www.locallit.net | www.locallit.net/english

Uudelle tasolle
(Huomioita Punalipun I ja II niteen johdosta)
U. Vikström
Punalippu 3. nide/1947, 115-125

1. SOTA OLI SUURI KYPSYTTÄJÄ

Isänmaallisen sodan ankarat vuodet muodostuivat suureksi kypsyttäjäksi tasavaltamme kansallisille kirjailijoille. Sotavuodet ovat olleet heille hedelmällisen varttumisen ja kypsymisen aikaa.

Useimmat kirjailijoistamme olivat raskaimmat sotavuodet ase kädessä mukana neuvostokansan suuressa kamppailussa vapautensa puolesta, toiset uurastivat selustassa. Kaikki he joutuivat ponnistelemaan paljon voiton hyväksi.

Tässä jättimäisessä taistelussa kirjailijamme joutuivat liikkumaan laajoilla alueilla, näkemään ja kokemaan paljon. He saivat runsaasti välittömiä vaikutteita ja uusia virikkeitä kirjallisille harrastuksilleen, sellaisia, joita vain sota-aika voi antaa. He näkivät neuvostoihmisen suurenmoista sankaruutta ja ennen aavistamatonta arkista sitkeyttä.

Mutta toisaalta sota-ajan olosuhteet rajoittivat kirjailijoitamme. Julkaisemismahdollisuudethan olivat supistuneet melkein olemattomiin ja kirjoittava toveripiiri ja lukijakuntakin olivat hajalla.

Elämä ja taistelu taas tarjosivat sellaisia voimakkaita elämyksiä, jotka suorastaan pakottivat kirjoittamaan. Monet tuotteet tunnemmekin syvän innoituksen synnyttämiksi ja näemme niiden alla vuosilukuja 1942, 1943, 1945. Mutta sitten ovat aiheet ja teelmät olosuhteiden pakosta jääneet hautumaan.

Näin, vuosien kuluessa, ovat varmaan kypsyneet monet niistä aika ehjistä tuotteista, jotka nyt ovat nähneet päivänvalon kirjailijoittemme uudelleen esiintyessä sodan jälkeen "Punalipun" I ja II niteessä ja "Totuuden" palstoilla.

Useita entisistä aloittelijoista onkin sotavuosina kypsynyt kirjailijoita, jotka jo hallitsevat joltisellakin taidolla kertomuksen ja kuvauksen vaikeata tekniikkaa, joilla on väkevä elämäntunto ja tuoreita ajatuksia. Sotavuodet ovat syventäneet heidän näkemystään ja rikastuttaneet heidän elämänkokemustaan.

Sitä todistaa yleinen kypsynyt aiheiden käsittely ja taiteellinen taso sekä se, että muutamat heistä ovat jo uskaltaneet käydä käsiksi laajempiin aiheisiin - kirjoittamaan romaaneja, joista jo on julkaistu lupaavia katkelmia (N. Jaakkolan "Huoti", Lyyli Grönlundin "Kiikan pojan tarina").

Helo ja Äikiä, Grönlund ja Jaakkola, Timonen ja Ervasti, Rugojev y.m. - kaikki he ovat astuneet sotavuosina pitkän askeleen eteenpäin ja kypsyneet kirjailijoina. Nyt he ovat palanneet uusin voimin rauhan toimiin. Toivokaamme siis, että koittanut rauhallinen kehityskausi muodostuisi heille vieläkin hedelmällisemmäksi, että se antaisi kansallisille kirjailijoillemme mahdollisuudet realisoida kaikki kasautuneet aiheensa ja veisi heitä nopeasti eteenpäin aatteellisen ja taiteellisen kasvun tietä.

Tärkeintä neuvostokirjallisuudelle on sen väkevä aatteellisuus, taisteleva poliittinen määrätietoisuus ja syvä elämäntunto - kiinteä yhteys elämään, siihen valtaisaan työhön ja taisteluun, jota neuvostokansa käy uuden korkeamman yhteiskuntamuodon puolesta.

Se on tärkein mittapuu myöskin tasavaltamme kansallisten kirjailijoiden tuotantoa tarkkailtaessa. Ja tältä kannalta katsottaessa onkin ilahduttavaa todeta, että heillä on suunta selvä. Se esiintyy yleensä terveenä heidän tuotannossaan. Kirjailijamme esiintyvät teoksissaan tarkoitusperästään tietoisina neuvostokirjailijoina, joiden luomismetodina on sosialistinen realismi.

Yleensä otettuna heidän tuotteensa kuvaavat määrätietoisesti sitä suurta historiallista kehitystä, jossa sosialismin voimat ovat taistellen voittaneet, sitä valtavaa taistelua, jota neuvostokansa käy suljetuin rivein puolueensa ympärillä, suuren Stalinin nerokkaalla johdolla.

2. ENTEELLISIÄ HUOMIOITA

Mutta olisi väärin sulkea silmiä niiltä monilta puutteilta ja heikkouksilta, joita kirjailijoillamme silti ilmenee tässä vaikeassa ja suurta taitoa vaativassa työssään. Sitä suuremmalla syyllä onkin kiinnitettävä huomiota eräisiin kasvun vaikeuksiin ja enteellisiin seikkoihin heidän tuotteissaan.

Yhteisenä ja suurimpana heikkoutena kansallisten kirjailijoittemme proosatuotteissa näyttää olevan se, etteivät neuvostoihmiset, myöskään karjalais-suomalaisen kansan pontevat pojat ja tyttäret, ole heidän teoksissaan nousseet vielä esiin täydessä mitassaan - voimakkaina ja pystyvinä, henkevinä aatteen ihmisinä, mutta silti elävinä ja yksilöllisinä uuden yhteiskunnan luojina, jotka muokaten ja uudistaen olevia oloja ja ympäristöä samalla uudistavat itseään.

Lukija voi täydellä syyllä sanoa, ettei kansallisten kirjailijoittemme teoksissa vielä ole montakaan verevää, ehjää ja aitoa henkilöhahmoa, jonka piirteet ja elämäkohtalot liikuttaisivat syvästi häntä, jäisivät askarruttamaan ajatuksia ja elämään lukijan mielessä.

Pahimpia tässä suhteessa ovat Rugojevin kompastukset. Hänen ihmisensä esim. "Sotapakolaisissa", kylläkin liikkuvat, ovat toimivinaan ja puhuvinaan, mutta eivät elä. Kaikki on kaavallista ja sovinnaista. Rugojev liikkuu pintailmiöissä eikä pysty herättämään lukijan tunteita.

Kirjailijoiltamme odotetaan psykologisesti syvällisempiä otteita, syvälti luotaavaa kuvausta, jossa ihmiset ja elämä esiintyisivät monisäikeisinä ja värikkäinä, voimakkain aattein ja pyrkimyksin.

Muutama sana myös aiheen valinnasta. Lukijoille jo tarjotut katkelmat tekeillä olevista laajemmista teoksista osoittavat tiettyä jälkeen jättäytymistä, askartelua mieluummin menneisyyttä käsittelevien aiheiden parissa. Jos suunta on sama muillakin tekijöillä, uhkaa muodostua tilanne, että kirjallisuutemme ankkuroituu menneisiin aikoihin ja oman kautemme ihminen taisteluineen ja voittoineen jää kuvaamatta.

Se olisi väärin. Sillä neuvostokirjallisuuden "pitää olla yhteydessä nykyelämän ilmiöihin, ensi sijassa neuvostoelämän todellisuuteen, lähempänä niitä henkisiä tarpeita ja vaatimuksia, joita neuvostoihmiset nykyään elämälle asettavat". Se on "kyettävä näkemään nykyajan neuvostoihmisessä kaikki ne uudet piirteet, mitkä ovat vasta vakiintumassa ja etsivät muotoaan, mutta ilmentävät jo kehityksensä tulevia ominaisuuksia". (Molemmat lainaukset "Bolshevik"-julkaisun pääkirjoituksesta v:n 1946 No:sta 9.)

Kirjallisuuden pitää "nähdä eteenpäin ja muovata ihmisluonteita, luoda esikuvaa ihmisistä, jotka valmistautuvat astumaan kommunistiseen yhteiskuntaan. Siinä juuri ilmeneekin taiteen merkitys voimakkaana ja tehokkaana aseena ihmisten kasvattamiseksi kommunismin hengessä". (Sama lähde.)

Tuossa aiheenvalinnan yksipuolisuudessa on jo eräs elämästä irtautumisen itu, johon on aikanaan kiinnitettävä huomio. Ei siksi, etteikö menneisyys, etäinenkin, olisi kuvaamisen arvoista. Ei, vaan siksi, että se ei saa muodostua ainoaksi valta-aiheeksi, nykyteemojen kustannuksella.

Edellä sanottu koskee myöskin kertomuksia ja runoja, sillä kaikki ne käsittelevät oikeastaan jo ohi elettyä vaihetta - Suurta Isänmaallista sotaa (kunniakas ja kiitollinen aihe sinänsä). Mutta elleivät kirjailijat pysty näkemään muuta kuin sota-aiheen, merkitsee sekin määrättyä taaksetuijotusta. Eteenpäin kiitävä elämä on jo nostanut neuvostokirjallisuuden eteen uusia tärkeitä aiheita ja probleemoja, joiden merkityksen puolue on selvästi tähdentänyt kirjailijoille.

Toinen hälyyttävä ilmiö, joka pistää silmään "Punalipun" kahdessa ensimmäisessä niteessä, on se, että niissä on aivan liian vähän uusia nimiä. Miltei kaikki nykyiset kirjoittajathan nähtiin kirjallisen julkaisumme ympärillä jo ennen sotaa. Onko kansallisten kirjailijoittemme jälkikasvu liian hidasta? Siinä on toinen kysymys, jonka luulisi huolestuttavan tasavaltamme kirjailijaliittoa ja kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Uutta voimaa on saatava esiin ja kansallisen kirjallisuuden jälkikasvu turvattua. Varmasti on niitä, joille on suuren taistelun vuosina herännyt kiihkeä kirjoittamisen tarve. Heidän joukossaan on varmasti sellaisiakin, joilla on siihen luontaista kykyä ja edellytyksiä, mutta jotka epäröivät esiintyä julkisuudessa.

Heidän on löydettävä ja autettava alkuun kirjallisen työn vaikealla, mutta peräti tärkeällä ja kiitollisella työsaralla. Muistettakoon Neuvostoliiton kirjailijaliiton Hallinnon X täysistunnossa lausuttu velvoitus, että "veljestasavaltojen kirjallisuudessa on erikoisesti huomioitava nuoret kirjailijat. On päästävä siihen, että he tutkisivat venäläisen proosakirjallisuuden parhaita näytteitä ja että arvosteli pitäisi heitä aina näköpiirissään".

"Punalipun" ensimmäisten niteiden tarkempi erittely sisällön kannalta vaatisi oman lukunsa. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Sen tekee ehkä joku toinen. En myöskään aio syventyä runoilijaimme tuotteisiin. Tarkoitukseni on keskittyä lähemmin kirjailijoittemme proosatuotteiden tyylilliseen puoleen, niiden muodolliseen ja kielelliseen asuun.

3. TYYLISTÄ JA SEN PUUTTUMISESTA

Kyetäkseen täyttämään tehtävänsä voimakkaana ideoloogisen valistuksen aseena, suuren aikamme kuvastajana ja uuden ihmistyypin muotoilijana, taidekirjallisuuden pitää herkeämättä kehittyä ja nousta tasossaan. Tämä ei koske ainoastaan kirjallisuuden aatteellista sisältöä, vaan myöskin sen muotoa - sen kieltä, tyyliä ja tekotapaa.

Puolue asettaakin neuvostokirjailijoille erittäin vaativasti kysymyksen myöskin kirjallisuutemme tasosta, sekä tuotteiden sisällön että niiden kielellisen ja tyylillisen laadun parantamisesta. Erikoisesti korostetaan tämän kysymyksen merkitystä kansallisten tasavaltojen kirjallisuudessa.

Ainakin meikäläisillä kirjailijoilla onkin siinä suhteessa suuri työvainio edessään. Ja ehkä eniten puutteita, joita ei aina vielä edes tunneta eikä osata nähdä. Tarkoitan lähinnä tyylillisiä heikkouksia.

Jokaisella etevällä kirjailijalla pitää olla oma, hänelle ominainen tyylinsä, mikä antaa leimansa ja kirjallisen viehättävyyden hänen teoksilleen. Niinpä Venäjän kirjallisuudessa voidaan helposti jo tyylin perusteella erottaa Gogolin, Turgenjevin, Tolstoin, Shtshedrinin y.m. teokset toisistaan. Taikka suomalaisessa klassillisessa kirjallisuudessa voimme yksistään tyylin perusteella helposti sanoa, mikä on Juhani Ahon, mikä Aleksis Kiven, mikä Lassilan tai jonkun toisen kirjoittama. Sen tuntee heti tekstistä tarvitsematta tietää tekijää.

Useimmilla tasavaltamme kansallisilla kirjailijoilla ei vielä ole tällaista omaa eheätä ja kypsynyttä tyyliään. Heidän tuotteensa eivät vielä tyylillisesti eroa sanottavasti toisistaan. Kaikkien kieli tuntuu samanlaiselta, usein jopa harmaalta ja lattealta.

Tosin voidaan muodonkin alalla todeta vissejä saavutuksia. Sellaisena mainittakoon N. Jaakkolan "Huoti", joka eroaa edukseen eepillisen maalailevalla kuvaksellaan ja on tyylillisestä "Punalipun" parhain pala.

Jaakkolan tyyli on kevyttä ja kuvaus rauhallisen maalailevaa, kieli rikkaampaa ja värikkäämpää kuin muilla, todistaen tekijänsä melkoista tyylitajua. Hänen kuvauksestaan uhoaa väkevä paikallistuntu - vanhan karjalaisen syrjäkylän henki.

Jaakkola osaa kuvata Karjalan luontoa.

Katkelmassa on useita onnistuneita luonnonkuvia. Samoin esim. onkimiskohtaus sykäyttää sydäntä aitoudellaan. Ja tuolta taustalta nousevat hänen kuvaamansa henkilötyypitkin esiin elävinä, ajattelevina, toimivina. Se on Jaakkolan katkelman eittämätön ansio, siinä sen taiteellisuus. Sitä lukiessa mielen täyttää riemu siitä, että nuori kirjallisuutemme nostaa esiin näinkin herkkiä kuvaajia.

Mutta ei Jaakkolan katkelmakaan ole aivan vapaa tyyliheikkouksista. Hän esimerkiksi innostuu paikoitellen käyttämään paikallismurretta sekaisin normaalilauseissa. Ja silloin se ei enää ole perusteltua, koska sillä ei ole mitään luonnehtivaa tarkoitusta. Tuollainen turha murteen käyttää (esim. näin: "vanhimman Naston, omah kylän Trohkimaisen Hilatalle antoi") tekee vaan rikkinäisen vaikutuksen, ja murre muodostuu siinä turhaksi muotokeikailuksi, joka vetää lukijan huomion sivuseikkoihin. Henkilöiden puhetapaa kuvaavana ja johdonmukaisesti käytettynä murre (tai karjalainen rahvaankieli) on tietysti paikallaan ja elävöittää kuvausta. Yleensä Jaakkola onkin käyttänyt murretta onnistuneesti, saaden sillä monet vuorosanat erittäin sattuviksi ja emotsionaalisiksi.

Grönlundin "Kiikan pojan tarinassa", ripeästi edistyvän ja helposti sujuvan juoden kehittelyn ohella, tuntuu myös jo hieman omaa tyyliä.

Mutta Rugojevilta, Timoselta, vieläpä Heloltakin (proosasta puhuttaessa) tuntuu tuo tyylin omaperäisyys vielä puuttuvan.

Timosella on kyllä ehkä eniten kuvaajan silmää ja havaintokykyä. Hän väläyttää helposti esiin värikkäitä kuvia ja vangitsee näppärästi kynällään tyypillisiä tuokiotiloja, pystyypä psykoloogisiin erittelyihinkin.

Mutta hänen kuvaustensa heikkoutena on liian köyhä kieli. Timosella ei vielä tunnu sitä omaa kirjallista tyyliä, joka erottaisi ne muiden samanlaisista kuvauksista (sitä mikä erottaa esim. Leonovin ja Sholohovin sotakuvaukset toisistaan). Tekisi mieli toivoa, että juuri Timonen pystyisi tässäkin suhteessa ponnistamaan korkeammalle ja löytämään oman tyylinsä.

4. ENEMMÄN TYYLITAITOA JA MUODON MESTARUUTTA!

Joskin tasavaltamme kansallisten kirjailijoiden sodanjälkeiset tuotteet todistavat heidän kehittyneen myös muodon alalla, esiintyy niissä silti vielä pahojakin heikkouksia ja kompastuksia, jotka saattavat muodostua vakavaksi kehityksen jarruksi, ellei niihin kiinnitetä aikanaan huomiota.

Ennen kaikkea on todettava, että kirjailijamme unohtavat liian usein sen, että taide on esikuvilla ja kuvakielellä ajattelemista, etteivät siinä sovi samat muotokeinot kuin esim. sanomalehtiuutisissa tai tieteellisessä esitelmässä. Sen minkä propagandisti sanoo lyhyenä väittämänä poliittisen terminologian sanoilla ja minkä hän todistelee asia-esimerkeillä, se sama pitää kirjailijan osata sanoa kokonaan toisella lailla, omilla taidekeinoillaan, s. o. kuvaamalla. Ja se on tehtävä niin elävästi ja vakuuttavasti, että lukijan sisäisten silmien eteen piirtyy kuva toisensa jälkeen aitoa elämää, jonka hän tuntee todeksi. Silloin se vasta vaikuttaa lukijaan.

Siksi onkin pahana tyylillisenä virheenä pidettävä sitä, kun kaunokirjalliseen esitykseen, jonka pitää olla ensi sijassa kuvausta, sekoitetaan tavallista sanomalehtikieltä. Sitä pitää kaikin mokomin välttää. Mutta juuri siihen virheeseen tekijämme usein erehtyvät. Vieläpä niin pahasti, että esitys madaltuu sekä asiallisesti että kielellisesti tavalliseksi sanomalehtikieleksi.

Niinpä Lyyli Grönlundin katkelmassa "Kiikan pojan tarina", joiden yleisvaikutelma muuten on lupaava ja joissa esitys paikoitellen on vireätä ja kuvarikastakin, tapaamme lauseita, jotka olisivat paikallaan jossakin poliittisessa artikkelissa, mutta eivät sovi kaunokirjalliseen tuotteeseen.

Esim. lause: "Paljon toisiakin kurjuuden äärimmäiselle asteelle joutuneita työläisiä kierteli siihen aikaan ympäri Suomea" ("Punalippu" II, siv. 70) on selvintä asiatyyliä, joka ei riitä kaunokirjailijalle. Hänen pitää sama ajatus sanoa toisin - kuvaamalla, näyttämällä palan tuota elämää.

Sitä paitsi tuo lause sinänsä on kaunokirjailijalle kokonainen aihe, joka hänen on osattava elävöittää, loihtia se esiin realisin taidekuvin.

Sama koskee myös lausetta: "Siellä laulettiin lahtareista sepiteltyjä viisuja ja esitettiin vallankumouksellisia näytelmiä, mutta erikoinen huomio kiinnitettiin elintarvikepulan esilletuomiseen". - Lukija on taipuvainen uskomaan, että lause on jostakin lehtiuutisesta, vaan ei kaunokirjallisesta katkelmasta.

Pahan tyylillisenä heikkoutena useilla kirjoittajillamme on se, ettei osata kuvattavien henkilöiden vuorosanoilla luonnehtia heitä henkilötyyppeinä, siis antaa kullekin omaa yleisväriään. Kuvattavien henkilöiden lausumat ja repliikit ovat tavallisesti liian samanlaisia, useimmiten kankeita, sanoisiko artikkelimaisia, jollaista ei rahvaan puhekielessä tavata.

Jaakkola kyllä, kuten edellä jo osoitimme, välttää tämän vaaran ja hänen henkilökuvansa elävöityvät siitä, että hän on osannut antaa heidän puheilleen ja ajatuksilleen omaa yksilöllistä väriä, jonka hän saa aidosti esiin. Vuorosanat ja mietiskelyt ovat hänellä luonnollisia, rahvaanomaisia.

Sitä vastoin esim. Rugojevin "Sotapakolaisissa" ja "Santussa" eivät vuorosanat ja sankarien omat kertomukset ole luontevia ja todellisia. Ne ovat usein teennäisiä ja jotenkin liiaksi kirjallisia, paikoitellen niistä puuttuu kokonaan puhutun kielen luontevuus ja mehevyys.

Timosen kertomuksessa "Ylioppilastyttö" sankaritar kertoo: "Minutkin määrättiin praktiikalle, mutta ei rintamalle, jonne olin antanut anomukseni, vaan erääseen kolhoosiin…" Puhekielessä tyttö olisi varmasti sanonut "…jonne olin pyrkinyt". Se olisi lähempänä ajatustakin, koska ei kai hän lähettänyt anomustaan minnekään rintamalle, vaan jätti sen jollekin paikalliselle elimelle.

Vanhojen kuluneiden sanontatapojen käyttö ei ole eduksi. Niitä on vältettävä. Kuitenkin niitä esiintyy.

Samojen taidekuvien toistuminen tai saman sanan käyttö useampaan kertaan liian lähekkäin vaikuttaa myös mauttomalta. Esim. Rugojev pienessä kertomuksessaan "Santtu" sanoo kolmeen kertaan aivan samoilla sanoilla "…miten hänen niskasuonensa pingottuivat". Jaakkola toistaa kahdessa lauseessa aivan peräkkäin saman kolme sanaa käsittävän kielikuvan: "kyläpahainen näkyi tuolta kylälahden toiselta puolen kohoavan loivan mäen rinteeltä. Huoti pysähtyi hetkeksi tämän loivan mäen rinteelle".

Kiusallisen usein siirretään myös mekaanisesti venäjän kielen sanontatapoja suomen kieleen, mikä ei muodosta toivottua kuvaa. Esim. lauseessa: "hän kiroilikin kaikkein valituimmilla sanoilla", (Timonen) tuo "kaikkein valituimmilla sanoilla" on venäjänkielen sanakäänne, joka ei suomenkielessä muodosta sitä kielikuvaa, mikä sillä on alkukielessä. Venäjää on myös lause: "Hänen mieleensä yhtäkkiä muistui historia jännesahojen kanssa" (Rugojev). Virke: "Ja meistä kahdesta olen minä se, joka on eniten kiitollisuuden velassa" (Helo), olisi suomeksi: "Ja meistä kahdesta olen minä eniten kiitollisuuden velassa" Tällainen vaikutteiden otto on huonoa opiskelua suuresta Venäjän kirjallisuudesta, koska se tekee kielenkäyttömme sellaiseksi kuin se olisi huonoa suomennosta venäjän kielestä.

Tapaamme myös epäonnistuneita ja ontuvia, joskus suorastaan ristiriitaisia sanontoja, joihin ei nyt ole tilaa puuttua. Esitän vain yhden näytteen tökeröstä kielenkäytöstä, jollaista ei sosialistisen kirjallisuutemme kieli saa olla. "Pihamaalla seisoi sahapukki, jossa terotettujen sahojen kokeilua varten oli asetettu keskinkertaisen paksu mäntypuu" (Rugojev, "Sotapakolaisia", siv. 33).

Nämäkin esimerkit riittänevät todistamaan, että hätiköinti on alottelevien kirjailijoittemme vitsaus, että kirjoittaja on kiirehtinyt viemään tekelettään julkaistavaksi puolivalmiina, heti saatuaan sen ensimmäisen luonnoksen paperille, kypsyttämättä lainkaan teostaan. Tietysti pitää nuorten saada tuotteitaan julkisuuteen, mutta vain suuren työn ja kypsyttelyn jälkeen.

Parantaessaan tuotantonsa aatteellista sisältöä kirjailijoittemme on samalla tehtävä entistä uutterammin työtä omaksuakseen myöskin muodon mestaruuden ja kehitelläkseen kirjallista tyyliään.

Siinä jos missä tarvitaan kollektiivista arvostelua ja tuotteiden ennakkokäsittelyä kirjailijain ja kirjallisuudentuntijain ymmärtävässä piirissä, tarvitaan asiallista kirjallisuusarvostelua lehdistössä. Ja itseltään kirjailijoilta vaaditaan suurta lukeneisuutta - lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta kieli rikastuu ja tyyli hioutuu, puhumattakaan siitä, että se avartaa yleistä näköpiiriä.

Jaakkola on tehnyt myös kiitettävän aloitteen julkaisemalla ensimmäisen laajemman katsauksen Helon runotuotantoon. Tällaisen yhtenäisenä esityksenä parhaan kansallisen runoilijamme tuotannosta se on paikallaan. Vahinko vain, että Jaakkolan kirjoitus jää enemmän esitteleväksi esseeksi kuin arvostelevaksi tutkielmaksi. Hän ei yritä arvostellen analysoida Helon runoutta, vaikka juuri sellainen esitys olisi kirjailijain kasvun kannalta ollut tuiki tarpeellinen.

Helo on epäilemättä etevä ja lahjakas runoilija, jonka ääni joskus juhlistaa mahtavasti neuvostopatriotismin aatteita (kuten esim. mainiossa runossa "Minun maani"). Nuori kansallinen kirjallisuutemme voi täydellä syyllä ylpeillä hänestä. Jos Heloa olisi yhtä paljon vakavasti ja ymmärtäen ohjattu ja autettu kuin häntä on haukuttu, usein yliolkaisesti ja aivan aiheettakin, hän olisi varmaan saanut paljon enemmän aikaan. Jaakkola on katsauksessaan mennyt toiseen äärimmäisyyteen ja antanut hänestä ehkä liiankin ylistävän lausunnon. Sen sijaan arvostelun ohjaava, opastava ja taidetta luova tehtävä on hänen kirjoituksessaan jäänyt täyttämättä.

Jaakkola johtaa katsauksensa sotavuosiin saakka, johon se oikeastaan katkeaa. Vain lyhyesti hän mainitsee Helon sodanaikaisista ja senjälkeisistä runoista. Toivottavasti Jaakkola vie työnsä loppuun ja antaa täydellisemmän arvion myös tästä Helon runotuotannon uusimmasta vaiheesta. Ja tekee sen kriitillisesti, niin että arvostelijan työ koituisi hyödyksi myös itselleen runoilijalle ja tasavaltamme nuorelle nousevalla runoilijapolvelle.

Kirjoitukseni on pääpiirteissään kirjoitettu ennen "Totuudessa" julkaistua kirjoitusta ja tasavallan kirjailijajärjestössä sen pohjalla käytyä väittelyä, vieläpä ennen kuin toveri Zhdanovin selostuskaan oli saatettu julkisuuteen. Tavallaan se kuitenkin joutuu kumoamaan tuon "Totuuden" palstoille päässeen harhaanjohtavan ja vahingollisen kirjoituksen ("Totuus", 13.10.1946), joka muodostui surulliseksi osoitukseksi siitä, miten hutiloiden ja vähällä asiantuntemuksella meillä arvostelun aseisiin joskus tartutaan, ja mihin moinen tahditon intoilu sitten johtaa. Ihmetellä täytyy, miten löysillä perusteilla tuossa kirjoituksessa lakaistaan tunkiolle kaikki, mitä parhaat kirjailijavoimamme ovat suurella työllä saaneet luoduksi.

Eihän kysymys ole siitä, että kansalliset kirjailijamme julistaisivat vääriä aatteita (jollaista käsitystä on koetettu synnyttää), eikä siitäkään, että he kuvaisivat neuvostoihmisiä väärästä näkökulmasta, vaan nähdäkseni siitä, että se käy heiltä vielä liian taitamattomasti. Eivät Rugojevin, Timosen eivätkä muidenkaan henkilötyypit ole aatteellisesti väärin hahmoteltuja, eivät neuvostoihmisiksi primitiivisiä ja saamattomia, vaan vika on siinä, ettei kirjailijoillamme aina riitä kykyä kuvata noita oikein hahmoteltuja henkilökuviaan kyllin elävästi ja vakuuttavasti, että nuo henkilötyypit ovat usein liian kaavamaisesti piirrettyjä.

Luonnollisesti pitää kirjailijoittemme aatteellisestikin hioa aseitaan, herkeämättä lujittaa aatteellisuuttaan, mutta suurta tositaidetta ei synny, elleivät he pysty myös omaksumaan kirjoittamisen taitoa, elleivät he pysty kasvamaan kirjailijoina.

5. UUSIIN AIHEISIIN KÄSIKSI!

Neuvostoihminen - sosialistisen yhteiskunnan rakentaja - on palannut sodan kentiltä voittajana. Usein hän on palannut raunioituneihin kaupunkeihin ja arkipäivän vaikeuksiin. Mutta hän on tullut takaisin kokeneempana. Maatamme kohdanneen hävityksen ja suurten kärsimysten jälkeen hän on oppinut arvostamaan elämää entistä paremmin ja rakastamaan maata, jossa työ ja ihminen on kohotettu kunniaan. Hän on tarttunut uudella työn janolla auraan ja vasaraan.

Neuvostoihminen tuntee suurta sisäistä tyydytystä siitä, että asiamme on kestänyt vaikeimman koetuksen, mikä yhteiskuntamuodolle voi tulla - sodan koettelemuksen. Hän tuntee tyydytystä ja riemua siitä, että historia on jälleen todistanut uuden korkeimman yhteiskuntamuotomme elinvoiman ja oikeutuksen. Siitä etteivät taantumuksen voimat voi historiallista kehityskulkuamme pysäyttää.

Tuo tietoisuus täyttää neuvostoihmisen mielen oikeutetulla riemulla ja tyydytyksellä, isänmaallisella ylpeyden tunteella kotimaastaan, jonka osaksi on langennut näyttää tietä koko ihmiskunnalle, kulkea uuteen aikaan maailman kehityksen kärjessä.

Neuvostoihmistä kannustaa kaikessa ylevä tietoisuus asiamme oikeudesta. Se saa hänet ponnistamaan äärimmilleen voimansa, se kannustaa häntä sellaisiin aavistamattomiin suorituksiin ja voimannäytteisiin, joita koko edistyksellinen maailma ihailija ihmetteli sodan päivinä.

Nyt maailma on näkevä jälleen uusia luomistyön ihmeitä, vapaan työn voittokulkua meillä sosialismin maassa, missä työ on maineen ja kunnian asia, missä työkin on sankaruutta, ja kansa on sankarikansaa.

Eteemme avautuvat valtavat, suuren nousun ja kehityksen näköalat. Ensimmäinen mittava harppaus tällä kehitystiellä on jo lakisääteisesti viitoitettu uudessa Viisivuotissuunnitelmassa, ja sen avarampi suunta hahmoteltu Stalinin puheessa, jonka hän piti Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston vaalien aattona, helmikuun 9. päivänä 1946.

Käytännössä me näemme jo, miten Stalingrad nousee sorasta ja raunioista, miten Leningrad parantaa haavojaan, miten satojen muiden kaupunkien joukossa Petroskoikin nostaa esiin uudistuvan muotonsa ja kohoaa entistä ehommaksi nuoren tasavaltamme pääkaupungiksi. Miten rakennustulet loimuavat kautta äärettömän maan, miten neuvostoväki uurastaa voitollisesti rakennustyön moninaisilla vainioilla ja miten tiede ratkoo jättimäisiä probleemoitaan…

Kaikessa tuossa on kirjallisuudella laaja liikkumisala ja merkittävä osansa. Sen pitää nyt sodanjälkeisenä kehityskautena pysyä taiteellisesti tulkitsemaan ja kuvaamaan koko voimallaan kansamme aatteellista ja poliittista yhtenäisyyttä, fascismista saadun voittomme suurta maailmanhistoriallista merkitystä, neuvostojärjestelmän voimaa ja elinkykyä, kuvaamaan taidekeinoin suuren stalinilaisen aikakauden ihmisiä, heidän siveellistä ryhtiään ja jaloimpia luonnepiirteitään.

Nämä ovat kysymyksiä, joita eivät myöskään meidän tasavaltamme kirjailijat voi eivätkä saa sivuuttaa, ne ovat niitä nykyvaiheen uusia valta-aiheita, jotka nyt odottavat kuvaajiaan myöskin kansallisten kirjailijoittemme joukosta.

He ovat jo esittäytyneet uudelleen pitkien sotavuosien jälkeen julkaisemalla kaksi nidettä yhteisteostaan "Punalippua". Toivokaamme, että se alkaisi taas ilmestyä säännöllisesti tasavaltamme kirjailijaliiton julkaisua.

Karjalais-suomalaisella kansallamme on rikkaat lauluperinteet. Esi-isämme ovat muinaisina tukalinakin aikoina luoneet loistavia hengen tuotteita, joista "Kalevala" on edustavin muistomerkki. Nykypolvella on suuret edellytyksensä tuon laulajanuran jatkamiseen.

Nostakoon mainio aikakautemme siis esiin uudet laulajat ja sanan taitajat, jotka pystyisivät tuomaan panoksensa suureen neuvostokirjallisuuteen - luomaan ansiokkaita, stalinilaisia aikakautemme mittoja vastaavia ja vaatimuksia täyttäviä taiteellisia teoksia.

www.locallit.net