www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kirjailijan kielestä
Uljas Vikström
Punalippu 3/1960, 105–110

Kieli on kirjailijan tärkein työase, se on kirjallisuuden alkuaines (pervojeelement literaturi), on Maksim Gorki sanonut. Kirjailijan kielitaidosta, hänen kielenkäytöstään riippuu suuresti hänen teostensa taiteellisuus, niiden taiteellinen taso ja arvo.

Gorki tähdensi jatkuvasti kirjailijoille, miten tärkeätä on tehdä työtä teosten kieliasun hiomiseksi, oppia käyttämään kaikkia kielen varoja, sen tarjoamia mahdollisuuksia kaunokirjallisessa työssä. Gorki puhui ja kirjoitti väsymättä oikeakielisyyden, täsmällisen ja samalla selkeän, rikkaan ja kauniin kielenkäytön tärkeydestä. Hän käsitteli jatkuvasti kielen merkitystä aseena, jolla kirjailija tekee työtään ja jolla hän lähestyy lukijoita.

"Kirjallisen työn taito, sen tekniikka merkitsee ennen kaikkea kielen tutkimista, sillä kieli on jokaisen kirjan ja erityisesti jokaisen kaunokirjallisen teoksen perusaines", näillä sanoilla Gorki aloitti kirjoituksensa "Sosialistisesta realismista", ja jatkaa: "Todellinen kielen kauneus, joka vaikuttaa tehokkaana voimatekijänä, saadaan aikaan täsmällisellä, selkeällä ja voimakkaalla sanojen käytöllä, joilla kirjan taidekuva, ihmisluonteet ja aatteet loihditaan esiin. Kaunokirjailijan on tunnettava "taitelijana" laajasti koko rikkaan kielemme valtavat sanavarat ja osattava valita niistä kaikkein osuvimmat, kuvaannollisimmat ja tehokkaimmat sanat. Vain tällainen sanojen sovittaminen yhteen ja niiden ajatuksellisesti oikea sijoitus lauseiksi voi pukea kirjailijan ajatukset värikkäiksi esikuviksi, voi luoda niin vakuuttavia ja elävästi luotuja taidekuvia ihmisistä, että lukija näkee elävänä edessään kaiken sen mitä tekijä sanoin kuvailee. Kirjailijan täytyy käsittää, ettei hän ainoastaan kirjoita kynällä, vaan hän maalailee sanoilla, hän luo sanoista kuvia." (Maksim Gorki, Kootut teokset, 27. osa, siv.5).

Kuulin hiljattain erään henkilön moittivan nykyisten kirjailijain teoksia kuivasanaisiksi. Hän sanoi, etteivät aikamme kirjailijat käytä hiottua, mehevää ja tarkkaa kieltä. Lukija haluaa nauttia äidinkielensä väkevyydestä ja kauneudesta, sen helkkyvästä soinnusta ja ilmeikkyydestä ja oppia itsekin käyttämään sitä entistä paremmin. Kaunokirjallisuushan kasvattaa lukijaa tajuamaan kielen kauneutta.

Tuo moite on aiheellinen, sillä kirjailijoittemme teoksissa tapaa usein väritöntä, kuivaa ja puista kielenkäyttöä. Mutta on sanottava, että monet neuvostokirjallisuuden nykyiset mestarit käyttävät kieltä yhtä ihailtavalla taidolla kuin Venäjän kirjallisuuden klassikotkin. Sholohov, Gladkov, Fedin, Aleksei Tolstoi, Leonov, Fadejev, Paustovski ja monet muut ovat taitureita kielenkin alalla ja heidän teoksensa ovat klassillisia myös muotokauneudessaan.

Neuvostoliiton III kirjailijakongressi toukokuussa 1959 kiinnitti suurta huomiota taidemestaruuden kohottamisen ongelmiin, se kehotti Neuvostomaan kirjailijoita vakavaan työhön kielen alalla.

Meidän kirjallisuutemme Neuvosto-Karjalassa kehittyy kaksikielisenä, venäjän ja suomen kielellä. Suomeksi kirjoittavien kieli on kolmenlaisen vaikutuksen alaisena. Se pohjautuu karjalaiseen puhekieleen, joka on rikasta vivahteiltaan. Tämä näkyy esimerkiksi Antti Timosen, Nikolai Jaakkolan, Jaakko Rugojevin, Pekka Pertun ym. teoksissa. Toisaalta vaikuttaa luonnollisesti suomen kirjakieli, joka Suomessa kehittyy ja muuttuu nopeasti ja jota kirjailijamme pyrkivät käyttämään niin hyvin kuin voivat. Ja kolmanneksi Neuvosto-Karjalan kirjallisuus tuntee voimakkaana Venäjän nykykirjallisuuden hedelmällisen vaikutuksen, ennen kaikkea tietysti sisällön ja aatteiden muodossa. Tämä vaikutus meihin ei rajoitu ainoastaan sellaisiin kirjallisen työn peruskysymyksiin kuin aiheiden valintaan ja ihmiskuvaukseen, myönteisen henkilökuvien luomiseen ja työn ymmärtämiseen keskeiseksi ihmisen elämässä, vaan se ulottuu myös monille taiteellisuuden aloille. Suhteessa rahvaan kieleen, sen kieliainesten ja murteiden käyttöön, ruman ja mauttoman naturalistisen kielenkäytön hylkäämisessä me näemme venäläisten nykykirjailijain joukossa parhaat esikuvamme ja opimme heiltä sosialistisen realismin luomismenetelmän oikein ymmärtämistä.

Meidän on osattava sulattaa nämä erilaiset kielivaikutteet ja käyttää niitä luovasti hyväksemme, koska elävä suomen kieli on se kieliaines, millä me kirjoitamme ja jota meidän on opittava käyttämään luodaksemme sillä sosialistisen realismin kirjallisuutta suomenkielistä lukijakuntaamme varten meillä Neuvostoliitossa.

Voisimme tuoda esimerkkejä teostemme kielen heikkouksista, mutta toisaalta voi todeta uusimmissa karjalaisten kirjailijoiden teoksissa ilmeistä kehitystä kielen käytön alalla. Esimerkiksi Nikolai Jaakkolan ja Antti Timosen proosateosten kielessä on tapahtunut edistystä, eritoten siinä mielessä, että mainitut kirjailijat ovat ruvenneet käyttämään rohkeammin elävää kansankieltä. Nikolai Jaakkolan Pirttijärvi-sarjan ansiot ovat tässä suhteessa todettu eräissä arvosteluissa myös Suomen demokraattisessa lehdistössä. Hänen kielensä ammentaa ilmaisuvaroja Pohjois-Karjalan kansan kielestä. Antti Timosen proosa on ollut kieleltään kuivempaa, ei niin mehevää eikä sanarikasta kuin N. Jaakkolan kieli, joka on yleensä ilmeikästä ja parhaimmillaan melko moitteetonta. Kahdessa viimeisessä teoksessaan A. Timonen on kuitenkin ottanut askeleen eteenpäin myös sanataiteilijana. "Kotoisilla poluilla" romaanissa hänkin käyttää ilmeikkäämmin kotiseutunsa murreaineksia. Mutta sangen hillitysti pitääkin, ei itsetarkoituksena, vaan sikäli kuin se auttaa elävöittämään ihmisluonteita ja antamaan teokselle tarvittavaa paikallisväriä.

Timosen uusimmassa romaanissa "Pieni valkosiipi" on kirjailijan kieli kirvonnut vapaammaksi ja luontevammaksi kuin aikaisemmin. Hän koettaa välttää kuluneita sanontoja ja kielikliseitä. Kerronta on yleensä hiotumpaa. Tällä emme halua sanoa, että romaani olisi moitteeton ja puutteista vapaa. Sen sisällöstä voidaan täydellä syyllä vaihtaa mielipiteitä. Tarkoituksemme oli todeta, että kirjailijan kieli kehittyy, hän on tavoittanut joustavuutta ja luontevuutta. Samaa voi sanoa Pekka Pertun, Taisto Huuskosen, Heikki Sivosen ja muiden proosateoksista. Runosepot Jaakko Rugojev, Nikolai Laine ja Taisto Summanen hiovat sanontaansa entistä varmemmin, joskin tekisi mieli toivoa, että erikoisesti he, runoilijat, kasvaisivat nopeammin taitaviksi ilmeikään runokielen käyttäjiksi.

Runoilijamme ovat näyttäneet taitonsa myös hyvinä suomentajina monilla vaativilla töillä. Jaakko Rugojev esimerkiksi suomentamalla niin vaikean runoteoksen kuin muinaisvenäläisen eepoksen "Laulu Igorin sotaretkestä" ja Nikolai Laine suomentamalla Nekrasovin pääteoksen runoelman "Ehoa kenen elo on". Molempien suomennosten huomattavat ansiot on arvosteluissa todettu. Sellaisiin suorituksiin eivät Neuvosto-Karjalan runoilijat ole ennen yltäneet.

Meidän on kuitenkin syytä pohtia vakavasti teostemme kielitasoa ja suunnata huomiomme elävään kansan kieleen. Nykykieli ja kansan puhetapa ovat ehtymätön lähde jokaiselle sanataiteilijalle. Kun kirjailijamme kiinnittävät entistä enemmän huomionsa niihin rikkaisiin kielivaroihin, joista heidän on taidekeinojansa ammennettava, kun he vapautuvat kielenkäyttöä kangistavista kaavoista ja välttävät eräät tällä alalla esiintyvistä vaaroista, muun muassa lankeamasta rumaan ja rivoon kielenkäyttöön, johon eräillä tuntuu olevan viettymystä (ilmeisesti joidenkin suomalaisten esimerkkien vaikutuksesta) niin he saavat teoksiinsa enemmän sitä kielellistä väriä ja taiteellisuutta, mikä on oikean kaunokirjallisuuden ehdoton tunnusmerkki.

Suomen kieli on rikasvivahteista, eloisaa ja pulppuavaa. Kuvaannollista sanontaa, kuvakielen kauneutta meidän on opittava myös kansanrunoudesta, joka vielä elää niin rehevänä tasavaltamme eräissä piireissä. Kalevalan ja Kantelettaren runot tarjoavat oivallisia esimerkkejä joustavasta kuvakielen käytöstä.

Kalamies kaloja syöpi,
paimen parka kuivan leivän,
Sanoo Kantelettaren runoilija ja jatkaa:

Kuivan leivän kurskehtivi
, ohraisen oeltelevi,
kauraisen kavertelevi,
tattarisen taittelevi,
rukihisen ruinoavi,
lemettisen leikkoavi,
vielä parkkisen panevi,
petäjäisen peiputtavi,
kuoren kuivan kurskuttavi,
veen lipillä luikkoavi,
märän mättähän nenässä.
Kanteletar, I kirja, 179. runo

Vaikka näitä kaikkia sanoja ei nykykielessä enää käytetä, on niiden antama vivahde kuitenkin kaikille selvä. Joskus runoseppo sinkoaa vihansa julki yksinkertaisin sanoin:
Isäntä kova kotona,
emäntä sitäi kovempi,
poika puoli perkelettä,
tytär kuin tulikipuna,
miniä kuin miekan kärki.

Ja hän kuvaa edelleen mitä paimenelle pantiin eteen syötäväksi:
Paimenelle vanha taari,
vanha taari, kylmä kaali,
jost' oli rakki rasvan syönyt,
musti murkinan pitänyt
Kanteletar, I kirja, 181. runo

Tällä emme suinkaan tarkoita, että kirjailijoittemme pitäisi ryhtyä palauttamaan kieleensä jotain vanhemmista muinaisen kielen muotoja, arkaismeja, vaan haluamme osoittaa miten runsaasti kuvailevaa ainesta suomen kielen voi tarjota kun sitä osataan taitavasti käyttää. Meikäläiset kirjoittajat eivät tee aina riittävästi tutkivaa ja kokoilevaa työtä kielen alalla löytääkseen kansan suusta sellaista luonnehtivaa sanontaa, mikä rikastaisi kieltämme. Olen ollut tasavallan pohjoispiireissä, muun muassa Uhtuan isoissa kylissä ja metsäasutuksissa. Siellä rahvas puhuu sangen omaperäistä ja värikästä kieltä höystäen sitä runsaasti sanaparsilla ja sutkauksilla. Tähän elävään kansan kieleen juurtuvat luontevasti erilaiset ajan uudet ilmiöt, saaden kielessä varsin sattuvia ilmauksia. Suomen kielen synonyymien tuntemus on myös heikkoa, vaikka kielemme synonyymin tarjoaisivat kirjailijoille monia mahdollisuuksia, kuten edellä olevat lainaukset Kantelettaren runoista todistavat.

Teostemme kieli tahtoo usein valautua liian kirjalliseksi. Niinpä Jaakkolan kirjasakin on pahoja lipsahduksia, jotka särkevät taidekudoksen. Kirjan toisen osan viidennessä luvussa kerrotaan Pulikka-Poavilan olevan metsässä havuja hakemassa. Metsänvartija Krikku-Karppa tapaa hänet siellä. Näin miehet sitten juttelevat: - Parempi kai olisi kuitenkin käyttää hallituksetonta aikaa hyväkseen. Karppa neuvoi. - Ja siksi toiseksi, metsänkäyttöön nähden voivat tulla voimaan vielä hyvinkin tiukat ajat. Poavila vilkaisi Karppaan luullen tämän tarkoittavan kommunisteja, mutta Karppa tarkoittikin toista: - Hilippä kävi aamulla meillä ja sanoi, että metsää voidaan kohta tarvita kaupankäyntiin Suomen kanssa. minuakin kehotteli jatkamaan revonpyydystystä. (Pirttijärven rantamilla ja muualla 1957, 44.) Vaikea on uskoa, että siinä pakisee kaksi karjalaista starikkaa. Karpan kuva särkyy, syntyy vaikutelma, että siinä puhuu sivistynyt ja kouluja käynyt mies, taikka kielitaidollaan keikaileva opiskelija.

Suomen kielen eri murteet samoin kuin pohjois-karjalaisten kieli tarjoavat mahdollisuuksia, joita käyttämällä voitaisiin yksilöidä kuvattavien henkilöiden puhekieltä ja värittää siten henkilökuvia. Matti Pirhosen pieni kertomus "Onuhrien Oleksei" olisi parantunut paljon, jos tekijä ei olisi kirjoittanut Oleksei-ukon jutustelua niin perin kirjalliseksi, vaan olisi yksilöinyt sen käyttämällä Uhtuan karjalaisten puhekielen värejä. Toisaalta taas näemme, kuinka paljon Nikolai Jaakkolan ja Toivo Lankisen yhteistyönä syntynyt näytelmä "Korpi herää" voitti siitä, että tekijät käyttivät rohkeasti karjalaisten rikasta puhekieltä mikä auttoi luomaan yksilöityjä ja värikkäitä henkilötyyppejä.

Tämä on periaatteellisesti tärkeä todeta. Se osoittaa, miten kirjailijamme voivat luovasti omaksua elävää kansankieltä ja murreainesta, silti menemättä tässä liian pitkälle. Voidaan näet helposti astua yli rajan, jonka takana jo liiallinen murteen käyttö alkaa rumentaa kieltä ja tekee sen monille lukijoille tai kuulijoille vaikeasti ymmärrettäväksi. Mikäli ei ole kyse erikoisesti murrejutuista, joissa murteen käytöllä on tärkeä, milteipä ensisijainen osansa. Normaaliproosasta puhuttaessa Gorki varoitti usein venäläisiä kirjailijoita tarpeettomasta venäjän kielen eri murteiden käytöstä. Erikoisesti hän moitti siinä suhteessa Feodor Panfjovorin kieltä.

Jo on paikallaan väite, että kirjailijamme väheksyvät kielen merkitystä kaunokirjallisuuden sangen tärkeänä aineksena, niin vieläkin enemmän hyljeksivät kriitikkomme ja kirjallisuuden lukijamme juuri kielellistä erittelyä ja arvostelua. Meillä ei ole yhtään tasavaltamme suomenkielisen kirjallisuuden pohjalla tehtyä kielentutkimusta, ei runouden eikä proosan suhteen, ei liioin kirjoituksia kielen ja tyylin ongelmista. Vaikka Lea Helon ja Jaakko Rugojevin runokieli, Eemeli Parraksen, Hilda Tihlän, Nikolai Jaakkolan ja Antti Timosen kieli ja tyyli tarjoaisivat varmasti mielenkiintoisia tutkimuskohteita. Ja miten paljon tärkeitä ja oleellisia yleisongelmia silloin heräisikään, ongelmia, joissa myös kielentutkijain olisi autettava kielen viljelijöitä ja autettava heitä rakentavassa mielessä (eikä sellaisen repivän ja rääpivän "arvostelun" mielessä, jota toisinaan tehdään kaikkea muuta kuin ystävällisessä hengessä).

Neuvosto-Karjalan kirjailijat seuraavat luonnollisesti nykysuomen kehitystä myös rajan takana, missä suomen kieli kehittyy nopeasti kansan yhteiskunnallisen toiminnan ja taistelun keinoin. Kielessä heijastuvat aina moninaiset suunnat ja vaikutteet, niin tietysti suomen kielessäkin. Eräät niistä ovat ajallisia, ohimeneviä, toiset taas tuovat kielen pysyviä arvoja. Meidän on osattava suhtautua näihin ilmiöihin kriitillisesti marxilaisen estetiikan ja kielitieteen pohjalta. Tähän on meillä nyt paremmat mahdollisuudet, sillä Neuvosto-Karjalassa luetaan Suomessa ilmestyvää kirjallisuutta ja lehtiä ja meidän julkaisujamme luetaan myös Suomessa. Samalla tällainen marxilaisen kielianalyysin tarve on entistä suurempi, kun kirjallisuutemme täyttää tärkeätä tehtäväänsä kulttuurisiteiden solmijana ja ylläpitäjänä Suomen kansan ja Neuvostoliiton kansojen välillä. Tämä koskee myös käännöskirjallisuutta, suomennoksia ja venäjännöksiä, joiden määrä on jatkuvasti kasvanut ja laatu parantunut.

Kirjailijan tehtävänä on seurata valppaasti kirjakielen kehitystä. Monet suomalaiset realistikirjailijat ovat todellisia kansan kielen tuntijoita ja taitavia käyttäjiä. Mainitsemme vaikkapa sellaiset kielentaitajat kuin Frans Emil Sillanpään ja Pentti Haanpään, jotka ovat osanneet käyttää kansan kieltä suurella taiteellisella tajulla ja tahdilla ja todella jalostaneet sitä.

Suomessa on eteviä kirjailijoita, jotka ovat päässeet kertojina suureen ilmeikkyyteen kielen ja muodon alalla, nimenomaan kielen ja muodon taitajina ja ehkä vähemmän suurten yhteiskunnallisten aiheiden kuvaajina. Vaikka siinäkään mielessä ei ole sellaisten kirjailijain kuin Väinö Linnan, Elvi Sinervon ja monien muiden merkitystä väheksyttävä. Korkea kielentaito näkyy myös suomennoksissa, joita suomalaiset kirjailijat tekevät venäjästä, englannista, saksasta, ranskasta ja ym. kielistä.

Kirjallisuuden seuraaminen ja tuntemus auttaa meitä pääsemään eteenpäin kielen alalla. Se tuo kieleemme täsmällisyyttä ja sanonnan syvyyttä sisällön tulkinnassa, värejä ja sitä kielen sointuvuutta mitä sanataide edellyttää. Kielemme on pystyttävä tulkitsemaan mielen ja tunteen hienoimpia ailahduksia, samalla säilyttäen elävät yhteytensä nimenomaan meidän kansaamme, Neuvosto-Karjalan työtätekeviin, joista ja joille me kirjoitamme. Neuvosto-Karjalan nykypäivä ja huomispäivä on se laaja kuvauskenttä, jolta me tuomme jotain uutta ja omaamme suureen neuvostokirjallisuuteen ja siten rikastamme maamme kansojen yleistä sanataidetta.

Kaunokirjallisuuden kielessäkin käydään yhtämittaista taistelua. Aristokratiaan kallistuva dekadenssi karsastelee yleisesti ymmärrettävää rahvaanomaista kielenkäyttöä. Se viljelee "hienostunutta" salonkikieltä, ja sen puoltajat mielellään moittivat realistista kansankieltä raa'aksi ja matalaksi. Toisaalta taas naturalismi tuo kirjallisuuteen kaikenlaista kielellistä kuonaa. Naturalismi herkuttelee katukielen rivouksilla ja rumuuksilla ja kuvittelee tuovansa kirjallisuuteen jotain hyvinkin arvokasta ja todellista ainesta kansan kielestä. Suomen nykykirjallisuudessa esimerkiksi viljellään joskus rumaa ja rivoa naturalistista kielenkäyttöä. Eräissä hyviksikin tunnustetuissa kirjoissa käytetään koko kirosanojen asteikkoa ja muita rivouksia. Sellainen kielenkäyttö on saanut viime vuosina myös demokraattista työväen kirjailijoista uusia viljelijöitä ja suosittajia.

Naturalismi kielessä on kuitenkin paha taiteellinen hairahdus, jonka kirjallisuuden kehitys on ehdottomasti oikaistava. Naturalismi erehtyy tuodessaan sellaista kieltä kirjallisuuteen, sillä minkään kansan kirjakieleen eivät toki kaikki puhutun kielen rumat vivahteet ja karkeudet sovi. Ja mikäli kirjailija niitä kelpuuttaa kieleensä, sikäli katoaa raja, joka aina on ollut ja on säädyllisyyden rajoissa liikkuva kirjakielen ja erilaisten slangien välillä.

Enemmistö kirjailijoista tämän ymmärtää eikä sellaiseen kielen turmelemiseen lankea. Saimme äskettäin eräältä suomalaiselta kirjailijalta romaaniuutuuden. Kirjeessään hän esittelee teosta, mutta häntä vaivaa sen kieli, hän tekee varauksia siihen nähden. Hän ei hyväksy sen rumaa kielenkäyttöä. "Kansa ei koskaan puhu rumasti, hän sanoo. Kun nyt tämän tunnetun kirjailijan teoksessa ihmiset puhuvat niin karkeata kieltä, niin sekin on kyllä totta, mutta erikoisen totta on myös kansankielen kauneus. Ja esim. minun kotikylässäni useimmat naiset ja monet miehet eivät koskaan käytä karkeaa kieltä... Ei! Kansa ei puhu rumasti. Ei yksinomaan eikä pääasiallisesti... Rivouksia puhuvia ihmisiä on myöskin ns. sivistyneistössä. Kansa puhuessaan minun mielestäni aina runoillee. Kaukana kuitenkin olkoon minusta tekopyhä kielenkäyttö."

Kun vähemmän taitavat kirjailijat sitten innostuvat seuraamaan esimerkkiä, niin tulos voi olla aivan mautonta. Tästä ei kannattaisi muuten mainita, ellei ilmiöllä olisi toisinaan vaikutusta täälläkin eräisiin kirjoittajiin, jotka eivät vielä seiso kyllin vankasti sosialistisen realismin asemissa.

Sosialistinen realismi on näet tässäkin suhteessa selvästi korkea taiteellisuuden kannalla. Se vaalii taiteen yleviä kasvatusperinteitä muistaen aina, ettei kirjallisuuden tehtävänä ole rumentaa, vaan jalostaa lukijain kielenkäyttöä. Neuvostoliiton Kirjailijaliiton Hallinnon nykyinen puheenjohtaja Konstantin Fedin sanoikin avauspuheessaan Neuvostoliiton kirjailijain III kongressissa, että erä peruserikoisuus, millä meidän kirjallisuutemme eroaa porvarillisesta kirjallisuudesta, on ennen muuta se, että neuvostokirjallisuus tunnustaa kuvaustehtävän tärkeimmäksi perustehtäväksi kirjailijan työssä. Ja tämä kasvatustehtävä vaatii sitä, että kasvattaja ruoskii pahaa, tuomitsee kaiken mikä on vahingollista, taistelee rumaa ja takapajuista vastaan. Tämä pitää paikkansa myös kieleen nähden.

Kommunistinen puolue käy Neuvostoliitossa syväkyntöistä kulttuuritaistelua, vaalien hyvää ja kaunista kansankieltä. Lenin tähdensi monesti oikeakielisyyden ja puhtaan kielen merkitystä. Gorki hyvällä maulla ja vaistolla varjeli kaunokirjallisuutta myös kielellisiltä rikkaruohoilta.

Kun porvarillinen kulttuuri rappeutuessaan saa kaikenlaisia sairaalloisia ilmauksia, mikä heijastuu kielessäkin ja vaikuttaa turmelevasti joihinkin realistikirjailijoihin, niin uusi sosialistinen kulttuuri vaalii kirjallisuuden jaloja kauneusperiaatteita. Se hyväksyy tässä suhteessa sen kielitajun, mihin klassilliset kirjailijat ovat aikanaan päätyneet taistelussa hyvän ja kauniin kansanomaisen kielen puolesta. He ovat osanneet kirjoittaa rumistakin asioista niin, että kerronta pysyy taiteen puitteissa. Sosialistisen realismin suurten mestarien kirjallinen tuotanto on meille siinä esikuvana.

Maksim Gorki, joka kulki jalkaisin halki suuren Venäjän ja kävi elämänkoulunsa Volgan rannoilla, satamissa ja hevosmiesten seurassa, olisi toki osannut höystää teoksiaan rivouksilla ja sadatuksilla. Mutta hän tiesi kuinka sellainen kielenkäyttö madaltaa ihmistä, eikä koskaan tuonut noita ruokottomuuksia naturalistisina aineksina teoksiinsa.

Mihail Sholohovia, sosialistisen realismin suurta taitajaa, ei voitane syyttää rohkeuden puutteesta elämän kuvaamisessa. Hän valottaa teoksissaan ihmiselämän kaikkia pimeimpiäkin puolia mutta pysyen aina korkea realistisen taiteen rajoissa. Suurteoksena "Tyynen Donin" hän kirjoitti nuorena ja kirjoitti sitä 15 vuotta. Joitakin vuosia sitten hän kävi sen korjaillen läpi uusintapainosta varten ja teki tekstiin yli kaksi tuhatta kieli- ja tyylikorjausta, muun muassa hän siisti pois liiallista venäjän murresanojen sekä rumentavien epäkirjallisten sanojen ja sanontojen käyttöä.

Uusin esimerkki on hänen teoksensa "He taistelivat isänmaansa puolesta", josta jo on julkaistu osa. Se kuvaa karmeata sodan arkea, neuvostoihmisiä taistelussa saksalaisia fasistivalloittajia vastaan, raskasta perääntymistä, hurjia viivytystaisteluja. Miehet ovat vihan vimmassa. Kirjan värikkäimpiä henkilöitä on kaivosmies Petja Lopahin. Hän on rivosuinen rintamamies, panssariaseen käyttäjä, karski soturi ja hulivili. Mutta Sholohov ei kertaakaan näytä miten tämä venäläinen kaivosmies osaa kirota. Sholohov panee vain Lopahinin kaverit toisinaan ihmettelemään tämän merkillistä kiroilutaitoa.

Kiroilu ja voimasanojen käyttö on myös elämän todellisuutta, eikä sosialistisen realismin mestari pelkää senkään kuvaamista. Eri asia on miten hän sitä kuvaa. Hän menee siinäkin asian ytimeen ja tekee yleistyksen, eikä sirottele sadatuksia ja voimasanoja kaikkialle teoksen sivuille. Lainaamme Sholohovia:
"Kuiva ja jänteikäs Lopahin teki työtä rivakasti, kaivosmiehen ammattikätevyydellä... Hän käänteli tottuneesti lapiollaan saviperäistä hiekkamaata ja eteen sattuneita kiviä, ja milloin isompi kivi ei ottanut hänet voimillaan vääntyäkseen, mies päästeli kiristettyjen hampaittensa välistä niin voimallisen railakkaita ja paksuja sadatuksia, että Zvjagintsev, joka hänkin oli joltinenkin taituri kiroilemaan, suoristautui tuokioksi kuuntelemaan ja pyöritteli ihmetellen päätään. Sitten hän nuolaisi kuivettuneita huuliaan ja yltyi moitiskellen päivittelemään:
- Voi herra jeesus sentään, miten rivosti sinä, Petja, tykkään kiroilla. Kiroilisit edes vähän hillitymmin etkä ihan noin eriskummallisin väännöksin. Ei tuo tuollainen enää ole oikeata ihmiskieltä, mokoma. Tuntuu ihan siltä kuin sinä kiipeäisit rappuja ylös jonnekin hiivatin korkealle, odotat ja odotat että koska sinä sinne harjalle asti oikein pääset, sille ylimmälle askelmalle, mutta eipäs vaan, ei siitä tule loppuakaan...
Lopahin hymähti vaisusti paljastaen valkoisen hammasrivinsä ja vaaleat vekkulimaiset silmät loistaen penäsi vastaan:
- Se on veikkonen sillä tavalla, että kuka mitäkin on tottunut muistelemaan. Sinulla on tapana joka toisen sanan jälkeen marista, että "voi hyvä luoja", "voi herra jeesus", mutta taas on toiset sananparret."

Sholohovin kuvaus ei tympäise sadatustulvallaan ja mauttomuuksilla eikä koske kenenkään korvaa, mutta se kuvaa tämänkin ilmiön todella elämään kuuluvana, Sholohov tietää ettei kielen voima ole alastomassa naturalistisuudessa vaikka eräät kirjoittajat niin luulevat. Elämässä on paljon asioita, jotka kirjallisuuteen tuotuina eivät ole taidetta. Sen ovat jo menneisyyden etevät sanataiteilijat tajunneet, vaikka olivat kriitillisen realismin suuria mestareita eivätkä pelänneet kertoa lukijalle rumaakaan totuutta.

Kansa on kielen luoja. Kansa on luonut myös Kalevalan kielen, jolle nykysuomi pohjautuu. Se on kansan hioma monien vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa. Siinä heijastuvat ilmeikkäinä suomalaisten ja karjalaisten elävän kansan kielen moninaiset vivahteet. Siksi kirjailijain on väsymättä tutkittava elävää kansan kieltä ja myös kansanrunoutta, sen ilmaisumuotoja ja keinoja. Kirjallisuuden kieli puolestaan vaikuttaa lukijoihin, jalostaa heidän kieltään.

Tämä vuorovaikutus on tärkeä kulttuuritekijä. Neuvostokirjailijat ovat siinä mukana tietoisesti, tekemällä määrätietoista työtä kielen alalla kehittäen kaikkea sitä mikä kielessä on hyvää ja kaunista. Oikeaksi kansan kirjailijaksi, kansan tekojen ja hengen tulkitsijaksi voikin tulla vain se kirjailija, joka tuntee hyvin kansan elämän, elää samaa elämään kuin kansakin, joka osaa myös arvostaa kansan kieltä, tutkii sitä j käyttää sitä taidolla teoksissaan. Vain sellainen kirjailija voi teoksillaan auttaa kansaa eteenpäin, suurin tekoihin ja ponnistuksiin kommunismin hyväksi. Ja sellaiselle kirjailijalle on kansa antava tunnustuksensa.

www.locallit.net