www.locallit.net | www.locallit.net/english

Eemeli Parras
Piirteitä kirjailijakuvaan
Urho Ruhanen
Punalippu 7/1978, 90–95

Keväällä 1933 tuli kustannusliike Kirjan toimitushuoneeseen Topias Huttarin saamana vankka harteikas keskikokoinen mies, jonka tuuhea tukka oli alkanut käydä harmaaksi. Huttari esitteli tulijan kirjailija Eemeli Parrakseksi. Mies osoittautui varsin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Lähdin Huttarin (L. Helon) kanssa hänelle oppaaksi. Yritimme tuona lauantai-iltana parastamme tutustuttaaksemme vieraamme kaikin puolin Leningradin nähtävyyksiin.

Poltavaskajalta kulki matkamme vanhaa Nevskiä pitkin Moskovan asemalle. Siitä avautuikin näky suoralle ja avaralle Nevskin prospektille. "Mitään ihanampaa ei ole kuin Nevski", sanoi Topias Huttari joskus venäläisen klassikon Gogolin todenneen. Päätettiin astella Nevski jalan. Kuljettiin kiirehtimättä ja katseltiin nähtävyyksiä. Anitškovin sillalla Parras pysähtyi ihailemaan kuvanveistäjä Pjotr Klodtin neljää pronssista hevosentaluttajaa. Arkkitehti Karl Rossin suunnitteleman Puškinille nimetyn teatterin ylvästä rakennusta, jonka juhlavuutta korostavat pylväshallit, korkokuvat ja veistokset, ei voitu sivuuttaa pysähtymättä. Vieraamme näki Kazanin kirkon, Amiraaliteetin, Talvipalatsin, Palatsitorin ja Aleksanterinpylvään, Iisakin kirkon, Marskentän, erinomaisen Kesäpuiston maailmankuuluine veistoksineen ja monia muita venäläisen rakennustaiteen verrattomia arkkitehtonisia kokonaisuuksia ja muistomerkkejä. Parras oli yllättynyt ja varsin tyytyväinen näkemäänsä. Ja ymmärrettäväähän se olikin, sillä näkipä Nevskiä ja sen ympäristöä vaikka kuinka useasti, se aina hivelee silmää, puhumattakaan sen tekemästä vaikutuksesta ensikertalaiseen, niin kuin Parras oli. Katselemista riitti iltamyöhään ja väsyksiin saakka. Illalliselle mentiin Eurooppa-hotellin katolla olevaan ravintolaan, jossa viivyttiin pikkutunneille asti.

Jo toimituksessa oltiin sovittu että seuraavana päivänä, sunnuntaina, mennään Rääpyälle. Parras halusi nähdä Leningradin ympäristöä ja samalla entisiä tuttaviaan Amerikan ajoilta. Rääpyällä toimi siihen aikaan Työ-kommuuni, jonka olivat perustaneet Yhdysvalloista siirtyneet suomalaiset. Sattuikin olemaan 5. toukokuuta, ts. lehdistön päivä. Matkaamme lähti Leningradissa ilmestyvän Vapauslehden vastaava Kalle Lepola. Juna toi meidät Vsevoložkin asemalle. Käytyämme sopimassa kokoontumistilaisuudesta lähdimme katselemaan kommuunin vainioita, Rääpyän ihania maisemia ja lehteen puhjenneita lehtoja. Otimme eräällä mäenrinteellä kuviakin. Kuvan on julkaistu Punalipun edeltäjän, Rintaman, kesäkuun numerossa 1933. Kerhotalon Sali oli illalla väkeä täynnä. Lepola puhui sanomalehdistön merkityksestä ja tehtävistä, L. Helo lausui runojaan ja minä esittelin Rintaman suunnitelmia. Illan kohokohdaksi muodostui Parraksen puheenvuoro, Parras puhui kapitalistisen maailman talouskriisin seuraamuksista, USA:n työläisten asemasta ja taistelusta oikeuksiensa puolesta. Kirjailija kertoi että hänet oli karkotettu maasta vaarallisena kommunistina ja luki lopuksi kuvauksensa Kun Vapaudenpatsas häipyi näköpiiristä:
"Köydet paikoilleen, nostopuomit kiinni. Kaikki valmiina valtamerimatkaa varten - ja Vapaudenpatsas häipyy näköpiiristä." Tämän luimme hytin seinälle kiinnitetyltä taululta. Joku oli liidulle vetänyt sarkastisen viivan kolmen viimeisen sanan alla: "Vapaudenpatsas häipyy näköpiiristä".
- Jonkun poliittisen emigrantin silmä tuon on varmasti keksinyt, huomautti yksi taulun ympärillä parveilevista.
- Kyllä se on häipynyt näköpiiristä jo aikoja sitten, sanoi toinen.

Ja juttu jatkui edelleen matkustajain marssiessa merimatkustajien tavalliseen tapaan edestakaisin laivan kannella tai seistessä ryhmissä hyttien seinustoilla ja reilingin vieressä. Siinä sinkoilivat siirtolaisväen keskuudessa vuosikymmeniä kierrelleet vitsit - enemmän tai vähemmän onnistuneet - Amerikan vapaudesta ja sen kuuluisasta Vapaudenpatsaasta - -.

Suurin osa laivan matkustajista oli maastakarkotettuja, jotka Amerikan hallitus nyt oli lähettänyt "kotimaihinsa" Euroopan eri kolkille. Olipa joukossa Afrikan manterekin edustettuna ja matkassa pari arabialaistakin - -. Karkotetut eivät olleet poliittisia. Tuossa 600 henkilöä käsittävässä karkotettujen joukossa oli, mikäli tiesimme, vain viisi poliittista emigranttia. Kaikki muut olivat sellaisia, jotka kopea jänkkitasavalta oli katsonut liikatavaraksi - nykyisen yhä syvenevän kriisin kouristuksissa ollessaan - -. Amerikan porvariston Vapaudenpatsaan kumotus oli häipynyt. Samoin olivat New Yorkin maailmankaupungin valot peittyneet valtameren yöhön. Karkotuslaiva kulki itää kohti."

Eemeli Parras oli syntynyt Helsingissä 18. helmikuuta 1884 työmiehen perheessä. Poika oli aivan pieni kun viisihenkinen lapsilauma jäi isättä. Heidän isänsä kuoli vuonna 1886. Käytyään kansakoulun omaistensa luona Mäntsälässä Eemeli lähti maailmalle työnhakuun. Hän yritti erilaisissa sekatöissä ja asettui sitten 1901 Helsinkiin. Täällä hän meni viilarin oppiin, mutta kunnon työn saanti oli vaikeaa ja Parras päätti etsiä onnea Amerikasta, jonne hän matkustikin seuraavana vuonna. Amerikan suomalaiset sosialistit yrittivät siihen aikaan rakentaa inkeriläissyntyisen, työväenliikkeen mukaan tulleen kirjailijan ja sanomalehtimiehen Matti Kurikan johdolla uutta yhteiskuntaa Sointulaa Kanadan Malkosaarelle. Parraskin innostui Kurikan aatteisiin. Ja kun nämä ihanneyhteiskunnan rakentajat julkaisivat vuoden 1904 alussa Aatetovereille-kirjeen, jossa kutsuivat työläisiä mukaan hankkeeseen, oli Parras sen allekirjoittajien joukossa. Mutta kapitalistisen yhteiskunnan oloissa tällainen yritys oli vain haave; tietenkin se romahti.

Parraksen oli laskeuduttava ihanneyhteiskunnan pilvilinnoista kapitalismin reaaliselle maaperälle. Hänestä tuli kuparikaivoksen työläinen. Vuosien 1905-1907 vallankumous Venäjällä ulotti kaikunsa ympäri maailmaa. Työväenluokka liikehti ja perusti taistelujärjestöjään. Myös Eemeli Parras löysi näissä järjestöissä paikkansa. Tunnetun työväenliikkeen kaunokirjallisuuden tutkijan Raoul Palmgrenin mukaan "jo 1906 Parras mainitaan Suomalaisen sosialistijärjestön perustavaa kokousta valmistelleen komitean jäsenenä ja huomattuna työväenagitaattorina" (Joukkosydän).

Vuonna 1907 Parras palasi Suomeen, missä toimi mm. Raivaajan toimittajana Lahdessa. Suomessa hän ei kuitenkaan viipynyt kauan, vaan jo 1910 matkusti jälleen Amerikkaan, kirjoittaa Palmgren mainitussa tutkielmassaan, jonka aineistoa olen kirjoitukseni tässä osassa käyttänyt. USA:ssa Parraksen toimintakenttä muodostui varsin laajaksi. Hän esiintyi työväenjärjestöjen luennoitsijana, osallistui työväen näyttämötoimintaan sekä ammattiyhdistys- ja puoluetyöhön. Heti Amerikkaan saavuttuaan Parras julkaisi runokokoelman Pohjalta. Sen aihepiiri liittyy Suomeen. "Kokoelman avainruno, Parraksen varsinainen runoilija-uskontunnustus", Palmgren kirjoitta "on laajahko Minä-runoelma, jossa tekijä lausuu julki halveksuntansa 'silkkisielu'-runoilijoille ja 'riikinkukko'-intelligenssille, jotka kuvittelevat kukkaa itsetarkoitukseksi ja halveksivat maaperää, josta se on noussut", sekä esittää oman runoilijaohjelmansa:
Mutta ylpeänä minä laulan:
Sinä, pohjajoukko kaikkein alin,
sin' oot synnyttäjäin, tiedän sen.
Siitä en mä kiitä enkä moiti -
eihän ihmisarvoa ihmisäly tunne -.
Mutta ylpeä ma olen siitä,
ett' on pohjajoukon vihanvoimaa rinnassain,
aivoissain sen äly, ymmärrys -
Toki lainana se kaikki -.
Pohjajoukon veri suonissain,
sen henkeä ma hengitän,
sen voimalla ma elän,
kun ma elän,
sen voiman roihuun sieluni mun kuuluu,
- kunnes sammuu...

Kokoelman toinen yhteiskunnallinen runoelma Korven laulu liittyy Venäjän ja Suomen vuosien 1905-1907 tapahtumiin. Siinä tuskaa ja ahdistusta kärsineet joukot nousevat kapinaan:
Ilm' on täynnä kuumaa kiihtymystä,
yli korven herää outo pauhu.
Hurjat voimat temmellykseen laukee,
äänen vyöryyn luolainaukot aukee,
rotkot täyttää silloin julma kauhu.

Mutta taantumus on vielä voimakas ja:
Aika eelleen vierii kuni laine,
laskee joukon hurja voimapaine,
käy samat tuulet jälleen yli pään.
Viel' äskeisistä ken pään nosti,
niin luolain peikot sen vimmoin kosti:
hän vuoren kukkulalle hirtetään.
Kaikuun vankiloiden jättiukset,
paadet kuulee kuolonkorahdukset,
pyövelpeikot siellä iskee, työ...

Toivottomuus ei voi vallata runoilijaa ja niinpä hän runoelmassaan Nykyinen Baabel ennustaa tuhoa sortajille:
Vaan kerranpa nouset kuitenkin
ja voimana vyörytät teitäs...
Voi silloin sa, Baabel, hornayön,
voi silloin muurejas orjatyön
ja voi sinun temppeleitäs!

Tärkein ja merkittävin Parraksen työala oli sanomalehtitoiminta. Parras työskenteli monissa työväenlehdissä, mm. Toverin ja Työmiehen päätoimittajana. Tässä toimessaan hän esiintyi maailmansotaa vastaan ja hänet pidätettiin. Pidätys ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen, ja hän jatkoi taistelua, oli mm. järjestämässä kaivostyöläisten lakkoa. Amerikan kaivostyöläisten taisteluista hän oli jo 1911 kirjoittanut neliosaisen näytelmän Villit nuoret.

Parraksen USA:ssa kirjoitetuista tuotteista on mainittava vielä romaani Lämmintä verta ja kylmää hikeä. Sen alkupuoli liittyy Suomeen. Romaani kertoo kolmen työläispojan, Vernin, Markun ja Lassin, kehityksestä ja elämyksistä. Koettelemukset ja pettymykset johtavat pojat Amerikkaan. Amerikassa ovat heidän kokemuksensa entistään karvaammat. Hengenvaarallinen työ kaivoksessa, työttömänä kierteleminen, nälkä ja lakkotaistelut sekä yhteenotot aseistettujen poliisien kanssa karaisevat poikien luonnetta. Romaani päättyy hieman kummallisesti, Verni ja Markku nälänhädän pakottamina varastavat ruokaa ja joutuvat kiinni.

Lokakuun sosialistinen vallankumous teki Parrakseen valtavan vaikutuksen. Parras kertoi, että vallankumoustapahtumista luettiin sanomalehdistä. Paras, välitön kuva näistä tapahtumista kuitenkin saatiin John Reedin kirjasta Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa. Se loihti eteemme kuvan proletaarisesta vallankumouksesta, proletariaatin diktatuurista ja vallankumouksen johtajasta Leninistä, puhui Parras sittemmin Petroskoissa. Voidaan liioittelematta todeta, sanoi Parras, että kaikki toimintamme (tarkoittaen vasemmistotyöväen toimintaa) liittyi tästä lähtien tavalla tai toisella maailman ensimmäisen työväenvaltion elämään. Kansalaissodan ja intervention aikana se oli kamppailua tunnuksein "Kädet irti Neuvosto-Venäjästä" ja "Kädet irti Neuvosto-Karjalasta". Se oli avustustoimintaa nälkäänäkeville vuonna 1921 ja samanlaista internationalistista työtä Neuvosto-Karjalan hyväksi. Minä muistan vielä nuo amerikkalaisten työläisten keräämät elintarvike- ja vaatelähetykset, jotka väestö otti kiitollisena vastaan. Se oli veljellinen kädenpuristus kansalle, joka oli lähtenyt rakentamaan sosialistisen yhteiskunnan perusteita.

Ja tämän toiminnan johdonmukaisena seurauksen oli niin Eemeli Parraksen kuin tuhansien Amerikan työläisten saapuminen Neuvostoliittoon antamaan panoksensa tähän suureen tehtävään.

Venäjän sosialistisen vallankumouksen vaikutus oli varsin tuntuva koko Amerikan työväenliikkeessä. Siinä alkoi eri suuntien välinen taistelu, joka johti USA:n kommunistisen puolueen perustamiseen syyskuussa 1919. Parras liittyi sen riveihin ja työskenteli voimiaan säästämättä kommunistisen puolueen suomalaisten järjestöjen tehtävissä. Hänet valittiin USA:n kommunistisen puolueen Suomalaisen osaston toimikuntaan, ja hän toimi 20-luvulla kommunistisen puolueen suomalaisten järjestöjen äänenkannattajan Toverin päätoimittajana kirjoitellen samaan aikaan myös kaunokirjallisia tuotteita.

Karjalan Työkansan Kommuunin perustamista Eemeli Parras tervehti runollaan Tervehdys merien takaa:
Terve, Karjalan Työkansan Kommuuni!
Terve, raatajarahvaan valta!
Terve, sotaratsujen tallaama maa!
Terve noustuas sorrannan alta!

Tämä yhdeksän säkeistöä käsittävä runo julkaistiin vuonna 1920 Karjalan Kommuuni -sanomalehdessä.

Eemeli Parras karkotettiin vuonna 1932 USA:sta. Hän ei työskennellyt ainoastaan toimitus- ja kirjoituspöydän takana, vaan oli tunnettu myös kommunisti-agitaattorina. Chicagossa, Bostonissa, New Yorkissa ja Kanadan kaupungeissa työläisjoukot ottivat hänet intomielin vastaan. Mutta viranomaiset vainosivat häntä, sakottivat ja uhkasivat vankilalla. Lähes vuoden Parras joutui piileskelemään poliiseja, oli työttömänä, näki puutetta, mutta jatkoi vain toimintaansa. Hän oli agitaattorina aina siihen hetkeen saakka kun poliisi kaappasi hänet ja toi karkotuslaivaan. Maasta karkotettuna Parras valitsi Neuvostoliiton. Siis Petroskoihin saavuttuaan hänellä oli jo laaja elämän, luokkataistelun ja kirjallisen työn kokemus takanaan.

Eemeli Parras paneutui ihmeteltävän nopeasti neuvostoelämään. Hän oli miellyttävä, herkkä, ystävällinen ja korrekti toveri, todellinen runoilija- ja kirjailijaluonne. Parras oli lukenut mies, hänellä oli laajat tiedot mm. kirjallisuudesta, ja historiasta, hän oli syventynyt myös Marxin ja Leninin teoksiin. Parras työskenteli kustannusliike Kirjassa kaunokirjallisuuden toimittajana. Hänen käsiensä kautta kulkivat useimmat niin alkuperäiset kuin suomennetutkin tuotteet. Vuonna 1934 Parras hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi, ja hän osallistui yhdessä Jalmari Virtasen ja Sergei Norinin kanssa Karjalan kirjailijajärjestön edustajana Neuvostokirjailijain ensimmäiseen edustajakokoukseen. Se oli suuri ja monipuolinen elämys Parrakselle. Maksim Gorkin näkeminen ja kuuleminen jätti häneen syvän vaikutuksen, sillä Gorki oli hänelle tuttu jo Amerikan ajoilta. Parras kirjoitti Punaisessa Karjalassa:
"Gorkin tuotteista on erikoisesti Äiti ollut Amerikan suomalaisten työläisten rakastama taidetuote. Siitä ilmestyi Amerikassa suomenkielinen käännös 1909. Suosittu, paljon luettu oli Kolme ystävystä. Yhä uudelleen ja uudelleen innosti Myrskylinnun sytyttävä allegoria työläisjoukkoja. Pohjalla-näytelmän voimakkaasti piirretyt karakterit ovat painuneet syvästi työläisyleisön mieleen näyttämöltä esitettyinä."

Parras muisteli Gorkin käyntiä USA:ssa. "Gorki saapui Amerikkaan. Mutta ei ollut tsaarin lähettiläs Washingtonissa toimetonna. Hotellinomistaja New Yorkissa, johon kirjailija oli kirjoittautunut asumaan, ilmoitti "valittelunsa" sen johdosta että "oli pakotettu peruuttamaan asumisoikeuden". "Minkä takia?" Syytä ei mielitty ilmaista. Kuitenkin kävi selville, että Venäjän tsaarin lähettiläs oli Washingtonista toimittanut sellaisia ja sellaisia "toivomuksia".

Ja nyt Parras näki Gorkin edustajakokouksessa, josta hän kertoi: "Gorkin puhe oli syvällinen ihmiskunnan kulttuurihistorian katsaus. Mikä tavaton määrä teoksia eri aikakausilta siinä esitetään kriitillisen tutkimuksen prisman läpi katsottuna."

Kirjailijan saama yleisvaikutus oli suurenmoinen: "Kansainvälisyys oli tämän kokouksen johtava piirre. Se oli Neuvostoliiton kansojen perheen kulttuurin nousun todistus. Eikä tämän kokouksen kansainvälisyys ollut vain siinä, että ukrainalaiset, valkovenäläiset, gruusialaiset, tataarilaiset, armenialaiset kirjailijat osallistuivat täällä taidekysymysten syvälliseen käsittelyyn. Tähän kokoukseen osallistui viidensadan Neuvostoliiton kirjailijain ohella myöskin puolisataa ulkomaalaista kirjailijaa, kirjallisuusmaailman tunnettuja nimiä... On käsitettävissä se syvä vaikutus, mikä neuvostokirjailijain ensimmäisellä edustajakokouksella oli ulkomaisiin kirjailijoihin. He tulivat tähän suureen kulttuurihistorialliseen kokoukseen maista, missä taidearvoja tuhoavien polttorovioiden liekit roihuavat. Tässä kokouksessa sen sijaan taiteellisen sanan mestareiden työ oli asetettu oikeaan arvoonsa."

Paljon nähnyt ja kokenut Parras kertoi haltioissaan: "Eipä ole koskaan sellaista työn ja kulttuurin juhlaa ollut kuin Moskovan Kulttuuripuistossa vietetty moskovalaisten työläisten ja kirjailijain yhteinen juhla. Kaksikymmentäviisi tuhatta moskovalaista iskuria, parhaita sosialismin rakentajia Kulttuuripuiston kesäteatterissa! Se oli mieleenpainuvaa.

Leppoinen elokuun ilta. Kuu valoi hohdettaan tuon jättiläismäisen avoimen kesäteatterin näyttämön yllä. Voimakkaat valoliekit risteilivät katsomon päällä. Musiikin sävelet ja kirjailijain lausunnat mikrofonin edessä ja näyttämöllä vaihtelivat... Myrskyisen kuohuna vyöryivät suosionosoitukset. Tummalle taivaalle kohosivat loistavain ilotulitusten moniväriset räjähtelevät sarjat."

Vielä yksi elämys. Liittojen talon käytävillä tapasivat toisensa kolme kirjailijaa: amerikkalaiset kirjailijat Robert Hessener ja Mae Bragin sekä Karjalan kirjailijaliiton edustaja Eemeli Parras. Kolmen amerikkalaisen - kokouksen kahden vieraan ja yhden edustajan tapaaminen tässä salissa ja talossa, johon oli kiintynyt koko ajattelevan ihmiskunnan huomio, oli iloisen yllättävä ja liikuttava. Robert Hessener ja Mae Bragin olivat USA:n työväenjoukkoihin laajalti levinneen ja vallankumouksellisesti vaikuttavan kaunokirjallisen aikakauslehden New Massesin toimittajia.

Parraksen rikkaan ja merkittävän kirjallisen työn pääteos on Jymyvaaralaiset, jonka hän oli yleispiirtein kirjoittanut jo Amerikassa, mutta lopetteli ja julkaisi Petroskoissa vuonna 1933. Se on laaja monitahoinen romaani patriarkaalisen maaseudun, oikeammin Jymyvaaran talonpoikaissuvun hajoamisesta porvarillisen kehityksen tuloksena. Kirjailijana Parras lähtee Suomen 19. vuosisadan kirjallisuuden laskemista perinteistä. Romaanissa voimme havaita sekä Aleksis Kiven, Juhani Ahon että Arvid Järnefeltin vaikutteita ja perinteitä. Nämä vaikutteet eivät kuitenkaan merkitse, etteikö Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset olisi aatteellisesti tai taiteellisesti itsenäinen ja omalaatuinen tuote. Tekijän suhde Suomen todellisuuden kehitykseen on uusi. Kerronta omaperäistä. Kirjan jälkipuoliskolla käyvät kirjalliset esikuvat yhä harvemmiksi, kirjailija ikään kuin itsenäistyy, saa omat siivet alleen. Tämä lienee selitettävissä sillä, että Parras kertoo romaanin jälkiosassa tapahtumista, jotka liittyvät hänen omaan aikaansa ja joiden osallistujana hän oli. Hänen ei tarvinnut etsiä esikuvia kirjallisuudesta.

Entisen patriarkaalisen maaseudun elämä, tavat, talonpojan työt ja askareet, hää- ja hautajaismenot, kinkerit ja illanistujaiset on kuvattu elävästi ja yksityiskohtaisesti. On syntynyt varsin monipuolinen ja täydellinen kuva rauhaisesta maaseudusta ennen rautatien rakentamista Kinosjärvelle. Sitten särkyy kaikki. Jymyvaaran suku hajoaa, saman suvun jäsenet joutuvat eri piireihin mikä johtaa etujen ristiriitaan. Uusissa porvarillisen kehityksen oloissa syntyy uusi moraali, sosialistiset aatteet saavat jalansijaa ja työtätekevät vähitellen vakuuttuvat, että heidät voi yhdistää vain yhteinen taistelu vapauden puolesta. Torpparit ja maatyöläiset lähentyvät tehdastyöläisiä ja rakentavat yhteisin ponnistuksin Kinosjärvelle työväentalon. Yhdessä Jymyvaaran jälkeläisten kanssa lukija joutuu Helsinkiin, suurten tapahtumien pyörteisiin. Suurlakko. Viaporin kapina. Työväenliike ja erilaiset virtaukset siinä aina Kurikan utopia-haaveita myöten. Yksikamarinen eduskunta. Zimmervaldin konferenssi. Yksi Jymyvaaran jälkeläisistä koettaa onneaan Amerikassakin ja palattuaan vuosien kuluttua Suomeen töin tuskin tuntee kotiseutuaan. Ympäristö, ihmiset, heidän askareensa ja pyrkimyksensä, kaikki on muuttunut. Kirjoissa, joita Kalle oli lapsuudessaan lukenut, assosioitui kotimaa aina suloisiin polkuihin, rakkaisiin kalliorantoihin ja koskien kuohuihin, vaan ei rautateihin ja tehtaanpiippujen savuun. Romaanin henkilön mietelmiin sisältyy polemiikkia vuosisadan vaihteen kirjailijoita vastaan. Jymyvaaran suvusta erkanee myös kauppiasperhe ja muuttaa nimensäkin Dunderfjälliksi. Nuoresta Dunderfjällistä sanoo yksi kirjan henkiöistä Fredu puheessaan: "...hän ja monta muuta kenraalin polettia kohti luovivaa kannuksien kilistäjää on kotiutunut sotarintamalta, entisestä tsaarin armeijasta". Toisaalta taas Jymyvaran jälkeläiset Alpi ja Seppo taistelevat punaisten riveissä luokkasodassa. Suvun kantaisä Matti-vaari jätti testamentin, jonka kaikki patriarkaaliset elämänohjeet eivät kestäneet ajan koettelemuksia, mutta pääasia kylläkin - työn kunnioittaminen ja herrojen halveksiminen.

Näin siis lähtien Suomen klassisen kirjallisuuden perinteistä Eemeli Paras valotti romaanissaan uudella tavalla Suomen talonpojiston historiallisia kohtaloita sillä kaudella, joka päättyi Suomessakin kapitalistisen järjestelmän kahden perusluokan, työläisten ja porvariston sotaan 1918.

Eemeli Parras kirjoitti ahkerasti runoja, kertomuksia, kuvauksia, mm. hän toimitti yhdessä laulaja Jukka Ahdin kanssa kokoelman Proletaarilauluja. Parrakselta ilmestyi kuvaus- ja kertomuskokoelma Valtameren kahta puolta. Kokoelman kertomukset ovat varsin eri tasoa. Neuvostoliitossa kirjoitetut eroavat huomattavasti edukseen Amerikassa kirjoitetuista, jotka ovat enemmänkin pakinaluontoisia, kun taas edelliset ovat rakenteellisesti eheämpiä ja henkilökuvat mieleenpainuvia. USA:ssa kirjoitetut kuvaavat amerikkalaisen porvariston keinottelua, sirkushumpuukia, amerikkalaista "painovapautta" ym. Parhain näistä lienee Tuliterä journalisti. Kertomus Dorothy Pattersonista. Dorothy on lukenut yliopistossa journalistiksi. Hän on henkeä ja toivoa täynnä ja uskoo palvelevansa totuutta ei tule koskaan myymään vakaumuksiaan. Näin hän uskotteli ja todisteli kertomuksen kirjoittajalle. Muta kun hän kerää faktoja, tosiasioita terästrustin lakkotaistelusta ja tuo ne toimitukseen, päätoimittaja sanoo: "Emme tarvitse teidän faktojanne.. Tällä lehdellä on omat faktansa." "Minun mielipiteeni on", yritti journalisti sanoa. Mutta toimittaja murahti: "Emme ole palkanneet teitä mielipiteitä jakelemaan - niitä emme tarvitse. Meidän lehdellämme on omia mielipiteitä varastossa riittävästi, ymmärrättekö." Dorothy jäi työttömäksi.

Neuvostoelämään liittyvät kertomukset Kolja ja Rintamatoverukset. Edellisessä on kuvattu automatka. Linja-auton nousee nuori mies. Autossa vallinnut raukeus kaikkoaa. Kolja tuo eloa ja vireyttä. Poika oli kasvanut orpona ja joutunut kiertelemään maata. Autossa hän on koko matkustajajoukon sielu. Hän näkee kaikki mitä tienvarrella on silmiinpistävää. Kolja saa aikaan keskustelua, väittelyä. Hän hauskutti matkalaisia esittämällä käsineillään pantomiimin Amerikan elämästä, jota hänelle oli kuvaillut laivan kokki Andrei Petrovitš. Näin Parras on kuvannut, miten yhteiskunnan rakennustyön myötä kasvoi uusi ihminen.

Rintamatoverukset luovat kuvan kansalaissodan rintamilla syntyneestä lakastumattomasta ystävyydestä ja toveruudesta, joka kestää kaikki koettelemukset. Terävää poliittista satiiria sisältää pakinaluonteinen kertomus Fasistin uni.

Parras kirjoitti varsin ajankohtaisen viisinäytöksisen näytelmän Jättiläisvaltimo sykkii. Tapahtumapaikka on Saksa fasismin valtaantulon edellä. Näytelmä kuvaa punarintamalaisten taistelua fasismia vastaan. Pääjuoni: sähköteknikko Max Maurer oli tehnyt suorastaan mullistavan keksinnön. Amerikkalainen plutokraatti, hiili- ja öljykuningas Yoker haluaa ostaa keksinnön hävittääkseen sen, sillä se uhkaa hänen tulojaan. Yoker pakottaa tehtailija Wolfin, jolla Max on työssä, ostamaan ja välittämään keksinnön hänelle. Kiivas yhteenotto tehtailijan ja Maxin kesken. Max ei suostu, koje ryöstetään, mutta piirustukset jäävät Maxille. Taistelussa Max haavoittuu pahasti ja menettää näkönsä, mutta ei taistelutahtoaan. Näytelmässä on paljon henkilöitä: punarintamalaisia, kommunisteja, pettureita, fasisteja ja kapitalisteja, henkilöt kuuluvat kahteen leiriin, joiden kesken käy ankara taistelu. Näytelmä ilmestyi erillisenä kirjana ja se oli pitkän aikaa Valtion Suomalaisen teatterin ohjelmistossa.

Kuvaavana siitä, miten Parras eläytyi karjalaiseen maaperään, oli laaja karjalaisaiheinen romaani Maura, joka valmistui Lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäiväksi. Kirjailija ehti julkaista romaanistaan ainoastaan yhden katkelman, joka luo kuvan karjalaiskylästä vuodelta 1907. Siinä esiintyy vain vilaukselta nimihenkilö Maura vielä aivan pikkutyttönä. Valakumousta edeltävät vuodet on esitetty päätapahtumien taustana ja miljöönä, jossa tuleva neuvostovallan puolesta taistelija ja uuden elämän rakentaja Maura varttuu. Valitettavasti tämä vuonna 1937 Rintamassa julkaistu katkelma on ainoa mikä teoksesta on säilynyt.

Eemeli Parraksen elämä oli moninainen ja mutkikas. Nuoruusvuosiensa etsinnöt johtivat hänet kommunistisen liikkeen vankalle pohjalle. Hän ehti olla kolmen maan kansalaisena ja kolmen maan kirjailijana. Karjalassa hän loi parhaimmat tuotteensa ja piirsi lähtemättömästi nimensä kirjallisuutemme historiaan.

www.locallit.net