www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan neuvostokirjallisuus
Urho Ruhanen
Punalippu 10/1971, 106–111

Ehkä vaikein tehtävä Karjalan neuvostokirjallisuuden historiikkikirjan tekijöille oli tutkimuskohteen määritteleminen. Karjalan on maailmankuulun Kalevalan runojen kotimaa, se tunnetaan kaikkialla myös venäjän eepillisen runouden ja kuvantorikkaiden änisen takaisten bylinoiden synnyinseutuna. Mutta mitä on "Karjalan kirjallisuus"? Onko se kansallistaiteellinen, etninen vai yksinkertaisesti maantieteellinen käsite? Karjalan kirjallisuuttahan ei karjalan kielellä ole olemassa. Monien historiallisten syiden vuoksi ei karjalan kirjakieltä ole muodostunut, ja eri murteiden välinen eroavuus on varsin oleellinen. Suomen kielellä kirjoittavat sekä suomalaiset että karjalaiset. Ja nykypäivien Karjalassa on eniten venäläisiä kirjailijoita, sillä venäläiset muodostavat väestön enemmistön.

Mutta jos Karjalan kirjallisuudella tarkoitettaisiin vain suomenkielistä kirjallisuutta, niin kysymys ei siinäkään tapauksessa helpottuisi paljoakaan. Kirjan johdannossa on osoitettu, että suhteellisen pienessä Karjalan kirjallisuudessa risteytyvät kansallisesti erilaiset taideperinteet, ja kirjailijoiden etninenkin alkuperä on kirjava. Neuvosto-Karjalan kirjallisuusliikkeen kehityksessä näyttelin etenkin sen alkuvaiheessa 20- ja 30-luvulla huomattavaa osaa ryhmä suomalaisia kirjailijoita, jotka kuuluivat vuoden 1918 vallankumouksen tappion jälkeen Suomesta Neuvosto-Venäjälle siirtyneisiin vallankumouksellisiin emigrantteihin. Nämä työskentelivät sekä Karjalassa että Leningradin alueella. Leningradia ympäröi paikallinen suomalainen asujaimisto, inkeriläiset, jotka kulttuurisessa ja etnisessä suhteessa erosivat jossain määrin Suomen suomalaisista, ja siksi inkeriläisten kirjailijain perinteissä ilmeni toisenlaisia vaikutteita. Emigranttikirjailijat tekivät huomattavan työn luodakseen Karjalassa ja Leningradin alueella suomenkielisen sanomalehdistön, he perustivat ensimmäiset kirjallisuusjulkaisut, kustantamon ja kirjapainot. 30-luvun alussa oli uusi siirtolaistulva Suomesta, USA:sta ja Kanadasta, Karjalan saapuneiden suomalaisten työläisten joukossa oli myös kirjoittelevia henkilöitä, jotka tulivat mukaan kirjallisuuselämään.

Näin olen Karjalan kirjallisuutta ovat puolen vuosisadan aikana olleet luomassa karjalaiset, eri aikoina Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset emigrantit ja Neuvostoliiton alueella syntyneet ja kasvaneet inkeriläiset kirjailijat. Kaikki tämä, kuten kirjan tekijät osoittavat, on tehnyt kirjallisuuden kehityksen koko lailla kirjavaksi sekä aihepiirinsä että taideperinteidensä puolesta.

Emigranttikirjailijoiden pääaiheena oli Suomen luokkasodan tapahtumat. He olivat Suomen kirjallisuuden demokraattisten perinteiden kasvattamia, ja monet heistä pitivät alkuaikoina tehtävänään luoda välittömästi Suomi-aiheista vallankumouksellista kirjallisuutta. Ja vain vähitellen emigranttikirjailijoiden tuotanto yhtyi neuvostokirjallisuuden yleiseen uomaan, "kotiutui" uusiin oloihin ja alkoi heijastaa sosialistista rakennustyötä Karjalassa.

Toisaalta karjalaista ja inkeriläistä alkuperää olevien suomenkielisten kirjailijain tuotanto liittyi vähemmässä määrin välittömästi Suomen kirjallisuuden perinteisiin. Vaikka sillä olikin tietty merkitys, tärkeintä osaa heidän luomistyönsä kehityksessä näytteli alun pitäen monikansallisen neuvostokirjallisuuden kokemus.

Välttäen sen kysymyksen abstraktisteoreettista määrittelemistä, mitä "Karjalan kirjallisuus" on, kyseisen kirjan tekijät pitivät parempana analysoida elävää kirjallisuusprosessia sen reaalisessa monimerkityksisessä ilmenemismuodossaan. Nykyisen Karjalan kirjallisuuselämän moninaiset lähteet ja perinteet, jotka esittelimme lyhyesti, käyvät selvästi esille jo teoksen johdannossa ja niitä vahvistaa sitten aineiston konkreettinen analyysi seuraavissa luvuissa.

Kirjan tekijät lähtivät siitä historiallisesta tosiasiasta, että Karjalan kirjallisuus syntyi Suuren Lokakuun luomissa oloissa. Karjala sai V. I. Leninin luoman kirjallisuuspolitiikan periaatteiden mukaisesti valtiollisen autonomian ja tämän autonomian maaperällä alkoi versoa Karjalan kirjallisuus, joka nykyään on muodostunut erääksi suuren neuvostokirjallisuuden tasa-arvoiseksi osaksi.

Historiallisesti Karjalan kirjallisuus on kehittynyt kahdella kielellä. Rinnakkaiset kirjallisuusprosessit ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa toisiinsa, mutta eivät tietenkään sulaudu yhdeksi. Sen vuoksi Historiikin tekijät tarkastelevat jokaisessa luvussa erikseen suomenkielistä ja venäläistä kirjallisuutta, niissä harvoissa tapauksissa taas (kuten esimerkiksi sodanjälkeistä proosaa koskevassa jaksossa), kun on yritetty luonnehtia näitä kahta ilmiötä yhtenä prosessina, tekee se keinotekoisen vaikutuksen. Meidän tarkoituksemme on esitellä kirja siltä osaltaan, mikäli se käsittelee suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä Karjalassa. (Kirjoituksessa on käytetty M. Ginin ja allekirjoittaneen yhteistä artikkelia, joka on julkaistu aikakauslehdessä "Voprosy literatury", no. 7, 1970.)

Historiikissa on ensimmäisen kerran luotu yleiskuva Karjalan kirjallisuuden historiasta ja tehty periaatteellinen analyysi monista tämän kirjallisuusprosessin ilmiöistä alkaen 20-luvulta aina nykypäiviin saakka. Tekijät tarkastelevat seikkaperäisesti Karjalan kansallisen kirjallisuuden ensi askeleita, Jalmari Virtasen, Lauri Letonmäen, Santeri Mäkelän, Ragnar Ruskon, Herman Laukkasen ym. 20-luvun runoilijoiden tuotantoa. Pian nähdään myös karjalaisten kynäilijäin Risto Bogdanovin ja Nikolai Jaakkolan ensiesiintymiset.

Suomalaisten proletaarirunoilijoiden tuotanto liittyi kiinteästi Suomen työväenluokan vallankumoustaisteluun ja Neuvosto-Venäjän taisteluun vastavallankumousta vastaan.

Täm' on maailman kansojen tahto,
proletaarien miljoonien.
Ylös eespäin, sorretut orjat,
yli kuoleman kenttien.

Näin kirjoitti Lauri Letonmäki Vapaus-lehdessä No. 7 vuonna 1919 julkaistussa runossaan. Kun mainitsemme vielä Santeri Mäkelän monumentaalisen runon Mykille joukoille ja Ragnar Ruskon Punaisen maan, niin saamme kuvan tuon ajan runouden hengestä. Se oli taisteluun kutsuvaa vallankumousrunoutta. 20-luvun kirjallisuusliikkeen taustalla oli Santeri Mäkelä kieltämättä omaperäisin ja vaikuttavin runoilija. Hänessä yhtyivät puhujan kiihkeys, joka osasi sytyttää sydämen ja laajan syvämietteinen eepillisyys.

Kirjan tekijät panevat 20-luvun merkille kaksi huomattavinta proosakirjailijaa, Arvi Nummi (Pakarinen) ja Lauri Luoto (molemmat emigranttikirjailijoita). Arvi Nummi voitti pian sen psykologisen aidan, joka Neuvostomaan kansalaiseksi tulleen emigranttikirjailijan oli ylitettävä. Hän avasi kuvauksillaan ja kertomuksillaan Karjalan sen ajan lukijoille. Lauri Luodon tuotanto on sekä aihepiiriltään että kirjallisilta perinteiltään täydellisesti kiinni suomalaisessa ympäristössä. Lauri Luoto kirjoittaa romaanin Pakolaisena (1925) ja sitten Suomen kansalaissotaan liittyvät romaanit: Valkoisen leijonan metsästäjät (1926), Kamaran sankarit (1927) ja Ikuiset uhritulet (1929). Taiteellisista puutteellisuuksistaan huolimatta nämä olivat huomattavasti korkeammalla tasolla kuin toisten sinä aikana proosaa kirjoittavien tuotteet. Niitä luettiin, vaikka ne eivät olleetkaan vapaita ristiriitaisuuksista, vaikka niissä vallankumous ja tapahtumat nähtiinkin patriarkaalistalonpoikaiselta kannalta ja vaikka niissä esiintyikin tyylillistä sekavuutta ja epäjohdonmukaisuutta.

Historiikin tekijät tähdentävät aivan oikeutetusti Jalmari Virtasen, Karjalan tunnustetun kansanrunoilijan kirjallisen toiminnan merkitystä. Ensimmäiset runonsa J. Virtanen kirjoitti jo 1906 Pietarissa. Karjalaan hän tuli 1920 Siperiasta, jossa oli Suomen vallankumouksen tappion jälkeen samoillut yhdessä suomalaisen punakaartiryhmän kanssa. Karjalassa J. Virtanen eläytyi pian täkäläiseen maaperään. Uusi neuvostokarjalainen todellisuus osoittautui sosiaalisessa, kansallisessa ja kirjallisessa suhteessa siksi välttämättömäksi ympäristöksi, jossa Jalmari Virtasen runolliset lahjat saivat liikkuma-alaa ja saavuttivat kypsyytensä. Yhteys reaalisen elämän ongelmiin auttoi runoilijaa voittamaan vallankumouksellis-pateettisen runouden tietyn piirteettömyyden, vaikka hän antoikin sille myöten.

Mielestämme ei voida yhtyä kirjan tekijöiden väitteeseen siitä, että vieläpä senkin jälkeen kun J. Virtasesta tuli Karjalan kansanrunoilija, jonka tuotanto tukeutui etupäässä Karjalan kansalliseen perustaan ja kuvasti neuvostotodellisuutta, hän jäi samalla Suomen proletaarirunoilijaksi. Yksi v. 1918 kirjoitettu runo ei anna aihetta tällaiseen toteamukseen.

Kirjassa on osoitettu ne muutokset, joita Karjalan kirjallisuuselämässä tapahtui 30-luvulla. Ilmestyy uusia aikakauslehtiä, albumeja ja kirjallisuuteen ilmaantuu uusia nimiä.

Toinen tämän ajan huomattava runoilija Lea Helo (Topias Huttari) alkoi kirjoitella 20-luvun lopulla. Hänen kehityksensä oli kokonaan toinen kuin emigranttikirjailijoiden, ja hänen lahjansa sukeutuivat toisenlaisten kirjallisten perinteiden vaikutuksesta. L. Helo oli inkeriläisen talonpojan poika, opintojensa jälkeen hän toimi karjalaisessa kylässä opettajana, ja alettuaan runoilla hän lauloi uudesta versoavasta neuvostoelämästä. Kirjan tekijät analysoivat Lea Helon tuotannon yli kahdenkymmenen vuoden ajalta ja tulevat johtopäätökseen: Helon runouden lumousvoima on sen lyyrillisyydessä, tekijän äänensävyn luottamuksellisessa sydämellisyydessä. Helo oli lahjakkain lyyrikko kaikkien 30-luvun karjalaisten runoilijoiden joukossa.

Karjalan proosakirjallisuudelle on 30-luvulla ominaista pyrkimys todellisuuden laajaan eepilliseen kuvaamiseen.

30-luvulla ilmestyneet romaanit ja novellit kuvasivat pääasiassa kansalaissotaa Neuvosto-Venäjällä ja Karjalassa, vuoden 1918 tapahtumia Suomessa ja Suomen työväenliikkeen myöhempiä vaiheita. Näitä teoksia kirjoittivat Oskari Johansson, Eemeli Parras, Hilda Tihlä, Sakari Kankaanpää, Väinö Aalto, S. Palerma, Ragnar Rusko, Ludvig Kosonen, Allan Visanen, Feodor Ivatshev ym.

Eivät läheskään kaikkia mainittujen kirjailijoiden tuotteet ole kestäneet ajan koettelemusta. Kiinnostavimpia näistä ovat romaanit: Hilda Tihlän Lehti kääntyy ja Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset. Molemmissa romaaneissa - edellisessä venäläisen, jälkimmäisessä suomalaisen aineiston perusteella - asetetaan monessa suhteessa samanlainen ongelma ja yleisesti sanottuna se on "talonpoikaisto ja vallankumous", "talonpoikaisto ja sosialismi". Romaanit Lehti kääntyy ja Jymyvaaralaiset liittyvät perimyksiltään Suomen kirjallisuuteen ja jatkavat sen edistyksellisiä perinteitä. Eemeli Parras ei ainoastaan nojaudu, kuten historiikin tekijät osoittavat, huomatuimpien suomalaisten kirjailijoiden tuotantoon, vaan myös polemisoi heidän kanssaan voittaen heidän katsomustensa historiallisen rajoittuneisuuden talonpoikaiston ja yhteiskunnallisen edistyksen suhteen. Mitä taas tulee Hilda Tihlään, niin hänen romaaninsa ymmärtämiseksi on tärkeää verrata sitä tiettyihin Suomen kirjallisuudessa vuosisadan vaihteessa esiintyneisiin tendensseihin. Hilda Tihlähän saapui Neuvosto-Karjalaan ollen jo monien romaanien, novellien ja kertomusten tekijä, jotka toisaalta jatkoivat suomalaisen kriitillisen realismin piirteitä, mutta joissa samalla kuvastuivat myös sen kriisi-ilmiöt. Neuvostoelämän todellisuus auttoi kirjailijatarta vapautumaa niiden vaikutuksesta. Romaanissaan Lehti kääntyy H. Tihlä pyrki käsittelemään syvällisesti vallankumoustaistelun kulkua. Sitä paitsi hänelle oli tärkeätä kirjoitta romaani ei Suomen vallankumouksesta, vaan voitokkaasta Lokakuun sosialistisesta vallankumouksesta. Tässä tapauksessa itse historian logiikka auttoi kirjailijatarta voittamaan aikaisemmat utopistiset harhansa. Uusien sankareittensa, venäläisten talonpoikien kanssa Hilda Tihlä kulki ikään kuin uudelleen sen etsiskelyjen tien, jota hänen aikaisempien teostensa sankarit olivat kulkeneet, mutta nyt tällä tiellä oli selvä suuntapiste: pyrkimys sosialistiseen todellisuuteen.

Eemeli Parraksen romaani Jymyvaaralaiset käsittää pitkän ajanjakson 1860-luvulta Suomeen luokkasotaan 1918. Kirjailija yrittää näyttää siinä mahdollisimman täydellisesti talonpoikaisen maailmankatsomuksen kehityksen patriarkaalisesta ajattelutavasta proletaarisen vallankumouksen aatteiden tajuamiseen. Romaani kertoo erään patriarkaalisen Kinesjärven kylän, jopa yhden talonpoikaissuvun - jymyvaaralaisten asteettaisen hajoamisen sen erinäisten edustajien siirtyessä uuteen sosiaaliseen ympäristöön. E. Parras nojautuu S. Topeliuksen, A. Järnefeltin ja eräiden muiden viime vuosisadan jälkipuoliskon ja tämän vuosisadan alun kirjailijoiden tuotantoon, jossa on kuvattu suomalaisen maaseudun patriarkaalisen talousmuodon hajoamisprosessi. Myös A. Kiven Seitsemän veljeksen ja J. Ahon Rautatien vaikutusta on romaanissa havaittavissa. Ja kuitenkin monista yksityisistä yhtäläisyyksistä huolimatta on E. Parraksen romaani aatteellis-taiteelliselta sisällöltään omaperäinen tuote. Tekijän katsantokanta Suomen todellisuuden kehitykseen on ennen kaikkea periaatteellisesti uusi, romaanissa on uudenlainen korostus, kerronnan uudenlainen perspektiivi. Historiikin tekijät tähdentävät, että tukeutuen Suomen klassillisen kirjallisuuden kokemukseen E. Parras valaisi romaanissaan uudella tavalla Suomen talonpoikaiston kohtalon proletaarisen vallankumousten kaudella.

30-luvun jälkipuoliskolla tulee uusia nuoria kykyjä kirjallisuuteen karjalaisen väestön keskuudesta: Antti Timonen, Jaakko Rugojev, Nikolai Laine ym. Tällöin alkavat kirjoitella Veikko Ervasti, Salli Lund, Suomesta tulee uusia emigranttikirjailijoita E. Virtanen ja Tatu Väätäinen.

Sotavuodet, sanotaan tutkimuksessa, olivat Karjalan kirjallisuudessa suhteellisen hiljaisuuden aikaa. Kirjailijoita ei ollut paljon ja kaikki osallistuivat välittömästi sotaan. Se minkä he ehtivät kirjoittaa heijasti neuvostoihmisen hengen tilaa, lujitti uskoa voittoon, kasvatti vihaa vihollisia kohtaan. Sodan teillä miehistyivät monet kirjailijakyvyt.

Välittömästi sotaa seuranneesta kirjallisuudesta on kirjassa sanottu: Kuten kaikki neuvostokirjailijat, niin sodanjälkeiset taiteilijatkin Karjalassa pyrkivät käsittämään ajan tendenssit, tajuamaan sen moninaisuuden. Kansan voitonriemu, joka muodostui ensimmäisten sodanjälkeisten tuotteiden sisäiseksi paatokseksi ja taistelu rauhan puolesta määräsivät kirjallisuuden aatteellisen ja emotionaalisen sisällön.

Nykyiselle kirjallisuuden kehitykselle on ominaista pyrkimys elämän monialoitteeseen tutkimukseen. Syvenee taiteemme analyyttinen ja filosofinen perusta, kasvaa sen intellektuaalinen aktiivisuus, kirjallisuus perehtyy yhä uusiin inhimillisen elämän piireihin.

Karjalan suomenkieliseen nykykirjallisuuteen on tullut joukko uusia nimiä: Taisto Summanen, Pekka Perttu, Ilmari Saarinen, Taisto Huuskonen, Ortjo Stepanov ym. Huomautettakoon vielä, että teoksessa ei ole esitetty aivan viime vuosien kirjallisuusilmiöitä.

Eräs uusista Karjalan nykyrunouden ilmiöistä on Taisto Summasen lyriikka. Kirjan tekijät aivan oikeutetusti osoittavat, että jokainen uusi runokokoelma laajentaa Taisto Summasen tuotannon temaattista ja ongelmallista äänialuetta. Runoilija vastaa maan ja koko maailman elämän tärkeimpiin ilmiöihin ja samaan aikaan seuraa tarkkaavaisesti oman karjalaisen seutunsa piirteitä, lähestyy yhä luottavaisemmin sitä. Ja vaikka hän jatkaakin maisemalyriikan alaa, alkaa hänen tuotannossaan saada yhä enemmän tilaa kansalaislyriikka.

Vaikka kyseisessä tutkimuksessa ei ole eriteltykään Nikolai Laineen viime vuosina ilmestyneistä parhaimpia runoja ja runoelmia, ovat tekijät voineet todeta, että nykyinen todellisuus on auttanut runoilijaa näkemään uudessa valossa ympäristön, näkemään ihmisen läheltä, hänen konkreettisessa individuaalisuudessaan. Kotiseutua ja maanmiehet, Lieksajärven rannat, esi-isien asuinpaikat ovat tuoneet N. Laineen runoihin lämmön ja inhimillisyyden, ne arvot, joille meidän aikakautemme on antanut uuden sisällön.

Erään näkyvimmän runoilijamme Jaakko Rugojevin tuotannon analyysi on kirjassa mielestämme tehty monien muiden runoilijoiden tuotannon analyysiin verrattuna liian värittömästi ja pidättyvästi. Jaakko Rugojevin luovan työn tulokset ansaitsevat syvällisen erittelyn ja arvostuksen. Sitä on yritetty tehdä Jäänlähtö ja Raskaat vuodet -nimisen kaksiosaisen runoelman analyysissä. Mutta jostain syystä näiden teosten erittely on kuvaa ja elotonta. Sitä paitsi J. Rugojevin lyriikka on jäänyt melkein kokonaan huomiota vaille. Emme voi yhtyä teoksen tämän osan kirjoittajan mielipiteeseen, että runosikermä Kotirannan tyttö on ainoa "missä tunteiden rikkaus yhtyy kielen runolliseen ilmeikkyyteen."

40-luvun lopulla syntyi Karjalan kirjallisuudessa Karjalan todellisuuden liittyvä historiallinen romaani. Sen luoja oli Nikolai Jaakkola. Hänen tuotteissaan yhtyi kansallinen perinne toisten vallankumousaihetta käsittelevien neuvostokirjailijoiden saavutuksiin. N. Jaakkola samoin kuin F. Gladkov ja V. Smirnov näyttää romaanihenkilöittensä kansallisen luonteen ja sen, miten ne joutuvat mukaan historiallisten tapahtumien pyörteisiin. N. Jaakkolan romaanisarja Pirttijärven rantamilla (1949), Pirttijärven rantamilla ja muualla (1957), Ristiaallokossa (1963) ja Selville vesille (1966) osoitti, että N. Jaakkola oli kirjailija, joka ymmärsi syvällisesti ilmiöiden historiallisen merkityksen, yhteiskunnallisten prosessien lainmukaisuuden ja tunsi Karjalan työkansan psykologian, sen patriarkaalisen kansan, jonka vallankumous oli herättänyt historialliseen luovaan toimintaan.

Antti Timosen tuotannosta käsitellään tutkimuksessa sota-aiheinen Karjalasta Karpaateille, sitten novellit Kanervalammella, Valaistu ranta, Tuulilahden vastuulla. Historiikin tekijät osoittavat, että romaani Kotoisilla poluilla on eräs Karjalan kirjallisuuden ensimmäisiä tuotteita, jossa on kuvattu nykyaika syvällisine muutoksineen. Romaanin keskeisenä hahmona on aikalaisemme. Kirjailijaa kiinnostaa moraalinen näkökohta - sosialistisen moraalin ja vanhojen siveellisyysnormien ristiriita. Romaanit Pieni valkosiipi ja Olen kotona käsittelevät monia moraalin ongelmia, joille on annettu syvällinen sosiaalinen sisältö. Sitä paitsi A. Timonen kohottaa niissä aikakautemme erään tärkeimmän kysymyksen - taistelun pysyvän rauhan puolesta, kansojen ystävyyden aate kiinnostaa kirjailijaa. Historiikki päättyy 60-luvun lopulle. Siksi siitä on jäänyt pois Antti Timosen laaja historiallinen romaani Me karjalaiset, josta hän sai Karjalan kirjallisuuden valtionpalkinnon, ja saman aineiston pohjalla tehty näytelmä Otatko miut, Karjalan mua.

Uljas Vikström kolmiosaisessa romaanissaan Käy eespäin väkivoimakas! jatkaa emigranttikirjailijoiden 20-luvulla alkamaa Suomen v. 1918 kansalaissodan ongelmien käsittelyä. Suomen työväenluokan taistelua kuvaa myös novelli Suvelan Osku. U. Vikströmin viimeisimmästä tuotteesta, Toivo Antikaisen elämää kuvaavasta kertomuksesta Toiska on tutkimuksessa vain maininta (teos ei ollut vielä silloin ilmestynyt kirjana).

Karjalan nykyiset proosakirjailijat kuvaavat tuotannossaan nuorta sodanjälkeistä sukupolvea pyrkien näyttämään sen maailmakäsityksen erikoisuudet, sen sisäisen maailman. Historiikin kirjoittajat näkevät tässä suhteessa hedelmälliseksi Pekka Pertun kokemuksen, hänen tuotannolleen on ominaista psykologinen novelli.

Edelleen voisimme mainita Taisto Huuskosen, Ortjo Stepanovin ym. tuotannon, joita on kyseisessä teoksessa käsitelty, mutta kun tutkimukseen on joutunut vain näiden kirjailijain varhaisimmat tuotteet, emme niihin sen enempää puutu.

Olemme vain luetelleet tärkeimpiä Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden luomiseen osallistuneiden nimiä antaaksemme jonkinlaisen kuvan Karjalan neuvostokirjallisuuden historiikin käsittelemistä ongelmista suomenkielisen kirjallisuuden osalta.

Antautumatta Karjalan nykyisen venäjänkielisen kirjallisuuden tarkempaan erittelyyn mainitsemme vain, että Karjalan venäjänkielistä nykykirjallisuutta edustaa kirjassa Aleksander Linevski, Karjalan vanhin kirjailija, hänen kynästään on lähtenyt monta historiallista romaania, ja trilogiastaan Bieolomorje on saanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon. Tunnettuja ovat proosakirjailijat: Feodor Trofimov, Dmitri Gusarov, Pjotr Borsikov, Vsevolod Uslanov, Stanislav Pankratov ym. joiden tuotteita on julkaistu mm. Punalipussa, Venäjänkielistä nykyrunoutta edustavat: Vladimir Morozov, Boris Schmidt, Aleksei Titov, Oleg Mishin, Marat Tarasov, Juri Linnik, Aleksander Ivanov, Mihail Sysoikov, Ivan Kostin ym.

Karjalan kirjallisuus on kehittynyt samassa rivissä Venäjän ja maamme muiden kansojen kirjallisuuden kanssa kokien näiden suotuisaa vaikutusta. Tekijäkollektiivin kiistämätön ansio on siinä, että se ottaen huomioon kirjallisuuden kansallisen erikoisuuden on samalla pyrkinyt saamaan selville typologisten yhtenäisyyksien piirteet Neuvostoliiton eri kansojen kirjallisuuden kehityksessä. Karjalan kirjallisuuden yhteydet venäläiseen ja muiden kansallisuuksien kirjallisuuteen ovat myötävaikuttaneet käännöstyön kehittymiseen. Tässä suhteessa on tasavallassa tehty todella mittava työ.

Historiikin tekijät ovat pyrkineet täydellisyyteen, siihen ettei mitään jäisi sanomatta, kertoneet kaikesta huomion arvoisesta. Siinä he ovat onnistuneet: kirja on niin seikkaperäinen, että lukija löytää siitä aivan kuin hakukirjasta tarvittavat tiedot jokaisesta vähänkin merkittävästä ilmiöstä. Mutta täydellisyydellä on toinenkin puolensa. Pyrkien siihen ettei mitään jäisi sanomatta, ettei ketään pahoitettaisi, tekijät eivät ole aina differentioineet kirjailijoita ja tuotteita, ovat joissakin tapauksissa kiinnittäneet huomion toisarvoisiinkin ilmiöihin, jotka olisivat saaneet jäädä kirjallisuuden historian ulkopuolelle.

Niinpä esimerkiksi erään kirjailijan varhaisimmista novelleista on sanottu, että niissä "on enemmän tai vähemmän onnistuneita episodeja, mutta aikakauden dramaattisuutta ei tekijä ole kyennyt luomaan" (s. 289); tämän olisi luullut olevan täysin riittävän perusteen tällaisten novellien jäämiseksi rauhaan. Mutta nämä novellit analysoidaan kirjassa. Sama koskee erään toisen tekijän näytelmää, josta pannaan merkille "luovan ajattelun, merkittävän konfliktin puuttuminen" (s.322). Lasten kirjallisuus on vastaavan luvun tekijöiden mielestä "aivan äskettäin päässyt lapsuusiästään ja alkaa vasta kerätä voimiaan" (s. 359) ja siitä huolimatta tätä lapsuuskautta tarkastellaan melko seikkaperäisesti. Tällaista mittasuhteiden katoamista lukija tapaa tuon tuostakin. Teoksessa on muitakin puutteita; epätarkkuuksia ja virheitä nimissä, aikamärissä ym. Sivulla 139 on valokuva: ryhmä karjalaisia kirjailijoita, sen alla on vuosiluku 1935, vaikka kuva oli julkaistu jo 20-luvun lopulla Punakanteleessa. Saman kuvan alla olevassa luettelossa on ensimmäisenä mainittu V. Aalto, kuvassa ei kuitenkaan ole leningradilaista Väinö Aaltoa, vaan on Väinö Aaltonen, josta muuten ei ole mainittu sanallakaan. Lauri Letonmäen runon Rakettu raudalla ilmestymisajaksi on sivulla 98 merkitty vuosi 1930. Asia on kuitenkin niin, että sitä laulettiin Emil Sunin säveltämänä Tuutarin yleisinkeriläisissä valistusjuhlissa jo v. 1921.

Mutta nämä puutteet ovat sittenkin toisarvoisia. Tärkeintä on korostaa: tavoite, jonka kyseisen teoksen tekijät ovat itselleen asettaneet, on saavutettu: on luotu Karjalan kirjallisuuden historiikki, joka tekee yhteenvedot kirjallisuutemme viisikymmenvuotisesta kehityksestä.

Selostuksessaan Neuvostoliiton kirjailijain 5. edustajakokouksessa kirjailijaliiton hallinnon sihteeri Georgi Markov esiteltyään liittotasavaltojen kirjallisuutta antoi suuren arvon myös autonomisten tasavaltojen mm. Karjalan kirjailijoille sanoen: "Oleellisen panoksen meidän yhteiseen aarteistoomme ovat antaneet sellaiset huomattavat, suurta arvovaltaa nauttivat kirjallisuudet kuin tataarilainen, bashkirilainen, karjalainen, jakuuttilainen, burjaattilainen, tshuvashilainen, abbaasilainen, osseettilainen, kabardinilainen, balkarialainen, kalmukkilainen, karakalpakilainen, Dagestanin kansojen kirjallisuus".

G. Markov tarkoitti siis myös Karjalan kirjallisuutta sanoessaan: "Suuren tyydytyksen tuntein näemme, että maamme kansojen veljeysliiton synnyttämä monikansallinen kirjallisuus muodostaen itse uuden historiallisen ihmisyhteisön oleellisen piirteen on aktiivisesti vaikuttanut sen vakiintumiseen elävänä ja tehoisana reaalisuutena. Ja tulevaisuutensa kehityksen se yhdistää kokonaan ja täydellisesti yhteiskuntamme yhtenäisyyden jatkuvaan lujittamiseen."

www.locallit.net