www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kansasta kansalle
Mietelmiä Karjalan kirjailijain edustajakokouksen edellä
Antti Timonen
Punalippu 2/1962, 8–14

- Kyllä ne kirjailijat osaavat sitten keksiä! Ja kun sitten keksitään vielä sillä tavalla, että siihen ihan uskoo - sitä lukee aivan kuin se olisi omasta elämästä kirjoitettua...

Puhe oli erään karjalaisen kirjailijan teoksesta. Kirjallisuusarvostelijoita tuo lausunto ei taida täysin tyydyttää. Eikä varmaan kirjailijaakaan. "Keksiminen" kirjallisessa työssä on vähän monimutkaisempi prosessi, sillä edellä tuotu lausunto ei vasaa kysymyksiin, mikä kasvattava ja esteettinen vaikutus kyseessä olevalla kirjalla on, miten eheä on teos juonen ja rakenteen kannalta, ovatko kirjan henkilöt paikallaan, kuinka hyvin heidät on kuvattu tai ovatko he kaikki tarpeellisia ja niin edelleen. Mutta tärkein tuossa lausunnossa on sanottu - kirja on kansan elämästä ja kansaa varten.

Tässä hiljattain Petroskoissa tapahtui auto-onnettomuus, jossa eräs nuori mies menetti henkensä. Ihmisiä kerääntyi paikalle tungokseen saakka. Kaikki olivat järkyttyneitä. Jos tämän tositapauksen kuvaisi vaikka kuinka tarkasti ja yksityiskohtaisesti, eikä "keksisi" mitään, siitä ei tulisi taideteosta, niin järkyttävä tapaus kuin se onkin, eikä lukija sanoisi, että sitä lukee kuin aitoa elämäntotuutta. Korkeintaan se voisi synnyttää ajatuksen, että autoa on ajettava varovammin ja siitä saisi jonkinlaisen sanomalehtiuutisen liikennesääntöjen rikkomisesta.

Taideteoksen tehtävänä on saada ihminen ajattelemaan, rakastamaan tai vihaamaan, itkemään tai nauramaan, tarkastamaan omaa sisäistä minäänsä ja ympäröiviä ihmisiä, tuomitsemaan pahetta ja puolustamaan kaikkea hyvää.

Nyt kun on kulunut toista vuotta puolueemme uuden Ohjelman hyväksymisestä, tuo suuri asiakirjan on saanut ihmiset ajattelemaan suuria kysymyksiä menneisyydestä, nykyisyydestä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta, elämästä yleensä ja nykytehtävistä eritoten. Kommunismin rakentajalle ei riitä tietoisuus tavoitteista ja tehtävistä yleensä, hänen pitää tietää tehtävänsä tänään ja huomenna, jolloin emme ole vielä kommunismissa. Kommunismin moraalisäännöistä ei voida sanoa, että ne astuvat voimaan vasta tammikuun 1. päivästä vuonna 1981. Ne astuvat voimaan meidän päivinämme ja ovat alkaneet astua jo paljon ennen tätä hetkeä, piirre toisensa jälkeen. Puolueemme Ohjelmassa on kaksitoista kommunismin rakentajain moraalisääntöä, mutta ne herättävät tuhansia kysymyksiä, joihin ihmiset etsivät vastauksia jokapäiväisestä elämästä, Marxin, Engelsin ja Leninin teoksista, puolueemme ja hallituksen johtavien työntekijöiden toiminnasta ja sanoista.

He etsivät vastauksia näihin kysymyksiin myös aikakautemme kirjailijain romaaneista, kertomuksista, runoelmista, runoista ja mietelmistä. He haluavat löytää kauneimmat sanonnat, mitä uusi ihminen ylistää, painavimmat sanat kaiken kielteisen ja vanhan tuomitsemiseksi. He haluavat itkeä tai nauraa niiden tunteiden vallassa, mitkä ovat oleellisia meidän aikakaudellemme.

Neuvostokirjallisuus palvelee kansaa ja tämä tarkoitusperä määrää sekä sen sisällön että muodon. Se on ollut aina, kaikki 45 vuotta Suuren Lokakuun sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Kirjallisuudella ja taiteella yleensä ei ole ollut koskaan ennen niin velvoittavaa, ylevää lippua kannettavanaan kuin on nyt. Ja se lippu on puolueemme uusi Ohjelma. Koskaan ennen ei ole ollut niin kehittynyttä, vaativaa ja taidetta vaalivaa lukijakuntaan kuin on nyt, puolueemme XXII edustajakokouksen jälkeen.

Taideteos on vakuuttava silloin kuin siinä heijastuu elämän totuus. Mutta elämän totuus on myös dialektinen käsite. Jokaisella luokalla ja jokaisella aikakaudella on oma totuutensa. Totuudelta näyttää sekin, mikä on jo elänyt aikansa mutta on vielä olemassa. Elämäntotuutta on se, joka vasta versoo eikä vielä kukoista, mutta jolle kuuluu tulevaisuus. Toinen totuus saattaa masentaa mieltä ja heikentää uskoa tulevaisuuteen, toinen totuus, kun se näytetään kaikessa koruttomuudessaan, kannustaa tekoihin suuren tulevaisuuden puolesta. Sen voima ja kauneus on siinä itsessään.

Puolueemme XX ja XXII edustajakokouksen jälkeen olemme usein joutuneet tutkimaan, keskustelemaan ja väittelemään kirjallisuutemme kysymyksistä ja sen uusista piirteistä ja tehtävistä, joihin elämä meitä velvoittaa. Kirjailijain edustajakokouksen aattona lienee paikallaan puhua siitä myös "Punalipun" lukijoille.

Tässä tulee puhe monista omakohtaisista mietelmistä, joista voidaan ja pitääkin väitellä. Kirjallisuudessa niin kuin yleensä taiteessa ei ole eikä voi olla vahvistettuja ohjesääntöjä. Ja mikäli niitä on elämän muillakin aloilla, elämä tekee niihin jatkuvasti oikaisuja. Tarkoituksemme ei ole puuttua läheskään kaikkiin ongelmiin, jotka uusien tehtävien valossa ovat astuneet kirjallisuutemme eteen. Koskettelemme vain muutamia niistä.

Eräs ongelma, josta on väitelty ja tullaa vieläkin väittelemään, on kysymys kirjailijan paikasta elämässä. Siitä riippuu monesti kirjailijan aihepiiri, henkilöt, sen perusteella määritellään, kuinka lähellä elämää kirjailija on ja kuinka hyvän hän sen tuntee. Väitellään jopa siitäkin, missä hänen olisi parasta asua. Toiset todistelevät että kulttuurikeskukset, missä on suuret kirjastot, baletti- ja oopperateatterit, missä on mahdollisuus olla joka päivä vuorovaikutuksessa kulttuurin ja taiteen toimihenkilöiden kanssa, missä on taloudellisen, poliittisen ja tieteellisen elämän keskus, siellä kirjailijalla on parhaat mahdollisuudet avartaa tietojaan ja kehittää kykyjään. Toiset taas kutsuvat kirjailijoita välittömään työhön metsään, neuvostotiloille, tehtaisiin, rakennustyömaille, sinne missä luodaan aineellisia arvoja, missä jokainen tuntee vastuun työstään. Tämä vastuuntunne tulee varmasti heijastumaan myös kirjailijain tuotteissa.

Kuka on oikeassa? Ehkä vastauksen antaa kirjallisuuden historia tai nykyisten kirjailijain esimerkki? Leo Tolstoi loi parhaat teoksensa Jasnaja Poljanassa talonpoikaisympäristössä. Paras nykyhetken kirjailijoista Mihail Sholohov asuu jatkuvasti maanmiestensä seurassa. Tällaisia esimerkkejä on paljon. Mutta toisaalta, suurin osa Venäjän klassikkoja, jotka ovat piirtäneet nimensä iäksi maailman kirjallisuuden historiaan, asuivat Pietarissa tai Moskovassa. Leninin palkinnon saanut kirja "Venäläinen metsä" on kirjoitettu Moskovassa. Emme saa vastausta Karjalankaan kirjallisuuden esimerkeistä. Taisto Huuskonen sai ainekset ja vaikutelmat kirjaansa Huomenen Oraat asuessaan jatkuvasti Kentjärven neuvostotilalla, mutta Feodor Trofimov, Dmitri Gusarov, Veera Babitsh, Jaakko Rugojev ja monet muut asuvat ja kirjoittavat kaupungissa. Ja samaan aikaan sekä maaseudulla että kaupungissa asuu kirjailijoita, joiden tuotanto on paljon vähäisempää niin määrään kuin laatuunkin nähden. Kun puhumme kirjailijan paikasta elämässä, ei nähtävästi ole kysymys asuinpaikasta. Ei siis siitä, asuuko hän maalla vai kaupungissa, tehtaan vieressä vai keskikaupungilla.

Meillä on tullut tavaksi, että keskikoulun päättäneet ovat pari tai kolme vuotta käytännöllisessä työssä ennen kuin menevät ylempään oppilaitokseen. Kirjailijoita ei valmisteta keski- eikä korkeakoulu. On tosin olemassa Gorkille nimetty kirjallisuusinstituutti, mutta ei sielläkään tehdä kirjailijoita. Nykyinen käytäntö osoittaa, että nuoret, aloittelevat kirjailijat ovat enimmäkseen geologeja, lääkäreitä, hitsaajia, opettajia, muurareita, autonkuljettajia - sekä henkisen että ruumiillisen työn tekijöitä. Sama on Karjalankin oloissa. Juri Tshepasov on työssä konekorjaamolla, kommunistisen työryhmän prikatiiri, Ivan Kostin käyttää talonrakennuskombinaatilla työkonetta, Oleg Mishin ja Lazar Shapiro ovat opettajia, Viktro Solovjov ja Eduard Kononov autonkuljettajia ja niin edelleen.

Neuvostoihminen, olkoon hän insinööri tai opettaja, metsänhakkaaja tai lääkäri, minkä alan työntekijä tahansa ja sen lisäksi kirjailija, tietää mitä varten hän elää aikakaudella, jolloin kommunismi ei enää ole pelkkä kaunis sana tai kaukainen haave, vaan tämän ja huomisen päivän tehtävä. Hän tietää paikkansa elämässä ja on tarkoin määritellyt velvollisuutensa.

Karjalan kirjailijat ovat kirjoittaneet edellisen edustajakokouksen jälkeen toista sataa teosta. Julkaisemme säännöllisesti kahta aikakausjulkaisua - Punalippua ja Na rubezhea. Karjalaiset kirjailijat ja kynäilijät kirjoittavat ahkerasti sanomalehtiin, esiintyvät radiossa ja televisiossa. Tänä aikana olemme järjestäneet toista tuhatta kirjallisuusiltaa ja lukijain konferenssia. Kun ottaa huomioon suhteellisen pienen kirjailijajoukkomme, määrällisesti ei työmme ole niinkään vähäistä. Karjalankin kirjailijat ovat siis yrittäneet omalta osaltaan parastaan. Suurin osa heistä tekee uutteraa työtä niiden tehtävien täyttämiseksi, jotka puolueemme uusi Ohjelma asettaa ideologisessa työssä, kommunistisen moraalin kasvattamisessa.

Aktiivisuudella ja uutteruudella ideologisessa työssä, eritoten taiteessa, on kuitenkin omat erikoisuutensa. Pelkkä uutteruus ei aina anna toivottuja tuloksia. Jos esimerkiksi kirjailijan luomaa kirjaa ei lueta, jos se jää lojumaan koskemattomana ja puhtaana kirjastojen, kirjakauppojen ja varastojen hyllyille ja joutuu sitten jätepaperina tehtaalle uutta paperia varten että joku toinen kirjoittaisi sille uuden kirjan, sellaisesta uutteruudesta ei ole mitään hyötyä. Mutta vahinkoa siitä on, sekä moraalista että aineellista. Aineellinen vahinko on helpompi määritellä kun laskee kaikki ne työkädet, koneet ja paperimäärän, mitä on jouduttu käyttämään kutakin kirjaa varten. Moraalista vahinkoa siitä koituu siten, että ikävä ja kuiva kirja särkee sitä kuvaa, minkä lukija on saanut elämästä ja mistä todelliset sanan mestarit ovat onnistuneet loihtimaan voimakkaita taidekuvia.

Karjalassakin ilmestyy kirjoja, jotka monista heikkouksistaan huolimatta ovat löytäneet tiensä kansaan, niitä luetaan ja lainataan, monia ei löydä kirjakaupoista, koska ne on loppuunmyyty. "Punalipun" tilaajien määrä kasvaa niin Karjalassa kuin rajan takanakin Suomessa. Kirjailijaliiton venäjänkielisen aikakauslehden "Na rubezhen" taiteellinen taso on myös vuosi vuodelta kohonnut. Uusien tuotteiden määrä ja kirjailijain voimia kysyvä työ taiteellisen tason kohottamiseksi puhuu heidän uutteruudestaan.

Kirjallisuutemme aihepiiri on nyt laajempi kuin ennen. Feodor Trofimov on luonut onnistuneet teoksen "Omien tähtiemme alla", jossa maaseutukommunistin kuva on saanut suuren yleistyksen aatteellemme loppuun saakka uskollisessa puolueen kasvatissa. Nikolai Laine on pienessä, mutta ajatusrikkaassa runoelmassaan "Me kommunistit" antanut runollisten mietelmien muodossa ylevän kuvan siitä rahvaan aineksesta karjalaisella maaperällä, mistä koostuu suuri ja murtumaton puolueemme. Meillä on ilmestynyt kirjoja taistelusta rauhan ja kansojen ystävyyden puolesta, esimerkiksi Kikinovin runoelma "Juho Toivonen". Nikolai Jaakkola ja Aleksandr Linevski ovat jatkaneet entistä syvällisemmin työtään Karjalan menneisyyden kuvaamisessa neuvostovallan ensimmäisinä vuosina. U. Vikström on kirjoittanut kirjan suomalaisesta kommunistista Osku Suvelasta. Veera Babitsh kirjassaan "Sinisellä pellolla" kuvaa neuvostoihmisten valtiollista suhdetta luonnon rikkauksiin, tässä tapauksessa järvien antimiin. Näytelmäkirjailija P. Boriskov on taas siirtynyt hänelle tutulle uralle, kuvausten kirjoittamiseen ja antanut lukijalle teoksen "Metsä ja ihmiset". Jaakko Rugojev tarjosi lukijalle kuvauskokoelman Kuitin rantojen asukkaiden arkielämästä. Nuori kirjailija Taisto Huuskonen aloitti hyvällä menestyksellä suuren romaanin maatalouden uurastajista, jonka ensimmäinen osa "Huomenen oraat" on Punalipun lukijalle jo tuttu. Taisto Summasen uusi runokokoelma "Päivän synty" sisältää lyriikkaa jossa on henkeviä ajatuksia ja yleistyksiä ajastamme. Boris Schmidt on suorasanaisen kirjallisuuden alalla saanut aikaan pienoisromaanin "Päiväjoki" metsätyöläisten arkisista puuhista, näyttäen miten nuoriso etsii ja löytää paikkansa elämässä. Näytelmäkirjailijain riveihin tuli viime vuonna uusi lahjakas näytelmäkirjailija R. Kornev, jota kiinnostavat nykyajan ongelmat. Uusia runoja syntyy A. Titovilla, M. Tarasovilla ja A. Ivanovilla.

Suomenkielisen runouden saralle on avannut oman vakonsa I. Saarinen runokirjallaan "Siivekkäät muurarit". Pekka Perttu kirjoittelee vähemmän kuin odottaisimme häneltä, mutta jokainen uusi kertomus tai kuvaus tuo uusia runollisia kuvia Karjalan luonnosta ja sen keskellä ahertavista ihmisistä. Lähiaikoina voidaan odottaa hyvinkin huomattavia uusia teoksia. "Na rubezhen" palstoilla on alettu julkaista D. Gusarovin uutta romaania "Ihmisen hinta". Niiden määritelmien mukaan, joihin olimme aikaisemmin tottuneet, voisimme sanoa, että tuo romaani kuvaa metsätyöläisten elämää. Tapahtumat liikkuvat todellakin karjalaisella metsätyömaalla, mutta romaanissa kosketellut moraali-, perhe-elämän ja työkasvatuksen kysymykset ovat yhtä läheisiä maatalouden, tehtaiden tai tieteen ja kulttuurin työntekijöille. Tällaisiin suuriin yleistyksiin, inhimillisten ongelmien ratkomiseen meidän kaikkien pitäisi pyrkiä. Lähivuoden aikana odotamme "Kalevalan" uutta venäjännöstä, jota hyvällä menestyksellä tekevät Aino Hurmevaara, Aleksei Titov, Nikolai Laine ja Marat Taraosv.

Kirjallisuuden tilaa ei voida kuitenkaan luonnehtia vain nimien ja teosten luettelemisella, niin kuin tässä tuli tehtyä. Tarkoituksemme olikin näyttää vain se, miten Karjalan kirjailijat ovat yrittäneet pysyä ajan tasolla ja kertoa kaunokirjallisessa muodossa aikamme ihmisistä ja heidän ajatuksistaan.

Tehtaalla tai metsätyömaalla työläisen kuntoa luonnehtii se, paljonko puutavaraa tai koneen osia hän pystyy valmistamaan. Jokaisen valmistetun koneen osan on sovittava millilleen paikalleen tai muussa tapauksessa se on pakko työntää uudestaan sulatusuuniin ja työläinen ei saa sellaisen osan valmistamisesta palkkaa eikä kiitoksia, vaan häpeällisen raakintekijän nimen. Taiteessa ei voi olla mitään tiukkaa mittakeppiä, jolla sen laatu voitaisiin tarkistaa. Taiteen kauneus on sen monipuolisuudessa. Kukin kirjailija kirjoittaa omalla, vain hänelle ominaisella tavalla, sitä paitsi jokainen saman kirjailijan teos eroaa toisestaan rakenteen, henkilötyyppien ja ennen kaikkea aiheensa puolesta. Me tarvitsemme enemmän ja erilaisia runoilijoita, mutta hyviä, sanoi Majakovski aikoinaan. Kuitenkin jotkut yhteiset vaatimukset kaikille taidetuotteille silti voidaan asettaa. Taide ja sota ovat hyvin suuresti eriäviä käsitteitä, mutta ainakin eräs vertaus taitaa yhdistää niitä. Sodassa ei lasketa tykistön voittoja sen perusteella, kuinka monta laukausta se on ampunut, vaan sillä mitä tulitus on saanut aikaan. Taiteen tasoa ei määritellä kirjojen, taulujen tai teatteriesitysten määrällä, vaan sillä, kuinka monta ihmissydäntä taide on saanut puolelleen, kuinka paljon se on antanut ajatuksia ja minkälaisiin tekoihin nuo ajatukset kannustavat.

Puhuessaan kirjailijain kolmannessa edustajakokouksessa Nikita Sergejevitsh Hrushtshev vertasi kirjallisuutta kaukotykistöön. Jos kysymme tuon vertauksen puitteissa, onko meidän jokainen laukauksemme, jokainen uusi kirjamme, runomme tai kertomuksemme osunut maaliin ja tehnyt tehtävänsä, niin varmasti emme voi vastata myönteisesti. Ne kirjat, jotka lojuvat varastojen tai kirjastojen hyllyillä koskemattomina, ovat kaukana maalista. (Emme tässä yhteydessä kajoa kirjallisuuden levitysverkoston sietämättömän huonoon työhön.) Kirja, jonka lukija lukee pahoitellen, on myös ohiammuttu laukaus. On kirjoja, jotka on kirjoitettu jännittävästi, joita luetaan ja lainataan, mutta jotka tekevät masentavan vaikutuksen. Tuollaiset teokset ovat jo harhalaukauksia omiin rivistöihin.

Olisi toivottavaa, että edustajakokouksessamme heräisi keskustelu juuri näistä kysymyksistä, miten olisi kirjoitettava, että jokainen teoksemme, suurempi tai pienempi, tekisi tehtävänsä, emmekä rivilläkään ampuisi ohi emmekä tekisi harhalaukauksia.

Vähän väliä joudumme lukemaan tuotteita, joista jää samanlainen vaikutus kuin kokouksista, joissa puhuja nousee puhumaan, juttelee puoli tuntia ja enemmänkin, vaikka hänellä ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa. Ja sitten saamme lukea kertomuksen tai kirjan, josta näkyy, että tekijä ei kerta kaikkiaan ole voinut olla vaiti, ajatukset ja aihe eivät ole antaneet hänelle rauhaa. Siinä tapauksessa lukija on valmis antamaan anteeksi erinäisiä puutteitakin. Emme tietenkään tarkoita, että lukijan pitäisi tehdä myönnytyksiä mestaruuteen nähden. Halusimme vain korostaa miten suuri merkitys on kirjailijan innostuneisuudella aiheeseensa. Ja useimmiten käy niin, että taiteelliselta tasoltaankin innostuksella luodut tuotteet syntyvät täysipainoisina. Monien esimerkkien joukosta otamme vain yhden. Hiljattain Punalipussa oli Jaakko Rugojevin runo "Aunelle". Tietenkin se on pitänyt kirjoittaa ja ajatella, mutta lukiessa tuntuu, että se on syntynyt sisaren haudalla ilman kynää ja paperia, sitten vain siirtynyt paperille. Kului aikaa ja tekijä huomasi, että nuo hänen ajatukset ja tunteet saatavat olla yhteisiä tuhansille lukijoille. Ja Rugojev teki oikein, että julkaisi runonsa. Me luemme sitä kuin omasta elämästämme otettua. Tuolla tavalla ovat syntyneet monet Summasen runot, tuolla tavalla on varmasti syntynyt Laineen "Muistojen poluilla" ja pitkäaikaisen mietiskelyn tuloksena - "Me kommunistit". Mutta ei kaikki synny samalla tavalla. Tietenkin Boris Schmidtillä oli jalo tarkoitus kertoa siitä innostuksesta, millä nykyinen nuoriso astuu elämään mitään vaikeuksia pelkäämättä. Mutta kun lukee hänen "Päiväjoki" kertoelmaansa, joka muuten on kirjoitettu hyvin sujuvalla, miltei runollisella kielellä, niin vähän väliä tulee ajatus, ettei tuo ole elämästä nähtyä. Jokainen kirjassa kerrottu tapaus on mahdollista elämässä, mutta taiteilijan kyky ilmeneekin siinä, että hän saa lukijan uskomaan kerrontaansa, ja sen ehtona on taas tekijän oma eläytyminen kuvattaviin tapahtumiin ja ajatuksiin, se ettei hän voi olla niistä kirjoittamatta.

Me kokoamme ainekset teoksiimme elävästä elämästä. Harvoin meitä voidaan syyttää siitä, että sotkisimme asioita silloin kun kirjoitamme eri tuotantoalojen ihmisistä. Mutta pelkkä tuotannollisten kysymysten asiantuntemus ei riitä. Taideteokselta vaaditaan paljon muuta, ennen kaikkea ajatuksen suuruutta ja voimaa sekä korkeata taiteellisuutta.

Eräiden kuvaustemme päävika on siinä, että ne ovat kuivia. Niissä puhutaan joskus hyvälläkin asiantuntemuksella, mitä kuvauksen päähenkilö on tehnyt, luetellaan numeroita ja niin edelleen, mutta puuttuu vaikuttavia taidekuvia ja tuoreen ajatuksen voimaa. Aritmetiikan tehtävänä on todistaa, että kaki kertaa kaksi on neljä. Taiteen tehtävä on toinen. Elämässä on hetkiä, jolloin pelkällä aritmetiikalla on vaikea selittää tapahtumien sisältöä, on hetkiä, jolloin kaksi kertaa kaksi on viisi tai hyvässä lykyssä seitsemänkin, tapauksia, jotka eivät mahdu kaikille tunnettujen lakien ja kokemusten puitteisiin. Ja jos nuo tapahtumat ja ajatukset näytetään vakuuttavasti, niin lukija sanoo: "Noinhan se todellakin on! Kas kun en ole tullut ennen ajatelleeksi!"

Mainitsimme myönteisenä tuloksena Jaakko Rugojevin kuvauskokoelman "Rannalla kuitin", joka taiteelliselta tasoltaankin on monin paikoin aitoa. Mutta taiteellista publistiikkaa, tekijän kannanottoa, sellaisia uusia ajatuksia, jotka voidaan ilmaista vain taidekeinoin, teoksessa ei aina riitä. Kokoelmassa on asetettu paljonkin ongelmia elämän eri aloilta, mutta usein niitä ei ole ratkaistu taidekeinoin.

Alkavalla kirjailijalla tahtoo syntyä tuotteita, joissa on paljonkin tekijän ajatuksia ilman elämästä otettuja taidekuvia. Taiteellisesti ne jäävät sen takia perin heikoiksi ja muistuttavat, karkeaa vertausta käyttääksemme, ihmistä, joka on valmis sormi pystyssä opettamaan jokaisella aakkosia, vaikka siihen ei ole pätevyyttä eikä moraalista oikeutta.

Kukin kirjailija kirjoittaa teoksensa eri tavalla ja kuitenkin me kaikki käytämme yksiä ja samoja sanoja. Me olemme lukeneet tuhansia kertoja sanat synnyinmaa, puolue, sosialismi, kommunismi, mutta kun luemme vaikkapa Robert Rozhdestvenskin runoelman "Requiem" meistä tuntuu kuin lukisimme ensi kertaa Synnyinmaasta, jonka edestä ovat uhranneet elämänsä tuhannet sotilaat. Todellinen taideteos käyttää jokaista sanaa suurena taiteellisena löytönä ja silloin nämä sanat ylentävät meitä sisältönsä suuruudella. Olkoon mikä esine tai käsite tahansa, on olemassa vain yksi ainoa nimisana, jolla sen voi sanoa kaikkein täsmällisimmin; vain yksi ainoa teonsana, jolla voi kuvata sen liikkeen, laatusana, jolla sitä voi luonnehtia; vain yksi tapa rakentaa lause siten, että taiteilija kykenisi sanomaan tuosta esineestä, käsitteestä, laadusta sen, mitä kukaan toinen ei ole ennen sanonut. Meillä on moraalinen oikeus kirjoittaa vain silloin kun meillä on jotakin uutta sanottavaa, ja uutta me voimme sanoa vain silloin kun löydämme kaikkein täsmällisimmät ja kuvaavimmat sanat ajatustemme ilmaisemiseksi, kun emme voi olla sanomatta ja - tärkeintä - kun tunnemme kansan elämää, sen huolet ja tavoitteet.

Joskus käy kuitenkin niin, että meitä lämmittää jonkin tapauksen tai ilmiön uutuus, emme voi olla siitä sanomatta, mutta käytämme niin kuluneita ja käytettyjä ilmaisumuotoja, että taidekuvien asemesta paperille tulee kulunutta ritoriikkaa. Toisinaan meille huomautetaan ja me itsekin myönnämme, ettemme ole ehtineet luoda kyllin paljon taideteoksia metsätyöläisten, rakentajien, maatalouden uurastajien, opettajien, kalastajien, tehtaan työläisten tai tieteen toimihenkilöiden elämästä.

Kuitenkin on niin, että parhaalla tahdollammekaan emme ehdi kertoa kaikista, jotka olisivat ansainneet uuden, lämpimän sanan taiteessa. Ja pitääkö siihen pyrkiäkään? Kun lukee Taisto Summasen runon "Lämmittäjä" niin eiköhän metsätyöläinen, kadun lakaisija, puuseppä tai räätäli sano, että jopas tuli runo, jossa minustakin on sanottu? Meidän pitäisi pyrkiä kirjoittamaan juuri tuolla tavalla, että ihmisestä hänen erikoisuuksineen - luonteineen ja kohtaloineen tulisi näytettyä oleellisin - inhimillisyys kommunismin aikakauden moraalisten lakien parhaassa valossa.

Kirjojemme sankari tekee työtä, asuu, lepää, opiskelee, rakastaa jotakin suurta ja hyvää tai vihaa kaikkea sitä mikä on meille vierasta, kasvaa ja kehittyy vierellämme. Meille sanotaan, että ota ja kirjoita kenestä tahansa. Se on oikein. Mutta he ovat eläviä ihmisiä eikä muotteihin valettuja kaavoja niin kuin me joskus kuvaamme. Kullakin heistä ovat omat, toistumattomat piirteensä ulkomuodossa, luonteessa, kohtalossaan, kukin heistä rakastaa tai vihaa omalla toistumattomalla tavallaan. Jos kykenemme näyttämään kaiken tuon ja samalla siten, että jokainen löytäisi siitä suuren aikakautemme ihmisiä, yleviä ajatuksia, silloin olemme ainakin jossain määrin onnistuneet tehtävässämme.

Karjalan kirjallisuudella niin kuin kirjojemme sankareillakin ovat omat piirteensä saavutuksineen ja puutteineen. Samalla tavalla kuin tuhannet ja miljoonat vaatimattomat uurastajat saavat aikaan suuria tekoja kommunismin rakentamisessa, samalla tavalla Karjalan pieni kirjailijajoukko neuvostokirjallisuuden laajassa veljesperheessä varmasti kantaa oman kortensa kekoon kommunistisen aikakauden taiteen luomisessa.

www.locallit.net