www.locallit.net | www.locallit.net/english

Suuri luottamus velvoittaa
Antti Timonen
Punalippu 4/1980, 15–16

Kirjailijain liittokokoukset maamme liitto- ja autonomisissa tasavalloissa ovat tavallaan rajapyykkejä, joissa tehdään yhteenvetoja työstä ja hahmotellaan uusia tavoitteita. Nyt on vuorossa Karjalan kirjailijain 8. liittokokous.

Kokouksen järjestysluku ei ole aivan tarkka, koska on jäänyt pois ensimmäinen Karjalan kirjailijaliiton perustava konferenssi, jonka pidimme kesäkuussa 1934. Siinä valittiin liittomme ensimmäinen hallinto sekä edustajat valtakunnan ensimmäiseen kirjailijain edustajakokoukseen, joka pidettiin saman vuoden elokuussa Maksim Gorkin johdolla.

Luonnollisesti herää kysymys, miten näin tärkeä tilaisuus Karjalan kirjallisuudessa saattoi jäädä luvusta pois? Hyvin yksinkertaisesti. Kun Karjalasta tuli 1940 liittotasavalta pidettiin uuden liittotasavallan kirjailijain ensimmäinen liittokokous ja numerot jatkuvat siitä. On jäänyt numeroa vaille muitakin tapahtumia, joita voidaan pitää liittokokouksen arvoisina. Sodan aikana elokuussa 1943 Belomorskissa pidettiin Karjalan kirjailijain kokous, johon kutsuttiin edustajia rintaman eri lohkoilta ja partisaaniosastoista. Oli kutsuvieraitakin, kaikki sotilaspuvuissa. Silloin valittiin uusi hallinto, kuten liittokokouksessa protokollaan kuuluu. Ei tilaisuudessa puhuttu kirjallisuudesta yleensä. Tapetilla oli päivän polttavin kysymys: Karjalan kirjallisuus taistelussa synnyinmaan vapauden puolesta. Silloin ei puhuttu suurista romaaneista tai eepillisistä runoelmista vaan sellaisista pienemmistä tuotteista, joita ehdittiin kirjoittaa rintamaoloissa - taistelukuvauksista, rintamarunoista, pikkukertomuksista tai lennokkaista lehtiartikkeleista. Tosin näissäkin oloissa ilmestyi pikkukirjasia, sellaisia kuin Jaakko Rugojevin kokoelma Kosto, Armas Äikiän Tulikehässä. Silloin minäkin olin ehtinyt ennen kokoukseen tuloani saada painokuntoon Konepistoolien laulu -pienoisromaani käsikirjoituksen, joten sekin ehti käsittelyyn. Venäjänkielisiä kirjoja ilmestyi sinä vuonna kuusi nimikettä.

Olen saanut ottaa saa Karjalan, Venäjän liittotasavallan ja Neuvostoliiton kirjailijain kaikkiin edustajakokouksiin (lukuun ottamatta Gorkin johtamaa ensimmäistä edustajakokousta) sekä muihin tärkeimpiin tilaisuuksiin. Täten voisin vähän vertailla ja kertoa tarkemmin eri aikakausien tunnelmista, joiden vallitessa milloinkin oli kokoonnuttu, mutta tässä tapauksessa rajoitun vain eräisiin yleistyksiin.

Karjalan kaunokirjallisuuden taso on kohonnut siinä määrin, ettei sitä voida enää mitenkään rinnastaa alkuaikojen tuotteisiin, jolloin otimme ensi askeleita. Joukossa oli kokeneitakin kirjoittajia. Suurin osa oli kuitenkin alokkaita. Olihan se ensimmäisten viisivuotiskausien aikaa. Rauhanomaisen työn ja sen sankareiden ylistäminen oli tavanomaista vaikka kansalaissodan tapahtumat olivat vielä vereksinä muistissa ja luonnollisesti kirjojen aiheena. Suomalaiset punakaartilaiskirjailijat toivat teoksiinsa Suomen luokkasodan henkeä.

Nykyajan kirjallisuuttamme, jota olemme käsitelleet toisesta liittokokouksesta (1954) lähtien, voimme nimittää uudestaan syntyneeksi, uusilla voimilla luoduksi. Työn sankaruuden kuvaaminen on edelleenkin kuten 30-luvulla monen kirjailijan tavoitteena. Menneen sodan muistelmia on runsaasti tuotteissamme joissa kuvataan nykyaikaa. Sotaromaaneista on kieltämättä paras Dmitri Gusarovin Laupeuden rajan tuolla puolen. Sota-aiheisesta kirjallisuudestamme emme löydä emmekä voikaan löytää ainoatakaan teosta, ainoatakaan riviä, joka ylistäisi sotaa sodan vuoksi, koston himoa tai vieraiden alueiden valloittamisaatteita.

Ajankohta, jolloin kokoontuu Karjalan kirjailijain 8. liittokokous, on hyvin levotonta. Vaikka puolueemme ja kansamme rauhantaistelu onkin saanut suurta kannatusta maailmassa on sodan vaara katsomassa yhä selvemmin silmiin.

Inhimillinen kirjallisuus ja taide ovat kaikkina aikoina puoltaneet rauhaa maailmassa. Niinpä rehelliset kirjailijat pysyvät aina ystävyyden kannalla, ettei kukaan joutuisi ydinaseiden uhriksi. Taistelu rauhan puolesta liittyy välittömästi kansojen välisen ystävyyden ja yhteistyön lujittamiseen. Meillä Karjalassa on siinä suhteessa mainio työkenttä, jonka parhaana esimerkkinä on kahden valtakunnan työläisten yhteistyö Kostamuksen rakennustyömaalla. Tällaisesta rauhan työstä meillä on jo paljon kirjoitettu ja uusia teoksia on syntymässä.

Oma osuuteni kirjallisuuden alalla edellisen liittokokouksen jälkeen on vaatimaton. Odotan kirjapainosta romaanini Autioituneen kylän asukkaita venäjännöstä moskovalaisen Sovetski pisatel -kustantamon julkaisemana. Karjalassa ja Suomessa on nähty televisionäytelmäni Syntymäpäivä ja liittokokouksen aattona sain valmiiksi toisen televisionäytelmän Lauantaista lauantaihin, jotka kumpikin on omistettu Neuvostoliiton ja Suomen väliselle ystävyydelle ja yhteistyölle. Perustyönäni pidän kuitenkin samanaiheista romaaniani, josta en voi sanoa muuta kuin, että se on työn alla.

Tuntuu siltä, että on yhä vaikeampi kirjoittaa. Tällä en tarkoita ikävuosieni taakkaa enkä sitäkään, ettei terveys salli kunnon työvirettä. Tarkoitan vastuun tunnetta, joka kasvaa niin iäkkäillä kuin nuorillakin kirjailijoilla, viettäähän maamme ja koko ihmiskunta Leninin syntymän 110-vuotiskuhlaa. Kuluvan vuoden kesäkuussa täyttyy 60 vuotta Neuvosto-Karjalan valtiollisen autonomian perustamisesta. Tapahtuman alkulähteillä on ollut suuri Lenin. Hän tiesi, että karjalaiset ovat työtärakastavaa kansaa, hän luotti Karjalan tulevaisuuteen. Meidän on oltava kansallemme osoitetun luottamuksen arvoisia.

www.locallit.net