www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kirje toimitukseen
Ortjo Stepanov
Punalippu 6/1989, 188–192

En olisi tarttunut kynään, elleivät monet kirjallisuuden ystävät olisi yllyttäneet minua ottamaan kantaa Paavo Leontjevin Punalipussa 1, 1989 julkaisemasta artikkelista "Paikkakuntalaisen mietteitä", jonka kohteena on romaanini "Käki kukkui jäihin" Punalippu nro 9–12, 1987 (jatkoa romaanisarjaan Kotikunnan tarina).

Paavo (Pauli) Leontjevin kirjoitus on teokseni liepeillä tapahtuvaa saivartelua. Se alkaakin Haapalahden sijaintipaikan etsinnästä "...Voi olettaa, että hän (tekijä) on vain hiukan muuttanut kotikylänsä Haikolan sijaintia siirtämällä tämä Kuitin rantaan. Mutta niin että se olisi samalla kertaa aika lähellä Kepaa. Tai sitten hän on venyttänyt erästä Kuitinlahtea Haikolan suuntaan."

Jos rupeaa arvioimaan romaanisarjan yhtä viimeistä osaa, niin pitäisi kai tutustua myös kaikkiin edellisiin osiin, ettei joutuisi haparoimaan ja keksimään omiaan, kuten tässä on käynyt. En ole siirtänyt Haikolaa Kuitin rantaan, enkä venyttänyt järven lahtea. Lesket kirjassa s. 217 on selvästi sanottu, että Haapalahdesta Kepalle on kahden päivän taival. Ja tämä metsätyömaa sijaitsee taas Haikolasta viiden kilometrin päässä.

Leontjev kirjoittaa: "...Lukiessani tätä Kotikunnan tarinan sarjan viimeistä romaania... muistelin ja vertailin siellä kokemaani romaanissa kuvattuun. Ja niin erilaista oli kaikki että aivan harmitti. Mieleeni muistui ennen kaikkea sodan jälkeiset vuodet. Oli nälkä, lehmä ei ollut vielä poikinut ja oli tyydyttävä pelkkään perunaan. Leipää ei ollut läheskään joka päivä."

Edelleen:
"Toisin oli Haapalahdessa. Ortjon romaanin kolhoosiväki oli noina vuosina kylläistä ja tyytyväistä." Taaskin sotkua. Ensinnäkin Leontjev puhuu sodan jälkeisestä neljäkymmentäluvun elämästä, mutta Käki kukkuu jäihin kuvaa viisikymmentä luvun loppupuolen tapahtumia, jolloin Uhtuan kolhoosi oli jo metsäteollisuuspiirin aputaloutena. Toiseksi haapalahtelaiset sodan jälkeen tosiaankin tulivat toimeen huomattavasti paremmin kuin uhtualaiset.

Totuuden nimessä on sanottava, että kun Haapalahti jäi miehitetylle alueelle, niin sen asukkailta eivät tuhoutuneet omat taloudet. He viljelivät osittain kylän peltoja, säilyi karja, kalastusvälineet. "Heimoveljeyden" nimissä miehittäjät muonittivat heitä paremmin kuin me pystyimme täällä omaa rintaman selustaan paennutta väestöä.

Uhtualaiset palasivat evakosta puille paljaille ja tietenkin heidän oli vaikea päästä elämisen alkuun.

Äitini sisko Lukki Kuusiniemi (Naumova) asui saman Uhutjoen rannalla kuin Paavo ja hänen siskonsa Martta ja Olga. He kaikki olivat saman kolhoosin töissä. Nyt kaivoin arkistostani muistion, mihin olin kirjoittanut Lukki-tätini kertomuksen.

"Sielä evakossa iettävät oltih oltavat tai elännät. Kun tulima sieltä, niin ne ensimmäiset kaksi vuotta oltih vaikeimmat. Ensi töiksi pirtti piti suaha elettäväh kuntoh. Tuon oman viijentoista sotkan pihapellon kuokimma ta panimma verkkoriipuskoilla pyytimä kalua. Silloin tuo lampi oli huttunah särkie ta ahventa. Hauvin riivatut toisinah revitettih pyyvyksie parhanpäiväksi. Niin jotta silloin hätä oli loittona ta myö jo panima nälkyä näpillä ta persettä potalla."

On tunnettua, että melkein koko Venäjän kolhoosien väki eli suurimmalta osalta kotitaloutensa turvin. Sillä keinoin tulivat toimeen samoin uhtualaiset kuin myös haapalahtelaiset.

Paavo kirjoittaa: "Ensimmäisen lehmän kolhoosin karjaan toivat Akonlahdesta Anni Kettunen ja Tatjana Korpela." Kun Leontjev tietää tämänkin asian näin tarkkaan, niin miksi hän jätti mainitsematta tätini Lukki Kuusniemen nimen. Hänhän oli lehmän hakijoiden ryhmän vanhimpana.

"Martalla oli vain työkirja, sillä passeja ei siihen aikaa kolhoosilaisille annettu", Leontjev tiedottaa lukijoille.

Tämä väite on suorastaan tuulesta temmattu. Rajavyöhykkeillä, mihin Kalevalan piiri kuului ja kuuluu, jokaisella kuusitoista vuotta täyttäneellä olipa hän kolhoosilainen tai satavuotinen ukko täytyi olla passi ja oikein rajaseutuleimalla varustettu.

Leontjevin väite, että Vaseli Lesosen tyyppiä en ole osannut kunnolla kuvata, on varteenotettava asia. Toisaalta hän moittii minua siitä, että karjalaisista naisista olen luonut väärän kuvan. Hän väittää että tosielämässä karjalaiset naiset ovat muka hillityn tasaisia ja minun kirjassani liiankin ärhäkkäitä, ja niin puheliaita ettei heillä jäänyt aikaa työn tekoon.

Paavokin taisi tuntea äitini siskon Lukki Kuusniemen (Naumovan). Hän oli tyypillinen karjalainen nainen. Vaikka olikin aina äänessä, niin teki työtä miesten rinnalla, piti puolisonsa kurissa, väliin jopa kovakouraisestikin.
- Miän kylän naiset ollah semmosie jotta hiän pirtin harjalla ei harakoilla ole aikua istumah, isävainaja puhui luonnehtiessaan Haikolan naisväkeä.

Ja sitten siitä haapalahtelaisten demokratiasta: "Miten he rakastavatkin demokratiaa. Heillä näköjään demokratisointiprosessi oli päässyt alulle kolmeakymmentä vuotta aikaisemmin kuin muualla maassa" Paavo arvelee. Se prosessi oli alkanut paljon aikaisemmin kuin täällä tunnettiin sana demokratia.

Kun viime vuosisadalla kiellettiin kaskiviljelykset, miesten oli pakko lähteä ansiotöihin hyvinkin kauas jopa maille muille vierahille. Todisteena siitä on Vuokkiniemen kunnan viraston antamien ulkomaanpassien rekisterikirja. Sen mukaan vuonna 1890 paikalliset talonpojat olivat lunastaneet 1150 ulkomaanpassia. Naiset joutuivat ratkaisemaan kylän yhteiset asiat. Esimerkiksi perimätiedon mukaan kotikyläni Haikolan naiset olivat eräänä vuotena kolme päivää kokouksessaan väitelleet, ottaako kylän karjan paimeneksi Mehvo Kostamuksen puolesta vai Foma Suolapohjasta. Valtion arkistossa säilyneiden Sampojärven kyläkokouksien pöytäkirjojen mukaan kahden vuoden ajan naiset pitivät kutinsa, eivätkä antaneet perustaa kolhoosia. Sitten kun rajakylissä tavallisia talonpoikia julistettiin kulakeiksi ja alettiin passittaa Siperiaan, silloin Sampajärven akat säikähtävät ja suostuivat liittymään kolhoosiin.

Leontjev pitkin matkaa todistelee, miten hän itse ja hänen sisarensa Martta ja Olga näkivät nälkää: että sodan loppuun mennessä seudun kolmestatoista tuhannesta miehestä oli tuhoutunut viisi tuhatta ja viisaimmat tuhoutuivat jo vuonna 37. Edelleen Leontjev julistaa:
"Totuus on kaiketi niin julma, ettei sitä ole rohjennut kertoa yksikään Karjalan kirjailijoista, paitsi nyt aivan hiljan Urho Ruhanen." Viimeksi mainittu onkin ennen glasnostia julkaistusta teoksesta pois jäänyt yksi luku. Kovan sensuroinnin ajoilta sen kaltaisia lukuja on jäänyt monen karjalaisen kirjailijan pöytälaatikkoihin. Esimerkiksi Jaakko Rugojevin monet käsikirjoitukset (Romaanit Korpikarjalaista nuoruutta, Petri Pohjoinen ym.) ovat olleet julkaisematta kymmeniä vuosia, koska niissä valaistaan yhteiskuntamme vaikeita vaiheita ja elämän monia varjopuolia. Samanlaisen kohtalon koi myös edesmenneen Uljas Vikströmin romaani Martvan pojat, jossa kuvataan vuosien 1937–38 tapahtumia ja sen seurauksia. Muuten Jaakko Rugojevin "Vaikeat runoelmat", "Kostamus", "Järviä", "Poromiehiä" on julkaistu venäjäksi Moskovassa ja vasta sitten meillä Karjalassa.

Leontjevin väite siitä, että Karjalan kansalliset kirjailijat ovat pelänneet totuutta, on suoranaista valhetta.

Minun kirjoissani on kuvattu karmeita tapahtumia: esimerkiksi Manu Nättijevin kohtalo ja hänen lastensa nälkään nääntyminen. Ossipan äidin kurjuutta ja sitten nälkäkuolema. Onko sekin elämän kaunistelua, kun kolme Manua raahaavat itse tukkikuormia hakkuupalstoilla uittoväylän rantaan ja vaativat metsätyömaan päälliköltä henkensä pitimiksi hevosille tarkoitettua kauraa. Käsittelen alaisessa olevassa Käki kukkui jäihin -romaanissa yhtenä juonena on Sakun Jaakon vangitseminen ja siihen liittyvät tapahtumat. Paavon huomion ulkopuolelle on jäänyt kyseissä kirjassa kerrottu järkyttävä tapaus siitä, miten tunnettu bolševikki, kansalaissodan kaikilla rintamilla taistellut soturi ja legendaarisen Kiimasjärven retken sielu Jukka Heikkonen oli heitetty puolikuoliaaksi pieksettynä samaan vankiselliin missä oli Verner Forsten.

Tämäntapaisia julmia totuuksia ovat kuvanneet teoksissaan myös Jaakko Rugojev, Pekka Perttu ja toiset Karjalan kirjailijat.

Muuten tässä on paikallaan huomauttaa, että Leontjevin väite siitä, ettei Forstenia Uhtualla ole muistettu, ei ole vedenpitävä. Asuessani siellä vuonna 1964 julkaisin proosakokoelman Vako vaolta, joka sisältää kuvauksen Uudet valot Uhtualla. Siinä Forsten esiintyy kaksikymmentä luvulla vesivoimalan rakennuspuuhan alullepanijana ja järjestäjänä.

- Mitä vallankumousmiehiä ja bolševikkeja me olemme ellemme kykene panemaan alulle tätä asiaa, jutteli työtovereilleen toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Verner Forsten. Leontjev kertoo että oli nähnyt kuinka kylällä toikkaroi kaulakkain kaksi naista tukkihumalassa. Toisen naisen mies oli juuri rehabilitoitu ja onneton leski huusi, että nyt hän oli saanut teurastetun miehensä nahkarahat.

"Voi vain harmitella", Paavo Leontjev kirjoittaa "ettei Stepanovin eikä muidenkaan karjalaisten kirjailijoiden teoksista löydy mitään tämäntapaista... että romaanista tuo tuska puuttuu kokonaan."

Se kylläkin on totta, ettei minun kirjoistani löydy humalassa hoipperoivia naisia. Silti Paavo Leontjevin käsittelemästä romaanista Käki kukkui jäihin voidaan lukea esimerkiksi tällaista tekstiä, ja jokainen päättäköön ilmeneekö siinä ihmistuskaa vai ei:
"Okku asetti korin eteensä ja nosti kannen. Vapisevin käsin hän otti korista miehensä alusvaatteet ja painettuaan ne rintaansa vasten purskahti taas itkuun. - Kukki kultaseni... Armahaiseni, Juakkoseni. Kylvyattises jiätih vakan kylmijä kylkijä lämmittelömäh, Okku nyyhkytti sanojen sävytykseen. Okku silitti kämmenellään vaateparia, kuin äiti pienen lapsen päätä. Jokaisesta Okun ääntämästä sanasta huokui ikävä ja katkeruus, kaipaus ja rakkaus".
"... Okku oli pannut Jaakon saunavaatteet pärekoriin, mistä tämä tietäisi ottaa ne kun lähtee saunaan, jos hän sattuisi olemaan vielä kolhoosin navetalla töissä. Mutta Jaakko ei palannut metsätyömaalta sinä eikä seuraavana lauantaina. Siinä orrenpäässä ne ovat jo parikymmentä vuotta odottaneet saunojaa."

Paavo Leontjev kysyy, miksi Ortjo Stepanov on vaiennut siitä mistä Valentin Rasputin on kertonut avoimesti romaanissaan Tulipalo (Punalippu 1986), kun Stepanovillakin olisi ollut mahdollisuus kertoa siitä, mitä metsätyömaiden kaikkivaltius on merkinnyt Karjalalle.

Ensinnäkin minun ja V. Rasputinin teoksissa kuvattujen tapahtumien aikaero on kokonaista kolmekymmentä vuotta. Kun kirjani käsittelyn alaisina ovat 50-luvun asiat, niin voisiko niitä mielivaltaisesti siirtää kokonaan toisenlaiseksi muuttuneeseen aikakauteen. Jos Leontjev voi manipuloida jälkiviisaudelle, niin romaanin kirjoittajalla ei ole oikeutta. Hän on velvollinen pitämään kiinni siitä ajasta, josta hän kulloinkin kertoo. Kyseenalainen on niin ikään Paavo Leontjevin väittämä:
"Karjalan kirjallisuus, myös Ortjon romaanit, ovat tyrkyttäneet meille pienestä pitäen standardimaisia tilanteita ja vakiintuneita kaavoja."

Luettuani tämän kappaleen tuli mieleeni aikoinaan kuulemani tarina siitä, miten joku munkki päästäkseen kuuluisaksi poltti kirkon. Paavo Leontjev ottaa ylituomarin valtuudet ja julistaa kaikkien karjalaisten kirjailijoiden aikaansaannokset pannaan. Kirjailijat ovat muka tehneet raakkityötä, syöttäneet kansalle kauniita valheita. Muka virallinen propaganda on onnistunut istuttamaan kaikkien Karjalan kirjailijoiden aivokoppaan kaavamaiset ajatusmallit, joiden rikkomiseen heillä ei ole ollut miehuutta.

Yritin etsiä kirjailijoittemme laajasti tunnetuista teoksista P. Leontjevin mainitsemia syntejä. En löytänyt niitä Pekka Pertun "Väinämöisen venehen jäljistä", en myöskään Jaakko Rugojevin romaanista "Ruokoranta", "Majuri Vallin rykmentti", puhumattakaan hänen monilukuisista runoelmistaan, samoin kuin Antti Timosen romaanista Me karjalaiset.

"Karjalan kirjailijat ovat tottuneet että heitä vain kiitetään", Leontjev huomauttaa. Kuinkas muuten, koska niin kirjailijat kuin kriitikotkin, Leontjevin asetelman mukaan, ovat tanssineet saman virallisen propagandapillin tahdissa.

Olen Paavon kanssa samaa mieltä siinä, että meillä on ollut enemmän yliammuttua kehuntaa kuin perusteltua ja monipuolista teostemme arvostelua.

Ovatko myös suomalaiset kirjallisuusarvostelijat olleet meidän virallisen propagandamme vaikutuksen alaisia, kun hekin ovat antaneet lukemattoman määrän myönteisiä lausuntoja karjalaisten kirjailijoiden teoksista? Niitä on julkaistu Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa, Kalevassa, Uudessa Suomessa, Tiedonantajassa ja monissa muissa laajasti levinneissä suomalaisissa lehdissä. Monet teokset on kelpuutettu myös sikäläiseen tv-ruutuun ja radioon. Helsingin yliopiston professori Pertti Virtaranta "Karjalan kulttuurin kuvia" kirjassaan on antanut laajan myönteisen arvion monista kirjailijoistamme.

Monesti analyysin kohteena on ollut Jaakko Rugojevin, Pekka Pertun, Taisto Summasen, Antti Timosen, Vladimir Brendojevin ja monien muiden karjalaisten kirjailijoiden tuotanto.

Helsingin yliopiston professori Matti Kuusi artikkelissaan "Pirttijärvi: Pohjantähti", joka on julkaistu muhkeassa niteessä "Väinö Linna toisen tasavallan kirjailija", korostaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanin ja Nikolai Jaakkolan Pirttijärvi-sarjan verrannollisuutta. Siksipä otankin siitä otteen:
"Yhtymäkohtien runsaus saa Pirttijärvi- ja Pohjantähti -eeposten erot terävinä esiin. Otaksun lukijan tuntevan jälkimmäisen niin ettei sen referointiin ole yleensä aihetta. Pirttijärvi-sarjan problematiikka valaisee jotain osin Pohjantähti -romaanin erikoislaatua. Tuskinpa on pelkoa siitä, että toinen peittäisi toisen varjoonsa, siksi omavaltaisia järkäleitä nämä molemmat ovat."

Kulttuurivihkoissa julkaistuissa artikkeleissa Juha Virkkunen arvioi Jaakko Rugojevin romaania: "Tekijä käsittelee tasavallan yhteiskuntaelämän keskeisimpiä ongelmia... Purevaa karrierismin kuvausta... Rugojev on lahjomaton totuuden etsijä."

Monet tunnetut venäläisetkin kirjailijat, runoilijat ja arvostelijat ovat langenneet samanlaiseen syntiin luonnehtiessaan Karjalan kirjailijoiden teoksia. Aikoinaan "Novyi mir" julkaisun päätoimittaja ja loistava runoilija Aleksandr Tvardovski tutustuttuaan Jaakko Rugojevin runoelmaan "Sampoa saamassa" (myöhemmin - "Karjalaisen tarina 1. osa "Roudan rouhijat") venäjännökseen kirjoitti:
"Minusta tuntuu, että tämä on huomion arvoinen teos, T. Tilvisin tapainen, mutta parempi, runollisempi moniäänisempi."

Lukuisissa keskuslehdissä ja aikakausjulkaisussa mm. Jaakko Rugojevin kuin toistenkin karjalaisten kirjailijoiden tuotteista on ollut myönteisiä arvioita ja todettu ne korkeatasoisiksi.

Niin että Karjalan kirjailijoiden tuotannon arvostelua on ollut niin meidän kuin suomalaisten kriitikkojen taholta. Se on ollut ylipäänsä suopeaa ja asiallista, toisinaan yliammuttuakin. Lukija on nähtävästi korkein tuomari.

Jos Karjalan kirjailijain teokset olisivat vain kaavoja ja standardimaisia, niin tuskinpa niistä liioin huolittaisiin sanokaamme tasavaltamme ulkopuolelle. Siitä yksi kouraantuntuva esimerkki. Heti puolueen 27. edustajakokouksen jälkeen Moskovan kustantamoissa toimi erikoinen komissio, joka karsi suunnitelmista jopa kirjapainovaiheessa olevia teoksia, joissa oli vähänkin niin sanotun pysähtyneisyyden ajan leimaa ja pintapuolista elämänkuvausta. Mutta sen seulan läpäisi Jaakko Rugojevin Valitut teokset ja viime joulukuussa ilmestyivät myyntiin kahtena niteenä sadantuhannen kappaleen painoksena. Rugojevin romaani Majuri Vallin rykmentti julkaistiin Suomessa ja se havaittiin kautta maan sekä valtakunnallisissa että paikallisissa lehdissä.

Antti Timosen romaanien yhteinen painosmäärä keskuskustantamoissa on noussut kolmeen miljoonaan kappaleeseen. Suurina painoksina ovat ilmestyneet siellä myös Nikolai Jaakkolan, Pekka Pertun ja toisten kirjailijoiden teokset.

Ortjo Stepanovinkin romaaneja on julkaistu venäjännöksinä Moskovassa sadantuhannen kappaleen painoksina ja ne on aina lyhyessä ajassa myyty loppuun. Lesket-romaani on ylittänyt jopa valtameren ja siellä painettuna löytänyt uusia lukijoita.

Usein ammattimiehet paheksuvat sitä, että venäjännöksistä katoaa miltei aina teosten alkuperäinen kansallinen koloriitti. Erikoisesti se koskee Pekka Pertun runollista proosaa.

Tiettävästi suomenkielinen lukijakunta Karjalassa on vuosien mittaan supistunut, mutta silti nykyiset painosmäärät ovat useimmiten loppuunmyytyjä. Se että Petroskoin kirjakaupoissa on tarjolla kymmeniä nimikkeitä, onkin jo kauppamiesten hienoa leikkipeliä. Väliin jotain kirjanimikettä ei löydy mistään vuosikausiin ja sitten se pulpahtaa yhtäkkiä taas myyntiin. Kun utelet asianomaisilta, miksi näin tapahtuu, saat vastauksen: että voisimme säilyttää laajempaa suomenkielisen kirjavalikoiman ilmettä, meillä täytyy olla varastoissa reservi.

Artikkelinsa lopussa Leontjev kirjoittaa: "Olen halunnut puhua elämästä enkä ole asettanut tehtäväkseni antaa arviota romaanin taiteellisista ansioista tai heikkouksista, koska se kuuluu varsinaiselle kirjallisuusarvostelulle." Muta itse asiassa koko kirjoituksen sisältö on sellaista arvostelua, "että kirjailijamme yrittävät Haapalahti-idyllillään korvata tosi elämää."

Näin ollen hän julistaa koko Karjalan kirjallisuuden korvikkeen tapaiseksi.

Vastaväitteeksi tälle en malta olla vetoamatta suomalaisen kirjailijan ja kriitikon Markku Niemisen arvioon: "Kuinkahan moni kansallinen kirjallisuus on pystynyt luomaan näin lyhyessä ajassa ja niin lähellä kuvattavaa aikaa kaksi niin merkittävää romaanisarjaa kuin 'Pirttijärven rantamilla' ja 'Kotikunnan tarina' ovat." Ja nämä teoksethan ovat vain osa Karjalan kirjallisuudesta.

Toivoisin että Paavo Leontjevin ja kyseisen kirjeen jälkeen lukijat ja kriitikot virittäisivät Punalipun palstoilla syvällisempää keskustelua Karjalan kirjallisuudesta, sillä vain periaatteellisen polemiikin avulla voidaan luoda tosiperäinen arvio kirjallisuutemme aikaansaannoksista.

www.locallit.net