www.locallit.net | www.locallit.net/english

Ortjo
Jaakko Rugojev
Punalippu 7/1977, 94–99

Jokaisella meistä on omat muistikuvamme nuoruudesta, kulkemistamme taipaleista, eletystä ja koetusta. Nämä kuvat saattavat uinua vuosikausia jossain "muistin pohjimmilla" odottaen hetkeä, jolloin ne pulpahtavat mieleen voimakkaina ja tuoreina, ikään kuin juuri nähtyinä.

Eräs näistä mietteistä välähti minulle varhaiskevään auringon kilona ja Uhutjoen uomassa helisevänä jäähileenä, jota vellova virta painoi suistoa - Kuittijärvellä jömöttävän jään pankaa kohti. Terävät lohkareet veistivät mennessään jyrkän rantaäprään kuvetta. Vanhan kalmiston ikäkuusien paljastuneita eläviä juuria roikkui avuttomina säälimättömän ja ilkamoivan keväisen tulvan armoilla. Töyryn takaa kuului jalkojen töminää ruohottomalta, vielä routaiselta tantereelta.

Äprään reunalle ilmestyi rehvakka poikajoukko. Ensin pojat katselivat ohi kiitävää jäämursketta, heittivät sitten koululaukkunsa puiden juurille ja alkoivat heitellä kiviä heliseviin "plauneihin". Kun kivet ympärillä loppuivat, eräs pojista, harteikas ja harjakas punanaama, riuhtaisi päältään jo niinkin auki rehottavan takkinsa. Rotkottaen sitä ojennetussa kädessään hän huudahti:
- Ken ruohtiu uimaan? - Mäne sie… tuon jäijen sekah… joku epäili.
- Vain mie mänen.
- Ei taija riittyä sisuo.
- Miulako?
- Siula samasella, vaikka oletkin Jouhkolan jatko Haikolasta.

Siinä ei ehditty kauan epäillä "Jouhkolan jatkon" sisua kun poika oli jo riisunut vähäiset kuteensa. Kun jääsohjon tuli muutaman sylen levyinen rako, poika hyppäsi hyytävään veteen.
Löytyykö vielä toiniki mies tästä sakista? hän huudahti jäiden seasta jännityksestä jähmettyneille kavereilleen.
Toista halukasta ei löytynyt.
- Tule pois, ennen kuin töllyöt.
- Miun veret, kasto ei jähmety vähässä vilussa.
Poika viipyi vielä hetken vedessä vaikka sinertyneet huulet kertoivat kaikesta muusta kuin mukavasta olosta. Ylävirralta vyöryvä kiinteä jääsohjo käski hänet kapuamaan kiireesti rannalle. Leuat olivat lyödä loukkua, mutta ne pakotettiin pysymään kiinteästi paikoillaan. Ryysyt nopeasti päälle vain ja painiottelu lämpimiksi...

Tämä on eräs ensimmäisiä mieleeni jääneitä muisteluita Ortjosta. Piakkoin tiemme erkanivat. Tapasimme sen jälkeen vain silloin tällöin ohimennen.

Ja taas pilkahtaa pintaan varhaiskevään kuva. Karjalan opettajakorkeakoulun päästökkäät ovat opetuspraktiikalla Pyhäjärven ja Prääsän koluissa. Eräänä päivänä lumisohjoisela kylän raitilta kuului huudettavan nimeäni. Ortjohan sieltä tulla reuhotti. Mustan palttoon liepeet leuhottivat kahta puolta, pikkutakki oli myös auki, "kravatti" lennähtänyt yläviistoon olkapäälle, ja vastaani paistelivat sulassa sovussa prääsäläinen iltapäivän aurinko, Ortjon hymyilevät pyöreä punakka naamataulu ja hänen vitivalkoinen paitansa rinnus. Hän oli kuulemma jo opettaja. Alkeiskoulun opettaja Pyhäjärvellä. Eivätkä murheet mieltä painaneet...

Sodan aikana Haikolan kylästä tuli tuttu ja läheinen paikka monelle pohjoiskarjalaiselle partisaanille. Siellä sijaitsi myös meidän osastomme tukikohta. Saaren jykevissä pirteissä oli hyvä lepuutella raskaitten retkien aikana rasittuneita jäseniä, ja mustuneitten rantasaunojen löylyssä puutunut keho sain takaisin entisen vetreytensä.

Miltei jokaisen jyhkeän talon päätypuolelle oli peltoja raivatessa jätetty hyötykuusta. Nyt nämä korkeaksi kasvaneet puut kurottelivat latvoillaan taivaan tähtiä kohti, korkeammalle ajan tummentamien honkalinnojen viiloja.

Tiesin että tämä on Ortjon kotikylä, mutta ei ollut keneltä kysyä mikä näistä vanhoista rakennuksista oli hänen kotinsa. Sillä itse haikolalaiset olivat täältä kaukana, kuka evakossa, kuka sotapoluilla.

Kolmannen sotavuoden eräänä pilvisenä päivänä Ortjo sitten ilmestyi kotijärvensä rannalle upseerin puvussa, mutta ilman olkaimia, hivenen solakampana ja hieman vakavoituneempana. Hän oli näinä vuosina joutunut sukeltamaan - kuvaannollisesti sanottuna - useammankin kerran jäiseen veteen, oli ollut rivimiehenä, politrukin apulaisena, tiedustelukomppanian päällikkönä ja nyt hän oli "ruunun raakki" - käsivarsi läpi ammuttuna. Mutta miehellä oli huumori tallella ja hymy suupielessä ja tulevaisuuden näkymät niissäkin oloissa riittävän selvät ja valoisat. Tämän reilun kaverin läsnäolo tuntui aina piristävältä ja mielessäni olin varma että joutukoonpa hän polskimaan kuinka hyisessä vedessä tahansa, niin kyllä hän aina rannalle selviää. Mutta jos minulle silloin olisi joku sanonut:
- Huomio, tässä ollaan tekemisissä tulevan romaanikirjailijan Ortjo Stepanovin kanssa! - niin tuskinpa olisi empinyt vastatessani:
- Ei ikinä! Hänestä voi kehkeytyä tähtitieteilijä tai vaikkapa kosmetologian professori, mutta ei ikinä kirjailijaa...

Elämässä tapahtuu kumminkin usein odottamattomia käänteitä. Se tempaus, jolloin Ortjo Stepanov ryhtyi sepustelemaan ensimmäistä kertomukseksi tarkoitettua juttuaan lienee ollut häneltä kaikkein uhmamielisin kylmään veteen hyppy. Mutta kuinkapa uhkarohkealta olisikin näyttänyt, oli eteenpäin pyrittävät kun kerran uimaan oli lähdetty. Tuosta Ortjon hypystä on kulunut pitkälti kolmattakymmentä vuotta. Sinä aikana on kirjailijanimestä Ortjo Stepanov tullut lähes käsite, jota ei pyyhitä enää pois Karjalan kansallisen sanataiteen aikakirjoista.

Vuonna 1975 suuressa moskovalaisessa kustantamossa Sovremennik (Aikalainen) ilmestyi sadan tuhannen kappaleen painoksena romaani "Kotikunnan tarina". Teoksen alkusanat ovat tunnetun kirjallisuudentutkijan ja arvostelijan filologian tohtori Eino Karhun käsialaa.

Laaja yleisliittolainen lukijakunta sai näin ollen uuden mielenkiintoisen kaunokirjallisen teoksen, jonka on kirjoittanut pienen pohjois-karjalaisen Haikolan kylän kotikuusien huminassa syntynyt Jouhkon Kalaskan Vasken Oleksein Pekan Miihkalin Ortjo. Hyvän on pitänyt olla näitten puolipakanallisten uskomusten varjolla vaalittujen ja sukupolvien varjelemien kotikuusien huminan, että niiden sanoma saattoi syöpyä Ortjo-pojan mieleen niin syvälle että ne säilyivät siellä tuoreina ja alkuperäisinä halki vaikeitten vuosikymmenien pulpahtaakseen sitten joskus miehisen muistin ylimmälle orrelle ja pakottaakseen omistajan tarttumaan kynään, joka alussa totteli niin sanomattoman vastahakoisesti pitelijäänsä.

Karjalaisille lukijoille kyseinen romaani ei ollut kumminkaan mikään uutuus. "Kotikunnan tarina" näki päivänvalon ensimmäisen kerran Punalipun palstoilla jo vuonna 1968, vuoden kuluttua siitä otettiin suomenkielinen eripainos. Ja 1971 Karjala-kustantamo julkaisi romaanin venäjännöksen 15-tuhantisena painoksena. Samoihin kansiin oli sisällytetty myös "Koetus korpikylässä" pienoisromaanin venäjännös. Kääntäjät olivat Terttu Vikström ja Vladimir Mašin.

Seuraavina vuosina Ortjo Stepanov ehti kirjoittaa ja julkaista suomen kielellä romaanisarjan toisen osan "Sakun Jaakko, rahvaanmies". Rohkene puhua romaanisarjasta, vaikka itse tekijä ei ole käyttänytkään tällaista nimitystä jo ilmestyneistä ja tällä kertaa vielä kirjoitusvaiheessa olevista Kotikunnan tarinan henkilöpiiriin kuuluvista teoksistaan.

Me Ortjon työtoverit tiedämme, että kirjailija on saanut valmiiksi uuden romaaninsa Kuuma kesä. (Se julkaistaan tässä Punalipussa.) Lienen ollut tämän käsikirjoituksen ensimmäisiä lukijoita (huhtikuu 1976). Tässä teoksessa kerrotaan Sakun Jaakon ja hänen aikalaistensa perillisistä Isänmaallisen sodan ensimmäisinä kuukausina. Tapahtumat liikkuvat Korpiselän maisemissa kapteeni Katajan pataljoonan puolustusasemissa ja ajoittain kerronnassa siirrytään vihollisen miehittämään Haapalahden kylään, mistä eräät pataljoonan sotilaat ovat kotoisin. Kirja on lähinnä Karjalassa käytyjen taistelujen ja täällä koettujen ankarien elämysten tragiikkaa, osanen Karjalan kansan vaikeaa historiaa.

Haapalahden eläjien ja haapalahtelaisten rintamamiesten Sakun Jaakon Juhon (Remsujev) ja Prokon Maksiman Timon (Lesojev) kautta Ortjo Stepanovin uusin romaani liittyy eittämättömästi hänen Kotikunnan tarina -teosten sarjaan.

Tosin tämän Punalipussa nyt julkaistavan uuden romaanin tapahtumien ja Sakun Jaakon kolhoosi-tarinan välistä puuttuu ajallisesti ikään kuin vielä yksi sarjan osa (30-luvun loppuvuodet). Mutta voidaan täydellä syyllä olettaa ja odottaa että kirjailija palaa tähän ajankohtaan ja jättää maailmalle aidon kuvan raskaista murrosvuosista pohjois-karjalaisissa salokylissä. Voidaan kenties kysyä, mihin pohjautuu tällainen olettamukseni. Vastaan: Ortjo Stepanovin joskin vaikeaan, mutta johdonmukaiseen kirjailijakehitykseen.

Parisenkymmentä vuotta sitten, jolloin Ortjo asui vakituisesti Uhtualla, hänen työpöytänsä vierellä riippui suuri millimetripaperille piirustettu salaperäiseltä vaikuttava kaava. Se oli jaettu neliöihin ja suorakaiteisiin ja kaikissa noissa aitauksissa oli jotain kummallisia asialuetteloita, tapahtumasarjoja ja nimiä. Kun isännältä kysyttiin, mitä tarkoittavat nuo käsittämättömät piirustukset, niin hän vastasi aivan tosissaan, että siinä on Karjalan kansaa kuvaavan moniosaisen romaanin runkosuunnitelma. Monet pitivät Ortjon vastauksia omalaatuisen pilantekona, toiset taas kirjoituskiihkoon joutuneen ihmisen haihatteluna.

Jos nyt ollaan rehellisiä ihan loppuun asti, en minäkään ottanut silloin aivan täydestä ystäväni Ortjon suurenmoisia romaanisuunnitelmia, vaikka tunsikin hänet sinnikkääksi ja asettamaansa päämäärään luovimatta pyrkiväksi mieheksi.

Olipa miten tahansa, mutta tänään olemme jääväämättömän tosiasian edessä: silloin suunnitellusta romaanisarjasta kaksi osaa on jo ilmestynyt, "neljäs" osa on julkaisuvaiheessa. Ja mielessäni olen vakuutettu myös väliltä puuttuvan "kolmannen" osan ilmestymisestä aikanaan.

Ortjo Stepanovin romaanilla Kotikunnan tarina on merkittävä osuutensa Karjalan sodanjälkeisessä proosakirjallisuudessa. Ilmestyessään se oli miellyttävä yllätys monille niillekin, jotka tunsivat läheltä tekijän niin sanotun luovan työn laboratorion. Teos avasi lukijalla laajan ja totuudenmukaisen panoraaman pohjois-Karjalan kylistä neuvostovallan ensimmäisiä vuosikymmeninä näillä perukoilla. Kirjan sivuilla tapaamme kymmeniä mieleen jääviä värikkäitä henkilöhahmoja, oikeammin - aitoja ihmisiä - joiden toimintoja ei määrää etukäteen muotoilu kaava, vaan kuvattavan ajan olosuhteet ja näiden ihmisten omat henkilökohtaiset ja yhteiset pyrkimykset. Lukiessamme Kotikunnan tarinaa kohoaa eteemme kaunis ja karu pohjolan luonto. Me kuulemme rehevää, kuvaannollista rahvaan käyttämää kieltä. Jokainen henkilö puhuu omin äänenpainoin ja ainoastaan niistä asioista, jotka häntä todella liikuttavat. Näitä ihmisiä ympäröivä luonto elää: keväisin tuomi tuoksuu huumaavasti; toistumaton ja voimakas on myös peukalon ja etusormen välissä hierretyn pihkalehden haju; kiviruoppaiden ympärille kylvetty ohra tähkii myös aikanaan ja lumentulostakin voidaan olla aivan varmoja…

Kotikunnan tarinan yhteiskunnallinen merkittävyys pohjautuu ennen muuta siihen, että tekijä on osannut heijastaa totuudellisesti ajan hengen, hän on näyttänyt elävästi sen mitä nuori neuvostovalta tarjosi ensimmäisenä olemassaolonsa vuosikymmenenä pohjoiskarjalaiselle talonpojalle. Edellisiin teoksiinsa verrattuna tekijä oli huomattavasti kasvanut. Muistamme, että Kotikunnan tarinan taiteellinen kudos oli likipitäen valmis jo ensimmäisessä käsikirjoitus- ja käsittelyvaiheessa.

Kuten jo tuli mainittua, tohtori Eino Karhu on kirjoittanut esipuheen romaanin moskovalaiseen laitokseen. Hän antoi laajan ja myönteisen arvion romaanille myös selostuksessaan Karjalan nykyproosasta vuoden 1975 huhtikuussa pidetyssä tasavaltamme kirjailijain liittokokouksessa. Tohtori Karhu sanoi: - Kotikunnan tarinassa ja sen jatkossa Sakun Jaakossa tulevat vuosisataiset perinteet, patriarkalliset sukuyhteiskunnan tavat ja niiden edustajat esille monessa suhteessa uudelta puolelta. Uusi näkökanta juontuu ennen kaikkea uudesta yhteiskuntahistoriallisesta tilanteesta, jota romaani kuvaa... Patriarkaalisen perheen elämänmuoto kävi yksilölle jo ahtaaksi...

Stepanovin romaanissa on patriarkallisen entisyyden kannattaja Hirssolan suvun pää, vanha Ontto. Isossa talossa hänen isännyytensä alaisena elää puolisentoistakymmentä ihmistä, neljän sukupolven edustajaa… Kotikunnan tarinan kirjoittaja on kaukana siitä, että kuvaisi Onton joksikin uuden järjestelmän tietoiseksi vihamieheksi. Ontto on samanaikaisesti sekä työihminen että ennakkoluulojen vallassa oleva mies. Hän puhelee ylpeänä, että hän on koko ikänsä hankkinut leipänsä omin käsin, ja hänen työihmisen vaistonsa sano, että uuden vallan toimenpiteet on suunnattu hänenkin hyväkseen ja puolustukseen. Samalla hän kuitenkin tuntee, että uuden elämän tuulahdukset rikkovat hänen perheensä elämänmuodon, ja se pakottaa hänet pidättyväksi tämän järjestelmän suhteen… Moraalisen voiton saavat kuitenkin hänen nuoret jälkeläisensä, jotka eivät ainoastaan odota tapahtumien edelleen kehittymistä, vaan osallistuvat aktiivisesti uuteen elämään." (Punalippu 6/1976).

Selostajan ja keskusteluun osallistuneiden tovereiden mielipiteet edustajakokouksessa kallistuivat siihen, että Ortjo Stepanovista on kehittymässä Karjalan kansallisen proosakirjallisuuden voimakkaasti ja näkyvästi vaikuttava tekijä. Maaseudun kollektivisoimiskaudesta Neuvostoliitossa on kirjoitettu tuhansia kertomuksia, runoja, novelleja ja romaaneja. Mutta vain harvat näistä teoksista ovat tunkeutuneet nykyajan lukijan tietoisuuteen ja kiinnostuspiiriin. Sellaisia ovat Šolohovin, Panferovin, Tvardovskin ja vielä muutamien kirjailijoiden romaanit ja runoelmat. Tasavaltamme 30-luvun tämänaiheisesta suomenkielisestä proosakirjallisuudesta on vaikea nimetä yhtään sellaista laajempaa teosta, joka voisi tyydyttää taiteellisessa mielessä nykyajan lukijan vaatimuksia. Eikä tämänaiheisia sanottavampia teoksia oli ilmestynyt sodan jälkeenkään.

Romaani Sakun Jaakko, rahvaanmies on ehkä ainutlaatuinen kyseisen aiheen ja kyseisen vaatimusluokan ilmiö. Sodan jälkeisessä neuvostokirjallisuudessa tosin on palattu noihin vuosiin, mutta harvemmin tämän aiheen itsetarkoituksen vuoksi. Mutta sitä useammin näistä vuosista on kirjoitettu neuvostokansan kulkeman historiallisen taipaleen uuden ihmisen muovautumisen ja kehityksen ja tälle ihmiselle ominaisen uskollisuuden ja sinnikkyyden alkulähteiden, syiden ja seuraamusten selventämisen vuoksi.

Kollektivisoimisvuodet ovat jo tavallaan melko etäistä historiaa. Mutta tuon kauden vaikutukselta ihmiskohtaloihin on ollut jatkuvuutta nykyoloissakin, Karjalaisen kylän sodanjälkeisiä vaiheita olisi mahdotonta ymmärtää tuntematta miten ja mitä tapahtui Karjalan kylissä kollektivisoinnin kaudella. Ortjo Stepanovin teos vastaa moniin näihin kysymyksiin.

Karjalan kansallinen proosakirjallisuus on alkanut vuosi vuodelta hyvässä tahdissa kartoittaa "tyhjiksi jääneitä aukkoja" kansamme ja seutumme elämässä ja historiassa: Nikolai Jaakkolan parhaimmat ja laajimmat teokset heijastavat vuosisatamme alkua, Antti Timonen on tehnyt läpileikkauksen kansalaissodan vuosista, Ortjo Stepanov aukaissut oven 20-30-lukuun, Pekka Perttu kertonut vaikuttavasti Isänmaallisen sodan tapahtumista ja rauhan ajan rakennusvaiheista… Tämä historian kerrosten "esiinkyntäminen" on ehdottomasti tervehdittävä ilmiö, ja kaiketi se tulee yhä syvenemään ja laajenemaan.

Sakun Jaakko, rahvaanmies -romaanin ensimmäisenä työnimenä oli Synnit vaa'alla. Tekijällä lie ollut aihetta tällaisen nimen valintaan. Sillä monivuotisen tutkimustyön tuloksena hän tiesi, että ankarassa ja puhdistavassa luokkataistelussa pienetkin rikkeet punnittiin kiihkomielisesti… Siitä johtuvat myös teoksessa totuudellisesti kuvatut jyrkät yhteenotot ja ristiriidat senaikaisten ihmisten kesken.

Vaikka Ortjo Stepanov ei olekaan pyrkinyt löytämään joitain epätavallisia rakenne-erikoisuuksia lukijan mielenkiinnon hereillä pitämiseksi, niin siitä huolimatta romaani Sakun Jaakosta ja hänen maanmiehistään on mukaansatempaava ja tietorikasta luettavaa. Se tuo meitä lähelle neljänkymmenen vuoden takaiset tapahtumat verevän tuoreina ja uskottavina. Tätä mielenkiintoa pitävät vireillä luonteitten omintakeisuus, totuudentuntu, koloriittisuus. Romaanin sanoma senaikaisesta karjalaisesta ihmisestä, hänen ajatustavastaan ja käsitteistään on nykylukijalle uutta ja siksi mielenkiintoista.

Tekijä ansioksi on laskettava myös se, että hän ei ole toistanut, tai oikeammin: hän on "onnistunut" olla seurailematta tunnettujen teosten kaavoja ja henkilöhahmoja, olemaan oma itsensä. Tämän kirjan henkilöiden esikuvina ovat olleet todellisesta, olleesta Karjalan elämästä haetut ainekset, aiheet, tapahtumat ja niihin liittyvä tausta. Kaikki tämä tuntuu kirjaa luettaessa, jonka sanomaan lukija alkaa luottaa kohta ensimmäisiltä sivuilta. Ja tämä tunne vain vahvistuu Stepanovin kerronnan edistyessä. Sakun Jaakko, rahvaanmies on täynnä uskottavia elämän yksityiskohtia. Ja täytyy sanoa, että Ortjo Stepanov on oppinut valitsemaan ja asettamaan ihka omille paikoilleen noita detaljeja, pienen pieniäkin yksityiskohtia - luonnehtimaan ihmisiä ja tapahtumia, kehittämään sisäistä ja ulkoista toimintaa.

Romaanin henkilöitten puhuma kieli on ylipäänsä persoonallista (samoin kuin heidän luonteensakin), useimmiten kuvarikasta.

Teosten maailma ja tapahtumat ovat liikkuvia. Tuo liikehtiminen tapahtuu ihmisten konkreettisen kouraantuntuvan toiminnan ja heidän eläymystensä kautta. Ja sehän jos mikä on hyväksi kaunokirjalliselle teokselle. Romaanin tapauksia myötäilevät luontevasti talviset ja kesäiset luontokuvat, keväiset jäänlähdöt ja syksyn epävakaiset sääolot; metsien, vesien, koko luomakunnan luonnollinen yhteenkuuluvuus.

Romaanin perushenkilöt jäävät lukijan mieleen kukin omalla tavallaan, heitä - kuten elämässäkin - et sekoita toisiinsa. Sellaisia ovat jämerä Sakun Jaakko, romaanin keskeinen ihminen. Hän on rehellinen ja pystypäinen, vakava ja leikkiä ymmärtävä, kaikissa otteissaan ja etsiskelyissään elämänmyönteinen mies; harkitseva, oikeudenmukainen ja rehti kommunisti Kalle Lahti; niin kovin erilaiset isä ja poika - vilpillinen, juonitteleva, vain omaa hyvää tavoitteleva Jehrimä ja suoraselkäinen, ahkera teoissaan ja tunteissaan oikeamielinen Simo; itselleen ankean lopun hankkinut ikuinen raskaan työ raataja, yrmeä ja ylpeä Hirssolan Ontto; jo alkujaan koviin kaavoihin muovautunut Miikkula ja tavallaan samoja latuja hiihtelevä Manu; Malanie elämän murjomine kohtaloineen… Tätä luetteloa voisi jatkaa. Tosin heitä kalpeammaksi jäävät Veikko Kallijev ja hänen opettajatar-vaimonsa, vaikka elämänlogiikkaa seuraillen heidän pitäisi esittää kirjan keskeisimpiä osia… Mutta tuskinpa sellaista teosta löytyykään, missä tekijä olisi jaksanut piirtää kaikki henkilönsä ihan samanlaisesti täysverisiksi ihmisiksi.

Ortjo Stepanovilla ei ole ollut koskaan tarvetta matkustaa varta vasten ns. luovan työn komennuksille materiaalin hakuun. Hän on elänyt vuosikymmeniä välittömästi maanmiestensä parissa. Heistä hän kirjoittaa ja ennen kaikkea heitä varten. Kotipuolen huolet ja menestys ovat olleet aina hänen omia huoliaan ja menestyksiään - silloin kun hän juuri alkoi kirjoitusharrastuksensa kuin myös nyt jolloin hänen nimensä tunnetaan kaukana Karjalan rajojen ulkopuolellakin.

Ortjo Stepanov on syntynyt Kalevalan piirin Haikolan kylässä 1920. Hänen isänsä Miihkali Stepanov - monitaitoinen talonpoika, metsätyöläinen, kirvesmies, nikkari ja runonlaulaja osasi juurruttaa poikaansa lujan kiintymyksen kotiseutuun ja kotikarjalaiseen kieleen, osasi antaa hänelle perinnöksi rahvaanmiehen valoisan ja avaran maailmankatsomuksen.

Ortjo opiskeli Uhtuan keskikoulussa, Petroskoin opettajaopistossa ja työskenteli sen jälkeen opettajana Pyhäjärvellä. Hän on kahden sodan veteraani, taisteluissa vaikeasti haavoittunut. Palkittu Punaisen tähden kunniamerkillä ja ansiomitaleilla. Sotavuosina hänestä tuli Kommunistisen puolueen jäsen.

Sodan päätyttyä Ortjo Stepanov kävi Leningradissa Korkeimman kauppaopiston. Sen jälkeen hän toimi Petroskoissa monissa vastuunalaisissa tehtävissä, ja siirtyi vuonna 1954 Uhtualle. Tätä muuttoa seuranneina vuosina syntyvätkin hänen ensimmäiset julkaistut kertomuksensa ja novellinsa. Kirjoitustyö luontui aluksi erittäin hankalasti, mutta Ortjon luontainen sinnikkyys ja usko voimiinsa sekä ystävien toverillinen apu auttoivat voittamaan pahimmat vaikeudet.

Ortjo Stepanovin laajemmista julkaistuista teoksista mainitsemme kertoelmat Häädetty kurki (1958), Metsäinen seutumme (1961), elokuvanovellin Joutsen (1963), kertomuskokoelman Vako vaolta (1964); huomattavaa menestystä tekijä sai vuonna 1967 julkaisemallaan kertoelmallaan Koetus korpikylässä. Tosi tunnustus saapui kuitenkin vasta Kotikunnan tarinan myötä.

Tuloksekkaan Uhtuan kautensa päätyttyä Ortjo Stepanov muutti jälleen Petroskoihin ja on jo useita vuosia hoitanut Punalipun toimituksen osastonjohtajan tehtävää. Vuonna 1970 Ortjo Stepanov hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi. Voitaisiin kertoa laajalti Ortjo Stepanovin yhteiskunnallisesta toiminnasta, hänen aktiivisesta osallistumisestaan kirjallisuuselämämme rientoihin. Tällainen aktiivisuus, kuten tunnettua, tarjoaa kirjailijalle aineksia myös luovaa työtä varten.

Ortjo Stepanov on ahkeroinut kiitosta ansaitsevalla tavalla myös Punalipun kansainvälisellä kentällä. Eipä ihme, että hänellä on lukuinen ystäväpiiri suomalaisten Punalipun lukijoiden ja asiamiesten keskuudessa. Ortjo Stepanovin osana on ollut kyntää vaikeita vakoja sanataiteen vainioilla ennen kuin kylvös alkoi tähkiä täysin terin. Mutta sitä miellyttävämpää on nyt todeta, että niin on tapahtunut.

Käsitettyään sen että taiteessa voi päästä tosi menestykseen ainoastaan silloin kun tämä taide puhuu kansasta ja kansalle, käsitettyään että tosi internationalistista taidetta voi syntyä ainoastaan terveen kansallisen sanoman pohjalta - kaiken tämä käsitettyään Ortjo Stepanov saattoi ryhtyä luomaan menestyksellisesti suurta omintakeista romaanisarjaansa Karjalan maasta ja kansasta.

Oli ennen tapa Karjalassa.
Miehestä kun jostain puhuttiin,
isänsä ja isoisän nimet
niin kuin titteleinä mainittiin...

Jouhkon Kalaskan Vaskan Oleksein Pekan Miihkalin Ortjo...

Sinussa siis, joka teoissasi,
kasvava on vanha sukupuu,
joka juurtaa syvää menneisyyteen
sekä vastaisuuteen ulottuu.

Sellaisia syväjuurisia ja latvoiltaan vastaisuuteen ulottuvia ovat Ortjo Stepanovin parhaat Karjala-teokset. Toivotamme hänelle menestystä ja työn iloa.

www.locallit.net