www.locallit.net | www.locallit.net/english

Moskovan kirjailijaseminaari
Uljas Vikström
Punalippu 3/1967, 102–104

Moskovan kirjailijaseminaari (27.-28. maalisk.) on jo kaukana takana, mutta sen vaikutus on varmasti pysyväistä. Yhä kuuluvat korvissani Lauri Kokkosen miellyttävän pehmeät äänenpainot, Paavo Rintalan korostetut rintaäänet, Lassi Nummen vuolas sanatulva.

Mieleen jäivät myös Reino Lahtisen ja Juhani Peltosen vaiteliaan ilmeet. He istuivat koko ajan vaiti, kuunnellen sitä tarkemmin. Vasta asemasillalla hyvästeltäessä Juhani puristi lujasti kättäni ja sanoi:
- Seuraavalla kerralla jutelleen enemmän, sitten jutellaan!
Reino Lahtinen uhosi jäähyväispöydässä, että tulkaas meille Nokialle, minä lämmitän sauna ja kun sitten on lujasti saunottu ja juotu asiaan kuuluvat kulaukset, silloin minä olen vireessä ja ratkon tunnissa yksin kaikki nämä pulmat ja probleemat, joita tässä on yritetty miehissä ratkoa monta päivää.

Näin pöytäpuheissa. Todellisuudessa ne ongelmat ratkotaan kirjallisessa työssä. Siinä onkin näiden keskustelukokousten merkitys, että kuullaan erilaisia mielipiteitä, asiat saattavat riidelläkin, mutta ihmiset pysyvät ystävinä, kuten Martti Larni avauspuheessaan sanoi. Kun erilaiset mielipiteet ovat törmäilleet, syntyy uusia ajatuksia, jotka hedelmöittävät luovaa työtä. Ne voivat heijastua uusina asenteina, uusina ideoina, löytöinä, näytelminä.

Tällä kertaa pohdittiin näet näytelmäkirjallisuuden ongelmia. Ja niitähän on myös monenlaisia. Se kävi selville heti alkuunsa, jokainen puheenvuoron käyttäjä tarkasteli sitten asiaa joltain uudelta puolelta. Semmitenkin kun suomalaisilla vierailla oli ollut tilaisuus nähdä Neuvostoliiton teattereita, nähdä Leningradissa, Tallinnassa ja Moskovassa yhteensä toistakymmentä teatteriesitystä.

Tämä oli kolmas Neuvostoliiton ja Suomen kirjailijain yhteinen seminaari. Ensimmäinen pidettiin Leningradissa syksyllä 1965, silloin käsiteltiin ihmiskuvausta nykykirjallisuudessa. Toinen oli Helsingissä keväällä 1966. Siinä käsiteltiin kirjailijan suhdetta joukkotiedotusvälineisiin, lähinnä radioon ja televisioon.

Nyt olivat siis esillä nykynäytelmä ja siihen liittyvät ongelmat. Näytelmien tarve on suuri. Teatterit odottavat uusia kotimaisia näytelmiä. Niitähän täytyy olla suunnilleen puolet ohjelmistosta. Näytelmiä tarjotaan paljon, mutta vain pieni osa niistä on esityskelpoisia, sillä vaatimukset ovat varsin suuret. Etenkin nyt teatterien ja television kilpaillessa katsojista, ja radion välittäessä runsaasti kuunnelmia. Hyvien näytelmien puutteessa teatterit tilaavat entistä enemmän näytelmäsovituksia sosiaalisia aiheita käsittelevistä romaaneista ja novelleista. Ilmiön on kansainvälinen, eikä yksistään myönteinen.

Sosiaalinen romaani on rikastanut näytelmäkirjallisuutta ajatuksilla, jotka kiinnostavat yhteiskuntaa ja teatteriyleisöä. Mutta dramatisoitaessa käsitellään romaanikirjailijain aihetta, juonta, ihmishahmoja, kieltä ja muita elementtejä toisinaan niin vapaasti, ettei kirjailija enää tunne näytelmä omakseen. Silloin esimerkiksi kun romaanissa on vähän dialogeja, dramatisoija tekee niitä, mutta ne saattavat olla vallan toista kuin alkuteoksessa käytetty kieli. Toisinaan ei näytelmäsovituksessa ole oikeastaan enää muuta alkuperäistä kuin nimi ja silloin ollaan pahasti poissa oikeilta jäljiltä. Näin Martti Larni sanoi alustuksessaan romaanien dramatisoinnista, ja häneen yhtyivät myöskin neuvostoliittolaiset näytelmäkirjailijat.

Lauri Kokkonen kertoi alustuksessaan kirjailijain työstä ja asemesta Suomessa. Pienessä maassa, suppealla kielialueella on kirjailijan työ vaikeata, vain harvoissa tapauksissa se elättää kirjoittajan ja hänen perheensä. Siksi kirjailijat valtaosaltaan hoitavat leipätyökseen muita tehtäviä. Suomen Kirjailijaliitossa on noin 350 jäsentä, mutta heistä vain viitisentoista elää pelkästään kirjallisella työllään. Näistä oli neljä henkeä (Martti Larni, Paavo Rintala, Reino Lahtinen ja Juhani Peltonen) mukana Moskovan kirjailijaseminaarissa. Lauri Kokkonen itse, hyvin tuottelias ja tunnustettu näytelmien kirjoittaja, tekee kirjallista työtään sivuhommana. Hän on ammatiltaan koulujen tarkastaja, asuu Oulussa. Tietysti se rasittaa ylenmääräisesti kirjallisen työn tekijää, ja alustaja sanoikin, että Suomessa on yleensä sanonta, että siellä kirjailija raataa itsensä kaakiksi kymmenessä vuodessa.

Neuvostokirjailijain puolesta alustavan puheenvuoron käytti teatterikriitikko Jevgeni Surkov. Hän on meillekin tunnettu mies, joka tuntee Petroskoin suomalaisen teatterin. Jevgeni Surkov puhui taiteen paikasta ja merkityksestä aatteellisessa taistelussa. Hän perusteli sitä meidän näkemystämme, että realistinen taide on oltava optimistista, elämänmyönteistä. Me uskomme elämään ja ihmiseen, ja haluamme viedä tämän uskomme läpi kaikkien koettelemusten. Valoisa optimistinen taide on voimakas tekijä taistelussa kaikkea pahaa vastaan.

Surkov aloitti polemisoimalla erästä hänelle läheistä ja muuten mukavaa poikaa, Jukolan Juhania vastaan. Muistamme miten silloin kun pappilan riihi syttyi palamaan, Juhani puhkesi puhumaan: - Palakoon vaikka koko maailma, kunhan säilyy meidän Jukola ja suloinen Impivaara!

Tässä kanta on nykyisin laajalle levinnyt, mutta pettävä. Mikään maa ei säily palolta, jos maailman kulo pääsee valloilleen. Mikä tahansa ihana maankulma, Impivaarakin, on vaarassa palaa poroksi. Se voi säilyä vain siinä tapauksessa, jos ihmiskunta kykenee yhteisin voimin estämään uuden maailmansodan syttymisen.

Näytelmäkirjallisuudella on siinä tärkeä osansa. Se voi tehdä paljon kansojen lähentämiseksi toisiinsa, maailman rauhan hyväksi. Siksi me kannatamme osallistuvaa, aktiivista suhtautumista kaikkeen siihen mitä maailmassa tapahtuu.

Neuvostoliittolaisista osanottajista puhuivat ytimekkäimmin sellaiset näytelmän mestarin kuin Aleksei Arbuzov, jonka näytelmä Tapahtui Irkutskissa tunnetaan Suomessakin, kuin Viktro Rozov ja Aleksei Aljoshin. Aljoshinin näytelmä Kaikki jää ihmisille on niin ikään tunnettu suomalaisille katsojille. Petroskoin suomalainen teatteri esitti sitä edellisellä Suomen kiertueellaan.

Arbuzovin ja Rozovin katsomukset kävivät ristiin. Rozovin mielestä teatterin on katseltava elämää ruusuhohteisena, kauniina, Arbuzov taas vaati totuudellista elämänkuvausta, elämän näyttämistä sellaisena jollaista se todella on, vaati etsimään elämästä aina uutta, sellaista mikä veisi katsojan ajatusta eteenpäin.

Elämässä on suurempia arvoja ja ihanteita kuin kylläisyys ja hyvinvointi. Vaikka monet asettavat ne etutilalle ja tyytyvät siihen. Taiteen on palautettava ihmiselle niitä moraaliarvoja, jotka ovat järkkyneet nyky-yhteiskunnassa, rikkinäisessä ja alati muuttuvassa maailmassa.

Paavo Rintala oli suomalaisista aktiivisin, aina sanavalmis ja hanakka vastaväittäjä. Tosin näissä kysymyksissä hän tuntui olevan samaa mieltä. Nyt kun elokuvat ja televisio ovat vieneet kirjallisuuden kaikkien ulottuville, on kirjallisuuden aseilla myös taisteltava maailman turvallisuudesta. Rintala on asennoituva kirjailija, hänen teostensa ympärillä on aina kovaa kohua (romaanisarja Mummoni ja Mannerheim, Pojat tai Sissiluutnantti). Hänen uusin näytelmänsä esitetään ensi kesänä Rostockin perinteellisillä rauhanjuhlilla.

Eräät suomalaisista ystävistämme tuntuivat puolustavan kirjailijan oikeutta pysytellä sivussa maailman tapahtumista, sellaisistakin kuin Vietnamin tragediasta. Heidän mielestään se ei kuitenkaan vaikuta asiaan, kirjoitettiinpa siitä Suomessa tai ei. Tämä asenne ei saanut kannatusta, koko ihmiskunta on sidottu kohtaloyhteyteen. Vietnamin tragedia voi tulla huomenna minkä tahansa muun maan osaksi.

Seminaarissa vaihdettiin mielipiteitä monista asioista, myöskin teatterin merkityksestä sillanrakentajana eri maiden välillä. Puhuttiin uuden ilmaisun löytämisestä, kollektiivisen työn merkityksestä kokonaismenestykseen pääsemiseksi. Keskustelu kirjallisuusseminaarissa oli välitön, vapaa ja avomielinen. Kirjailija Lassi Nummi totesikin, että parasta on jälleen keskustelun ehdoton avomielisyys ja vilpittömyys. Joka kerta on aina helpompi ymmärtää keskustelun toista osapuolta. Jos jokaisesta seminaarista saamme vaikkapa yhden vakaan ja syvän ajatuksen, on seminaari mielestäni täyttänyt tehtävänsä.

Leningradin seminaarissa tutustuimme vielä nuoreen Jorma Ettoon Rovaniemeltä. Hän sanoi silloin: - Ihmisten on usein kylmä tässä maailmassa. Haluan kirjoillani lämmittää heitä, antaa hitusen lämpöä ihmismieliin. Se oli hyvin sanottu.

Moskovan seminaarin sato näkyy myöhemmin. Toivokaamme, että nämä hedelmöittävät kosketukset jatkuvat Suomen ja Neuvostoliiton kirjailijain välillä. Pohdittavia asioita tuntuu riittävän.

www.locallit.net