www.locallit.net | www.locallit.net/english

Uusiin saavutuksiin neuvostokirjallisuuden kehityksessä!
Pikapiirtoja Neuvostokirjailijain Toisesta edustajakokouksesta
Uljas Vikström
Punalippu 1/1955, 94–102

Viime vuosi oli suuri merkkivuosi neuvostokirjallisuuden kehityksessä. Pitkin vuotta keväästä syksyyn, kaikissa tasavalloissa ja alueilla pidettiin paikalliset kirjailijakokoukset, ja vuoden lopulla, joulukuussa oli Moskovassa koolla Neuvostokirjailijain Toinen Yleisliittolainen edustajakokous. Neuvostokirjallisuuden etevimmät edustajat Mihail Sholohov, Aleksandr Fadejev, Leonid Leonov, Aleksandr Korneitshuk, Konstantin Simonov, Vilis Lacis, ja muuta saivat valmiiksi uusia teoksia, joita on jo julkaistu joko kokonaan tai katkelmina. Heidän rinnalleen on noussut jatkuvasti uusia lahjakkaita kykyjä.

Neuvostokirjallisuudella on kieltämättä suuria saavutuksia, jos sitä tarkastellaan näiden 20 vuoden ajalta, jotka ovat kuluneet Neuvostokirjailijain Ensimmäisestä edustajakokouksesta. Voisimme luetella kymmeniä eteviä kirjailijoita ja satoja teoksia, jotka ovat saaneet yleisen tunnustuksen meillä Neuvostoliitossa ja muissa maissa, Tärkein tulos tältä kaudelta on kuitenkin se, että Kommunistisen puolueen johdolla ja tuella millä on luotu kokonaan uusi kirjallisuus - sosialismin kirjallisuus, joka on uutta laadultaan, sisältönsä ja luomismetodinsa puolesta, sellaista, mitä ei maailman kirjallisuudessa ole ennen ollut. Uusi sosialistisen realismin metodi on voittanut ja sitä on käytännössä kehitelty kaikin puolin, kirjallisen työn kaikilla aloilla. Neuvostokirjailijat ovat tehneet suurta työtä kansamme kasvattamiseksi, niiden historiallisten tehtävien täyttämiseksi, joita Neuvostomaa on ratkaissut työn ja sodan kentillä.

Kaikesta siitä puhuttiin Neuvostokirjailijain Toisessa edustajakokouksessa, kaikkea sitä tarkasteltiin asiallisesti ja arvostellen, siksi edustajakokous oli meille mainio koulu ja opin ahjo. Jokainen puhuja kertoi siitä, mikä häntä huoletti, mitä hän piti tärkeänä, tai mitä piti vääränä ja mistä halusi varottaa tovereita. Kaikkea ei jaksanut millään heti omaksua. Siksi meidän osanottajienkin on luettava uudelleen lehdistä monia aineistoja, vaikka kuulimmekin ne laajempina itse edustajakokouksessa. Niistä löydämme vielä paljon hyvää ja hyödyllistä vastaista työtämme varten.

Miljoonat työn ihmiset kaikissa maissa seurasivat tätä Neuvostomaan kirjailijain kokousta. Eikä ihmekään. Siellähän käsiteltiin kirjallisuutemme tilaa ja tehtäviä, kirjallisuuden, jota luetaan kaikissa maanosissa, josta pidetään ja jolta odotetaan uusia ja entistä parempia teoksia. Siksi laajat lukijajoukot seurasivat mielenkiinnolla kukin mielikirjailijoittensa puheita ja sitä, mitä heidän kirjoistaan sanottiin. Sitä mielenkiintoisempaa oli olla itse mukana kuulemassa ja näkemässä, mitä Kremlin Isossa palatsissa ja Liittojen talon Juhlasalissa puhuttiin ja päätettiin neuvostokirjallisuudesta.

Liittojen talon pääportaita koristivat kaikkien 16 liittotasavallan liput kaikkien tasavaltojen edustajat vuoronsa perään johtivat puhetta. Siinäkin suhteessa kokous kuvasti kirjallisuutemme monikansallisia arvoja. Liittojen talon suurissa lämpiöissä ja eteissaleissa oli näyttely, jossa kuvin ja kirjoin, numeroin ja käsikirjoitusnäyttein kerrottiin kirjallisuutemme eri etapeista, sen eri lajeista ja kehitysvaiheista näiden 20 vuoden ajalta. Erittäin mielenkiintoisia olivat eri kirjailijain muistiinpanot ja käsikirjoitukset, joita oli paljon näytteillä. Siinä oli Nikolai Ostrovskin sokeana kirjoittamaa pientä haparoivaa käsialaa, Mihail Sholohovin selvää kirjoitusta ja Aleksei Tolstoin huolellisesti korjailemia sivuja konekirjoituksen jälkeen. Monien runoilijain rintamavihkoja, Vsevolod Vishnevskin sekavia, temperamentilla kirjoitettuja sivuja, Lebedev-Kumatshin omakätisesti kirjoittama laulu "Laaja on mun Synnyinmaa kallis" ja paljon muita. Niitä tutkimassa tunkeili aina väkeä.

Edustajakokouksessa julkaistiin purevaa satiirilehteä, jossa kuvin ja runosäkein kommentoitiin eri esiintymisiä ja julkaistiin muita kuvaesityksiä edustajakokouksen kulusta.

Pääselostuksen teki Aleksei Surkov. Lähes neljä tuntia kestäneessä puheessaan hän luonnehti neuvostokirjallisuuden kulkeman kehitystien 20 vuoden ajalta. Selostus oli sisältörikas. Eräät tosin moittivat sitä luetteloivaksi. Mutta kuinka voitaisiin kertoa kirjallisuutemme kehityksestä näin vaiherikkaalta 20-vuotistaipaleelta puhumatta sen parhaista tekijöistä ja merkkiteoksista. Toiset taas pitivät yleisselostuksen ansiona juuri sitä, että siinä oli ymmärtävästi summeerattu kirjallisuutemme monipuolisuus, sen eri muodot ja tyylivivahteet, sen erilaiset tyylisuunnat yhtenäisen sosialistisen realismin puitteissa.

Neuvostokirjallisuus tuli kasvaneena ja laadullisesti suurin saavutuksin tähän katselmukseensa. Ei yksikään kumousliike ole koskaan synnyttänyt niin väkevää ja voimakkaasti noussutta kirjallisuutta kuin Venäjän kansojen vallankumousliike ja voittoisa Lokakuun vallankumous. Kirjallisuutemme nousi mahtavaan kukoistukseen jo Gorkin ja Majakovskin runoudessa, jatkui sitten rohkean värikkäänä kansalaissotakuvauksissa - Furmanovin, Sholohovin, Fadejevin, Ostrovskin, Serafimovitshin y.m. teoksissa. Aleksei Tolstoin, Fedinin y.m. suurissa tilitysromaaneissa, se on edelleen loisteliaasti kuvaellut taistelumme ja rakennustyömme kaikkia vaiheita. Neuvostokirjallisuus on aina katsonut ja kuvannut kaikkia ilmiöitä vallankumouksellisen kansan näkökulmasta, tulkinnut sen etuja ja katsomuksia, käsitellyt ajan suuria valta-aiheita, konkreettisesti ja historiallisessa kehityskulussaan, pitäen kiinni elämän totuudesta. Se on aina esiintynyt kiivaasti ja taistelevasti kaikkea vanhaa vastaan, taistellut uuden puolesta, asettanut aina jaloja päämääriä ja ihanteita. Siinä juuri onkin kirjallisuutemme voima ja tehokkuus, siinä sen puoluekantaisuus.

Tämä taisteleva määrätietoisuus on synnyttänyt sellaisia merkkiteoksia, jotta jälleenrakentamisvaihe ja maatalouden kollektivisoiminen antoivat (Gladkovin, Sholovin, Panferovin, Leonovin, ym. teokset) sellaisia kuin Suuren Isänmaallisen sodan vuodet ja sodanjälkeinen rakennuskausi ovat antaneet. Neuvostokirjallisuuteen kuuluu nyt monia sellaisia osastoja, joita ei ollut vielä I edustajakokouksen aikana. Riittää, kun mainitsemme Latvian, Liettuan ja Eestin kirjallisuudet, jotta saamme käsityksen siitä, miten arvokkaita osastoja sen riveihin on liittynyt.

Maamme kirjallisuuden rinnalle on tullut koko joukko vapaiden maiden kirjallisuuksia, kansandemokratian maiden kirjallisuudet, jotka niin ikään kehittyivät sosialismin merkeissä, sen hedelmöittävässä vaikutuksessa. Näitä uusia veljesosastoja näemme Lännen ja Idän maissa. Samanlaisia edistyksellisiä osastoja nähdään syntyvän monissa siirtomaissa, joiden kansat taistelevat vapaudestaan. Ja edistysmieliset kirjailijat kaikissa pääoman maissa tunnustavat neuvostokirjallisuuden oppaakseen ja opettajakseen, tunnustavat sen luomismetodin - sosialistisen realismin - ja luovat sen hengessä lahjakkaita teoksiaan.

Edustajakokoukselle oli valmistettu seitsemän apuselostusta ja lisäksi Tihonovin alustus maailman edistysmielisestä kirjallisuudesta. Siksi olisi turhaa yrittääkään kertoa niiden sisältöä. Rajoitumme vain eräisiin toteamuksiin Konstantin Simonovin apuselostuksesta, joka koski proosakirjallisuuden tilaa ja tehtäviä.

Toveri Simonov kertoi proosakirjallisuuden kehityksen perusvaiheista kuluneiden 20 vuoden ajalta. Ensimmäinen vaihe - vuosien 1934-1941 - aikana tulivat lopullisesti valmiiksi kolme eeposta, jotka ovat vuosien mittaan saaneet lukijain tietoisuudessa klassillisten teosten arvon: M. Gorkin "Klim Samginin elämä", M. Sholohovin "Tyyni Don" ja A. Tolstoin "Tuskien tie". Välittömästi näiden voimakkaiden eepillisten teosten jälkeen kulkevat N. Ostrovskin "Kuinka teräs karaistui" ja A. Makarenkon "Pedagoginen runoelma" - kirjat, joiden vaikutuksesta neuvostoihmisen luja ja täydellinen luonne on erittäin hedelmällisesti kasvanut. Selostaja mainitsi useita muita kirjoja, joilla on ollut merkittävä osuus Neuvostomaan proosakirjallisuuden kehityksessä.

Suuren Isänmaallisen sodan sankarillisina vuosina neuvostokirjallisuus suoriutui tehtävistään siksi, että se oli jo edellisinä vuosina elänyt täydellisesti kansan parissa. Tämän aikakauden parhaissa teoksissa on yhteistä se, mikä on niin suuressa määrin luonteenomaista koko meidän sodanaikaiselle kirjallisuudellemme: kirjailijan ja kansan yhtenäisyys.

Puhuessaan sodanjälkeisten vuosien kirjallisuudesta, toveri Simonov kosketteli sen kehityksen yleisiä luonteenomaisia piirteitä. Niitä ovat ennen kaikkea nuorten voimien aktiivisuus, uusien nimien tulo kirjallisuuteen, niitä ovat veljestasavaltojen kirjailijain luomien ja venäjänkielelle käännettyjen kaunokirjallisten teosten ennenkuulumattoman laaja astuminen yleisliittolaiselle areenalle, niitä ovat venäläisten proosakirjailijain laajakantoinen työ eri aluepiireissä, alueilla ja tasavalloissa.

Vaikka proosakirjallisuutemme yleinen taso onkin huomattavasti kohonnut, niin kuitenkin kirjallisuuden yleisen kasvun ja neuvostokirjailijain kasvaneen aktiivisuuden johdosta on taistelu korkean mestaruuden puolesta asettunut nykyään päiväjärjestykseen erittäin kärkevästi, niin runoudessa kuin proosankin alalla.

Edustajakokouksessa puhuttiin paljon kirjallisuutemme suunnasta, sillä kirjakin, taideteos on aina opas elämän tiellä. Se kasvattaa nuoria lukijoita. Siksi monissa puhevuoroissa tuomittiin ne sellaiset tapaukset, jolloin kirjailija harjoitta teoksissaan imelää kaunomaalausta ja kuvailee nuorille lukijoille onnea, joka saavutetaan helposti, helpoilla elämän poluilla. Kirjailijan pitää kuvata onnea, joka saavutetaan vaikeilla elämän teillä, taistelussa ja koettelemuksissa. Nehän karkaisevat luontoa ja nostavat ihmistä ymmärtämään elämää, antamaan arvoa kaikelle sille, mitä elämässämme on todella suurta ja kaunista.

Neuvostokirjallisuuden voima onkin siinä, että se on uutta kirjallisuutta, joka on kertonut maailmalle, miten Neuvostomaan kansat suistivat maahan kapitalistien vallan, miten ne ovat rakentaneet sosialismin ja nyt siirtyvät aste asteelta kommunismiin.

Työtätekevät kaikissa maissa janoavat totuudellisia kuvauksia kaikesta siitä, miten Neuvostoliiton maaseudulla luotiin kolhoosit ja koko kolhoosijärjestelmä, miten neuvostokansa taisteli ja saavutti voiton Suuressa Isänmaallisessa sodassa, mitä on neuvostojärjestelmä ja kansojen ystävyys, minkälaiset ylevät ihanteet innoittavat Neuvostomaan ihmisiä.

Kirjallisuutemme kertoo totuudellisesti kaikesta siitä. Sillä onkin selitettävissä, että yksistään kolmen vuoden aikana (vuosina 1951-1353) ulkomailla on julkaistu käännöksinä yli 94 miljoonaa kappaletta Neuvostoliiton kaunokirjallisuuden teoksia. Vuosina 1945-1953 kuluessa ulkomailla on julkaistu 44 kielellä yhteensä 900 neuvostokirjailijain teosta. Ja jokainen vieraamme ulkomailta kertoi edustajakokouksessa, miten suuri ja yhä kasvava merkitys neuvostokirjallisuudella on ulkomailla. Maailman edistysmieliset kirjailijat ottavat oppia siitä.

Mutta myöskin neuvostokirjallisuus puolestaan suhtautuu suurella arvonannolla ja kunnioituksella ulkomaiden edistykselliseen kirjallisuuteen, jonka kokemusta se käyttää hyväkseen. Ja nyt Toisen edustajakokouksen jälkeen neuvostokirjailijat tulevat lujittamaan entistä enemmän yhteyksiään eri maiden kirjailijoihin ja ottamaan oppia heiltä, niin kuin Puolueen Keskuskomitean tervehdyksessä kehotetaan tekemään.

Puheenvuoroja oli pyytänyt lähes 300 henkilöä. Heistä ehti 12 päivän kuluessa esiintyä noin 200 henkeä, joukossa yli 30 ulkomaiden edustajaa. Siksi siellä oltiin aika närkästyneitä niille, jotka käyttivät aikaa liian paljon tahi eivät puhuneet asiaa. Kun eräskin puhuja määrätyn 20 minuutin asemesta puhui yli puoli tuntia, niin seinälle satiirilehtiseen ilmestyi sen johdosta heti purevat säkeet. Silloin taas kun esiintyjä puhui mielenkiinnolla ja viisaasti, niin häntä kuunneltiin mielellään kauemminkin, jopa tuntimäärin. Niin kuunneltiin esimerkiksi Fedinin ja Fadejevin puheita, jotka olivat pitkiä, mutta sangen syvällisiä.

Iltaisin istuntojen jälkeen syntyi väittelyjä päivän mittaan kuultujen puheiden pohjalla. Erittäin kiihkeitä keskusteluja käytiin Mihail Soholovin, Valentin Ovetshkinin ja Nikolai Gribatshovin puheiden johdosta, niin myöskin runoilijatar Olga Bergholtsin, Semjon Kirsanovin, leningradilaisten kirjailijain Vsevolod Kotshetovin ja Veera Ketlinskajan puheiden johdosta, joissa arvosteltiin terävästi erilaisia kielteisiä ilmiöitä kirjailijain keskuudessa.

Etevimmän ja eniten pidetyn neuvostokirjailijan Mihail Sholohovin puhevuoro ei ollut kaikilta osiltaan kyllin harkittu. Siinä oli liiaksi persoonakaunan sävyä, siksi sitä oli vaikea kaikilta osiltaan hyväksyä. Sen vuoksi niin monet kunnioitetut kirjailijat, Feodor Gladkov, Konstantin Fedin, Fadejev, Surkov, Simonov ja useat muut katsoivat aiheelliseksi tehdä moittivia huomautuksia Sholohovin puheen johdosta.

Kuitenkin hänen puheensa otettiin vastaan tavattoman lämpimästi, sillä se oli mehevä, täynnä ivaa ja huumoria sekä sattuvia vertauksia. Ja kaikesta päättäen Sholohovia kannusti pyrkimys puhua arvostelevasti ajatuksensa julki niin terävästi, että ne varmasti tehoavat, kaikesta päättäen häntä kannusti vilpitön huolestuneisuus kirjallisuutemme tasosta ja taiteellisuudesta. Hän oli peräti katkeroitunut siitä, että sellaisetkin kyvykkäät ja sangen lahjakkaat kirjailijat kuin Simonov ja Ehrenburg toisinaan hätiköivät ja päästävät käsistään joko sisällön tai muodon puolesta ala-arvoisia teoksia. Hänen mielestään sitä tehdään monesti pikaisten palkintojen toivossa. Ja niin näytetään huonoa esimerkkiä alkaville kirjailijoille. Siinä Sholohov oli epäilemättä oikeassa. Edustajakokous tuomitsi jyrkästi sellaisen hätiköimisen, jolla mataloitetaan kirjallisuutemme korkeata tasoa. Jokainen teos on tuskalla ja vaivalla synnytettävä, vasta silloin siitä jotain tulee. "Meidän on pyrittävä loistamaan teoksilla eikä palkintomitaleilla", sanoi Sholohov. Ja koko sali taputti hänelle sydämensä pohjasta. Juuri samaa olemme kuulleet monta kertaa kansan miesten ja naisten meille sanovan. Siinä juuri oli Sholohovin puheen suuri rakentava ja uusiin saavutuksiin kannustava merkitys, vaikka hänen puheessaan olikin eräitä liian yksipuolisia yleisarvioita ja väittämiä.

Aleksander Fadejevin rehti ja miehekäs puhe teki sangen hyvän vaikutuksen. Sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla, sillä onhan hänellä ollut keskeinen osuus Kirjailijaliiton johdossa viime vuosina. Ja hän ensi kädessä kantaa myös vastuun kirjallisuutemme monista puutteista. Fadejev aloitti puheensa siitä, millaiseksi Vladimir Iljitsh Lenin halusi kirjallisuutemme muodostuvan. Sen pitää olla miljoonia työtätekeviä palvelevaa vapaata kirjallisuutta, sellaista kirjallisuutta, että sosialismin aatteet ja myötätunto työtätekeviä kohtaan toisivat yhä uusia ja uusia voimia sen riveihin… Tämä Leninin viitoittama periaate on meillä toteutunut mitä täydellisimmin kirjallisuudessamme, joka on todella vapaata ja palvelee kansan etuja. Kirjallisuutemme ei vielä ole täysin tehtäviensä tasolla, mutta se on luonut ja luo sellaisia taiteellisia arvoja, joita voidaan pitää askeleena eteenpäin ihmiskunnan taiteellisessa kehityksessä.

Fadejev protestoi niitä vastaan, jotka ovat taipuvaisia näkemään kirjallisuudessamme vain pelkkää "jälkeenjäämistä". Todellisuudessa neuvostokirjallisuus kasvaa ja varttuu, se kehittyy ja ottaa kuvattavakseen yhä uusia elämän aloja ja ilmiöitä, yhä enemmän nousee esiin kirjailijavoimia, jotka pystyvät ratkaisemaan taiteen mutkallisia tehtäviä. Mainiten esimerkkeinä kirjoja ja kirjailijoita Fadejev osoitti, että neuvostokirjallisuus on nostanut riveistään loistavan joukon eteviä proosan, runouden ja näytelmäkirjallisuuden mestareita, jotka kirjoittavat sekä venäjäksi että monilla neuvostokansojen kielillä.

Elämä kulkee eteenpäin, se kehittyy ja vaatii kirjailijaltakin yhä uusia ominaisuuksia. Ja oikea Kirjailija on se, joka on aina taistellen mukana elämässä, joka itse sotii kaikkea vanhentunutta vastaan ja innolla puolustaa puolueen aatteita, kommunismin jaloja aatteita, joka auttaa kansaa rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Kirjailijan pitää koko sydämestään rakastaa kansaa, rakastaa työtätekeviä ja vihata niiden vihollisia. Hänen pitää tuolla vihalla ja rakkaudellaan henkevöittää jokainen luomuksensa, silloin siitä tulee oikea taideteos, johon lukija voi kiintyä. Venäjän klassillisen kirjallisuuden oivallisena puolena oli se, että se puhui aina aikansa yhteiskunnasta, ruoski ja paljasti sitä ja vei siten eteenpäin yhteiskunnan kehitystä. Samoin on neuvostokirjallisuudenkin tehtävä - kuvattava totuudellisesti aikaamme ja elämäämme, sen valoisia ja varjopuolia, kasvatettava siten neuvostoihmisiä.

Kiihkeä elämän rakkaus avaa kirjailijalle kaikki ovet näkemään ja ymmärtämään elämän ristiriitoja, näkemään ja ymmärtämään ihmistä. Pysähdyin selostamaan näin eräitä kohtia Fadejevin puheesta, sillä mielestäni siinä selvimmin ja ytimekkäimmin osoitettiin kirjailijain paikka elämässä, hänen tehtävänsä ja voittojensa tie. Yleensä Fadejevin puhe oli miehekäs ja arvosteleva, eikä ollut lainkaan sattuma, että sille aplodeerattiin kymmeniä kertoja...

Aleksandr Fadejev on näyttänyt esimerkkiä, miten arvosteluun pitää suhtautua. Häntä on arvosteltu monessa yhteydessä, muun muassa romaaninsa "Nuoren Kaartin" johdosta. Ja hän on osannut tehdä arvostelusta oikeat johtopäätökset. Suuttumatta ja intoilematta hän korjasi ja paranteli suuresti tuota mainiota romaaniaan, kun sitä oli puoluelehdistössä arvosteltu. Niinpä nytkin. Hän puhui virheistään, muun muassa suhtautumisestaan Vasili Grossmannin teokseen "Oikean asian puolesta" ("Za pravoje djelo"). Ensin hän oli liiaksi kehunut sitä, sitten innostui muiden mukana ylen määrin moittimaan tuota teosta sellaisistakin puutteista ja virheistä, joita ei teoksessa itse asiassa ollut. Mutta Fadejev kertoi myös, mitä hän teki tämän virheensä korjaamiseksi. Hän auttoi Grossmannia korjaamaan teoksen peruspuutteita ja vaikutti sitten niin, että kirja tuli korjattua julkisuuteen juuri edustajakokouksen päivinä.

Erittäin paljon ja konkreettisesti puhuttiin kirjallisuusarvostelusta. Toveri Rjurikovin selostus siitä ei ollut kyllin hyvä eikä antoisa, mutta sen sijaan monissa puhevuoroissa tätä kysymystä täydennettiin ja kehiteltiin kaikin puolin. Päävaatimuksena on se, että arvostelun pitää tulla kirjallisuuden kehitystä edistäväksi voimaksi eikä se saa olla sellaista pintapuolista, hutkivaa ja masentavaa komentelemista, jollaista arvostelu on usein ollut. Arvostelun on otettava paremmin huomioon se, mikä mielipide teoksesta syntyy lukijoilla ja yhteiskuntapiireillä, jotka loppukädessä aina antavat oikean arvionsa. Muuten arviot jäävät liiaksi yksipuolisiksi ja subjektiivisiksi ja toisinaan jopa aivan vääriksikin. Me saatoimme tyydytyksellä todeta, että kirjallisuusarvostelun tilaa käsiteltiin samassa hengessä ja samaan suuntaan kuin meillä tasavallan kirjailijain edustajakokouksessa viime vuoden syyskuussa.

Edustajakokouksessa muisteltiin usein Maksim Gorkia, hänen esimerkillistä työtään kirjailijaliiton luomiskeksi ja nuorten kirjailijain kasvattamiseksi. Monille nykypäivien eteville kirjailijoille osoitettiin, että heidän sopii muistaa, miten väsymättä Gorki teki sitä voimiakysyvää kasvattajan- ja toimittajantyötä, jota kirjallisuusliike vaatii hyvin menestyäkseen, mutta jota eräät toverit välttävät ja karttavat. Monissa puheenvuoroissa tähdennettiin sitä, että nyt kun ei Maksim Gorkia enää ole joukossamme, Kirjailijaliiton ja sen Hallinnon pitää muodostua "kollektiiviseksi Gorkiksi", joka pystyy täyttämään käytännössä hänen viisaat neuvonsa, todella ohjaamaan ja auttamaan kirjallisuuteen tulevia uusia lahjakkaita voimia, tiivistämään liiton kaikki luovat voimat sellaiseksi sopuisaksi kirjailijaperheeksi, joka pystyy täyttämään kansan toiveet.

Edustajakokouksessa kuulimme laajalti ulkomaiden kirjailijain mietteitä neuvostokirjallisuudesta ja sen merkityksestä maailman kirjallisuudessa. Puheiden ja tervehdysten ohella, joita kuulimme kokoussalissa, saatoimme joka päivä lukea "Literaturnaja Gazetasta" näiden kutsuvieraiden vastauksia lehden asettamaan kyselyyn. Sitä paitsi lehti julkaisi lausuntoja niiltäkin kirjailijoilta, jotka eivät olleet itse läsnä edustajakokouksessa.

Suuri onni oli nähdä elävinä joukossamme, nauravina ja toimeliaina niitä eturivin kirjailijoita ja rauhantaistelijoita, jotka kulkevat maailman uuden edistyksellisen kirjallisuuden kärjessä, sen luojina ja lipunkantajina. Me näimme miehekkään Pablo Nerudan kaukaa Chilestä ja kuulimme hänen syvän äänensä, näimme älykkyyttä ja ihmisrakkautta säteilevän Louis Aragonin, iäkkään ja kunnianarvoisan Mihail Sadoveanun, hintelältä näyttäneen Anna Seghersin, tummaihoisen ja päättäväkatseisen Jorge Amadon, matalan ja pystypäisen Nicolas Giljein Kubasta, pyöreäkasvoisen ja aina myhäilevän tsekkiläisen Jan Drdan, kiinalaisen naiskirjailijan Din-Linin, koruttoman ja vaatimattoman Nguyen Dinh-Thin, miehuullisen Vietnamin edustajan...

Kaikilla heillä on takanaan kunnioitettu elämäntaival, toveripiirinsä, kirjallisuus, jota he edustavat. Neruda - Latinalaisen Amerikan Majakovski, Sadovenau - Romanian kirjallisuuden elävä klassikko, joka on kirjoittanut yli 80 teosta, Nguyen Dinh-Thi, joka on kasvanut kirjailijaksi kansansa kovassa itsenäisyystaistelussa ranskalaisia imperialisteja vastaan. Kiinan, Intian, Korea ja Vietnamin kirjailijat toivat edustajakokoukselle lahjaksi neuvostokirjailijain teoksia, joita he ovat kääntäneet omalle kielelleen, ja jotka olivat olleet heillä aseina taistelussaan...

Melkein kaikki ulkolaiset vieraat puhuivat kirjallisuutemme metodista - sosialistisesta realismista. Siitä puhuivat myös monet neuvostokirjallisuuden mestarit ja sen vaatimuksista mainitaan Puolueen Keskuskomitean tervehdyksessä Toiselle Yleisliittolaiselle edustajakokoukselle.

"Nykyoloissa sosialistisen realismin metodi vaatii kirjailijalta sitä, että hänen pitää ymmärtää sosialismin rakentamisen päätöksen viemisen tehtävät maassamme ja sosialismista kommunismiin asteittaisen siirtymisen tehtävät", sanotaan puolueen Keskuskomitean tervehdyksessä edustajakokoukselle.

Sosialistisen realismin taidesuunta ja luomismetodi on sellainen realistinen suunta, jolla on ylevät sosialistiset ihanteet ja joka julistaa näiden ihanteiden voittoa, taistelee taidekeinoin näiden ihanteiden voiton puolesta, pitäen kaiken aikaa kiinni elämän totuudesta.

Siinä ilmenee meidän taidesuuntamme sosialistinen luonne. Edelleen, se on realismia, se kuvastaa elämää reaalisena todellisuutena, joka kehittyy jatkuvasti, jossa on ristiriitoja, valoisat ja varjopuolensa, jossa jatkuvasti syntyy uutta ja tämä uusi kasvaa ja kehittyy taistelussa. Se kuvaa ihmisiä ja tapahtumia aina konkreettisesti, omassa historiallisessa ajassaan, pyrkien aina kuvaamaan sitä, mikä historian tapahtumissa on tärkeätä, oleellista, tyypillistä.

Suuri teoreettinen merkitys oli kuuluisan ranskalaisen runoilijan ja proosakirjailijan Louis Aragonin puheella. Hän muistutti siitä, että Neuvostokirjailijain I edustajakokous vuonna 1934 ja etenkin Maksim Gorkin ja Andrei Zhadnovin puheet asettivat koko maailman eteen tärkeän probleemin - kysymyksen sosialistisesta realismista ja kirjallisuuden kansallisesta muodosta. Tämän kysymyksen ratkaisu onkin ollut suurena apuna eri maiden kirjallisuuksien kohtaloita pohdittaessa.

Aragon puhui siitä, että he, Ranskan kirjailijat, vaativat kaiken sen tunnustamista, mitä Ranskan kirjallisuudessa on ollut suurta ja ylevää, todella realistista. Kaiken sen pitää kuulua kansalle, eikä siitä voida hyljätä eikä jättää pois mitään, millä on pysyvä arvonsa. Runoudessa pitää pyrkiä muodon ja sisällön äärimmäiseen selkeyteen ja täsmällisyyteen. Lyyrillisyydelläkään ei voida puolustaa sanonnan epätarkkuutta eikä epäselvyyttä, sanoi Aragon. Hän kertoi, miten silloin suuren vaaran edessä, kun hitleriläiset olivat miehittäneet maan, ranskalaiset runoilijat, nekin, jotka olivat koko ikänsä olleet individualismin pauloissa ja kieltäneet kaiken kansallisen muodon ja perinteen, ryhtyivät luomaan kansalliselta muodoltaan eheitä vapauslauluja, joilla oli suuri merkitys Vastarintaliikkeessä.

Muodolla keikaileminen vaarantaa oikeata runoutta. Runouden pitää olla myös muodoltaan sellaista, että se on hiottu pitkällisellä ja väsymättömällä työllä, jossa otetaan huomioon edellisten sukupolvien vuosisataiset kokemukset ja saavutukset. Sen pitää olla runoutta, jonka lukijat, loppukädessä kansa, tunnustavat oikeaksi runoudeksi. Runoudessa on nostettava arvoonsa kaikki se, mikä siinä on kansallisesti arvokasta ja merkityksellistä ja mikä palvelee parhaiten oikeata sisällön tulkitsemista.

Aragon osoitti esimerkkejä, miten etevät runoilijat, jotka ovat kauan sepittäneet vapaamittaisia runoja, hylkien määrättyjä runomittoja, rytmeineen ja loppusointuineen, ovat lopulta kuitenkin päätyneet tunnustamaan ranskalaisen runon perinteellisen runomuodon ja alkaneet sepittää tyylillisesti eheitä runoja, joissa huoliteltu muoto tulkitsee paremmin niiden syvää, aatepitoista sisältöä oikean realismin hengessä. Näin on käynyt Paul ja Charles Dobzhinskylle ja monille muille. Ja se on ilahduttava ilmiö, joka takaa runoudelle sen kansallisiin perinteisiin nojautuvat tenhovoiman ja vaikutuksen. Erikoisen voimakkaasti sen käyi sanakarillisen vastarintaliikkeen vuosina, sen miehekkäässä taistelurunoudessa.

Runous ei ole mitään koneellisesti mieleen painuvaa rallatusta, vaan se on suunnattomaan vaikutustehoon nostettua ihmisajatusta, ja runomitta auttaa runoilijaa ilmaisemaan tuo ajatuksen ei ainoastaan hänen omilla voimillaan, vaan kansan yleisillä kokemuksilla, sen kielellä, sen taiteellisilla perinteillä.

Runous ei ole mikään pelastuksen saareke historian myrskyissä, vaan se on osa sitä yleistä, suurta taistelua, jota kommunistit käyvät kaikkialla. Ja siinä taistelussa runoilija erottuu muista taiteilijoista vain sillä, että hänen sanoillaan ja lauluillaan on tavallista suurempi tenhovoima ja vaikutus, sanoi Aragon.

Usein kysytään, miten pitää kirjoittaa, jotta kirjasta tulisi hyvä. Siihen ei voida antaa vastausta. Voidaan kirjoittaa tutkielma ja kokonainen teos siitä, miten jokin teos on tehty ja kirjoitettu, mutta ei voida kirjoittaa siitä, miten se olisi kirjoitettava. Sillä jokainen kirjailija kirjoittaa ja tekee työtään omalla tavallaan. Toisen kokemus voi kyllä olla hyvänä apuna, mutta loppukädessä jokainen luo itse oman kirjailijalaatunsa ja tyylinsä.

Eikä edustajakokouskaan antanut mitään reseptejä. Mutta kaikille kirjailijoille voidaan asettaa yleiset vaatimukset siitä, mitä jokaiselta heiltä voidaan ja pitää vaatia. "On kirjoitettava niin, että nuoriso ja lapset ottaisivat kirjalliset sankarimme tovereikseen, pitäisivät heitä esikuvinaan! - sanotaan edustajakokouksen vastaustervehdyksessä Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen Keskuskomitealle. - Kirjoitettava niin, että lukijamme - työn uurastaja - seuraisi sankareittemme mukana luovan työn ja taistelun maailmaan, taisteluun sen ylevän uuden järjestelmän pystyttämiseksi, missä ovat voimassa järjelliset ja ihanat suhteet ihmisten välillä.

On kirjoitettava niin, että sanamme kaikuisivat osattomille ihmisille etäisimmissäkin maissa kuin ystävän ja veljen ääni, joka tukisi heitä vaikeassa taistelussa, että se kaikuisi hymninä vapaudelle!". Niin meidän on kirjoitettava ja siihen pyrittävä. Sellainen on edustajakokouksen velvoitus kaikille kaunokirjallisuuden luojille!

Sitä varten on tehtävä kovasti työtä, kovasti opiskeltava ja tutkittava syvällisesti elämää. "Vain sitkeä ja antaumuksellinen työ, jollaista on todellisen sanataiteilijan työ, yhdistyneenä suuren kulttuurisuuteen ja suureen mestaruuteen, voi lähentää meitä niiden henkisten tarpeiden ja vaatimusten toteuttamiseen, joita lukijakansamme meille asettaa", sanotaan samassa vastaustervehdyksessä. Sitä varten pitää tuntea hyvin sankarillisen puolueemme historia, meidän uuden yhteiskuntamme historia ja palavasti rakastaa sitä. Nämä ajatukset ovat pohjana myöskin päätöslauselmassa, joka hyväksyttiin Surkovin selostuksen ja kaikkien apuselostusten johdosta. Siinä annetaan selvä läpileikkaus kirjallisuutemme nykyisestä tilasta ja tehtävistä ja viitoitetaan suunta ja ohjeet, miten Kirjailijaliiton on parannettava työtään.

Sunnuntain jouluun 26. päivänä kokoonnuttiin jälleen Kremlin Isoon palatsiin edustajakokouksen päättäjäisistuntoon. Historiallinen istuntosali oli ääriään myöten täynnä väkeä. Luettiin vaalien tulokset: 134 maan etevintä kirjailijaa oli edellisenä iltana valittu salaisella äänestyksellä Neuvostoliiton Kirjailijaliiton hallintoon ja 28 kirjailijaa sen Tarkastusvaliokuntaan. Sitten hyväksyttiin kiitossanat kaikille ulkomaiden kirjailijoille, jotka osallistuivat edustajakokoukseen, sekä tervehdyskirjelmä puolueen Keskuskomitealle. Lopuksi Feodor Gladkov piti lyhyen päättäjäispuheen ja julisti edustajakokouksen päättyneeksi. Hän toivotti kaikille osanottajille uutta luomisen intoa ja menestystä työssään.

Illalla oli Kremlin juhlasaleissa järjestetty ulkolaisten vieraiden kunniaksi suurijuhla ja vastaanotto. Läsnä olivat kaikki edustajakokouksen osanottajat ja suuri joukko kutsuvieraita, kaikkiaan noin kolmisen tuhatta henkeä. Tilaisuudessa olivat läsnä myös puolueen ja hallituksen johtajat. Vastaanotto kesti myöhään yöhön. Oppaat kertoivat meille, kuten avajaispäivänäkin, Kremlin nähtävyyksistä, sen historiallisista rakennuksista, kirjoista ja saleista, joita kävimme katsomassa. Mielenkiinnolla katsoimme entisiä tsaarien asuinsijoja ja suuria juhlasaleja, joissa Kremlin isot juhlatilaisuudet nykyisin pidetään. Iso Gerogijevskin sali on valoisa suurine loistavine kattokruunuineen ja valkoisine seinineen, joihin on hakattu Venäjän entisen armeijan ansioituneiden joukko-osastojen ja kaikkien Yrjönristeillä palkittujen soturien nimet... Niitä ovat kaikki seinäpylväät täynnä. Granovitaja palata, johon päästään parin pienemmän salin kautta, on vanhemman tyylinen, tummempi, matalampi ja neliskulmainen kaarevine kattoineen. Sen seinät ja katto ovat täynnä maalauksia, joiden aiheet ovat Raamatun tarustosta.

Edessä oli ero ja matka kotiin, sillä monet halusivat ehtiä uudeksi vuodeksi perille. Siksi pöydissä kävi vilkas keskustelu, monien tasavaltojen edustajat pistäytyivät seurassamme lähettämässä terveisiä Karjalan kirjailijoille. Ulkolaisten vieraiden ympärillä sukeutui kaikkialla vilkasta keskustelua. Satuimme lähtöhetkellä näkemään, miten runoilija Nikolai Tihonov ja intialaiste runoilijavieraat hyvästelivät. Nämä puristivat moneen kertaan Tihonovin kättä ja yltyivät syleilemään valkopäistä runoilijaamme. Tämä ilta Kremlin Isossa palatsissa oli varmaan muodostuva heille ikimuistoiseksi...

Neuvostokirjailijain Toinen edustajakokous "lähettää tervehdyksensä kaikille niille kirjailijoille, jotka ovat pysyneet uskollisina edistyksen ja rauhan ihanteille", sanotaan toveri Tihonovin selostuksen johdosta hyväksytyssä päätöslauselmassa. Edustajakokous antoi Kirjailijaliiton hallinnon tehtäväksi edistää kaikin mahdollisin keinoin sitä, että kaikkien maiden parhaiden nykykauden kirjailijain teoksia käännettäisiin entistä laajemmin Neuvostoliiton kansojen kielille. Edelleen päätöksessä tähdennetään sitä, että vuonna 1955 olisi saatava aikaan isompi kansainvälinen kohtaus maailman edistyksellisten kirjailijain välillä. Se olisi kutsuttava koolle rauhan ja kulttuurin säilyttämisen merkeissä.

Seuraavan iltana me Karjalan edustajat astuimme junaan. Ja niin alkoi paluumatka takaisin Petroskoihin. Kaksi viikkoa oli kulunut. Miten rikkaita ne olivatkaan! Noiden viikkojen monet tärkeät tapahtumat säilyvät varmasti lähtemättömästi mielessä elämämme kirkkaimpina muistoina. Näiden viikkojen aikana tunsimme kasvaneemme paljon, paljon oppia ja kokemusta oli saatu, paljon ammennettu kirjallisuutemme aineistoista. Ja tämän tästä olivat tulleet mieleen myös oman karjalais-suomalaisen kirjailijajärjestömme kotoiset asiat. Ajatus mittaili tehtäviämme ja mahdollisuuksiamme.

Meillä on paljon laiminlyöntejä, kuten syksyllä tasavallan kirjailijain II edustajakokouksessa kävi ilmi. Mutta erikoisen polttavana tunsimme tehtävämme kohottaa kirjallisuutemme tasoa, kun Moskovassa kuulimme puhuttavan eri tasavaltojen kirjailijajärjestöjen saavutuksista. Jouduimme kuulemaan, mitä esimerkiksi Jakutian, Komin, Dagestanin, Burjat-Mongolian, Moldavian ja muiden tasavaltojen kirjailijoilla oli kerrottavaa työstään ja saavutuksistaan. Samalla näimme selvästi, etteivät työmme tulokset vielä kestä rinnastelua noiden kirjallisuuksien kanssa, joita luodaan suunnilleen samanlaisissa oloissa, ehkä usein vaikeammissakin oloissa kuin meillä. Meilläkin olisi jo voitu kirjoittaa paljon enemmän ja parempaa, olisi voitu saada jo näytelmiäkin lavalle, jos olisi tehty sitkeämmin työtä. Joukossamme on tovereita, jotka ovat jääneet passiivisiksi seuraamaan syrjästä, kun toiset uurastavat, on niitä, jotka ovat päästäneet kynänsä ruostumaan. Velkamme on suuri eikä se ole helposti maksettavissa. Mutta uskon, että nyt olemme varttuneet kasvaneita tehtäviä varten, ja tyydytys on varmasti oleva suuri, kun saamme jotain todella arvokasta aikaan kirjallisuuden vaikealla työsaralla.

Neuvostokirjallisuus on kulkenut suuren ja mainehikkaan kehitystien ja astunut uuteen vaiheeseen. Nyt toisen Yleisliittolaisen edustajakokouksen jälkeen kirjailijain on osattava tehdä työtään entistä paremmin ja niin, että jokainen meistä pystyy antamaan nopeasti uusia teoksia.

Niiden pitää olla parempia teoksia, sillä edustajakokous asettaa meille uudet vaatimukset joka suhteessa, erikoisesti kirjojemme taiteellisuuden kannalta. Syvä ja selkeä sisältö on puettava myös korkeaan taiteelliseen ja tyylimuotoon. Se on tärkein opetus ja velvoitus, jonka toimme mukanamme Moskovasta, Neuvostokirjailijain suuresta katselmuksesta ja neuvonpidosta.

Neuvostomaan kaunokirjallisuus sai tässä edustajakokouksessa puolueelta ja kansalta uudet tärkeät evästykset alkanutta uutta kehityskautta varten. Puolueen Keskuskomitean tervehdyskirjelmä edustajakokoukselle on se tärkein ja kallein asiakirja, joka viitoittaa kirjallisuudellemme kehitystiet moniksi vuosiksi eteenpäin. Siinä annetaan tunnustus kirjallisuutemme saavutuksista ja osoitetaan, että sen merkitys ja tehtävät tulevat suuresti kasvamaan nyt, kun maamme kulkee voitokkaasti kohti kommunismia. Siksi puolue viitoitti kirjallisuudellemme valtavan työohjelman ja viisaan kehityslinjan. Niiden realisoimiseen neuvostokirjailijat nyt mobilisoivat kaikki kykynsä ja voimansa.

www.locallit.net