www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kansan elämän kuvaaja
Nikolai Jaakkolan syntymän 70-vuotispäiväksi
Jaakko Rugojev
Punalippu 4/1975, 91–97

Oli menossa vuoden 1929 kevättalvi. Opiskelin silloin Kostamuksen alkeiskoulussa. Pienessä kotikylässäni Suojärvellä ei ollut edes omaa koulua. Arkipäivät asuin oppilasasuntolassa, lauantai-iltoina tulin kotiin. Siinä sunnuntaina keväinen aurinko paistoi kirkkaasti. Pojat kutsuivat minua laskemaan mäkeä. Mutta kotiimme oli jollain ilmeen tavalla eksynyt upouusi kuvitettu aikakauslehti, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt. Sen nimi oli Punakantele. Ryhdyttyäni selailemaan sitä unohdin heti äskeiset aikomukseni mennä mäkeen.

Punakanteleessa oli julkaistu Nikolai Jaakkolan kertomus Ken enskertaa tulin Piiterih. Se oli kirjoitettu tutulla Uhtuan murteella. Pakina sisältö tuntui sitä ihmeellisemmältä kun kertoja itse osoittautui olevan tavallinen karjalainen priha Kivijärveltä. Minusta sellainen mahdollisuus - osata kirjoittaa ja tulla kirjaan präntätyksi - tuntui silloin aivan tavoittamattomalta, miltei uskomattomalta. Mutta kerronnan välittömyys ja kirjoituksen alkuun sijoitettu Jaakkolan valokuva vakuuttivat tapauksen todenperäisyydestä. Ja siksipä se kaukainen sunnuntai ja Punakanteleen ensimmäinen numero syöpyivätkin iäksi mieleeni.

Itsensä tekijän tapasin vasta monia vuosia myöhemmin. Vuonna 1936 Petroskoin opettajakorkeakoulun oppilaaksi hakeutuessani jouduin historian pääsytutkinnoilla odottamatta nokikkain ankarannäköisen mustapintaisen lehtorin kanssa. Hän oli Nikolai Jaakkola. Hermostelin kovasti, sillä olin kuullut paljon tästä etevästä dialektisen materialismin opettajasta, joka kuulemma luennoi aina ulkomuistista ja oli kovin vaativa mies. Opettaja lienee arvannut sieluntilani ja hymähti suopeasti. Se kaiketi auttoikin minua menestyksellisesti läpäisemään tutkinnon.

Valitettavasti emme saaneet kovinkaan kauan kuunnella Nikolai Jaakkolan luentoja. Hän joutui siirtymään toiseen työhön. Siksipä silloinen tuttavuutemme jäikin verrattain pintapuoliseksi, eikä ikäerommekaan ollut omiaan lähentämään meitä. Mutta mielenkiinto tätä koloriittista opettajahahmoa kohtaan ei sammunut. Niihin aikoihin olin jo itsekin saanut julkisuuteen ensimmäiset runoni ja kertomukseni. Opettajakorkeakoulussa opiskeli useita kirjallisuutta harrastavia tovereita (Veikko Ervasti, Nikolai Laine, Viktor Valjakka, Eino Haltsonen ym.), joiden kanssa jouduimme kosketuksiin L. Heloon, S. Kankaanpäähän, T. Väätäiseen, E. Parrakseen, Iivo Nikutjeviin ym. silloisiin Karjalan kirjailijoihin. Jonkun verran saimme kuunnella myös Urho Ruhasen luentoja. Keskikoulussa olimme tähän asti opiskelleet kirjallisuutta hänen laatimiensa lukemistojen pohjalta.

Valmistuessamme tuleviksi kirjallisuuden opettajiksi meitä jo silloin kiinnostivat luonnollisesti myös Karjalan neuvostokirjallisuuden alkuvaiheet ja ne henkilöt, jotka olivat olleet aikoinaan virittämässä kirjallisen toiminnan ahjoa tasavallassamme. Nikolai Jaakkolan nimi liittyi erottamattomasti näihin alkuvaiheisiin. Eikä ole mikään sattuma, että kaikista vastatuulista ja vastoinkäymisistä huolimatta tämä nimi vakiintui sitten Karjalan kirjallisuudessa. Ilman Jaakkolan teoksia Karjalan kansallinen kirjallisuus olisi paljoa vailla. Kysymys on ennen kaikkea hänen eepillisestä romaanisarjastaan Pirttijärven rantamilla.

Suuret taideteokset perustuvat aina kansan elämään. Niiden syntymisen eräänä olennaisena edellytyksenä on myös taiteilijan omakohtainen kypsyys, hänen elämänkokemuksensa ja elämänviisautensa. Nikolai Jaakkolan oma elämä oli erottamaton osanen kansan elämää. Jaakkolan kotikylä Kivijärvi sijaitsi muutaman kilometrin päässä Kalevalan runojen kehdosta - Latvajärveltä, missä Arhippa Perttuni oli laulanut Lönnrotille Kalevalan parhaat laulut ja missä hänen poikansa "Arhippaini Miihkali pyöritti jauhinkiveä", kirjailijan omia sanoja käyttäen.

Varhaisessa lapsuudessa Jaakkola joutui näkemään ja kokemaan rahvaan arkisia huolia, riemuitsemaan yhdessä kasvukumppaniensa kanssa vaatimattomissa bessotoissa suvisina pruasniekkoina. Kivijärven pirteissä hän kuuli ensimmäisen kerran kiehtovan kauniita kalevalaisia säkeitä, siellä kerrottiin hänelle myös Tuiju-Matin traaginen tarina. Rajakylässä 13-vuotisena poikasena hän näki, kuinka vierasmaalaiset valloittajat saapuivat repimään jo niinkin puutteessa ja ahdingossa kamppailevan rahvaan elämän.

Jaakkola joutui olemaan myös maanmiestensä urheuden silminnäkijänä, kun nämä ase kädessä puolustivat oikeutta elämään omalla maallaan. Sieltä hänet, tiedonjanoisen nuorukaisen, vasta vakiintuneet neuvostoelimet lähettivät "suureen maailmaan" - Petroskoihin Karjalan ensimmäisille kansallisille opettajakursseille. Eikä ole mikään ihme, jos jo niinkin varhain kuin v. 1920 Karjalan kommuuni -lehti julkaisi silloisen opettajakurssilaisen Jaakkolan ensimmäisen kirjoituksen Karjalaisen rahvaan oloista ennen ja nyt. Hänen kirjalliset lahjansa heräsivät ja nuoruudesta huolimatta hänellä olisi ollut mistä kirjoittaa. Sitten hän, vastaleivottuna opettajana, palasi kotiseudulleen kantaen repussaan salojen halki ja soiden yli ensimmäisiä Karjalan kansallisia neuvostokouluja varten julkaistuja oppikirjoja. Kaukaisen rajakylän koulun uusi ja ensimmäinen neuvostoaikainen oppivuosi oli juuri alkanut, kun rajantakaiset valloittajat hyökkäsivät taas Karjalaan. Silloin monta nuorta neuvosto-opettajaa murhattiin, heidän joukossaan Jaakkolan kanssa yhtä aikaa opiskellut ja Pistojärevlle opettajaksi lähetetty Aino Pelkonen. Lehtiin ilmestyi myös tieto siitä, että myös Jaakkola on murhattu. Mutta hän kuitenkin onnistui pääsemään bandiittien kynsistä. Kun Toivo Antikaisen suksijoukko oli ajanut valloittajat Kalevalan maaperältä, Nikolai Jaakkola ryhtyi taas intomielisesti valistustyöhön.

Jalmari Virtanen järjesti vuonna 1922 Karjalan kommuuni -lehden toimituksen yhteyteen tasavallan ensimmäisen suomenkielisen kirjallisuuskerhon. Se lienee ollut innoittavana esimerkkinä Uhtuan nuorille kynäilijöille. Näet samana vuonna sielläkin perustettiin kirjallisuuskerho, jota Talonpoikaisnuorisokoulun johtaja Arvi Nummi (A. Pakarinen) ryhtyi ohjaamaan. Silloisista kerhon jäsenistä Nikolai Jaakkola ja Iivo Nikutjev lienevät niitä ensimmäisiä karjalaisia poikia, jotka myöhemmin menestyivät parhaiten kirjallisuuden saralla.

Vuonna 1923 Jaakkola matkustaa sitten "enskerran Piiterih". Neljättä vuotta kestänyt opiskelu Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisessa yliopistossa avartaa hänen maailmannäkemystään, varustaa hänet vahvoilla tiedoilla. Opiskeluvuosinaan hän lukee paljon, toimii välillä nuorisoliiton piirikomitean sihteerinä Inkerissä ja toimittaa vuoden päivät Leningradissa ilmestyvää suomenkielistä nuorisoliittolehteä Nuori kaarti. Siihen aikaan oli tapana lähettää nuoria intelligenttejä "proletarisoitumaan", ja Jaakkolakin työskentelee jonkin aikaa Elektrosila-tehtaalla sorvarina.

Palattuaan Karjalaan hän on ensin puoluetyössä Onegan tehtaalla. Sitten alkaa kuusi vuotta kestänyt menestyksellinen opettajatoiminta. Ylioppilaiden keskuudessa hänen suosionsa oli jakamaton. Hänet tunnetaan paitsi etevänä luennoitsijana myös monien teoreettisten artikkelien tekijänä sekä kirjallisuuden arvostelijana. Hänen kirjoituksensa olivat ajankohtaisia, monet niistä herättivät vilkasta väittelyä ja keskustelua. Niinä vuosina Jaakkola, eräs tasavaltamme kirjailijajärjestön perustajista ja johtohenkilöistä, tekee voimaperäistä organisoivaa ja aatteellista työtä kirjallisuus- ja taiderintamalla.

30-luvun loppuvuosina Jaakkolasta tuli tehtaan työläinen ja paluu aktiiviseen kirjalliseen toimintaan kävi mahdolliseksi vasta vuonna 1940. Hän toimittaa poliittista kirjallisuutta Karjalan kustannusliikkeessä, harkitsee jälleen omien kirjallis-taiteellisten töiden toteuttamista. Mutta syttynyt sota siirtää kirjalliset suunnitelmat tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Kutsuntaiässä olevat miehet matkustavat rintamalle. Jaakkola palaa tehtaalle täyttääkseen nuorempien tyhjentyneen paikan. Kohta hänkin liittyy nostoväkeen ja osallistuu taisteluretkiin, mm. Suojärven suunnalla. Karhumäen edustalla käydyissä puolustustaisteluissa Jaakkola haavoittuu vaikeasti. Vertavuotavan hangessa makaavan liikuntakyvyttömän miehen reisiluu oli poikki ja molemmat jalkaterät paleltuivat tunnottomiksi, ja hän joutuu sotavangiksi. Kolme kärsimysten vuotta vihollisen vankiloissa ja keskitysleireillä - nälkää, kylmää, epäinhimillistä kohtelua.

Ihmisen pitää olla sisäisesti karaistunut, aatteellisesti luja säilyttääkseen tällaisten koettelemusten aikana henkisen reippautensa ja uskonsa. Jaakkola oli yksi tällaisista tuhansista. Mikään ei saanut häntä masentumaan. Hän valoi taisteluhenkeä tovereihinsa, innoitti heitä - lujalla aatteellisuudellaan, miehuudellaan, tiedoillaan, uskollaan neuvostokansan voittoon. Siitä puhuvat kaikki ne, jotka joutuivat silloin kosketuksiin Jaakkolan kanssa. Perhe ja läheisimmät olivat saneet viesti Jaakkolan kuolemasta. Sitä liikuttavampaa, unohtumattomampaa oli tapaamisen hetki sodan jälkeen.

Kohtalokkaina ja raskaina vuosina oli tullut paljon ajateltua omasta elämästä, oman kansan vaiheista ja kohtaloista. Jo kauan sitten oli kypsynyt päätös omistautua koko loppuiäksi kirjalliselle toiminnalle, kertoa eletystä ja nähdystä. Aikalaisille ja tuleville sukupolville.

Vuoden 1947 Punalipun neljännessä ja viidennessä niteessä julkaistaan Jaakkolan ensimmäinen laajempi teos Iira. Se on kertoelma karjalaisen partisaanitytön vaikeasta kohtalosta. Tietysti nyt, lähes 30 vuoden kuluttua kertoelman ilmestymisestä, on helppo huomata, ettei sen taiteellinen taso ole rinnastettavissa Jaakkolan myöhäisempiin teoksiin. Mutta silloin se oli tavallaan poikkeuksellinen uutuus sodanjälkeisessä kirjallisuudessamme.

Kirjailija ei tyytynyt teoksessaan silloiseen tavanmukaiseen helppoon ratkaisuun, elämäntotuuden siloitteluun. Tässä pienoisromaanissa kerrotaan, kuinka nuori karjalainen tyttö, intomielinen neuvostopatriootti lähtee sodan alettua linnoitustöihin. Myöhemmin Iiran tie kulkeutuu sissisotaan. Sota on sotaa. Mutta sotkaan ei voinut tehdä hallaa rakkaudelle. Iiralla on lemmitty, myöskin sissisoturi, Iira kantaa jo kohdussaan hänen lastaan. Rakastettu kaatuu, Iira joutuu vangiksi, lapsi syntyy vankileirillä. Nuoren äidin on taisteltava sekä oma että lapsen elämän puolesta, ja siinä hän tekee kaiken voitavansa.

Kirjailija ratkaisee monet moraaliset seikat inhimillisyyden ja elämän jatkuvuuden lakien mukaisesti. Se taas ei sopeutunut silloisessa kirjallisuusarvostelussa vallinneen suoraviivaisuuden ja helppojen ratkaisujen henkeen. Jaakkola teosta arvosteltiin melko ankarasti. Niin ankarasti, että olisi voinut luulla: kirjailija säikähtää, kieltäytyy ajattelutavastaan, totuuden etsinnästään ja ryhtyy kirjoittamaan sen ajan tusinatyyliin. Mutta Jaakkola ei säikähtänyt.

Seuraavana vuonna hän kirjoitti kuvauksen Ruispellolla. Siinä on kerrottu miten finanssiministeriön työntekijät kävivät auttamassa kolhoosilaisia heinänniitossa ja sadonkorjuussa. Kuvaus on hengeltään valoisa, tulevaisuudennäkymiä aukova. Mutta samalla kirjailija ei sulje silmiään kehitystä häiritseviltä epäkohdilta. Ja jälleen eräillä kirjallisuusarvostelijoilla oli "aihetta" tarttua Jaakkolan niskavilloihin. He kysyivät tekopyhästi: Kuinka voi ahkera kolhoosilaisnainen Malanja lähteä kiireimpänä työaikana kaupunkiin? Arvostelijoille ei riittänyt Malanjan vastaus: "Lapsille ostin jalkineita ja vaatteita. Koska alkaa koulu. Pitäisikö minun lähettää heidän paljaana kouluun?"

Arvostelijoita ei voinut vakuuttaa kirjailijankaan selitys, että Malanja olisi mieluummin tehnyt päivätyönsä rehellisesti, jos paikkakunnan kauppajärjestöt olisivat olleet tehtäviensä tasolla.

Sellaista sattui senaikaisessa kirjallisuusarvostelussa, se oli primitiiviä, elämäntotuudesta piittaamatonta. Ken alistui sen vaatimuksiin, hän menetti monta kallista vuotta kykenemättä luomaan mitään pysyvää, tosi taiteellista ja aatteellista.

On mahdotonta ahtaa elämä valmiiseen muottiin. Elämässä joskus itketään silloin kun pitäisi nauraa, tai päinvastoin. Elämässä joskus tahtomatta singotaan kovia sanoja lähimmäiselle, vaikka sisimmässä halutaan tuoda ilmi rakkauden tunnustus. Eipä silti, elämää voidaan kyllä kuvata ennakolta piirretynkin kaavan mukaan. Mutta sillä tavalla kirjoitetut teokset jäävät useimmiten lyhytikäisiksi.

Veikko Ervastin kuoleman jälkeen Jaakkola kirjoittaa artikkelin Runoilijan muistolle. Se oli kaunis kunnianteko edesmenneelle runoilijalle. Toista sen tyhjentävämpää, sen henkevämpää ja asiallisempaa läpileikkausta lahjakkaan runoilijan Veikko Ervastin elämästä ja tuotannosta ei ollut eikä ole yhäkään kirjoitettu.

Mutta vielä voimakkaampi oli Lea Helon tuotannolle omistettu kirjoitus. Asiallisella, selvällä, kuvaannollisella todistusvoimallaan se pani matalaksi ne pahansuopaiset vulgääriset sepustukset, joita kaikenkarvaiset mustamaalaajat olivat kirjoitelleet Helosta 30-luvun lopulla ja vielä sodankin jälkeen. Ja nytkään he eivät halunneet laskea aseitaan. Kun he eivät löytäneet mitään mutta järjellistä ja todistusvoimaista moitetta, niin he alkoivat syyttää Jaakkolaa sellaisesta "rikoksesta" kun L. Helon runotuotannon rinnastamisesta parhaan neuvostorunouden valtaväylään.

Nämä kaksi Jaakkolan kirjoitusta olivat laadullisesti aivan uutta Karjalan silloisessa kirjallisuusarvostelussa. Niissä heijastui rakentava, ymmärtäväinen ote tositaiteellisiin ilmiöihin. Ne kirjoitukset olivat periaatteellisia, todella puoluekantaisia.

Vuonna 1968 ilmestyi painosta Nikolai Jaakkolan Pirttijärven rantamilla -romaanisarjan neljäs, päättävä osa Selville vesille. Monilla kirjailijoilla on tapana merkitä teoksen loppuun sen kirjoittamisvuodet. Jaakkolan viimeisen teoksen lopussa niitä ei ole kirjailijan itsensä merkitseminä samoin kuin niitä ei ole edellistenkään osien lopussa, jotka ilmestyivät: Pirttijärven rantamilla 1949, Pirttijärven rantamilla ja muualla 1957, Ristiaallokossa 1963 ja Selville vesille 1968. Ensimmäisen ja neljännen osan ilmestymisväli on vähää vaille kaksikymmentä vuotta.

Vaikka Jaakkola kirjoitti tällä välin eräitä muitakin teoksia - näytelmiä, kertomuksia, novelleja, muistelmia (kaikkia ei ole vielä julkaistu) ja suuren joukon mielenkiintoisia katsauksia ja esseitä Karjalan kirjallisuudesta, niin siitä huolimatta voidaan sanoa, että Pirttijärvi-sarja muodostaa Nikolai Jaakkolan elämäntyön.

On vaikea sanoa, milloin tekijä sai alkusysäyksen tämän suurteoksen luomiseen. Ehkä se kangasteli hänen mielessään jo silloin "kun enskerran tulin Piiterih", ehkä vuosia myöhemmin, kun Jaakkola tutki ja opetti nuorisolle filosofiaa syventyen samalla Karjalan kansan historiaan ja sen traagisiin vaiheisiin. Lopullisesti tuo ajatus lienee kypsynyt Jaakkolan viruessa suomalaisessa sotavankileirissä, jolloin hän antoi itselleen lupauksen: jos jään eloon, maksan velkani Karjalan kansalle. Kirjoitan kirjan sen kulkemasta taipaleesta, sen iloista ja murheista, kirjoitan valehtelematta, sellaisena kuin elämä todellisuudessa on ollut.

Näin hän jutteli silloin kun sotavankileiriltä kotiin palattuaan 1946 toi Punalippu-albumille ensimmäisen katkelman Huoti seuraavin selityksin: "Lukuja laajemman karjalaisaiheisen kertomuksen ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan aikaa ennen maailmansotaa".

Tämä oli ikään kuin lupaus, joka sitten toteutui Pirttijärven rantamilla kirjan muodossa parisen vuotta myöhemmin. Mutta Jaakkola toteutti lupauksensa moninkertaisesti. Pirttijärvi-sarja kokonaisuudessaan on erinomainen runollinen tietokirja pohjoiskarjalaisten historiasta, elämäntavoista ja luonnosta. Siinä on näytetty miten "suuren maailman" tapahtumat saivat aikaan murroksen rajakarjalaisissa peräkylissä "jumalan selän takana" ja miten pohjois-Karjalan talonpojisto kypsyi vähitellen puolustamaan omia elämänetujaan.

Nikolai Jaakkolan eepillisen romaanin toiminta tapahtuu ajassa avarasti ja samalla laajalla liikkuma-alalla. Ensi kerran siinä oli Karjalan kirjallisuudessa päästy aidosti ja uskottavasti metsäkylän miljöön rajoittuneisuudesta. Tekijä on rohkeasti tuonut esille lukuisia hahmoja molemmin puolin vedenjakajaa talonpojasta kylänyrkkiin, palvelijasta herraan, moukasta aateliseen, jumalankieltäjästä Solovetsin munkkiin, vastavallankumouksellisesta lannistumattomaan kumousmieheen.

Karjalan taide- ja kirjallisuuspäivien aikana (1959) Moskovassa käydyssä keskustelussa Gennadi Fisch mm. sanoi, että neuvostokirjallisuuden kartalla oli aikoinaan paljon valkoisia täpliä ja niitä on yhä vieläkin. Jaakkolan teos Vedenjakajalla (Vodorazdel - Pirttijärvi-sarjan venäjänkielinen nimi) on poistanut tältä kartalta Karjalan kansan historiaa himmentäneen huomattavan suuren täplän.

Niin se on. Sillä Karjalan kansan historiallisia vaiheita yleistävästi valoittavia kaunokirjallisia teoksia sodan edellisessä kirjallisuudessamme ei juuri tunnettu. Asiaa koskevissa teoksissa ei ylipäänsä ole jaksettu kohota erinäisten yksityistapahtumien irrallisen kuvaamisen yläpuolelle.

Eepillisessä romaanisarjassaan Jaakkola on onnistunut paneutumaan syvälle kansan elämään. Vaikka sinä kuvattu ajankohta käsittääkin sinänsä vain vajaat kymmenkunta vuotta, lukija saa tietää melko etäältä Pirttijärven eläjien esihistoriaa. Vuosikymmenestä toiseen tasaisesti kulunut aika ei ollut tuonut huomattavampia muutoksia tämän korpiperukan asujain elämään. Samaa loputonta raadantaa. Samaa pelkoa ja tietämättömyyttä. Milloin tulee hallavuosi, milloin karhu raatelee talon ainoan lehmän, milloin virkavalta tahtoo miehen sotaväkeen. Täällä ei ollut sanottavia upporikkaita, mutta silti jokaisessa pienessä Pirttijärvessä oli oma kylänyrkkinsä, joka piti huolen vähävoimaisempien naapuriensa kynimisestä.

Sitten tulee uusia tuulahduksia. Äärettömät luonnonrikkaudet alkavat viekoitella tänne rajantakaisia naapureita. Maailmansotaa seurannut Lokakuun vallankumous kärjistää luokkasuhteita. Elämä opettaa kovakouraisesti Pirttijärvenkin pieneläjille, mihin leiriin heidän on kuuluminen. Aatteet, ihmiset, maailmankatsomukset ja valtiojärjestelmät lyövät vastakkain. Pulikka-Poavilan ja hänen maanmiestensä on selviydyttävä tästä ristiaallokosta. Siitä vaikeasta, sekavasta ajankohdasta kertookin Jaakkola romaanissaan. Kertoo totisesti, kiirehtimättä, kaihtamatta totuutta silloinkaan, kun sisimmässään ehkä olisi toivonut asiain tapahtuneen toisin. Sarjan päähenkilöt elävät sitä samaa elämää, jonka vaiheet itse kirjailija on joko läpikohtaisin tutkinut tai itse ollut niiden välittömänä silminnäkijänä ja tapausten todistajana. Siksi hänen kerrontansa on uskottavaa ja luonnollista.

Jaakkolan henkilöt puhuvat värikästä kieltä, juuri sellaista kuin Latvajärven perukoilla; heidän edesottamuksensa saattavat olla joskus naiiveja, mutta ne ovat perusteltuja. Romaanin toiminnallisen yleissävyn kumminkin määrää kansan luontainen viisas ajattelutapa. Ihmisten arkiset ongelmat, heidän huolensa ja hätänsä ovat valppaine silmin nähtyjä, tarkkaan kuultuja, visusti mieleen painettuja. Jaakkolan kirjoista et löydä "työttömiä" henkilöitä, kaikilla heillä on luonnolliset olonsa, menonsa ja tulonsa. Samoin teoksen kyläkuvaukset ovat aitoja. Asumuksia ympäröivä luonto henkii milloin suvisen lempeästi, milloin pamahtelee paukkuva pakkasen kynsissä.

Pirttijärven rantamilla -sarja on meille kaikille kallis ja uskottava tietokirja isiemme ja äitiemme elämästä. Romaanisarjallaan Nikolai Jaakkola on kohonnut taiteellisen kypsyneisyyteen sanan varsinaisessa merkityksessä.

Nikolai Jaakkola luova työ ei rajoittunut ainoastaan kirjoituksessamme lueteltuihin teoksiin. Sodanjälkeisinä vuosina hän kaiken muun työnsä ohella suomensi useita Venäjän klassillisen ja neuvostokirjallisuuden merkkiteoksia, kuten M. Gorkin Foma Godejevin, N. Tšernyševskin Mitä tehdä, N. Birjukovin Lokin, V. Tšehovin Villitsijät ym. Hän osallistui aktiivisesti kirjallisuusrientoihimme. Hänen mielipiteitään kuunneltiin aina suurella kiinnostuksella. Huomattavan panoksen Jaakkola antoi nuoren kirjailijapolven kasvattamisessa. Ja vanhemmatkin kirjailijat saivat häneltä varteenotettavia neuvoja.

Meille, kirjailijatovereilleen, Jaakkola oli hyvänä esimerkkinä uskollisuudellaan elämäntyölleen, kutsumukselleen, vakaumukselleen. Me tiesimme, että Jaakkola puhuu aina niin kuin ajattelee, vilpittömästi. Hän ei alentunut koskaan tavoittelemaan hetkellistä suosiota. Siksi hänen oli joskus käsikirjoitustensa käsittelytilaisuuksissa vaikea luopua heti katsantokannastaan (hänelle se oli aina syvällisen pohdiskelun tulos), silloinkin kun toverit saattoivat olla ihan oikeassa. Näiden keskustelujen ja väittelyjen jälkeen Nikolai paneutui taas ajattelemaan. Ja jos sitten korjasi teostaan, niin se oli perustellun harkinnan tulos.

Jaakkola oli toverillinen ja avulias kanssaihmisenä. Me kaikki tunsimme hänet erittäin vaatimattomana ja pyyteettömänä. Ja siksi älköön lukijakaan käsittäkö väärin, kun rohkenen tähän lainata erään välittömän keskustelun aikana Nikolailta kuulemani sanat:
- Mie alan olla jo vanha mies. Minulla ei ole mitään valittamista. Minulla on hyvä, kultainen perhe, lastenlapset, ja Helmi. Da-a… Helmi. Se on oikea kommunisti. Tiedätkös kuinka hän minua rakastaa. Sitä ei voi sanoin kertoa. Vanhuuden päivillä ja mikä rakkaus! Tänäänkin aamulla. Kävivät basaarilla, ostivat pienen pöydän. Se on hänelle itselleen syntymäpäivälahjaksi. Mie tulen, katson. Pöydällä on viinipullo. Ja kirje. Da-a… Mie kun näin sen, heti kyyneliin. Se Helmi… Se pitää minua hyvänä kommunistina… Niin, se kirje. Katsohan: "Me lähdimme. Sinä kuori perunat. Palkkio on pöydällä"… Sinä Jaakko, et käsitä, sinä olet vielä nuori, mitä se on rakkaus minun iässäni. Da-a… Minä kuorin perunat. Sitten otin käteeni kirjan Ristiaallokossa, ja aloin ihmetellä kuka on voinut kirjoittaa sellaisen kirjan! Toistamattoman kirjan… Miten mie vain osasin! Kuinka monta liikuttavaa kohtausta siinä onkaan. Polun vieressä oleva kivikasakin voi kertoa kansan kohtalosta. Karjalan kansasta. Kunpa jaksaisin kirjoittaa vielä neljännen osan. Sitä ei kirjoita kukaan muu. Ja vielä omaelämäkerran. Se on myös Karjalan kansan historiaa. Minun pitää elää vielä 30 vuotta! Ja viettää kultahäät Helmin kanssa… Ja sitten kun minä kuolen, niin lastenlapseni sanovat: Dieduška (vaari) oli hyvä mies. Hän kirjoitti totta Karjalan kansasta. Teki hyvän palveluksen kansalleen. Niin sanovat. Da-a...

Nikolai Jaakkola ehti kirjoittaa loppuun suurteoksensa neljännenkin osan, Selville vesille. Kukaan toinen ei olisi pystynytkään sitä kirjoittamaan sellaiseksi. Mutta omaelämäkertaan pohjautuva teos jäi kirjoittamatta - kirja elämästä, ajasta ja ihmisistä. Harvinaisen omaperäisenä ajattelijana, totuudenjulistajana, kansantuntijana, hyvät ja pahat kokeneena persoonana Nikolai Jaakkola olisi varmasti luonut toisen Pirttijärven rantamilla arvoisen teoksen.

Eikä ainoastaan Nikolai Jaakkolan omat lastenlapset, vaan kaikkien meidän lastenlapsemme sanovat: Dieduškan Jaakkola oli hyvä mies. Hän teki suuren palveluksen kansallemme.

14. huhtikuuta 1975 tulee kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta Nikolai Jaakkolan syntymästä. Mielestäni hänen muistonsa ansaitsisi minkä tahansa niistä tunnustuksen osoittimista, millä yleensä meillä Neuvostomaassa palkitaan suurien kulttuuripersoonallisuuksien elämäntyö. Mutta yhdestä asiasta olen varma: Jaakkolan muisto on jo saanut suurimman mahdollisen tunnustuksen, jota taiteilijalle voi toivoa - se on hänen kansansa jakamaton tunnustus.

Jaakolasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan on kirjoitettu paljon sekä meillä että rajojen takana. On kirjoitettu ja yhä tullaan kirjoittamaan. Mutta nyt en haluaisi enää korostaa Jaakkolan merkittävyyttä lainaamalla jonkin sopivan kohdan ammattitutkijan tieteellisestä teoksesta. Mieluummin lainaan muutaman rivin Nikolai Jaakkolan ammoisen koulutoverin (Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston ajoilta), suomalaisen kommunistin ja pitkäaikaisen kansanedustajan Elli Stenbergin kirjeestä:
- Nikolai Jaakkola oli älykäs ja aito luonnonlapsi, avoin ja luonnollinen kaikille. Hän oli ennen kaikkea nuorisoliittolainen, josta aatteellinen into ja tiedonhalu pursuivat ulos. Hän oli sanavalmis ja rohkea käymään käsiksi vaikeimpaankin tehtävään. Teoreettisesti vaikeimmat tehtävät olivat hänestä aina mieluisimpia. Hänestä olisi luullut kehittyvän poliittisen työntekijän tai opettajan, jota hän koulun päätyttyä ensin olikin hyvällä menestyksellä. Mutta oli onnellista suomenkieliselle kirjallisuudelle, että hän joutui valitsemaan työkalukseen kynän. Hänen kirjansa, neliosainen Pirttijärvi-sarja, varsinkin sen ensimmäinen osa - josta eniten pidän - on sellainen helmi suomenkielisessä kirjallisuudessa, että niin aitoa kansanelämän kuvausta on luonut vain Aleksis Kivi. Sarjaa kokonaisuudessaan voi verrata mielestäni Väinö Linnan Pohjantähti sarjaan...

Paremmin ei kaivanne sanoa.

www.locallit.net