www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan Neuvostokirjailijain liitto 40-vuotias
Urho Ruhanen
Punalippu 6/1974, 104–107

Kesäkuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta Karjalan kirjailijaliiton perustavasta kokouksesta. Liitto ei kuitenkaan syntynyt tyhjälle paikalle, vaan Karjalan neuvostokirjailijain ensimmäistä konferenssia edelsi vuosia aikaisemmin alkanut kirjallinen toiminta.

Lokakuun sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjällä alkanut marxilais-leniniläisen estetiikan ja proletaarisen kirjallisuuden kehitys ei tapahtunut helposti ja tasaisesti. Vaadittiin monia vuosia ankaraa ja aika ajoittain äärimmäisen kärkevää aatteellis-esteettistä taistelua kommunistisen puolueen johdolla uuden kirjallisuuden perustaa laskevien periaatteiden puolustamiseksi ja vakiinnuttamiseksi.

Vallankumouksen jälkeen ilmeni selvästi kaksi eri vastakkaista suuntaa: vallankumouksen puolesta ja vallankumousta vastaan taistelevien kirjailijain leirit. Sitä paitsi oli joukko kirjailijoita, jotka asettuivat neuvostovallan kannalle, mutta eivät heti eivätkä yhtä aikaa omaksuneet sosialistisen realismin asenteita.

Puolueen oli käytävä kireää taistelua kirjallisuuden ja taiteen osuuden ja tehtävien väärinkäsittämistä vastaan, kommunistisen aatteellisuuden ja taiteellisen luomistyön kansaomaisuuden puolesta, realismin puolesta, vieraita apoliittisuuden ja formalismin tendenssejä vastaan.

On tunnettua, että suuri osa porvarillisia kirjailijoita poistui maasta. Tällaisia olivat: Ivan Bunin, Aleksandr Kuprin, Artsybašev, Merežkovski, Zinaida Gippius, Arkadi Avertšenko, Marina Tsvetajeva ym. Useat heistä esiintyivät sangen vihamielisesti neuvostovaltaa kohtaan. Eräät porvarillisista kirjailijoista taas jäivät ns. sisäisiksi emigranteiksi, jotka vasta pitkän kehitysprosessin jälkeen siirtyivät neuvostovallan kannalle.

Futuristit ja imagenistit, konstruktivistit ja leftiläiset (levyi front - vasemmistorintama) kielsivät realismin kulttuuriperinteet ja mainostivat kilpaa esteettisiä ohjelmiaan aito uusina. Vaikka he eivät itse asiassa monessakaan suhteessa olleet päässet irti entisistä vallankumousta edeltäneistä porvarillis-dekadenttisista esteettisistä teorioista.

Puoluepiireissä arvosteltiin ankarasti näitä sosialismille vieraita esteettisiä katsomuksia ja samalla kamppailtiin näihin erilaisiin ryhmiin kuuluvien lahjakkaiden kirjailijoiden puolesta auttaen heitä voittamaan virheelliset katsomukset.

Huomattavaa sekaannusta edustivat myös formalistit. Futurismi lienee vallankumouksen ensi vuosista ja melkein koko 20-luvun ajan ollut laajimmalle levinnyt formalistinen virtaus, joka jarrutti nuoren neuvostokirjallisuuden ja taiteen kehitystä. Omalaatuisen ryhmänsä muodosti ns. Serapionin veljeskunta. Siihen kuului luomistavoiltaan hyvinkin erilaisia kirjailijoita, kuten Mihail Zoštšenko, Vsevolod Ivanov, Konstantin Fedin, Valentin Kaverin, Nikolai Tihonov. Nämä olivat varsin lahjakkaita kirjailijoita, josta syystä Gorki suhtautui heihin hyvin myönteisesti. Konstantin Fedin on myöhemmin arvostellut ryhmää ja alkulauseessa kirjaansa Gorki ja me kirjoittaa, miten suurta osaa Maksim Gorki näytteli siinä, että Serapionin veljeskunta vapautui harhoistaan.

Proletaaristen kirjallisuusjärjestöjen tehtävänä oli edistää nuoren proletaarisen kirjallisuuden kasvua. Oli selvää, että tällaisessa tilanteessa puolue kaikin keinoin auttoi ja kannatti näitä järjestöjä. Ikävä kyllä eivät kaikki näiden järjestöjen johtajat ymmärtäneet oikein osaansa ja tehtäviään. Puolueen oli käytävä taistelua niistä proletaarisissa kirjallisuusjärjestöissä esiintyviä virheellisiä tendenssejä vastaan, jotka jarruttivat koko neuvostokirjallisuuden kehitystä. Sellainen oli Proletkult-järjestö. Tosi kyllä, tämä järjestö teki paljon proletaarisen kirjallisten voimien ja kykyjen kokoamiseksi. Proletkultin ansio oli myös eräiden porvarillisten vaikutusten paljastaminen kirjallisuudessa. Mutta Proletkultin toiminnan kielteisenä piirteenä oli, että se kielsi menneisyyden kulttuuriperinnön merkityksen sosialistiselle kulttuurille. Proletkultin pohjalta kehittyy kirjailijaryhmä Kuznitsa (Paja) -nimisen aikakausjulkaisun ympärille. Pravda arvosteli tuon tuostakin eräitä Kuznitsan virheitä. Ja kuznitsalaiset vapautuivat vähitellen erheistään. Näin tapahtui mm. runoilija Vasili Kazinin suhteen. Nikolai Ljaško kirjoitti yhden ensimmäisistä työn aihetta käsittelevistä huomattavista tuotteista Masuuni (1925) ja Feodor Gladkov romaanin Sementti (1925).

Pääjärjestö, joka 20-luvun puolivälissä ja 30-luvun alussa kokosi proletaarisen kirjallisuuden voimia, oli RAPP (Venäjän proletaaristen kirjailijain yhdistys). RAPP ei syntynyt yhtäkkiä. Vuonna 1922 ilmaantuu useampia luovan työn yhdistyksiä, jotka julistivat itsensä proletaarisiksi - Molodaja gradija (Nuori kaarti), Oktjabr (Lokakuu) ym. Vuonna 1923 alkoi ilmestyä aikakausjulkaisu Na postu (Vartiopaikalla), joka otti itselleen proletaarisen kirjallisuuden teoreettisen äänenkannattajan tehtävät.

Syntyivät edellytykset yhtenäisen järjestön muodostamiseksi, jonka sitten laillisti proletaaristen kirjailijain ensimmäinen yleisliittolainen konferenssi tammikuussa 1925. Puolue antoi tällöin täyden kannatuksensa RAPP:ille. VKP(b):n KK:n päätöslauselmissa 18. kesäkuuta 1925 "Puolueen politiikasta kaunokirjallisuuden alalla" on sanottu selkeästi, että proletaarisen kirjallisuuden on vallattava johtava asema. Keskuskomitea tähdensi, että puolue tulee kaikin keinoin auttamaan proletaaristen kirjailijain kasvua ja osoittamaan kannatustaan heille. Olosuhteissa, jolloin maassa oli käynnissä kärkevä luokkataistelu, kun ideologian alalla porvarilliset vaikutukset olivat vielä voimakkaat, tarvittiin sellaisia sivistyneistön järjestöjä, joihin puolue saattoi nojautua taistelussa kirjallisuuden ja taiteen kommunistisen aatteellisuuden puolesta.

Tällä pohjalla alkoi järjestäytyä kirjallisuusliike myös Karjalassa. Se oli suuren luomisinnon aikaa, jonka oli synnyttänyt maailman ensimmäisen sosialistisen valtion suurenmoinen rakennustyö. Se innoitti runoiluun ja sai aikaan hyvinkin voimakkaan ja laajan kirjallisen kehityksen. Aina vallankumouksesta lähtien oli venäjän ja sitten myös suomen kielellä ilmestynyt sanomalehdissä runoja ja pienempiä proosatuotteitakin. Vuonna 1922 näki päivänvalon Karjalassa ensimmäinen kaunokirjallinen aikakausjulkaisu Krasnyi Klitš (Punainen kutsu). Samana vuonna järjestää Jalmari Virtanen kirjallisuuskerhon Karjalan kommuuni -sanomalehden yhteyteen. Uhtualla syntyy kirjallisuuskerho, johon kuuluvat Arvi Nummi, Nikolai Jaakkola, Risto Bogdanov, Iivo Nikutjev. Jalmari Virtanen kirjoittaa artikkelin Proletaarisen kirjallisuuden kaipuu, jossa asettaa kysymyksen suomenkielisen kaunokirjallisen aikakauslehden tarpeellisuudesta.

Lehdissä esiintyvät kirjallisilla tuotteillaan Jalmari Virtanen, Arvi Nummi, Santeri Mäkelä, Lauri Letonmäki, Nikolai Jaakkola, Oskari Johansson, Viktor Gudkov, Ragnar Rusko, I. Ivolgin, A. Metjolkin, Tamara Trifonova, Herman Laukkanen, Feodor Ivatšev. Venäjän kielellä ilmestyi Karelskaja ja Kommuna-lehden liitteenä runo- ja kertomuskokoelmia. Jalmari Virtanen suomentaa ahkerasti venäläisiä vallankumouslauluja. Ja kun vuonna 1923 perustetaan Leningradissa suomenkielinen Kustannus-osuuskunta Kirja, avautuvat kustannusmahdollisuudet ja kirjallinen toiminta vilkastuu huomattavasti.

Muodostuu välitön kirjailijavoimien järjestämisen tarve. Heinäkuussa 1926 pidettiin Karjalan kirjailijajärjestön perustava kokous. Järjestö sai nimekseen Karjalan Proletaaristen Kirjailijain Yhdistys - KAPP. Alussa siihen kuuluivat mm. T. Alimov, Jalmari Virtanen, Risto Bogdanov, Lea Helo, Hilda Tihlä, Feodor Ivatšev, Oskari Johansson, Ragnar Rusko, Tamara Trifonova ym. KAPP jakautui kahteen jaostoon - suomen- ja venäjänkieliseen.

Venäläiset kirjailijatoverit julkaisivat tuotteitaan sanomalehdessä Krasnaja Karelija ja aikakausjulkaisussa Karelo-Murmansk Krai. Vuonna 1927 alkoi Leningradissa ilmestyä kaunokirjallinen aikakauslehti Soihtu. Erikoisen aktiivisesti julkaisee siinä runojaan ja kertomuksiaan Lea Helo, samoin Ragnar Rusko, Santeri Mäkelä ja monet muut. Ja 1928 perustetaan Karjalaan oma kaunokirjallinen julkaisu joka saa nimekseen Punakantele. Sen etusivulla oli Jalmari Virtasen ohjelmaruno:
Punakantele, soi surut
synkkähän korpeen,
raatajan mielistä
kätköhän turpeen.

Olet vanha, vaan uus sävel
sormien alla
soi, sytytellen
mielehen tulta.

Nikolai Jaakkola julkaisi karjalan murteella juttunsa Kun ensi kerran tulin Piiterih. Punakanteleessa julkaistiin karjalaisia kansanlauluja, pohdittiin karjalaisen kansallisen taiteen ohjelmia, herätettiin kysymys karjalaisen teatterin perustamisesta, kanteleesta, kansanrunouden keruusta jne. Nämä kaksi suomenkielistä kaunokirjallista julkaisua ilmestyivät rinnan vuoteen 1931, jolloin Soihtu lakkasi ilmestymästä ja jäin vain Punakantele.

Yhteinen Leningradin ja Karjalan suomenkielisten proletaaristen kirjailijayhdistysten aikakausjulkaisu alkoi ilmestyä Rintama-nimisenä. Aika oli ankaraa luokkataistelun kautta. Maaseudulla tapahtui syvä murros - maatalouden kollektivisointi. Ideologinen taistelu oli äärimmäisen kärkevää, jonka leningradilaiset toverit halusivat tähdentää jo julkaisun nimessä. Nykyään selitys saattaa tuntua hieman naiivilta, mutta silloin se tietysti oli ajankohtainen. Kuvaavaa on että Karjalassa julkaistiin samoihin aikoihin Isku-nimistä albumia. Ja kun nykyään katselemme Rintaman silloisia artikkeleja, pääkirjoituksia, niin kova taisteluhenki niistä huokuu. Näin Rintama kokosi kirjailija- ja kääntäjävoimia ympärilleen ilmestyen 1932-1933 Leningradissa ja sitten tammikuusta 1934 sitä alettiin julkaista Petroskoissa.

Paitsi Soihtua - Punakanteletta - Rintamaa ilmestyi Leningradissa vuodesta 1929 albumi Kevätvyöry, sitten Lokakuu-albumi Karjalassa, kokoelman Illankuluksi tukkikämpässä, Valtatielle, lasten julkaisu Nuoret iskurit, venäjänkielinen Natšalo (Alku) ym.

Vuonna 1930 julkaisi Krasnaja Gazetan kirjapaino Leningradissa Jalmari Virtasen runokokoelman Työn lomassa, johon Maksim Gorki oli kirjoittanut alkulauseen sanoen siinä: "Jalmari Virtanen on sen luokan tahdon ilmituoja, jolla on historian kutsumuksena luoda uusi maailma. Kustannusosuuskunta Kirjan kustannuksella ilmestyi Jalmari Virtasen runokokoelma Rivit suoriksi.

Lea Helo tekee ahkeraa työtä - 1930 hän julkaisee runokokoelman Nuoret mielet, 1931 runokokoelman Astun yli ja kirjoittelee kertomuksia ja artikkeleja.

Oskari Johansson kirjoittaa Muurmannin kalastajien taisteluista pienoisromaanissaan Punaiset tunturisissit. Feodor Ivatšev käyttää ahkerasti kynäänsä, kirjoittaen pieniä kertomuksia ja runoja. Lauri Luoto kirjoittaa Suomen luokkasotaa käsittelevät teoksensa. Herman Laukkaselta ilmestyy runokokoelma Elettyä. Matti Husu esiintyy samoin tuotteliaana runoilijana. Aleksandr Linevski kirjoittaa myöhemmin hyvinkin tunnetuksi tulleen novellinsa Kivikirjan sivuja. Venäjän kielellä kirjoittavat Ivan Kutasov ja Nikolai Gribatšev runoja, Sergei Norin kertomuksia ja kuvauksia. Luetteloa ahkerista kirjoittajista voisi jatkaa mainitsemalla Lyyli Grönlundin, Ragnar Ruskon, Santeri Mäkelän, Torsten Heimovaaran ym. Sanalla sanoen kirjallisuuselämä elää nousukauttaan. Luodaan hyviä lauluja - Risto Siren (Nikitin) säveltää Pekka Hännikäisen sanoihin laulun Kaunis onpi Karjalamme, Kalle Raution ja Lauri Jousisen säveltäminä syntyvät laulut Somat soudella virrat on Karjalan maan (J. Virtanen), Nuotiolla (O. Johansson), Karjalan hongat (H. Laukkanen), Karhumäki (L. Helo). Kirjallisuusarvostelu pyrkii asettamaan marxilais-leniniläisen estetiikan kysymyksiä, pohtii edessä olevia ongelmia, kirjallisuuden kehityksen näköaloja, eri kirjailijoiden työtä ja heidän teoksiaan.

On sanottava, että olemassaolonsa alkuaikoina RAPP, niin kuin siihen kuuluva KAPP:kin näytteli myönteistä osaa kirjallisuuden kehityksessä. Puhumattakaan koko Neuvostoliiton kirjallisuudesta ja sellaisista nimistä kuin Mihail Šolohov, Aleksandr Fadejev, Feodor Panferov, Juri Libedinski ym. jo edellä esitetyt tiedot Karjalan kirjallisuudesta todistavat tätä. Mutta RAPP:n johto alkoi jo alun pitäen sulkeutua kuoreensa. Vieroksui toisia kirjailijoita, julisti "vasemmistolaisen" tunnuksen "liittolainen tai vihollinen" ja piti kaikkia, jotka eivät tunnustaneet RAPP:n johdon "oikeaoppisia" ajatuksia, vieraina. Teoreettisessa asenteissa oli mm. paljon sekavaa - ns. vulgaarinen sosiologismi, yksilöllinen psykologismi ym.

Suomenkielisissäkään kirjallisuusjulkaisuissa ei voitu välttää monia virheitä arvostelun alalla, ei jaksettu aina pysyä vakavalla periaatteellisella pohjalla. Tapahtui myös sellaista, että ymmärtämättä lainkaan taiteen ja runouden erikoisuuksia arvostelija takertui runon yksityisiin sanoihin ja sanontoihin ja syytti runoilijaa (esim. Jalmari Virtasta) kaiken maailman synneistä. Vulgraarinen sosiologismi luonnehti usein kysymyksen asettelua. Viuluko vai kantele on proletaarinen soitin? Tällaistakin kysymyksen asettelua tavattiin 20-30-luvun vaihteessa.

Kun muistetaan ne suuret voitot, jotka sosialismi oli saavuttanut ja näiden voittojen vaikutus sivistyneistöön, joka alkoi yhä enemmän lähentyä puoluetta ja kannattaa puolueen politiikkaa, niin käy selväksi miksi VKP(b):n KK julkaisi 23. huhtikuuta 1932 päätöksen Kirjallisuus- ja taidejärjestöjen uudesti järjestämisestä. Tällä päätöksellä likvidoitiin proletaariset kirjallisuus- ja taidejärjestöt ja asetettiin kysymys koko maata käsittävien yhtenäisten kirjallisuus- ja taidejärjestöjen luomisesta. Myös KAPP likvidoitiin ja perustettiin Organisaatiokomitea valmistelemaan uutta liittoa. Komiteaan valittiin: J. Virtanen, N. Jaakkola, O. Johansson, S. Kolosjonok, J. Monosov ja T. Huttari.

Organisaatiokomitea, jossa erikoisen aktiivisesti toimivat Nikolai Jaakkola ja Jalmari Virtanen, valmisti pohjan uudelle järjestölle ja sen perustavalle kokoukselle. Niinpä Karjalan neuvostokirjailijain ensimmäisen konferenssin kokoontuessa 1934 voitiin todeta, että kirjallisuus oli rikastunut monilla uusilla tuotteilla. Niiden joukkoon kuuluivat Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset ja Jättiläisvaltimo sykkii, Jalmari Virtasen runot ja runoelmat yhdessä Lauri Luodon kanssa sanoittama operetti. Feodor Ivatševin Jauhinkivet, Iivo Nikutjevin Marfa, Hilda Tihlän Lehti kääntyy, Sergei Norinin Räjäytetyt vuoret, Aleksandr Linevskin Vienanmeren sissit, Allan Visasen Punaista elämää, Eemeli Virtasen runokokoelma Miksi taistelemme, Torsten Heimovaaran Rauhaton raja, Nikolai Gribatševin runot.

Karjalan kirjallisuuden aatteellinen ja taiteellinen taso oli kohonnut ja aihepiiri konkretisoitunut, kirjallisuuteen oli tulossa uusia voimia (Antti Timonen, Toivo Tasanen, Sakari Kankaanpää, Petri Palo ym.). Venäjänkielinen kirjallisuustoiminta oli myös huomattavasti voimistunut Krasnaja Karelijan kirjallisuussivun ja monien kokoelmien ansiosta.

Konferenssi, joka oli koolla 11.-13. kesäkuuta 1934, osallistui 45 kirjailijaa ja kynäilijää ja lisäksi joukko eri järjestöjen edustajia. Uuden liiton jäsenyyteen näistä hyväksyttiin heti vain kymmenkunta kirjailijaa.

Konferenssin päiväjärjestyksessä oli:
1. Selostus neuvostokirjallisuudesta ja Liiton uusista tehtävistä (selostaja Vissarion Sajanov - Leningrad).
2. Apuselostukset Karjalan kirjallisuudesta ja sen tehtävistä: a) proosa - U. Ruhanen ja L. Ljufanov; b) runous - J. Virtanen ja V. Sajanov; c) dramaturgia - R. Nyström; d) kritiikki - N. Jaakkola.
3. Organisaatiokysymykset

Konferenssi valitsi hallinnon, jonka puheenjohtajaksi tuli Jalmari Virtanen. Edustajiksi Neuvostokirjailijain ensimmäiseen edustajakokoukseen valittiin Jalmari Virtanen, Eemeli Parras ja Sergei Norin. Konferenssin päätöslauselmassa todettiin:
"Rinnan sosialistisen talouden sekä kulttuurin yleisen nousun kanssa on kasvanut korkeammalle asteelle myös Karjalan muodoltaan kansallinen ja sisällöltään sosialistinen neuvostokirjallisuus. Erikoisen voimakkaan sysäyksen kaunokirjallisuuden kehitykselle antoi puolueen KK:n päätös 23. huhtikuuta 1932. Tämän historiallisen päätöksen jälkeen julkaistujen kaunokirjallisten teosten luku nousee useihin kymmeniin, on kohonnut joukko uusia lupaavia voimia, kirjallisuusasia on nopeasti kasvamassa yleisproletaariseksi asiaksi... Kirjallisuutemme kehittyy sosialistisen realismin tietä."

Karjalan Kirjailijaliiton perustavalla konferenssilla oli tärkeä paikka kirjallisuutemme historiassa. Se avasi uudet näköalat sanataiteen kehittymiselle Karjalassa. Pian konferenssin jälkeen tulee mukaan joukko uusia kykyjä - Veikko Ervasti, Feodor Trofimov, Salli Lund, Urho Konkka, Viktor Tšehov, Jaakko Rugojev, Nikolai Gippijev (Laine) ym.

Uusi vaihe Karjalan kirjallisuuselämässä oli alkanut.

www.locallit.net