www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalaiskylän aikakirja Tatjana Smoljanskaja
PL 2/1974, 102–104
Družba narodov -julkaisusta, no. 5, 1973

Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarina -kirjan venäjännöksen kannessa on metsäjärven rantaa, mustaa metsää, lumen peittämiä taloja, veneitä jäässä. Venäjännös koostuu kahdesta kirjasta, jotka molemmat esittävät tuollaisissa korkealla olevien ikkunoiden taloissa, Karjalan lumisissa metsissä, kylmien ja puhtaiden järvien ja jokien rannoilla kehittyneitä tapahtumia. Kirjoissa kerrotaan eri aikakausista. Kotikunnan tarina kuvaa maatalouden kollektivisointia ja Koetus korpikylässä karjalaisen kylän elämänmenoa Suuren Isänmaallisen sodan vuosina.

Karjalan maa on Ortjo Stepanovin kirjan sankareiden huolien, toiveiden ja intohimojen pääkohde. Maasta riidellään ja taistellaan, sitä halutaan pirstoa tilkuiksi ja haaveillaan valtavasta rajaojien halkaisemattomasta pellosta, jonka voisi kyntää vain kone; maata raivataan soiden ja kivien vallasta, sitä puolustetaan fasistisilta miehittäjiltä. Maa on kirjassa kuvattu ikään kuin elävänä olentona, johon Karjalan raatajarahvas on liittänyt kaikki hartaimmat toiveensa ja haaveensa. Tämä kansa on vaatimaton ja työteliäs ja jalo nimenomaan näiden ominaisuuksien puolesta.

"Kaisa odotteli peltoa ympäröivän kiviaidan vierellä kunnes kyntäjät pääsivät työn alkuun. ... Simo ohjasi hevosta saran halki. Isä oli tarttunut kaksin käsin aurankurkeen, ja kulkiessaan etukumarassa hänen vartalonsa huojahteli askelien tahdissa. Auranterä karskahteli kiviin. Kaisa otti pankosta pärekorin ja lähti keräämään siihen kiviä. Niitä ei monta tarvinnutkaan kun kertyi kantamus. Tyttö vei ne sitten pellonlaitaan ja kaatoi kiviaidan päälle." Näin karjalaiset hankkivat jokapäiväisen leipänsä.

Ortjo Stepanovin kuvaaman karjalaisen talonpojan luonne ilmenee pikkuseikoissa, kirjailijan havainnoissa, dramaattisissa ja koomisissa tapahtumissa, joita kirjassa on tuhkatiheään. Karjalainen talonpoika on maaemon lapsi, hän on erottamattomassa yhteydessä siihen koko sielullaan ja ajattelutavallaan.

Venäläisestä lukijasta vaikuttaa ehkä hullunkuriselta kuvaus, jossa talonpojat pohtivat - yhteiskunnallistetaanko tulevassa kolhoosissa koiratkin? Tämä on kuitenkin aivan luonnollinen karjalaisen metsästäjän huoli. Koirahan tuntee yhden ainoan isännän. "Kunnon pentu maksau sata jänistä, a Maksiman mustikoira kokonaisen lypsylehmän".

Stepanov kuvaa talonpojan mentaliteettia hyvin konkreettisesti. Konkreettisuutta on elämäntavan kuvaamisessa, kuvauskeinojen valinnassa ja historiallisen kehityksen ymmärtämisessä. Kirjassa esitetään lukijalle varmaankin kaikki karjalaisen talonpojan työn muodot: hän on maanviljelijä, metsästäjä, soiden kuivaaja ja metsänkaataja. Maa on hänen ensimmäinen sukulaisensa. Kuitenkaan itse ahertaja, Jaakko, ei pitänyt vaimonsa Okun kotiaskareita ("Hän piti puhtaina lapset ja pirtin, hoiti ja lypsi lehmän, kantoi halot ja lämmitti uunin, keitti ja ruokki"...) työnä.

Maaseudulla tapahtuneet uudistukset Stepanov esittää vanha vuosisatojen aikana vakiintunutta elämäntapaa rikkoviksi. Kirjan sankarit joutuivat arvioimaan uudella tavalla monet käsityksensä työstä, eduista, hyväntahtoisesta naapuriavusta. Karjalainen talonpoika on tottunut olemaan itsenäinen. Mikäli hän tarvitsee hevosen, hän kokoaa viimeisetkin lantit, mutta ei ota velaksi. Eräs kihlakunnan päämiehiä, kommunisti Pikkuvirta sanookin: "Täkäläinen talonpoika ei tykkää olla velassa kenellekään. Jos hän tarvitsee kengänlestejä korjatakseen jalkineet, niin hän lähtee metsään, tuo sieltä lestien tarpeet ja tekee ne itse ennen kuin menee lainaamaan naapurilta."

Metsiin hautautuneen Haapalahden kylän tapahtumiin nojaten kirjailija analysoi pulmallisia uudistuksia, joita toteutettiin silloin koko maassa. Romaani alkaa rauhaa ja hiljaisuutta uhkuvalla kuvauksella. Kotona herää Hirssolan talon isäntä, harmaapartainen Ontto. Hän hyväilee vanhaa kissaa, Turvakkoa, joka on elänyt talossa jo kymmenen vuotta ja tuntee talon tavat yhtä hyvin kuin muutkin suuren perheen jäsenet. Kaikki vaikuttaa tässä talossa vakaalta ja kestävältä, jopa Hirssolan nuorimman tyttären pitkä nimi ("Onton-Petrin-Aleksin Kaisa") ikään kuin vahvistaa tuota kestävyyttä. Hirssolan perheen työarkea Stepanov kuvaa seikkaperäisesti ja harkitsevasti, samalla hän tuo esille talonpojan mentaliteetin ristiriitaisen ja kaksinaisen luonteen. Kova työ on Hirssolan kaikkien sukupolvien kohtalo, mutta yhtä kertakaikkista on täällä isännän, Onton, ylläpitämä ja siunaama omaisuuden valta. Kirjailija näyttää, että tätä valtaa horjuttaa paitsi Onton lapsenlapsen tytär Jelena, joka on Onton tietämättä liittynyt nuorisoliittoon, myös Jelenan eno ja Onton lapsenlapsi Kostja, jolle Hirssolan talo oli ollut pyhistä pyhin. Kostjakin alkaa epäillä vielä hiljattain epäilemättömältä tuntuneen elämäntavan oikeudenmukaisuutta.

Stepanov näyttää miten yhteiskunnallistetun työn aate alkoi iskostua ihmisten mieliin, miten tulevat ajatukseen tuollaisen työn välttämättömyydestä ja sen ilmestymisen väistämättömyydestä. Suo-osuuskunnan tarina, jolloin talonpoikien oli yhdistettävä voimansa kuivatakseen suon ja saadakseen näin ollen viljelysmaata, oli ensimmäisenä kokemuksena, tulevan osuuskunnallistamisen esikuvana. Yksinhän ei suota olisi pystynyt kuivaamaan kukaan.

Se, että romaanin tapahtumat ajoittuvat 1920-luvun alkuun antaa mahdollisuuden seurata sankareiden luonteiden ja kohtaloiden kehitystä ennen 1920 ja ymmärtää romaanin sankareiden asennoitumiset ratkaisevien yhteenottojen vuosina. Vakavaksi esimerkiksi on harkittu Miikkula Nättijevin luonne. Miikkula on alemmuutta ja vastoinkäymisiä kärsinyt köyhä orpo. Muisto ankeista ajoista oli niin syvästi syöpynyt hänen mieleensä, että se määritteli hänen tekonsa ja käytöksensä moniksi vuosiksi eteenpäin. Riistäjiä kiihkeästi vihaava Miikkula oli altis kollektivisointia toteuttaessa harkitsemattomiin päätöksiin, hän unohtaa, että vanha Ontto on tehnyt itse koko ikänsä alinomaa työtä, eikä ole antanut lapsenlapsienkaan olla jouten. Miikkula pani kaikki talonpojat yhteen läjään, kuten Kalle Lahti sanoi, silloin kun järjesti Haapalahden kylässä maatalousarttelin. Eivätkä talonpojat sattumalta valitse maatalousarttelin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Veikko Kallijevia ("Hän suattau antua arvon itsieh heikomallaki ihmisellä").

Taiteellisesti ehkä täydellisin on romanissa kuitenkin Sakun Jaakko. Hän on kopeekan arvon tunteva, neuvokas ja näppärä, köhistä köyhin talonpoika intohimoineen ja kiintymyksineen, joille hän on hyvin altis. Käytännöllisyydestään huolimatta Jaakko ei ole saita eikä erikoisemmin kiintynyt maatilkkuunsa. Stepanov kirjoittaa Sakun Jaakosta vapaasti, vitsikkäästi, esittää nautinnolla tämän kepposia. Mutta tähän liittyy dramaattinenkin kohtaus, jolloin hevosetta jäänyt Jaakko tuli köyhälistöä auttavaan luotto-osuuskuntaan ostamaan uutta hevosta. Jaakko sai siitosorin ja hänen ylpeytensä oli rajaton. Jaakon ja hänen hevosensa kohdalle sattuneet jälkitapahtumat Stepanov kuvaa paitsi hullunkurisina myös vakavana tarinana ihmisen luonteesta, jossa heräävät omanarvontunto ja vastuunalaisuustunteet ihmisiä kohtaan. Romaanin loppukohtauksessa, joka kuvaa maatalousarttelin puheenjohtajan vaaleja, eräs talonpoika ehdottaa Sakun Jaakkoa puheenjohtajaksi. Se ei ihmetytä ketään, kyllä Jaakko tunnetaan ("Viijessä vuuvessa pörhistäyty rutiköyhästä kohtalaiseksi talon isännäksi".) Sitä vastustaa itse Jaakko sanoen, että "sellaisen suuren talon isännän" kuin on kolhoosin puheenjohtaja "pitäy olla joka puolelta puhas kuin kaivovesi".

Talonpoikaiselämä on kirjailijan lähin ala. Siinä hän tuntee olevansa kotonaan. Kangistuneemmin, vähemmän varmasti Stepanov kirjoittaa nuoresta polvesta, niistä, jotka lähtevät maaseudulta tai ovat jo lähteneet. Onton lapsenlapsen tytär Jelena Hirssola sulautuu luontevasti romaanin ensi sivuilla kuvattuun kotiympäristöön. On ollut vuoden 1923 ankara talvi, jolloin tupakaksi meni vanha kessunhakkuuhuhmarikin. Jelena kehrää lankaa ja tähyilee tuon tuosta ulos pienestä ympyrästä, jonka hän on sulattanut ikkunalasia peittävään paksuun jäähän. Jokainen seikka on tässä paikallaan.

Vuodet vierivät eikä Jelena enää halua eikä voi elää ennallaan. Hän ei voi sokeasti noudattaa ukon käskyä. Tässä kohdin kirjailijan tyyli muuttuu julistuksenomaisen kuivaksi ja lyhyeksi: "Jelenan valtasi rajaton viha isovaaria kohtaan, joka viritti aina hänen eteensä kaikenlaisia esteitä. Hän ponnahti pystyyn, puristi sormensa nyrkkiin, hänen koko ruumiinsa vapisi."

Ilmeisestä psyykkisestä kahlittuneisuudesta huolimatta Ortjo Stepanoville on hyvin läheinen aihe tuo naisen luonne, tämän sielu, jossa luonnollisesti ja sopivasti liittyvät yhteen naisellisuus ja kompromissittomuus. Naisluoneen kuvaamiseen kirjailija palaa novellissaan Koetus korpikylässä. Jelenan tavoin sen sankari Nina Nikitina jättää kotikylänsä. Hän muuttaa Petroskoihin ja hänestä tulee 1939-1940 sodan osanottaja. Suuren Isänmaallisen sodan alkuun mennessä Ninalla on jo taistelukokemusta ja hän palaa kotikyläänsä Korpijärvelle maanalaisesti toimivana tiedustelijana. Ninan henkilöhahmo on alkuperältään todellinen. Kertomuksen alkusanoissa tekijä mainitsee, että Nina Nikitinan prototyyppinä on ollut tekijät nuorisoliittonuoruuden toveri ja ystävä Tatjana Bogdanova.

Kotikunnan tarina ja Koetus korpikylässä -novellin kirjallinen yhteisyys ei ole ainoastaan naisluonteiden kuvaamisessa. Näiden teosten esittämiä tapahtumia erottaa ajallinen 20 vuoden pituinen välimatka. Stepanov kuvaa kuitenkin kummassakin teoksessa työteliästä ja rehellistä karjalaisen kylän väkeä yhtä perusteellisesti. Samaan tapaan kiirehtimättä tekemään yhteenvetoja ja päätelmiä hän näyttää miten kylän väki siirtyy vähitellen aktiiviseen taisteluun miehittäjiä vastaan. Tuo taistelutie on sikäli monimutkainen, että miehittäjinä olivat suomalaiset, jotka puhuivat samaa kieltä kuin kylän väki ja jotka yrittivät taivuttaa paikalliset asukkaat omalle puolelleen. Ensin arasti ja ilman erityistä halua vanha Petri alkaa auttaa partisaaneja ja hänestä tulee sitten kekseliäs ja rohkea tiedustelija.

Kertomuksen tapahtumat kehittyvät kuitenkin epätasaisesti. Tosiasiallinen totuus ei siinä ole suinkaan samaa kuin taiteellinen totuus. Ehkä tuon tarinan dokumentaarisesti tarkka jännittyneisyys, siinä kuvatut monesti kärkevät ja traagiset tapahtumat tai ehkä (sattuu niinkin elämässä) läheinen tuttavuus sankarittarien kanssa ja pelko rikkoa jotain keksimällä ovat haitanneet Nina Nikitinan henkilöhahmon syvällisessä tulkinnassa. Novellissa samoin kuin Kotikunnan tarina -romaanissa on psykologisesti täydellisemmin kuvattu kylän asukkaiden luonteet.

Kotikunnan tarina ja Koetus korpikylässä ovat osa mutkalliseen historian risteykseen joutuneen karjalaisen kylän elämän aikakirjasta.

www.locallit.net