www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kirjallisuutemme alkuvaiheita
Antti Timonen
Punalippu 6/1984, 52–54

Ihmetyttää vähän, onko siitä todellakin kulunut puoli vuosisataa kun Petroskoissa pidettiin Karjalan kirjailijain ensimmäinen konferenssi, jossa minäkin olin osanottajana. Pitänee tässä uskoa, kun muistan olleeni joskus nuori, jalan nousu oli reippaampi, kasvoilla ei ollut ryppyjä, tukka oli tukan eikä lumen värinen. Kaikki konferenssin osanottajat olivat nuoria ja nuori oli meidän kirjallisuutemmekin, miltei vasta syntynyt. Ja oli kesä, kesäkuu 1934.

Paremmin säilyy mielessä saman vuoden elokuu, jolloin Moskovassa pidettiin Neuvostoliiton kirjailijain ensimmäinen, Kirjailijaliiton perustava kokous, vaikka en tietenkään ollut siinä mukana. Siitä olen saanut lukea paljon ja viettänyt Moskovassa vuonna 1974 sen 40-vuotisjuhlaa. Tuota edustajakokousta nimitetään oikeutetusti gorkilaiseksi. Olisi toivottavaa, että Neuvostoliiton kirjailijaliiton 50-vuotisjuhlan yhteydessä palautettaisiin mieleen Maksim Gorkin selostus, jonka hän piti ensimmäisessä edustajakokouksessa v. 1934. Ajat ovat muuttuneet, kirjallisuus kehittynyt, mutta tuo Gorkin selostus ei vanhene koskaan.

Tässä yhteydessä on aikomukseni pysytellä vain omien muistelmieni rajoissa Karjalan kirjallisuudesta. Ensiksikin siitä, miksi ja miten jouduin 19-vuotiaana ottamaan osaa Karjalan Kirjailijain ensimmäiseen konferenssiin.

Sitä ennen opiskelin Petroskoin suomalaisessa pedagogisessa teknikumissa, niin kuin opistoamme silloin nimitettiin. Se oli vuoden 1930 syksy, kun suomen kielen opettajamme Urho Tuurala kiinnitti huomionsa erääseen ainekirjoitukseeni ja kehotti yhä uudestaan ja uudestaan tekemään siihen muutoksia ja korjauksia. Viimein hän jätti minut rauhaan, mutta se oli vain "välirauha". Ainekirjoitukseni ilmestyi v. 1931 Punakanteleessa n:8 otsikolla Isänsä ilmiantaja. Tuo tapahtuma antoi minulle vähän liian voimakkaan sysäyksen: opiskelun ohella saatoin kirjoittaa seitsemän kertomuksen vauhdilla viikossa. Ihmeekseni ne hylättiin samanlaisella vauhdilla. Opettajani Urho Tuurala tuli apuun jarrumieheksi. Hän selitti että jokaisessa tuotteessa pitää olla jotain sellaista, mikä saa lukijan ajattelemaan, mutta sitä ennen tekijän pitää itsensä ajatella, mitä hän haluaa lukijalla sanoa. Toiseksi, hän neuvoi, kun tekijä pitää tuotettaan valmiina, se pitää jättää "hautumaan" niin kauaksi, kunnes hän itse huomaa siinä vajavaisuuksia ja saa ne korjattua.

Taisin jotakin ymmärtää hänen neuvoistaan, koska Punakantele kelpuutti samana vuonna 1931 vielä kolme kertomustani. Sen jälkeen niitä ilmestyi joka vuosi enemmän tai vähemmän. Minua alettiin kutsua kaikkiin kirjailijoiden tilaisuuksiin.

Se oli aikaa, jolloin alettiin ajatella ja väitellä kirjallisuuden tehtävistä vähän toisinkin kuin oli totuttu ajattelemaan proletaarisen kirjallisuuden assosiaatioissa (yhtiöissä), joita oli erikseen eri paikkakunnilla (KAPP Karjalassa, LAPP - Leningradissa jne.). Alettiin ymmärtää että proletaarisen kirjallisuuden ei tule vieroksua sitä parasta, mitä ihmiskunnan nerot ovat saaneet aikaan menneisyydessä, vaan on otettava oppia sieltäkin. Suurena apuna tämän ymmärtämisessä olivat puolueemme Keskuskomitean ohjeet proletaarisen kulttuurin kehittämisestä.

Myöhemmin olen muistellut, miten monet nimekkäät kirjailijat ja varsinkin kirjallisuuden liepeillä tunkeilevat henkilöt olivat hakoteillä ja monesti vahingoittivat kirjallisuutemme kehitystä. Sitä ilmeni vielä sodanjälkeisiin vuosiin saakka, jolloin Karjalan kirjailijaliiton piti aloittaa työnsä miltei aivan alusta hyvin vähäisin voimin. Esimerkiksi Ivatšev kuului sellaisiin "nuijamiehiin", joka hulinoi Lea Helon ja Nikolai Jaakkolan ja nykyistenkin, silloin vielä nuorten kirjailijoiden tuotteiden kimpussa.

Vuosi 1933 oli sellainen ajankohta, jolloin lopullisesti kypsyi ajatus koko maatamme käsittävän kirjailijajärjestön perustamisesta. Minä en silloin ehtinyt lopettaa teknikumia, koska Karjalan nuorisoliittoaluekomitea suositteli minua "nuorena ja karjalaisena kaaderina" työhön Karjalan Radiokomiteaan, missä jouduin sekä toimittajan että kuuluttajan ominaisuudessa hoitamaan karjalanmurteisia lähetyksiä. Tällöin kirjoittelin ja itse luin radiossa "karjalisien pakinoita", joista 14 nimikettä annoin julkaistavaksi kokoelmaani "Lentomasiina". Se ilmestyi 1933. Samana vuonna Uhtualla aloitti toimintansa Karjalan toinen radioasema, jonne lähetettiin Petroskoin radiosta neljä toimittajaa - Salminen vastaavana ja lisäksi Arvo Vaara, Anni Kiiskinen ja minut Uhtuan piirin tuntijana, koska se oli kotiseutuani.

Siellä toimi kirjallisuuskerho piirilehden Punainen Uhtua yhteydessä. Piirilehden päätoimittaja E. Aspholm oli oppinut mies, entisiä punakaartilaisia, hyvä kirjallisuuden tuntija. Urho Tuuralan jälkeen pitäisin häntä toisena kirjallisuuden opettajani.

Niin että me E. Aspholmin kanssa edustimme Uhtuan kirjallisuuskerhoa Karjalan kirjailijain ensimmäisessä konferenssissa, vaikka hänen nimeään ei mainitakaan kirjallisuutemme aikakirjoissa. Muistan, että Nikolai Jaakkola puheessaan kehui minun Lentomasiinaani (Mitä tulee Lentomasiinaani, myöhempinä vuosina en ole löytänyt siitä ainoatakaan kertomusta, jonka voisi uudestaan julkaista. Vain pieni esimerkki vaatimuksiemme kasvusta.) Sekö lie ollut sysäyksenä siihen, kun minäkin nousin puhumaan, niin kuin aikakirjassa mainitaan. En vain muista sanaakaan, mitä minä silloin puhuin. Lienenkö kertonut Uhtuan kirjallisuuskerhon työstä vai oliko minulla otsaa ryhtyä "opettamaan" toisia. Siinä iässä tulee sellaistakin mieleen. Pahempi on jos sellainen tapa jatkuu vanhoilla päivillä ilman mitään velvollisuutta ja tarvetta.

Mieleeni jäi kuin pääselostajana olisi ollut Nikolai Jaakkola, mutta aikakirjasta selviää, että hän piti vain avauspuheen. Kirjallisuuden tehtävistä selosti Karjalan hyvä ystävä Vissarion Sajanov Leningradista. Apuselostuksia tehtiin eri kirjallisuuden lajeista - sekä suomen- että venäjänkielisistä teoksista. Toisena sekä kolmantena päivänä käytettiin puheenvuoroja.

Konferenssissa oli 45 osanottajaa Karjalasta sekä joukko kutsuvieraita Leningradista. Nyt niistä on jäänyt eloon vain kaksi suomenkielistä Urho Ruhanen (apuselostaja suomenkielisestä proosasta) ja minä. Karjalan venäjänkielisistä on jäänyt niin ikään kaksi - A. M. Linevsksi ja F. A. Trofimov, N. M. Gribatšev kuului silloin Karjalan kirjailijoihin, mutta hän on ajat sitten muuttanut Moskovaan neuvostorunouden kärkijoukkoihin.

Leningradilaisista vieraistakin ovat monet menneet manan maille. Ei ole enää V. Sajanovia, puuttuu G. Fischiä. Olin samassa taistelussa, missä v. 1940 kaatui Karjalan kävijä, leningradilainen kirjailija M. F. Tšumandrin.

Paljon on muuttunut elämä, kirjallisuus ja lukijan vaatimukset. Kirjallisuuttamme luo uusi sukupolvi. Mutta hyvät perinteet ovat säilyneet. Silloin Karjalan kirjallisuutta loivat karjalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Nytkin Karjalan kirjailijaliitto koostuu samoista kansallisuuksista. Uusi sukupolvi, samoin kuin silloinkin, ylistää tuotteissaan rauhan työtä, ystävyyttä ja yhteistyötä maailman kaikkien kansojen kesken.

www.locallit.net