www.locallit.net | www.locallit.net/english

Neuvostokirjailijan liitto 50-vuotias
Urho Ruhanen
Punalippu 6/1984, 3–9 > tekstiä puuttuu

Kesäkuussa 1934 pidettiin Karjalan kirjailijaliiton konferenssi, joka lasku perustan nykyiselle Karjalan kirjailijajärjestölle. Elokuussa kokoontui Neuvostoliiton kirjailijain 1. edustajakokous, jossa Maksim Gorki lausui syntysanat Neuvostokirjailijain liitolle. Se oli suuri tapahtuma ja merkitsi syvällistä käännettä neuvostokirjallisuuden kehityksessä, vaikka ei suinkaan sen alkua. Neuvostokirjallisuuden historia alkaa Lokakuun vallankumouksesta. Karjalassa Lokakuun vallankumous merkitsi vieläkin enemmän - siitä alkaa yleensä Karjalan kirjoitettu kirjallisuus.

Neuvostokirjallisuuden kehitys tapahtui ankarassa, aika ajoittain äärimmäisen kärkevässä aatteellis-esteettisessä taistelussa uuden, proletaarisen kirjallisuuden perustaa laskevien periaatteiden vakiinnuttamisen puolesta.

Tunnettuahan on, että osa Venäjän kirjailijoista poistui maasta, ja useat heistä esiintyivät sangen vihamielisesti neuvostovaltaa kohtaan. Monet niistäkin, jotka jäivät maahan, siirtyivät vasta tietyn kehitysprosessin jälkeen neuvostovallan kannalle. Futuristit ja imaginistit, konstruktivistit ja lefiläiset (levyi front - vasemmistorintama) kielsivät realismin kulttuuriperinteet ja mainostivat kilpaa esteettisiä ohjelmiaan aito uusina, vaikka eivät itse asiassa olleet monessakaan suhteessa päässeet irti vallankumousta edeltäneistä porvarillis-dekandenttisistä esteettisistä teorioista.

Näitä sosialismille vieraita esteettisiä katsomuksia arvosteltiin ja samalla kamppailtiin näihin erilaisiin ryhmiin lukeutuvien lahjakkaiden kirjailijoiden puolesta ja autettiin heitä voittamaan virheelliset katsomuksensa.

Omalaatuisen ryhmän muodosti ns. Serafimien veljeskunta. Siihen kuului luomistavoiltaan hyvinkin erilaisia kirjailijoita, kuten Mihail Zoštšenko, Vsevolod Ivanov, Konstantin Fedin, Valentin Katajev, Nikolai Tihonov. Nämä olivat varsin lahjakkaita kirjailijoita, jonka vuoksi Maksim Gorki suhtautui heihin hyvin myötätuntoisesti. Kostantin Fedin arvosteli myöhemmin ryhmän virheistä ja kirjoitti kirjansa Gorki ja me alkulauseessa siitä osuudesta, mikä Maksim Gorkilla oli, että Serafimien veljeskunta vapautui harhoistaan.

Mainittakoon vielä sellainen proletaarinen kirjallisuusjärjestö kuin Proletkult. Tämä järjestö teki paljon proletaaristen kirjailijavoimien kokoamiseksi ja samalla eräiden porvarillisten vaikutusten paljastamiseksi kirjallisuudessa. Mutta sen teoreettiset asenteet olivat virheelliset, se kielsi menneisyyden kulttuuriperinnön merkityksen sosialistiselle kulttuurille. Pravda arvosteli usein Proletkultiin liittyvän Kuznitsa (Paja) -nimisen aikakausjulkaisun ympärille järjestynyttä kirjailijaryhmää, joka sitten vähitellen vapautui erheistään. Näin tapahtui runoilija Vasili Kazinin, kirjailijoiden Nikolai Ljaškon ja Feodor Gladkovin suhteen.

Kuitenkin heti vallankumouksen jälkeen monet maan parhaat kirjailijat sitoivat kiinteästi itsensä työkansan pyrkimyksiin. Vallankumouksen myrskylintuna esiintyi Maksim Gorki. Tulisieluiseksi vallankumouksen laulajaksi nousi Vladimir Majakovski. Neuvostokirjallisuus asettui sosialismille vihamielisiä katsomuksia vastaan ja antoi lyhyessä ajassa erinomaisia tuotteita historian perusteellisista muutoksista. Sellaisia olivat Aleksandr Serafimovitšin Rautavyöry, Dmitri Furmanovin Tšapajev, Konstantin Fedinin Kaupunkeja ja vuosia, Aleksandr Fadejevin Razgrom (Yhdeksäntoista), Mihail Šolohovin Hiljaa virtaa Don -romaanin ensimmäiset osat sekä monet runot, runoelmat ja näytelmät.

Keskeisin järjestö, joka 20-luvun puolivälissä ja 30-luvun alussa kokosi proletaarisen kirjallisuuden voimia, oli yleisliittolaisessa konferenssissa tammikuussa 1925 perustettu RAPP (Venäjän proletaaristen kirjailijain yhdistys). Puolue antoi kannatuksensa RAPP:ille ja VKP(b):n KK julkaisi 18. kesäkuuta 1925 päätöslauselman Puolueen politiikasta kaunokirjallisuuden alalla. Näkyi selvästi että neuvostokirjallisuus saa yhä uusia piirteitä ja kohoaa uudelle asteelle. Oli kuitenkin tehtävä niin, ettei mikään jarruttaisi tätä nousua eikä pidättäisi tätä sosialismin rakennustyön raiteille lähteneiden terveiden kirjailijavoimien yhtenäisyyspyrkimystä. Mutta esteitä oli paljon.

Heti vallankumouksen jälkeiseltä kaudelta, jolloin oli käynnissä ankara luokkataistelu ja porvarillisen vaikutuksen tuntuessa nepin (uuden talouspolitiikan) oloissa voimakkaasti taiteessa, oli säilynyt monia keskenään taistelevia kirjallisuusryhmiä, kuten edelle osoitimme. Niissä oloissa muodostui proletaarisia kirjailijoita kokoavakasi ja yhdistäväksi järjestöksi RAPP, joka taisteli sosialismin asenteilta porvarillista ideologiaa vastaan. RAPP näytteli tiettyä myönteistä osaa tässä taistelussa, mutta RAPP:in johto sulkeutui pian kuoreensa, josta alempana. NKP(b):n KK päätöksessä tähdennettiin erikoisesti Neuvostoliiton kansallisuuksien kirjallisuuden kehittämistä.

Karjalan Työkansan perustamisen myötä alkoi järjestyä kirjallisuusliike myös Karjalassa. Aina vallankumouksesta lähtien oli venäjän ja sitten myös suomen kielellä ilmestynyt sanomalehdissä runoja ja pieniä proosatuotteitakin. Vuonna 1922 näki Karjalassa päivänvalon ensimmäinen aikakausjulkaisu Krasnyi Klitš (Punainen kutsu). Samana vuonna Jalmari Virtanen järjesti kirjallisuuskerhon Karjalan Kommuni -sanomalehden yhteyteen. Uhtualla syntyi kirjallisuuskerho, johon kuuluivat Arvi Nummi (Pakarinen), Nikolai Jaakkola, Risto Bogdanov ja Iivo Nikutjev. Jalmari Virtanen julkaisi artikkelin Proletaarisen kirjallisuuden kaipuu, jossa asetti kysymyksen suomenkielisen kaunokirjallisen aikakauslehden tarpeellisuudesta.

Lehdissä esiintyivät tuotteillaan Jalmari Virtanen, Arvi Nummi, Santeri Mäkelä, Lauri Letonmäki, A. Metjolkin, Tamara Trifonova, Feodor Ivatšev, Oskari Johansson, Viktor Gudkov, Ragnar Rusko, I. Ivolgin. Venäjän kielellä ilmestyi Karelskaja Kommuna -lehden liitteenä muutamia runo- ja kertomuskokoelmia. Jalmari Virtanen suomensi ahkerasti venäläisiä vallankumouslauluja. Kun sitten vuonna 1923 perustettiin Leningradissa Karjalan ja Leningradin alueen yhteinen Kustannusosuuskunta, Kirja, avautuivat kustannusmahdollisuuden ja kirjallinen toiminta vilkastui huomattavasti. Jo 20-luvulla Kirja julkaisi monia neuvostokirjallisuuden merkittäviä tuotteita suomen kielellä.

Muodostui välitön kirjailijavoimien järjestämisen tarve. Heinäkuussa 1926 pidettiin Karjalan kirjailijajärjestön perustava kokous. Järjestö sai nimekseen Karjalan proletaaristen kirjailijain yhdistys - KAPP. Alun perin siihen liittyi 14 jäsentä mm. T Alimov, Jalmari Virtanen, Risto Bogdanov, Hilda Tihlä, Feodor Ivatšev, Oskari Johansson, Ragnar Rusko, Tamara Grifonova ym. KAPP jakautui suomen- ja venäjänkieliseen jaostoon.

Venäläiset kirjailijatoverit julkaisivat tuotteitaan Krasnaja Karelia -sanomalehdessä ja aikakausjulkaisussa Karelo-Murmanski Krai. Vuonna 1927 alkoi Leningradissa ilmestyä kaunokirjallinen aikakauslehti Soihtu, siinä esiintyivät karjalaisetkin kirjailijat tuotteillaan. Karjalassa perustettiin 1928 oma kaunokirjallinen julkaisu Punakantele (nykyinen Punalippu). Sen etusivulla oli Jalmari Virtasen ohjelmaruno:
Punakantele, soi surut
synkkähän korpehen.
Raatajan mielistä
kätköhön turpeen.

Olet vanha, vaan uus sävel
sormien alta
soi, sytytellen
mielehen tulta.

Nämä kaksi suomenkielistä kaunokirjallista julkaisua ilmestyivät rinnan vuoteen 1931, jolloin Soihtu lakkasi ilmestymästä ja äi van Punakantele Leningradin ja Karjalan kirjailijoiden yhteiseksi aikakauslehdeksi.

Minulle tarjoutui tilaisuus olla mukana kirjailijajärjestön toiminnassa Leningradissa opiskellessani Herzenille nimetyssä kasvatusopillisessa korkeakoulussa. Osallistuin LAP::in suomalaisen jaoston kokouksiin. Sen aktiivisimpia kirjailijoita olivat siihen aikaan Väinö Aalto ja Yrjö Savolainen. Mutta kävin myös kuulemassa sen ajan huomatuimpia neuvostokirjailijoita Leningradissa. Muistan monet väittelyt kirjallisuuskysymyksistä, joita sain seurata Marmoripalatsissa Halturinkadun varrella. Ne tilaisuudet olivat varsin antoisia.

Leningradin ja Karjalan yhteinen julkaisu ilmestyi vain vuoden 1931 Punakantele-nimisenä. Nimeä pidettiin hieman teennäisenä ja molemmat järjestöt päättivät, että julkaisulle on annettava uusi nimi. Aika oli ankaran luokkataistelun kautta. Maaseudulla tapahtui syvä murros - maatalouden kollektivisointi. Fasismi oli nousemassa valtaan kansainvälisellä areenalla. Ideologinen taistelu oli äärimmäisen kärkevää. Näissä oloissa julkaisu sai vuoden 1932 alusta uuden nimen - Rintama. Vuonna 1933 Rintaman julkaiseminen siirrettiin Petroskoihin, sillä Kirjan kustannustoiminta keskittyi yhä enemmän Karjalaan.

Paitsi Soihtua - Punakanteletta - Rintamaa ilmestyi Leningradissa vuodesta 1929 albumi Kevätvyöry ja Karjalassa tilapäisalbumit Isku, Lokakuu, kokoelmat Illankuluksi tukkikämpässä, Valtatielle, lasten julkaisu Nuoret iskurit, venäjänkielinen Natšalo (Alku) ym.

Ensimmäiset yhden tekijän kirjat ilmestyivät vasta vuonna 1930. Tosin yksi pieni (22 sivua) Laukkasen, Mäkelän ja Vikmanin runovihko ilmestyi jo 1925. Vuonna 1930 julkaisi Krasnaja Gazetan kirjapaino Leningradissa Jalmari Virtasen runokokoelman Työn lomassa, johon Maksim Gorki kirjoitti alkulauseen. Tämän jälkeen kustannusosuuskunta Kirja julkaisi Jalmari Virtasen runokokoelman Rivit suoriksi.

Kirjakauppoihin ilmestyivät Lea Helon kokoelmat Nuoret mielet (1930) ja Astun yli (1931). Karjalan kirjallisuuselämä kokosi voimiaan, yksi ja toinen tuote saatettiin lukijain käsiin. Kirjoja julkaisivat Oskari Johansson, Feodor Ivatšev, Lauri Luoto, Herman Laukkanen, Ragnar Rusko, Ivan Kutasov, Nikolai Gribatšev, Sergei Norin, Torsten Heimovaara, Aleksandr Linevski, Santeri Mäkelä, ym.

Kirjallisuusjärjestöt toimivat vilkkaasti. Muodostettiin kirjallisuuskerhoja uusien voimien kasvattamiseksi. Sain tehtäväkseni laatia ohjelmat ja metodiset ohjeet näille kirjallisuuskerhoille.

Kaiken myönteisen kehityksen ohella RAPP paljasti pian kielteiset piirteensä. Se sulkeutui kuoreensa ja sen eri ryhmät kävivät hedelmättömiä väittelyjä jarruttaen aidon kirjallisuuden ja taiteen etenevää kehitystä. RAPP vieroksu sen rivien ulkopuolella olevia kirjailijoita, julisti vasemmistolaisen tunnustuksen "liittolainen tai vihollinen" ja piti kaikkia niitä kirjailijoita vierainta, jotka eivät tunnustaneet sen "oikeaoppisia" ajatuksia. Jopa eräät katsoivat Maksim Gorkinkin proletaariselle kirjallisuudelle vieraaksi, puhumattakaan Aleksei Tolstoista, Konstantin Fedinistä ym.

Mieleeni on jäänyt tässä suhteessa varsin kuvaava tilaisuus Marmoripalatsissa talvella 1931-1932. Leningradilaisten kirjailijoiden kokouksessa esiintyi mm. Aleksei Tolstoi. Hän oli hyvä kirjailija, mutta ei mikään loistopuhuja. Ajatuksensa hän oli ennakolta pannut paperille ja esitti niitä rauhallisella äänellä. Tolstoi puhui taidekeinojen hallinnasta, mestaruudesta tähdellisimpänä kirjallisessa työssä. Hänelle huudettiin: "Mitä te mestaruudesta puhutte, siitä puhuivat nekin, jotka ulkomaille luikkivat. Puhukaa aatteellisista kertomuksistanne, puhukaa kirjailijan paikasta sosialistisessa rakennustyössä." Tolstoitakin pidettiin vieraana niin kuin monia muitakin hyviä neuvostokirjailijoita.

RAPP:in sisällä kävi hedelmätön taistelu Litfront ja Na Litpostu -aikakausjulkaisujen välillä. Sain kerran tilaisuuden seurata näiden kahden ryhmän suorastaan rajua väittelyä. Toisaalla oli juuri Libendiskin pienoisromaani Sankarin syntyminen ja toisaalla Aleksandr Bezymenskin runoelma Laukaus. Molempien pyrkimyksenä oli uuden luomismetodin etsiminen, mutta lähtökohdat, asenteet olivat erheelliset. Libedinski ja hänen kannattajansa puolustivat idealistista "elävän ihmisen" teoriaa, Bezymenskin kannattajat kaavamaista todellisuuden kiillottamista.

Niin huomattavia ansioita kuin KAPP:illa olikin, vaikuttivat RAPP:in johdon asenteet myös Karjalan kirjallisuuteen. Vulgaari sosiologismi, äkkijyrkkä "vasemmistolaisuus", taidetajunnan puute ym. ilmeni kirjallisuusarvosteluissa. Erikoisesti tällaisen arvostelun kohteeksi joutui paras runoilija Lea Helo (Topias Huttari) Miksi? Siksi että hän oli rohkea suomenkielisen runouden uudistaja. Olihan silloin monia hyviä runoilijoita: oli Santeri Mäkelä monine tuotteineen ja hänen mahtavasointuinen klassinen runonsa Mykille joukoille, oli Jalmari Virtasen kansalais- ja vallankumousrunot sekä muutamia lyyrisiäkin runoja. Ragnar Rusko kirjoitti useita paatoksellisia, tosin hyviäkin runoja, sellaisia kuin Punainen maa. Tunnettiin Lauri Letonmäen tuotteet, mm. mahtava hymni Rakettu raudalla ja monia muita. Kuitenkin Helon lyyrinen runous oli jotain uutta. Vaikutteet hän oli saanut monesta lyyrisestä neuvostorunoelmasta, Sergei Jesenin ja hänen ikäkumppaninsa Jaroslav Smeljakov, Boris Kornilov ja Pavel Vasiljev olivat hänen aatetovereitaan. Heloa syytettiin jeseniläisyydestä (se oli silloin kielteinen termi) pikkuporvarillisuudesta ja jopa trotskilaisuudesta.

Myös Jalmari Virtanen joutui varsin vulgaarin arvostelun kohteeksi, samoin Hilda Tihlä. Lehdissämme väiteltiin jopa siitäkin viuluko vai kantele on proletaarinen soitin ja onko jokin kansallinen kieli proletaarinen vai porvarillinen. Nykyään tämä kaikki vaikuttaa naurettavalta, mutta silloin unohdettiin se marxilainen totuus, että sellaiset yhteiskunnan henkisen kulttuurin ilmiöt kuin tieteelliset tiedot luonnosta, matematiikka, fysiikka, kemia ja myös kieli, joka on kansallisen kulttuurin muoto, voivat palvella erilaisia talousjärjestelmiä, eri luokkien intressejä.

Syntyi luonnollinen protesti paitsi niiden puolelta, jotka eivät kuuluneet RAPP:iin myös niiden, jotka olivat liittyneet yhdistykseen uskoen, että järjestö pyrkii saavuttamaan sen edessä olevat tavoitteet monitahoisen sosialistisen kulttuurin luomisessa. Aleksandr Sarafimovitš kirjoitti RAPP:in virheistä puolueen Keskuskomiteaan luonnehtien niitä sellaisiksi, että "ne karkottavat luotaan, riveistään joukoittain tovereita, työntekijöitä, kokonaisia järjestöjä."

Tässä tilanteessa KK julkaisi 23. huhtikuuta 1932 päätöksen "Kirjallisuus- ja taidejärjestöjen uudestijärjestämisestä", proletaaristen kirjailijain yhdistyksen RAPP:in lakkauttamisesta ja kaikkien Neuvostovallan kannalla olevien kirjailijoiden yhdistämisestä yhtenäiseen Neuvostokirjailijain liittoon.

Muistan kun tämä päätös ilmestyi, herätti se ensin ainakin minussa kummastusta, kuinka nyt proletaariset kirjallisuusjärjestöt lakkautetaan. Tämä oli minun ja eräiden muidenkin RAPP:in ilmapiirissä kasvaneiden tilapäinen reaktio päätökseen. Mutta yleensähän laajoissa neuvostokirjailijoiden piireissä otettiin päätös erittäin myönteisenä vastaan, jopa monilta pääsi suorastaan helpotuksen huokaus. Sitä paitsi Pravda julkaisi heti laajan päätöstä kommentoivat artikkelin, josta selvisi sen tarkoitus. Päätös oli seuraus kaikista niistä suurista muutoksista, joita Neuvostomaan elämässä oli tapahtunut ja merkitsi uutta vaihetta maailmankatsomuksessa ja ajatusmaailmassa. Niin sanonut "mukanakulkijat" loivat merkittäviä teoksia sosialistisista uudistuksista. Oli kehkeytymässä yhtenäinen monikansallinen neuvostokirjallisuus.

Puolueen KK:n päätöksellä muodostettiin Organisaatiokomitea, jonka johtoon tuli proletaarikirjailija Maksim Gorki. Organisaatiokomitean tehtäväksi asetettiin Neuvostokirjailijain liiton sääntöjen luonnoksen laatiminen ja Neuvostokirjailijain 1. edustajakokouksen valmistelu.

KAPP:in lakkauttamisen jälkeen Karjalaan muodostettiin Organisaatiokomitea, johon kuuluivat Nikolai Jaakkola (puheenjohtaja), Jalmari Virtanen, Oskari Johansson, Stanislav Kolosjonok ja Josef Monosov.

Alkoi toimekas valmistautuminen Neuvostokirjailijain liiton 1. edustajakokoukseen ja ensimmäiseen Yleiskarjalaiseen konferenssiin. Samoin kuin Neuvostoliiton Organisaatiokomitea aloitti Karjalankin orgkomitea laajan järjestötoiminnan aikakausjulkaisuissa, albumeissa ja kustannusliikkeissä. Orgkomitea valmisti vastaavaa aineistona kirjailijoiden hyväksymiseksi Liittoon.

Neuvostokirjailijain ensimmäinen yleiskarjalainen konferenssi oli koolla 11.-13. kesäkuuta 1934. Sen juhlallinen avaustilaisuus oli Metallityöläisten puiston (nyk. Pioneerien puisto) kesäteatterissa. Seuraavana päivänä konferenssi jatkoi työtään Poliittisen valistustyön talossa.

Konferenssiin osallistui 45 edustajaa ja monilukuisia kutsuvieraita. Liittoon hyväksyttiin silloin vain neljäsosa. Konferenssin avasi Organisaatiokomitean puheenjohtaja Nikolai Jaakkola. Leningradilaiset kirjailijat Vissarion Sajanov, Vsevolog Roždestvenski ja Gennadi Fisch näyttelivät suurta roolia konferenssissa.

Konferenssin työjärjestys oli:
1. Selostus neuvostokirjallisuuden ja Liiton edessä olevista tehtävistä (selostaja Vissarion Sajanov).
2. Apuselostukset Karjalan kirjallisuudesta ja sen tehtävistä a) proosa - Urho Ruhanen ja Jevgeni Ljufanov b) runous - Jalmari Virtanen ja Vissarion Sajanov c) dramaturgia - Ragnar Nyström (Rusko), kirjallisuusarvostelu - Nikolai Jaakkola.
3. Organisaatiokysymykset esitteli Orgkomitean sihteeri Stanislav Kolosjonok. Valittiin Kirjailijaliiton hallinto, jonka puheenjohtajaksi tuli Jalmari Virtanen ja sihteeriksi nykyään tunnettu neuvostoliittolainen runoilija, Neuvostoliitto-julkaisun päätoimittaja Nikolai Gribatšev. Samassa valittiin edustajiksi neuvostokirjailijain liiton 1. edustajakokoukseen Jalmari Virtanen, Eemeli Parras ja Sergei Norin. Nikolai Gribatšev lähetettiin edustajakokoukseen Leningradin kirjailijajärjestön kautta.

Näin konferenssissa perustettiin Karjalan kirjailijaliitto ja järjestö täyttää tässä kuussa 50 vuotta. Tätä on syytä korostaa sen vuoksi että nykyään käytännössä oleva liiton edustajakokousten numerojärjestys ei ala vuodesta 1934 vaan vuodeta 1940, mikä ei vastaa oikeata asiain tilaa.

Yleisliittolaista Neuvostokirjailijain 1. edustajakokousta odotettiin kuin suurta pyhää. Se oli koolla 17.8.-1.9.1934 ja muodostui todella koko monikansallisen kirjallisuuden juhlaksi, jopa enemmänkin. Edustajakokouksen puhujalavalla kaikuivat ensi kerran koko laajuudessaan ne aatteet, joista kirjallisuutemme ammentaa voimansa.

Maksim Gorki sanoi edustajakokouksessa: "Kirjailijaliittoa ei ole perustettu vain fyysisesti yhdistämään sanataitelijoita, vaan jotta ammatillinen yhdistyminen auttaisi heitä ymmärtämään kollektiivisen voimansa, määrittelemään mahdollisimman selkeästi sen luovan työn eri suunnat ja tavoitteet ja sopusointuisesti yhdistämään kaikki päämäärät siihen yhtenäisyyteen joka johtaa maan koko luovaa työenergiaa."

Maksim Gorkin laaja, syvällinen, kaavamaisuudesta vapaa selostus julkaistiin Krasnaja Karelija ja Punainen Karjala -nimisten tasavallan lehtien kolmessa numerossa. Yli kaksi viikkoa saattoi lehdistä lukea Edustajakokouksen päiväkirjaa ja niissä julkaistiin myös kaikki alustukset. Ei milloinkaan kirjailijain edustajakokouksen työtä valaistu näin laajalti ja tarkkaan kuin 1. Neuvostokirjailijain yleisliittolaista edustajakokousta.

Neuvostokirjailijain 1. yleisliittolaisen edustajakokouksen merkityksen Maksim Gorki näki siinä, että se osoitti bolševismin voiton sekä aatteellisessa että järjestöllisessä suhteessa. Kirjailijat tunnustivat yksimielisesti - siinä luvussa nekin, jotka pitivät aikaisemmin itseään "horjuvina" - "bolševismin ainoaksi luovuuden, sanataiteen varmaksi johtavaksi aatteeksi". Gorki sanoi: "... tästä lähtien käsite 'puolueeton kirjailija' jää vain muodolliseksi käsitteeksi, sisäisestihän meistä jokainen tuntee itsensä todelliseksi leniniläisen puolueen jäseneksi, niin hyvin ja ajallaan puolue on osoittanut luottamuksensa puolueettomien kirjailijoiden kunnialle ja työlle antaessaan luvan tälle yleisliittolaiselle edustajakokoukselle."

Yhtä tärkeä todiste bolševismin voitosta on se tosiasia, että neuvostokirjallisuus esiintyi Neuvostokirjailijain ensimmäisessä edustajakokouksessa koko Neuvostoliiton kirjallisuutena. Tämä on todiste puolueen toteuttaman leniniläisen kansallisuuspolitiikan periaatteiden oikeellisuudesta. Tämä politiikka on johtanut kaikkien kansallisuuksien kirjallisuuden kukoistukseen.

Niin myös Karjalan kirjallisuus eli 30-luvulla nousukauttaan. Mainittakoon Jalmari Virtasen runot ja runoelmat sekä yhdessä Lauri Luodon kanssa sanoittama operetti, Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset ja Jättiläisvaltimo sykkii, Aleksandr Linevskin Vienanmeren sissit, Hilda Tihlän Lehti kääntyy -romaanin kaksi osaa, Iivo Nikutjevin Marfa, Feodor Ivatševin, Oskari Johanssonin, Sergei Norinin, Allan Visasen, Nikolai Gribatševin, Eemil Virtasen, Eemil Rautiaisen, Torsten Heimovaaran ja sittemmin Antti Timosen, Toivo Tasasen, Sakari Kankaanpään, Santeri Kirilovin, Feodor Trofimovin, Viktor Tšehovin, Veikko Ervastin, Petri Palon ym. tuotteet.

Karjalan kirjallisuus kehittyy suuren neuvostokirjallisuuden osana ja sen viitoittamaan tietä. Se tie on sosialistisen realismin metodi, joka Neuvostokirjailijain ensimmäisessä edustajakokouksessa tunnustettiin ainoaksi yhtenäiseksi koko neuvostokirjallisuuden metodiksi. Sosialistinen realismi ei ollut kenenkään "keksimä", "tyrkyttämä", "pakottama", niin kuin kaikenkarvaiset "sovietologit" yrittävät väittää. Se syntyi jo ennen vallankumousta Maksim Gorkin, Ivan Frankon, Akop Akopjanin, Jan Rainsin tuotteissa ja vakiintui yhtenäiseksi neuvostokirjallisuuden metodiksi 30-luvulla. Maksim Gorki PUUTTUU TEKSTIÄ suuren humaanisen ja internationalistisen merkityksen: "Sosialistinen realismi näkee elämän toimintana, luovana työnä, jonka tavoite on ihmisen arvokkaimpien yksilöllisten kykyjen kehittäminen, jotta hän pysyisi terveenä ja eläisi vanhaksi, jotta hänellä olisi suuri onni elää maan päällä, jonka hän jatkuvasti kasvavien vaatimustensa mukaisesti haluaa muokata yhdeksi perheeksi, yhdistyneen ihmiskunnan ihanaksi asunnoksi."

Kaikesta dogmaattisuudesta ja kaavamaisuudesta vapaa Gorkin määrittelemä sosialistinen realismi on varma kompassi, joka suuntaa maailman kaikkien progressiivisten kirjailijoiden ponnistuksia jaloon päämäärään - kommunismiin.

Miten näin ollen sosialistinen realismi voisi kahlita taiteilijan vapauden, kuten eräät länsimaiset "teoreetikot" väittävät. Kaikille luovan työn ihmisille on kokemus osoittanut, että juuri sosialistinen realismi on johtanut monet neuvostokirjailijat uusiin löytöihin. Nimenomaan tällä pohjalla kehittyy sosialistisen realismin taiteen moninaisuus. Tämä taiteellinen moninaisuus on sosialistien realismin taiteen luonnollinen, elimellinen, spontaaninen ominaisuus.

Jo viisi vuosikymmentä sitten Gorki tähdensi tyytyväisenä, että "kaikkien tasavaltojen eriheimoinen, erikielinen kirjallisuus esiintyy yhtenäisenä kokonaisuutena Neuvostomaan proletariaatin, kaikkien maiden vallankumouksellisen proletariaatin ja meille ystävällisten kirjailijoiden edessä kautta maailman." Aikamme yhtenäinen, monikansallinen neuvostokirjallisuus on sangen omalaatuinen ilmiö. Suuren Lokakuun synnyttämä maamme kansojen ystävyys on samalla kaikkien niiden kirjallisuuksien ystävyyttä, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden - neuvostokirjallisuuden. Puhumme täydellä oikeudella nykyajan varsin hedelmällisestä prosessista: veljeskansojen kirjallisuuksien keskinäisestä vaikutuksesta ja keskinäisestä rikastuttamisesta. Ei ole sattuma, että neuvostokirjallisuuden klassikoiden Gorkin ja Majakovskin, Serafimovitšin ja Aleksei Tolstoin, Blokin ja Jeseninin TEKSTIÄ PUUTTUU Šolohovin ja Leonovin ja Tihonovin rinnalle asetamme myös Pavlo Tytšinan ja Maksim Rylskin, Janka Kupalan ja Jakub Kolasin, Galaktin Tabidzden ja Jegiše Tšarentsin, Sariddin Ainin ja Gatura Guljajinin, Villis Lazisin ja Salomeja Nerisin, Muhtar Auezovin ja Samed Vurgunin. Heidän luomistyönsä perusteet ravitsevat paitsi heidän kansansa kirjallisuutta, myös koko monikansallista neuvostokirjallisuutta.

Neuvostokirjailijain ensimmäinen edustajakokous on jättänyt syvän jäljen myös Karjalan kirjallisuuteen. Karjalan kirjailijain liittoon kuuluu nykyään 47 kirjailijaa ja lisäksi varsin lukuisa kirjailija-aktiivi. Kirjallisuus on määrältään ja laadultaan noussut uudelle tasolle. Nykyään Karjalan kirjailijoiden tuotteita julkaistaan Petroskoissa, Leningradissa, Moskovassa, niin on käännetty monille Neuvostoliiton kansojen kielille ja eräitä on ilmestynyt ulkomaillakin. Sellaiset nimet kuin Antti Timonen, Jaakko Rugojev, Taisto Summanen, Nikolai Laine, Uljas Vikström Aleksandr Linevski, Dmitri Gusarov, Boris Schmidt, Oleg Mišin, Stanislav Pankratov, Ortjo Stepanov, Pekka Perttu, kirjallisuuden tutkija Eino Karhu ja monet muut tunnetaan jo laajasti tasavaltamme ulkopuolellakin. Liitto julkaisee kahta aikakauslehteä, joiden lukijakunta kasvaa jatkuvasti.

Puolue ja kansa asettaa suuria tehtäviä kirjallisuudelle. Näiden ratkaisemiseksi työskentelevät nykyään neuvostokirjailijat. Heidän monien etsintöjensä keskiössä on aikalaisemme, neuvostoihminen, kymmenennen viisivuotissuunnitelman sankari.

Yhteiskunnallisen aktiivisuuden voimistuminen ja luovan toiminnan välitön tehostaminen ovat niitä perusteita, joille kirjallisuuselämä maassamme rakentuu. Sitä tärkeämpi on luovan työ liittojen huolehtiminen jäsentensä aatteellisesta kasvatuksesta, heidän taiteellisen mestaruutensa kohottamisesta. NKP:n 26. edustajakokous asetti kirjailijoiden ja taiteilijoiden tehtäväksi taistella sitkeästi tuotteidensa korkea aatteellis-taiteellisen tason puolesta aatteettomuuden, maailmankatsomuksellisen sekavuuden ilmauksia vastaan.

Neuvostokansan monikansallisen kulttuurin muodostavien luovantyön järjestöjen aatteellinen yhtenäisyys on se voima, johon murtuvat kaikki neuvostokulttuurin vihollisten yritykset horjuttaa kirjallisuutemme ideologista kestävyyttä.

www.locallit.net