehen ja naisen, molempien tuska mutta myös ilo ja täyteläisyys pakottavat tekijän psykologisen novellin alueelle. Kumpikin yksilön sielunelämän kuvaus on sinänsä erillinen kertomus. Kuitenkin näitä "kahta kertomusta" olisi turha yrittää erottaa: toinen tarvitsee toistaan. Miehen kertomus on tosin vankemmin kuvattu, tekijä oikeastaan onkin kuin tämän puolella. Kerronnan juoni on rakennettu hyvin, lukija pysyy koko ajan jännityksessä. Kuulakas, täysipainoinen novelli.

Sitten on vuorossa Syksyinen romanssi. Se on tavanomainen ja ennenkin käytetty juttu nuorista, jossa tekijä menee ehkä tarpeettoman syvälle "nuorisotieteeseen". Tämän novellin alun katkeruuden voisi ihan hyvin kertoa kahdella tai kolmella lauseella. Jutun pyöräytys on näppärä: maaseudulta tullut tyttö ja Ukrainasta asti oleva poika epäonnistuvat yliopistotutkinnoissa. Molemmat hakeutuvat työhön ja tutustuvat sattumoisin keskenään, ja "ovat sitten toinen toiselleen ne ainoat oikeat".

Syksyisessä romanssissa on sentään paljon hyviä aineksia: tahatonta pikku petkutusta, tunnetta (valitettavasti myös tunteilua), naiivia luottamusta ja sen "hyvällä palkitsemista". Erikoisesti jää mieleen novellin ikääntynyt Elma-täti, jonka tarinaa tekijä ei silti ole katsonut tarpeelliseksi tuoda tässä yhteydessä esiin.

Ahinkosken tarinoiden novelliosan päättää kertomus Tuulen kertomaa, täysipainoinen ja hyvä saavutus sekin. Vanhempi tämän teoksen Olaveista kertoo metsän puista, jonka nuorempi ymmärtää vasta vuosien kuluttua...

Valikoima päättyy sarjaan juttuja yhteisellä nimellä Pilkkeitä. Nämäkin jutut ovat hyvin monisäikeisiä, usein huumorilla mutta myös tragismilla sävytettyjä. Pilkkeiden aiheet ovat useasti varsin kantavia...

Lopuksi todettakoon, että kokoelma Ahinkosken tarina kokonaisuudessaan on varsin monipuolinen ja kiitettävä luova yritys. Toivotaan sille menestyksellistä jatkoa.

Tähän kirjaan sisältyviä kertomuksia on eri vuosina julkaistu myös venäjän ja eestin kielellä. Kirjan ilmestymisestä kuluneina vuosina tekijä on saanut lukijoiltaan kirjeitä ja lausuntoja. Yksi sellainen, niitä viimeisimpiä, on tullut Punalipun toimitukseen Sortavalasta Martta Kinnuselta. Hän kirjoittaa mm. : "Toveri Terttu Vikström. Kiitos niistä miellyttävistä lukutuokiosta, joita vietin kirjanne Ahinkosken tarina seurassa. Näihin kiitoksiin yhtyy moni täällä Sortavalassa, mm. eläkeläistoverini Hanna Pohjaranta. Tyylinne on helposti mieleen painuvaa, sen ymmärtää hyvin, eikä ole tarpeen kertailla lauseita saadakseen selvän sanomasta. Toivomme teille menevän työn parissa onnea ja että piakkoin ilahdutatte lukijoitamme uudella teoksellanne. Olen lähettänyt kirjalle usealle tuttavalleni Suomeen ja saanut jo vastauksia, että kirja on hyväsisältöinen ja halutaan lisää samaan tyyliin kirjoitettua. Älköön kynänne levätkö, vaan antakaa meille lisää lukemista."

www.locallit.net