www.locallit.net | www.locallit.net/english

Runoilijan rohkeus ja rehellisyys
Eräitä vähemmän tunnettuja piirteitä Lea Helon elämästä ja tuotannosta
Jaakko Rugojev
Punalippu 7/1987, 40–45

On talonani suurena olleet ain
nää Karjalan jylhät salot
ja lamppuna suuressa tuvassain
revontulten välkkyvät valot...

Tätä laulua me lauloimme nuoruutemme ohjelmalavoilla ja myös niin vain ajanratoksi rankakuorman päällä hevosen kihnutessa lumisen korpimaiseman halki. ... Ja ryskeessä honkain lauluni soi: - Oon proletaari ma salon!...

Laulaessani kuvittelin mahtavista pystyhongista rakennettua ääretöntä tupaa, jonka kattona oli tähtinen taivas ja siellä valolähteenä revontulien liekehtivä vyö. Ja tässä suuressa tuvassa olevaa nuorta, kivakkaa ja kaunista kansaa...

Proomupojat oli kesäajan laulu. Sen iloittelevat sanat saattoivat kajahdella sekä uittojoilla että nuorten piirileikki-illoissa. Se oli suosituimpia lauluja 1930-luvun alussa Karjalassa, rinnan sellaisten laulujen kuin Somat soudella virrat on Karjalan maan, Nuotiolla ja Kaunis onpi Karjalamme.

Kiitetty ja kiistelty runoilija

Kului vuosia ennen kuin osasin sitoa näiden laulujen sanat Lea Heloon (Topias Huttariin), ennen kuin tapasin hänet henkilökohtaisesti. Silloin oli tosin jo lukenut miltei kaikki hänen julkaistut runonsa, olin lukenut joukon hänen tuotantoaan moittivia kirjoituksia ja nähnyt hänen ulkoista olemustaan karrikoivia pilakuvia. Ja vaikka olin silloin kirjallisuuskiistoissa vielä kokematon ja olin oppinut täydellisesti luottamaan painettuun sanaan, kallistui myötätuntoni tämä ihmeellisen runoilijan puolelle.

Ja sitten, se taisi olla jo vuoden 1937 lopulla, tapasin hänet Kirovintorin bussipysäkillä, tutustuttajana oli muistaakseni Eino Haltsonen. Ne olivat runoilijan vaikeita vuosia. Kaunokirjallisten virtausten tiimellyksessä hänet oli erotettu kirjailijaliitosta. Hän joutui viikkokaupalla etsimään työtä. Varojen puutteessa hänen täytyi myydä jopa kirjastonsa. Vihdoin hän sai työpaikan suksitehtaalla.

Seuraavat kolme vaikeaa vuotta vaativat Lea Helolta tosi miehuutta. Joku toinen olisi saattanut ehkä murtua henkisesti, mutta Topias Huttari - Lea Helo kesti.

Ikään kuin tunnustukseksi ja palkinnoksi syvästä uskostaan tositaiteen ajattomuuteen ja elämänoikeutukseen ilmestyi vuonna 1940 Lea Helon siihenastisen tuotannon suurin valikoima Laulu keväälle, johon oli sisällytetty miltei kaikki hänen merkittävimmät runonsa edellisilta vuosilta ja joukko uudempia runoja. Mistä sitten johtui Karjalan ja Inkerin silloisen parhaan lyyrikon syrjintä?

Lea Helo oli hengeltään kevään runoilija. Eikä vain sen takia, että hänellä oli lukuisia runoja keväästä. Hän oli ennen kaikkea nuoruuden, selkeän tulevaisuuden ylistäjä. - Takavuosina minä jo helmikuussa runoilin maaliskuusta, totesi hän 1942 talvella. Vertauksellisesti tämä koskee Helon runotuotantoa kokonaisuudessaan.

Hänen runoutensa ympärillä käytiin alusta pitäen polemiikkia, hänen luomistyönsä nuoruusvuosina pinnallisten teorioiden kannattajat yrittivät väkisinkin pusertaa runoudesta pois inhimillisen maun ja värin, ahdata se jähmettyneisiin muotteihin.

Lea Helo kulki itsepintaisesti omaa tietään, jäi uskolliseksi klassiselle perinteelle ja loihti runokuvia sekä omalle ajalle että tulevaisuudelle. Niissä oli tosi tunnetta, tosi inhimillisyyttä, joka ei koskaan lakastu. Aito tunnelmarunous, maisemarunous, filosofinen runous jaksaa ylittää vuosikymmeniä ja jatkaa luojiensa elämää heidän poismentyäänkin.

Mutta Helo ei rajoittunut ainoastaan runoiluun. Hän puolusti rohkeasti ja intohimoisesti taiteen inhimillisyyttä lukuisissa puheenvuoroissaan Leningradin ja Karjalan suomenkielisen kirjoittajajoukon väittelytilaisuuksissa sekä monissa poleemisissa kirjoituksissa.

Yleistä huomiota herätti jo 1928 Soihdun toisessa niteessä julkaistu Helon artikkeli Proletaarisesta kirjallisuudesta. Mutta vielä terävämmin runoilija esitteli esteettisiä näkemyksiään Huomautuksissa vuoden 1930 Kevätvyörystä (Kevätvyöry nro 3/1931). Siinä on runsaasti ajatuksia luomistyön monitahoisista ongelmista kiteytettynä kysymykseen: minkälaista kaunokirjallisuuden pitäisi olla? Kirjoituksessa on eritelty pätevästi monia sen kauden kaunokirjallisia teoksia. Lea Helo asetti nuoren kirjallisuutemme perustehtäväksi: "Luomustemme tulee olla sekä aatteellisesti että taiteellisesti korkeatasoista. Mikäli jompikumpi puoli ontuu, siitä kärsii teos kokonaisuudessaan."

Kirjoitus Voiko suomen kieli olla vallankumouksellista!? (Rintama, 1932, nro 17, s. 15) on tähdätty kielen runtelua, vierasperäisten sanojen tarpeetonta käyttöä vastaan. Nykyään artikkelin eräät kohdat vaikuttavat vähemmän perustelluilta, mutta paikoitellen kirjoituksesta löytyy aivan nykyaikaiselta vaikuttavia väittämiä.

Nimimerkillä "T. H." Lea Helo julkaisi Soihdussa nro 2/1928 Ragnar Ruskon sonetteja koskevan kirjoituksen, joka oli tähdätty nihilististä kirjallisuusarvostelua vastaan. Esseessä Onko runotar hylätty? (Soihtu nro 5/1930) Lea Helo totesi, että Ragnar Rusko esiintyi usein uusien kirjallisuusmuotojen julistajana, mutta hänen omat runonsa jäivät useinkin pelkiksi iskulauseiksi. Toisaalta vaikka itse Rusko olikin aikakauslehden toimituskollegion jäsen, Soihtu julkaisi jutun usein hempeämielisiä lurituksia.

Rintaman numeroissa 8. ja 19. 1933 Helo julkaisi kirjoituksensa Kapitalismin pula, vallankumouksen voimistuminen ja Suomen "kirjallinen älymystö". Sanottakoon etteivät artikkelin eräät arviot enää "soinnu" tänään, esim. suhteessa Pentti Haanpään tuotantoon. Mutta kirjoitus sellaisenaan näyttää kuinka valppaasti Helo seurasi aikansa kirjallisuusilmiöitä ja reagoi niihin terävästi. Kyseinen kirjoitus paljasti mm. Tulenkantajain silloisia illuusioita ja sinisilmäisyyttä.

Helon aktiivit kannanotto ja hänen oma tuotantonsa eivät antaneet rauhaa kirjallisuuden liepeillä tuherteleville helppoheikeille. Keksityn periaatteellisuuden varjolla, useinkin suorastaan kateudesta ja omasta kyvyttömyydestään johtuen he yrittivät juuria pois kirjallisuudesta Lea Helon - Karjalan lahjakkaimman runoilijan.

Sekä runoissaan että kertomuksissaan Helo toi esiin ajatuksiaan ja ideoitaan konkreettisten, joskus arkipäiväistenkin ilmiöiden välityksellä. Mutta juuri siinä ilmenikin kirjoittajan lahjakkuus, kun hän osasi vähäpätöisiltäkin vaikuttavien ilmiöiden kautta tulkita suuria asioita.

Elämä sellaisenaan

Lea Helon tuotanto, jopa hänen tunnelmarunonsakin, perustuu kokonaisuudessaan elämään: nähtyyn, koettuun, riemuittuun ja kärsittyyn. Se tuntuu jo runoja lukiessa ja näkyy eräistä säilyneistä alkuperäiskirjoituksista. Toimittaessani aikoinaan hänen jäämistöään löysin Helon papereista seuraavan erittäin mielenkiintoisen muistiinpanon:
"Miten ihmeellisesti saattaa ihmisen mieli muuttua. Lapsuudessani minä en voinut edes kuvitella, että voisin asua jossain muualla kuin kotikylässäni (Mujalla). Se oli mielestäni maailman ihanin paikka. Ja ihana se oli tosiaankin. Matti-enoni oli seppä, ja minä olin miltei jokapäiväinen vieras hänen pajassaan. Pajan kynnyksellä istuen katselin, miten enon taitavissa käsissä valkeana hehkuva rauta muuttui hevosenkengäksi, nauloiksi, pulteiksi, miten taitavasti hän kengitti hevosta, veisti kavion kengälle sopivaksi ja muutamalla iskulla löi naulat paikoilleen.

Ehkä juuri sen vuoksi tein kuusivuotiaana lujan päätöksen, että aikuiseksi vartuttuani minusta tulee seppä. Minulla oli jo pajan paikkakin katsottuna talomme takalistolla virtaavan puron rannalla. Myöhemmin keskikouluvuosinani minä innostuin maanviljelykseen, puutarhanhoitoon ja karjanhoitoon. Luin kaikki tätä alaa käsittävät kirjat kyläkirjastosta ja suunnittelin omenapuutarhan istuttamista.

Sellaisia olivat lapsuudenhaaveet. Tosin olen vielä nytkin sitä mieltä, että olen joutunut väärälle uralle. Oikea kutsumukseni oli ilmeisesti tulla maanviljelijäksi. Luulen että minusta olisi tullut hyvä prikatiiri, ehkäpä kollektiivitalouden puheenjohtajakin."

Näitä rivejä lukiessani mieleen kihosivat monet Lea Helon nuoruusvuosien runot, jotka olivat hänen lapsuusmuistojensa sävyttämiä. Ja sitten toteamus: "... olen joutunut väärälle uralle". Mutta eihän tämä yksinpuhelu ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Keskustelussa oman itsensä kanssa ei liene ollut tarvetta keimailuun. Kysymys oli tietysti siitä samaisesta ankaruudesta itseään, omaa runouttaan ja kutsumustaan kohtaan, josta oli puhetta hiukan aiemmin.

Esikuvia ja opettaja

Varsinainen yhteistyöni Lea Helon kanssa alkoi vasta syksyllä 1943. Minut oli kutsuttu sissiosastosta ja määrätty Totuuden sotakirjeenvaihtajaksi. Lea Helo palasi piakkoin Melekessin kaupungista Belomorskiin Valtion kustannusliikkeen suomenkielisen kirjallisuuden toimittajaksi. Asuimme jonkin aikaa Helon kanssa samassa hotellihuoneessa. Silloin tulimme kertoneeksi toisillemme perinpohjaisesti edellisten vuosien monisäikeiset, ajoittain kovinkin dramaattiset vaiheet. Lea Helo luki runoni, kertomukseni ja kuvaukseni, jotka olin kirjoittanut sissiosastossa, ja suositteli ne julkaistavaksi.

Se oli Lea Helolle ahkeran ja määrätietoisen luovan työn aikaa, juuri silloin syntyivät monet hänen parhaista runoistaan, sellaiset kuin Minun maani ja Kuutamoinen syysilta Belomorskissa.

Samoihin aikoihin hän laati useita kirjallisuuslukemistoja, suomensi runoja ja proosaa sekä toimitti yhteisen runokokoelmamme Vihan ja rakkauden lauluja.

Palattuamme kesällä 1944 Petroskoihin aloimme yhdessä valmistaa maaperää Punalippu-julkaisun ilmestymiselle. Niinä vuosina kaikki karjalaisten kirjoittajien runoteokset kävivät Helon toimitusahjon läpi. Hän oli vaatelias ja ankara toimittaja, mutta kun hän havaitsi nuoremman toverinsa työssä jotain myönteistä, hän itse iloitsi siitä ja valoi varmuutta kirjoittajaan. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kirjailijanuran alkuvaiheessa sain parhaat oppitunnit juuri Lea Helolta. Hän oli etevä opastaja myös monissa muissa elämänkysymyksissä, tuiki rehellinen sekä itseään että tovereitaan kohtaan. En koskaan havainnut hänessä minkäänlaista pyrkimystä mielistelyyn tai jonkinlaiseen etuiluun, vaikka hänen oma taloudellinen ja terveydellinen tilansa olisi ollut kuinka vaikea tahansa. Juuri näiden ominaisuuksiensa ansiosta Helo oli esimerkillisimpiä kansalaisia kirjailijoittemme joukossa.

Velka kaunis maksettuna

Kun Lea Helo poistui sitten valitettavan varhain elämästä (9. joulukuuta 1953), pidin velvollisuutenani koota ja toimittaa hänen valitut teoksensa. Muhkea runokokoelma Runoja ilmestyi 1956 ja proosavalikoima nimellä Kertomuksia ja kuvauksia v. 1962. Sain suurta apua Urho Ruhaselta hankkiessani aineiston Leningradin Valtion kirjastosta. Haluan kertoa eräistä tähän työhön liittyvistä yksityiskohdista.

Helon käsikirjoitusjäämistö oli sangen suppea. Hänen asunnostaan löytyi vain muutamia vihkoja, jotka olivat tavallaan työ- ja päiväkirjoja, mm. vihko, jonka kanteen oli kirjoitettu Nulla dies sine linea! Kynällä vedetyn ruudun sisässä olivat sanot:
Teemoja
skeemoja
riimejä
rytmejä
ja niiden alla päiväys 10.10.1943.

Samankaltainen oli Päiväkirja, talvi 1951-52, L. Helo (T. Huttari), joka oli kirjoitettu lyijykynällä. Molemmat nämä vihkot sisälsivät runoluonnoksia ja jopa valmiita runoja, joita ei ollut siihen asti julkaistu missään. Ensimmäisessä vihkossa oli mm. luonnokset Maa äärettömäin metsäin, peltojen..., Kuutamoinen syysilta... ja Kuin timantit silmissä kyyneleet. Oli niissä myös kertomusten luonnoksia. Toisesta vihkosta löytyi runoluonnos Meri sineä on ja kultaa sekä Pakina kirjallisuusarvostelusta. Nämä olivat varsinaisessa mielessä työvihkoja ja ne ehkä kannattaisi jossain yhteydessä julkaista. Niistä nuoret kirjoittajamme saisivat hyvää oppia.

Löytyi myös muutamia kirjeitä, omaelämäkerta ja Kirjailijaliitolle tarkoitettu seikkaperäinen seloste niistä syistä, jotka olivat johtaneet hänen erottamiseensa Kirjailijaliitosta. Elina Timonen luovutti hyväntahtoisesti luettavakseni Helon kirjeet ja päiväkirjan. Lisäksi sain monia suusanallisia tietoja ja ohjeita silloiselta kustannusliikkeen päätoimittajalta Vuokko Ahveniselta.

Ainutlaatuinen sotapäiväkirja

Mutta kaikkein arvokkain löytöni oli tietysti Lea Helon sota-ajan muistiinpanot otsikolla Päiviä. Se oli seikkaperäinen, miehuullinen kertomus ankarien vuosien elämyksistä: viimeistä piirtoa myöten rehellinen itsetilitys. Mutta se ei rajoittunut ainoastaan henkilökohtaisiin asioihin, vaan oli ennen muuta kertomus Isänmaallisesta sodasta ja ihmisistä tämän sodan myrskyissä.

Selventelin kenttäoloissa kiireestä johtuneita epätarkkuuksia ja laitoin käsikirjoituksen Helon proosavalikoimaan. Kirjassa sen piti muodostaa perusosan Isänmaallisesta sodasta kertovien teosten joukossa. Se oli jo taitettu kirjaan sivuilla 170-280, mutta kävi niin, että silloiset ylivalppaat kirjallisuutemme moraalin valvojat rupesivat vaatimaan monilukuisia lyhennyksiä, jotka koskivat olennaisia seikkoja ja joiden poistaminen olisi tehnyt vääryyttä käsikirjoitukselle. Kirjan kokoojana ja toimittajana en mitenkään voinut suostua siihen. Ja niin tämä kirjallisuutemme ainutlaatuinen teos täytyi poistaa kokoelmasta.

Myöhemmässä vaiheessa Päiviä julkaistiin lyhennettynä edellä mainittujen taittovedosten pohjalta Punalipussa. Tästä venäjännettiin vielä lyhyempi versio aikakauslehti Severiä varten. Näiden julkaisukertojen yhteydessä toimittajien kirjoittamiin alkulauseisiin oli pujahtanut tietoja ja väittämiä, jotka väärensivät Helon todellisia elämäkertavaiheita. Siellä oli muun muassa sanottu, että Topias Huttari joulukuun alussa 1942 joutui armeijasta pois muka terveydellisistä syistä. Tämä ei ollut totta.

Marraskuu 29. päivän vastaisena yönä Helo iloitsi päiväkirjassaan neuvostoarmeijan menestyksellisestä hyökkäyksestä Keskirintamalla. Mutta 6. joulukuuta hän kirjoitti seuraavaa:
"Minua on kohdannut taas yksi sellaisista iskuista, joita on elämässäni ollut niin monta. En tiedä, millä olen ansainnut ne. Eilen aamulla sain tiedon, että minut vapautetaan armeijasta - yleensä armeijasta... Kun tietää omat tunteensa, oman kantansa asioihin ja ajattelutapansa, oman vilpittömän halunsa olla mukana suuressa taistelussa, on tällainen epäluottamuslause masentava..."

Lea Helo matkusti Keski-Venäjälle sijaitsevaan Melekessiin, jossa pienen kaupunkilehden reportterina, silloisen 405 (nykyisen 40) ruplan kuukausipalkalla ja 400g leipäannoksella hän aloitti uuden vaiheen elämässään. "Toivoni on, että tämä olotilani on väliaikaista. Armeijamme uudet suuret voitot herättävät toivoa vihollisen pikaisesta murskaamisesta ja kotiin pääsystä tutulle työsaralle."

Sodan alettua Lea Helo osallistui linnoitustöihin Petroskoin liepeillä. Juuri silloin hän alkoi Päiviensä kirjoittamisen (alettu 15.10.41 Muistiinpanojen alussa on lyhyt katsaus menneisiin kuukausiin). Patrioottisista suorituksistaan hänet palkittiin silloin Karjalais-Suomalaisen SNT:n Korkeimman Neuvoston Kunniakirjalla. Sitten hänet siirrettiin rintamajoukkoihin Louhen suunnalle, jonka jälkeen 26. helmikuuta 1942 hänet kutsuttiin Belomorskiin Karjalan rintaman poliittisen hallinnon julkaiseman suomenkielisen lehden Sotilaan äänen toimitukseen. Hän teki kovasti työtä ja tunsi olevansa aivan terve. Sitten seurasi äsken mainittu vastoinkäyminen.

Helo palasi Belomorskiin 7. syyskuuta 1943 ja jatkoi innokkaasti työtään. Arkistossani on säilynyt Melekessin lehden päätoimittajan J. Rogatšovin kirje, jossa hän luonnehtii erittäin myönteisesti Topias Huttarin (Lea Helon) toimintaa lehtensä toimituksessa.

Helon sodanaikainen runous oli moni-ilmeistä: lyriikkaa, mahtavaan kansalaisrunoutta, sellaista kuin Minun maani, sodanvastaisia runoja, joissa ruoskittiin hitleriläisiä anastajia ja heidän vasallejaan. Ja mikä riemu kuvastui Helon runoudesta, kun tasavaltamme oli vapautettu miehittäjistä.

"Olen vanha karjalainen..."

Karjala-runo (On maani hiekkaa...) oli kirjoitettu v. 1949, jolloin eivät vielä läheskään kaikki sodan viiltämät haavat olleet ehtineet arpeutua. Sen eräissä keskeisimmissä säkeissä on tuotu voimakkaasti esille runoilijan kuuluvuus tähän maahan ja hänen järkkymätön uskonsa hänelle rakkaan seudun ja sen rahvaan valoisaan huomiseen.

Vaan joskin paloi kylämme,
niin säilyi järvemme,
jos puuttui paljon tupia,
jäi kulmakivemme...

Lea Helo oli syntynyt Inkerinmaalla. Hän rakasti sitä sydämensä pohjasta, mutta saavuttuaan opettajakasi Karjalaan, hän tunsi heti tämän seudun ja sen rahvaan omakseen. Hänen mielestään inkeriläiset ja karjalaiset olivat ennen muuta hänen lukuisat Karjala-aiheiset runonsa, kertomuksensa ja kuvauksensa sekä hänen Karjalan maaperällä tehty elämäntyönsä kokonaisuudessaan.

Hänen päiväkirja-vihkostaan (10. lokakuuta 1943) löysin Karjala-kuvauksen alun otsikolla Koti-ikävä:
"Olen vanha karjalainen. Toisin sanoen olen viettänyt täällä suurimman osan elämästäni. Saavuin Karjalaan, kun en ollut vielä kahdeksaatoista vuotta. Se oli vuonna 1924, jolloin Karjalan maaseudulla vielä kuljettiin postihevosilla, talvella käytiin ahkerasti sulhasilla ja kevättalvella noudatettiin pitkää pyhää (paastoa), jonka aikana minunlaiseni jumalattomat saivat syödä kaiken maidon ja voin kunnon ristittyjen tyytyessä kalarokkaan, sillä yksinpä kaalikin oli Karjalassa silloin miltei tuntematon."

Helo alkoi kirjoittaa Karjala-kuvausta sodan aikana ja jatkoi sitä rauhan vuosina.

Runoilijan on oltava rohkea

Neuvosto-Karjalan kirjallisuuden esseissä (Otšerki istorii literatury sovetskoi Karelii 1969) on sanottu (s.175), että "tasavallan ensimmäinen myönteinen arvio hänen (Lea Helon) tuotannosta ilmestyi 1946. Sen oli kirjoittanut Nikolai Jaakkola". Tutkielmassa on todettu, että Lea Helon tuotanto oli noususuunnassa vielä parina sodanjälkeisenä vuotena. Edelleen saman tutkielman seuraavalla sivulla lukee:
"Mutta kuten oli tapahtunut aikaisemminkin, jälleen löytyi arvostelijoita, jotka eivät viivytelleet avaamasta tulta Helon uusia teoksia vastaan. Totuus-lehdessä julkaistussa Punalippu-albumin katsauksessa vuodelta 1946 Helon sota-ajan lyriikka ja hänen sodanjälkeiset runonsa luonnehdittiin aatteellisesti virheellisiksi ja neuvostokirjallisuudelle vieraiksi yksinäisyyden ja kaihon ilmaisuiksi." Myös Jaakkolan kirjoitus, jossa objektiivisesti arvioitiin Helon runoutta sen eri kausilta, oli leimattu "mädäksi liberalismiksi". Vertaansa vailla olevalla piittaamattomuudella pyyhittiin yli runoilijan tuotannon paras osa, josta me nyt aiheellisesti ylpeilemme.

Tuntuu paradoksaaliselta, että aikansa lahjakkainta Karjalan lyyrikkoa syytettiin juuri siitä, mistä olisi pitänyt kiittää. Mutta perimmäinen totuus lienee kumminkin se, että aito luomistyö, oli se sitten teatteria, musiikkia tai kuvataidetta puhumattakaan kirjallisuudesta, pääsee aina voitolle. Niin kävi Helonkin kohdalla. Hänen runoudestaan on kirjoitettu jälkeenpäin vain myönteistä, tosin tavallisesti aiheeseen erikoisemmin syventymättä.

Lea Helon runous muodosti kokonaisen vaiheen Karjalan kansallisessa kirjallisuudessa. Hänen elämästään, toiminnastaan ja runoudestaan juontuu monta varteenotettavaa opetusta kirjallisuutemme tällekin päivälle. Me kaikki, puhumattakaan nuorista runoilijoista, voimme ammentaa Lea Helon tuotannosta kauneutta, uskollisuutta omalle maalle ja kansalle, kansalliselle menneisyydelle ja tulevaisuudella, ahkeruutta, innokkuutta, uskallusta, rehellisyyttä elämässä ja taiteessa.

Luullakseni on jo korkea aika paneutua toden teolla Karjalan kansallisen kirjallisuuden vaiheisiin. Niin kauan kuin kirjailijan tuotantoa ei sidota hänen elämänsä ajankohtaan ja todellisiin vaiheisiin, meillä ei tule olemaan totuutta vastaavaa kansallisen kirjallisuuden täydellistä ja täysipainoista historiikkia. Kaikilla ilmiöillä on olemassa oma taustansa ajalle ominaisine valtavirtoineen ja ristiriitaisuuksineen. Niitä ja niiden vaikutusta taiteilijan luovaan työhön ei voi rehellisessä tutkimuksessa pudottaa vaa'alta pois.

Kun vuonna 1924 nuori Topias Huttari tuli Karjalaan opettajaksi Säämäjärven pitäjän Uhmoilan kouluun, hän toimi samanaikaisesti lukutuvan hoitajana ja pioneeriohjaajana. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin Tsalkin alkeiskoulun johtajaksi ja opettajaksi. Hän perusti kylään nuorisoliittosolun ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Vuonna 1929 ilmestyi hänen esikoiskokoelman Nuoret mielet. Se oli hehkuvaa nuorisoliittorunoutta, joka pulppuili Helon tuotannossa loppuun asti. Sodan aikana 29. lokakuuta 1943 Helo julkaisi Totuus-lehdessä runon 25-vuotiaalle Nuorisoliitolle.

Toivoisin, että Nuorisoliiton aluekomitea antaisi Karjalan nuorisoliiton kirjallisuuspalkinnolle Topias Huttarin - Lea Helon nimen. Tasavaltamme suuren nuorisoliittolaisrunoilijamme tuotanto ja muisto ansaitsevat sen. Ehdotan myös, että Karjala-kustantamo julkaisisi Lea Helon kootut teokset yhdessä niteessä. Olen valmis kokoamaan ja toimittamaan sen.

Voitaisiin vielä antaa Helon nimi jollekin Petroskoin kadulle, olihan hän omistanut pääkaupungillemme lukuisia runoja.

www.locallit.net